Treblinka: Juutalainen selvisi kuolemantehtaasta

”Vaunuissa äidit nostivat lapsiaan pienen ikkunaan ääreen, jotta nämä näkisivät ulkona olevat männyt, sillä ghetossa ei ollut lainkaan puita, ghetossa ei ollut mitään. Lapset iloitsivat näkemästään eivätkä aavistaneet, mikä heitä odotti”, Willenberg kertoi myöhemmin.

Niistä noin 6 500 ihmisestä, jotka saksalaiset olivat pakottaneet junan täpötäysiin vaunuihin, Samuel Willenberg oli ainoa, joka muutaman tunnin kuluttua oli vielä elossa.

Willenberg oli tuona lokakuun päivänä vasta 19-vuotias, mutta hän oli puolanjuutalaisena ja veteraanina jo kokenut sodan ja vainoamisen.

Kun Saksan armeija oli hyökännyt syksyllä 1939 Puolaan lännestä ja pian sen jälkeen Neuvostoliiton puna-armeija idästä, nuori Willenberg oli liittynyt Puolan armeijaan.

Hän oli taistellut puna-armeijaa vastaan ja menettänyt useimmat tovereistaan sekä haavoittunut itse taistelussa Chełmin kaupungin lähellä.

Vammoistaan huolimatta Willenberg oli onnistunut pakenemaan sairaalasta, jonne puna-armeija oli sulkenut puolalaisia sotavankeja, ja palannut kotiin perheensä luo.

Sitten saksalaiset olivat ottaneet koko Puolan hallintaansa ja pakottaneet Puolan yli kaksi miljoonaa juutalaista – miehitetyn Euroopan suurimman juutalaisväestön – ghettoihin tautien ja nälän keskelle.

Vuoden 1942 alusta lähtien ghettoja alettiin tyhjentää, ja niiden asukkaat pakotettiin tavaravaunuihin ja kuljetettiin pois.

Natsit väittivät siirtävänsä heidät vain pakkotyöhön ”itään”, mutta huhuja joukkosurmista alkoi kierrellä. Myös Willenbergin junan juutalaiset olivat kuulleet huhuja, mutta moni torjui ne epäuskottavana pelottelupropagandana.

Natsimiehittäjien toiminta oli ennennäkemättömän julmaa, etenkin Puolan juutalaisia kohtaan, mutta tappaisivatko he kaikki, monta miljoonaa? Ajatus tuntui liian uskomattomalta ollakseen totta.

Juna pysähtyi pienelle asemalle, ja matkustajat näkivät saksalaisten SS-miesten astelevan ulkona rajatulla alueella, missä myös ryhmä juutalaisia oli valmiina ottamaan tulokkaat vastaan.

Aitojen takana näkyi kenkiä ja vaatteita valtavissa kasoissa. Samuel Willenberg luki kyltistä aseman nimen: Treblinka.

Treblinkan kuolinprosentti oli 99,9

Kun puhutaan natsien toteuttamasta juutalaisten kansanmurhasta ja kaasukammioista, monen mieleen tulevat mustavalkoiset valokuvat valtavasta Auschwitzin kompleksista ja sen loputtomista parakkiriveistä nälkiintyneine vankeineen.

Suurin osa kaasumurhista tehtiin kuitenkin pienissä leireissä, joista yksi oli Treblinka.

Auschwitz oli sekä tuhoamis- että keskitysleiri, johon mahtui yli satatuhatta pakkotyöläisenä käytettyä vankia, mutta Treblinka ja sen kaksi sisarleiriä Bełzec ja Sobibór toimivat ainoastaan tuhoamisleireinä.

Niillä oli vain yksi tarkoitus: teollisen mittakaavan joukkosurma.

Nuo kolme leiriä tunnettiin yhteisnimellä Operaatio Reinhard -leireinä. Nimen ne olivat saaneet Reinhard Heydrichista, joka oli yksi Euroopan juutalaisten tuhoamissuunnitelman pääarkkitehdeista.

Tšekkiläinen vastarintaliike murhasi Heydrichin kesällä 1942 Prahassa, ja hänen kollegansa nimesivät kansanmurhaohjelman hänen mukaansa hänen muistonsa kunniaksi.

Suuri osa Operaatio Reinhard -leirien henkilökunnasta tuli T4-ohjelmasta, jonka Hitler oli perustanut syyskuussa 1939 Saksan vammaisten tuhoamiseksi.

Yksikkö, jonka ainoa tehtävä oli tappaa ihmisiä, kuului käsityöläisiä, kouluttamatonta työvoimaa, poliiseja ja jopa entisiä vammaisten hoitajia, joille yhteistä oli vain jäsenyys natsipuolueessa tai jossain sen lukuisista alajärjestöistä ja se, että he enemmän tai vähemmän sattumalta joutuivat tekemisiin ohjelman kanssa ja palkatuksi siihen.

Mikään ei viittaa siihen, että T4-ohjelman työn­tekijät oli valittu osallistumaan joukkomurhaan siksi, että heillä oli erityisen sadistisia tai murhanhimoisia taipumuksia, mutta lopulta he osallistuivat kuitenkin kymmenien­tuhansien saksalaisten vammaisten ja myöhemmin satojentuhansien juutalaisten murhaan.

Treblinkassa, Bełzecissä ja Sobibórissa yli 99,9 prosenttia sinne kuljetetuista murhattiin muutaman tunnin kuluttua saapumisensa jälkeen.

Vain muutama sata juutalaista, jotka pakotettiin auttamaan tappamisessa, huoltamaan leiriä ja palvelemaan SS-miehiä, välttivät ensi alkuun kaasukammiot.

Taiteilija Samuel Willenberg oli yksi heistä.

Willenberg väitti olevansa muurari

Pian Willenbergin saavuttua Treblinkaan vaunun ovet avattiin, ja saksalaiset komensivat hämmentyneitä matkustajia kiirehtimään ulos. Tulokkaat hätistettiin isolle aukiolle, missä heidän käskettiin riisuutua.

Tervetulokomiteasta Willenberg tunnisti miehen kotikaupungistaan Czestochowasta Etelä-Puolasta, lapsuusystävänsä Alfred Boehmin.

Boehm tunnisti myös Willenbergin ja neuvoi tätä ilmoittamaan olevansa muurari, minkä Willenberg kummissaan teki, kun SS-mies kääntyi hänen puoleensa.

Sitten SS-mies potkaisi Willenbergin suljettuun huoneeseen, ja hän näki lautaseinän oksanreiästä, miten kaikki hänen kanssaan Treblinkaan saapuneet patistettiin alastomina eteenpäin, jonnekin tuntemattomaan määränpäähän.

Samuel Willenberg kertoi muistelmissaan pyytäneensä myöhemmin Boehmia selittämään hänelle, mitä leirille tulleille todella tapahtui.

”Alfred katsoi minua säälien. Hän levitti kätensä kuin esitelläkseen valtakuntaansa ja sanoi: ’Samek, olet Treblinkan kuolemanleirillä. Tämä on tehokas, huippumoderni ja hyvin voideltu kuolemantehdas’”, Boehm kertoi. Sitten hän selitti, miten leirillä toimittiin:

”Tulijoiden riisuuduttua heidät viedään leirin toiseen osaan tuon ison hiekkapenkereen viereen. Siellä on ’Teutlager’ eli kuolemanleiri, missä heidät kaikki lähetetään kaasukammioon. Kun kaikki on tapettu, ruumiit heitetään suuriin joukkohautoihin. Yhden täytyttyä kaivetaan uusi. Sinne heidät haudataan, kaupunki kaupungilta, kaikki tyynni.” Willenberg oli sanaton. Hän tajusi tulleensa helvetin esikartanoon.

Päätyminen Treblinkaan

Ennen Treblinkaan joutumistaan Willenberg oli ollut erikoisessa tilanteessa. Hänen alun perin kristitty äitinsä oli kääntynyt juutalaiseksi avioituessaan, mutta natsit pitivät tätä yhä ei-juutalaisena.

Heidän mielestään juutalaisuus oli jotakin, joka oli veressä, ja siksi äiti sai elää melko turvassa. Hänen juutalainen miehensä ja kolme lastaan olivat kuitenkin jatkuvassa vaarassa.

Samuel Willenbergin isä, Perec Willenberg, oli tunnettu taiteilija ja toimi opettajana kotikaupungissaan Czestochowassa, missä hänet väistämättä tunnistettaisiin juutalaiseksi.

Sen takia isä ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin lähteä pois kaupungista ja tekeytyä ei-juutalaiseksi puolalaiseksi Varsovassa, missä hän menetti yhteyden perheensä.

Willenberg ja hänen kaksi sisartaan, 23-vuotias Itta ja 4-vuotias Tamara, jäivät asumaan äidin kanssa. Kaikilla kolmella lapsella oli väärennetyt ei-juutalaiset paperit, joiden turvin heidän toivottiin välttyvän pakkosiirrolta.

Kaikki kuitenkin romahti, kun kaupungilla asioilla olleet Willenberg ja hänen äitinsä palasivat kaupungin kristityssä osassa olevaan täysihoitolaan, josta he olivat vuokranneet pienen huoneen:

”Nousimme portaat ja jyskytimme kärsimättömästi ovea. Täysi­hoitolan pitäjä avasi oven vain raolleen eikä päästänyt meitä sisään. Nainen sanoi, että tytöt eivät olleet paikalla.

Äiti kysyi, olivatko he lähteneet kävelylle. Vastaus: heidät on pidätetty juutalaisina, ja myös toisen huoneen vuokralainen oli pidätetty. Sen sanottuaan hän paiskasi oven kiinni edessämme.

Seisoimme siinä lamaantuneina ja avuttomina pimeässä, pahanhajuisessa rappukäytävässä. Käsitimme heti, että olin menettänyt kaksi sisartani ja äitini oli menettänyt kaksi tytärtään.”

Äiti ehdotti, että Samuel yrittäisi isänsä lailla esittää ei-juutalaista jossain toisessa kaupungissa.

Sillä välin äiti tekisi kaikkensa saadakseen tytöt ulos Czestochowan vankilasta, jonne heidät oli teljetty muiden juutalaisten kanssa odottamaan kuljetusta tuntemattomaan paikkaan.

Willenberg lähti synnyinkaupungistaan Opatówiin parin sadan kilometrin päähän, mutta turhaan. Yhdessä kaupungin muiden juutalaisten kanssa hänet lähetettiin pian Treblinkan kuolemanleiriin.

Elämää kaasukammioiden varjossa

Treblinka poikkesi useimmista muista natsien leireistä. Niitä harvoja juutalaisvankeja, kuten Willenberg, joita ei ollut surmattu heti heidän saavuttuaan leiriin, ei esimerkiksi pakotettu pukeutumaan tavanomaisiin raidallisiin leiriunivormuihin.

Sen sijaan he saivat vapaasti penkoa itselleen murhatuilta jääneet hyvin istuvat ja kalliit vaatteet. Vangit eivät myöskään joutuneet näkemään nälkää.

He saivat syödäkseen monen-laisia elintarvikkeita, joita murhatut olivat tuoneet mukanaan. Tämän Willenberg totesi jo ensimmäisenä iltana:

”Söin ohrapuuroa, joka sisälsi kananmunaa. Sen oli epäilemättä keittänyt huolestunut juutalaisäiti, joka oli ehkä ostanut ruuat viimeisillä rahoillaan. Annos oli öljystä rasvainen ja varmasti hyvin kaloripitoinen. Jonkun oli ollut tarkoitus selviytyä sen avulla hieman pidempään jossakin idässä paikassa, jonne hän ei kuitenkaan koskaan saapunut.”

Vaikka aineelliset olot olivat paremmat kuin monissa muissa leireissä, SS-henkilöstö ei ollut yhtään sen lempeämpi vankeja kohtaan.

Treblinkan juutalaiset työläiset joutuivat milloin tahansa ja ilman erityistä syytä vartijoiden pahoinpitelemiksi, ja etenkin leirin varakomentaja Kurt Franz oli heille jatkuva uhka.

Franz oli alun perin koulutukseltaan kokki, ja hän oli työskennellyt kokkina monissa niin kutsutun T4-ohjelman keskuksissa, joissa surmattiin vammaisia saksalaisia.

Treblinkassa hän kuitenkin osoitti kykynsä kansanmurhaajana ja eteni nopeasti leirin komentoportaaseen.

Enkelimäisten kasvojensa takia Franz sai vankien keskuudessa lempinimen ”Lalka”, joka oli puolaa ja tarkoitti nukkea.

Hän oli kuitenkin poikkeuksellisen raaka mies. Willenberg kuvaili, miten Kurt Franz piestyään miehen hengiltä, koska tämä oli hänen mukaansa lajitellut vaatteita liian hitaasti, huvitteli hyökkäämällä avoimilla käymäläkuopilla asioivien vankien kimppuun.

”Hän kääntyi käymälöitä kohti ja tepastellen pöyhkeästi kuin keikari tai epäinhimillinen hirviö hän alkoi kaukaa ampua tarpeillaan olevia miehiä jalkoväliin.

Sitten hän juoksi katsomaan, miten oli käynyt, ja käski kohteliaasti hymyillen uhrinsa palata töihin. Kun miesparka käänsi selkänsä Lalkan käskyä noudattaakseen, tämä ampui häntä takaraivoon ja jätti ruumiin niille sijoilleen.”

Musiikki sai Treblinkassa erikoisen roolin.

SS-miehet pakottivat juutalaistyöläiset laulamaan erityisesti surullista puolalaista kansanlaulua ”Etkö ole suruissasi, vuoristolainen”, ja syksyllä 1942 Treblinkaan saapui Artur Gold, joka oli yksi sotienvälisen ajan suosituimmista säveltäjistä ja muusikoista.

Hänet tunnistettiin heti ja määrättiin johtamaan leirin pientä kolmimiehistä orkesteria. Heidän tehtävänsä oli viihdyttää SS-henkilöstöä leiriklubilla, niin kutsutulla Kasinolla, missä natsit rentoutuivat iltaisin.

Myös vangit pakotettiin yleisöksi nimenhuudoissa, joissa vangit joka päivä laskettiin.

”Seisoessamme nimenhuudossa rivissä Gold lumosi meitä vanhoilla sävelmillä, joita hän loihti viulustaan keskellä meihin kaikkiin tarttunutta imeläntunkkaista mätänevien ruumiiden löyhkää. Yhden konsertin jälkeen saksalaiset totesivat, etteivät maestrot näyttäneet hyvältä. Heillä oli yllään liian suuret vaatteet, jotka roikkuivat vöiden varassa”, Willenberg kirjoitti ja jatkoi:

”Räätälit määrättiin ompelemaan heille pikkutakit sinisenkirjavasta kiiltävästä kankaasta ja kauluksiin suuret rusetit. Niin he eivät olleet enää vankien vaan klovnien asussa, kun he viihdyttivät meitä nimenhuudoissa päivästä toiseen. Olimmepa kuinka uupuneita tahansa 12 tunnin työpäivän jälkeen, jouduimme seisomaan ryhdikkäinä kuuntelemassa konserttia.”

Sisarten vaatteita löytyi kasasta

Eräänä kirkkaana pakkasaamuna Samuel Willenbergille selvisi, mitä hänen sisarilleen oli tapahtunut, kun hänet oli pantu lajittelemaan hieman aiemmin riisumaan pakotettujen ja kaasukammioon astelleiden vankien vaatteita.

”Näin tutun värin maahan levitettyjen vaatteiden seassa. Kumarruin ja nostin maasta pienen ruskean takin, joka oli kuulunut pikkusiskolleni Tamaralle.

Siihen tarttuneena oli isosisarelleni Ittalle kuulunut hame kuin pikkusisaren takkia syleillen. Pitelin vaatteita, jotka olivat olleet sisarteni yllä.

Äitini oli pidentänyt takin hihoja vihreällä kankaalla. Ymmärsin silloin, että äitini ei ollut onnistunut saamaan sisariani pois Czestochowan vankilasta”, Willenberg kertoi.

Ne uhrit, jotka Treblinkaan saapuessaan tiesivät, millainen kohtalo heitä odotti, saattoivat yrittää kapinoida. Yhtenä yönä parakkeihin suljetut juutalaistyöläiset kuulivat laukauksia ja SS-miesten kovaäänisiä huutoja.

Selityksen öiseen metakkaan he saivat aamulla. ”Aamun tullen kuulimme, että yöllä oli saapunut kuljetus Grodnosta. Juutalaiset olivat kavunneet karjavaunuista ja tajunneet, mikä heitä odotti.

Kun heidän sitten oli käsketty riisuutua alasti, he olivat käyneet SS-miesten kimppuun veitsin ja pulloin ja taistelleet vimmatusti. Kuljetuksessa oli 2 000 ihmistä, paljon naisia ja lapsia.

Lopuksi heidät kaikki tietenkin ammuttiin. Kuolleita lojui pitkin aukiota. Haavoittuneet SS-miehet vietiin leirin sairaalaan. Kun astuimme aamulla ulos parakeistamme, näimme ruumiita joka puolella hajallaan päällään ohut ja koskematon kerros vasta satanutta lunta.”

Myös juutalaistyöläiset laativat suunnitelman kostaakseen pyöveleilleen ja paetakseen leiristä. Tilaisuus tähän tarjoutui, kun leirin juutalaiset lukkosepät saivat tehtäväkseen valmistaa avaimia uuteen asevarastoon.

He tekivät työtä käskettyä – mutta valmistivat samalla yhden avaimen leirin salaiselle vastarintaliikkeelle, joka oli pitkään suunnitellut kapinaa.

Vangit hankkivat haltuunsa suuren määrän kiväärejä, ja 2. elokuuta kello 15.45 juutalaiset hyökkäsivät vartijoita vastaan ja sytyttivät monia rakennuksia ja leirin bensiini-varaston tuleen.

Valtaosa kapinallisista surmattiin heidän yrittäessään paeta, mutta Willenberg ja muutama sata muuta vankia onnistuivat pääsemään leiristä ulos.

Kesken pakonsa Willenberg näki Alfred Boehmin, joka oli ollut hänen lähin ystävänsä hänen leirissä viettämiensä kymmenen kuukauden ajan.

SS oli antanut Boehmin tehtäväksi kerätä leiristä roskia ja pulloja kärryihin, joten hän sai liikkua vapaasti kaikkialla leirin alueella. Se oli ollut ratkaisevan tärkeää kapinan järjestämisessä.

”Ensin näin pienet maahan kaatuneet kärryt, jotka tunnistin Alfredin kärryiksi, ja aloin etsiä ystävääni. Hän makasi aidan vieressä pitkällään kuin valmiina ampumaan. Kun juoksin hänen luokseen, näin, että hänen päänsä retkotti sivulla, ja hänestä oli vuotanut runsaasti verta.”

Hetken kuluttua toinen Willenbergin ystävä, papiksi kutsuttu kristinuskoon kääntynyt juutalainen, sai myös osuman jalkaansa ja lyyhistyi Willenbergin lähelle.

”Riensin hänen luokseen auttaakseni häntä, ja katseemme kohtasivat. Hän ei osoittanut lainkaan pelkoa, vaan hänestä huokui vain päättäväisyyttä.” ”Pappi” lausui viimeisen pyyntönsä Willenbergille kalvenneet huulet täristen:

”Katzap [Willenbergin lempinimi Treblinkassa], tee minusta loppu, Hänen nimissään, vaikka et itse Häneen usko.”

"Osoitin kohti kuolemanleiriä. ’Katsohan tuonnepäin’, kehotin, ’siellä on vaimosi ja siellä ovat lapsenne’. Sen sanottuani painoin kiväärini hänen ohimolleen ja laukaisin.”

Pääsi Treblinkasta hengissä

Kapinan jälkeen Willenberg pääsi Varsovaan ja löysi isänsä. Tämä oli saanut pidettyä juutalaistaustansa pimennossa esiintymällä mykkänä taiteilijana, joka maalasi hurskaita kuvia Jeesuksesta ja Neitsyt Mariasta.

Toisessa kaupungissa asetehtaassa työskennellyt Willenbergin äiti saapui vähän sen jälkeen.

Molemmat vanhemmat olivat jo pitkään luulleet kaikkien kolmen lapsensa kuolleen Treblinkassa, koska sieltä ei kukaan yleensä palannut.

”Äiti katsoi minua kuin olisin unta, hieroi silmiään ja kuiskasi: ’Oletko se sinä, Samek?’

Näin, että hän oli vähällä kaatua, joten tartuin häneen ja autoin hänet sisään. Äiti rutisti minua lujaa, ja itkimme syleillen.

Sitten hän lausui kysymyksen, jonka olin pelännyt kuulevani: ’Näitkö sisariasi siellä?’ Valehdeltuani ensin isälleni petin nyt äitini samalla tavoin. Sanoin, etten tiennyt mitään sisaristani.”

Samuel Willenberg ei koskaan kertonut vanhemmilleen, että hän oli löytänyt sisartensa vaatteet Treblinkasta.

Varsovassa Willenberg olisi voinut pitää matalaa profiilia ja piiloutua, kunnes saksalaiset oli kukistettu, ja harva olisi moittinut häntä siitä.

Hän kuitenkin päätti lähteä mukaan puolalaisten Saksan vastaiseen vastarintaliikkeeseen ja osallistui vuosi Treblinkan kapinan jälkeen uuteen kapinaan, tällä kertaa Puolan vastarintaliikkeen joukoissa.

Hän taisteli viikkokausia ankarasti Saksan joukkoja vastaan ja vältti vain täpärästi joutumasta saksalaisten vangiksi, kun Puolan vapaustaistelijat lopulta lokakuussa 1944 kärsivät tappion taisteltuaan ylivoimaa vastaan 63 päivää.

Samuel valoi muistot pronssiin

Pian sodan jälkeen Willenberg tapasi tulevan vaimonsa Adan, joka kysyi, tunsiko hän jonkun, jolla olisi huone vuokrattavana.

Willenberg vastasi vitsinä, että hänellä itsellään saattaisi olla, mutta vain sillä ehdolla, että Ada avioituisi hänen kanssaan. Kahden vuoden kuluttua he menivät naimisiin, ja vuonna 1950 he muuttivat yhdessä Israeliin.

Koko elämänsä ajan Willenberg, joka oli jo varhaisella iällä isänsä ansiosta tutustunut taiteen maailmaan, oli pitänyt piirtämisestä, ja nyt hän luonnosteli Treblinkasta yksityiskohtaisempia kuvia kuin kukaan muu eloonjäänyt oli piirtänyt.

Jäätyään eläkkeelle hän kouluttautui kuvanveistäjäksi Jerusalemin yliopistossa ja valoi pronssiin lukuisia muistojaan Treblinkasta.

Teoksissa nähdään muun muassa Artur Goldin orkesteri, lapsuudenystävä Alfred Boehm roskakärryineen ja nuori tyttö Ruth Dorfmann, jolta Willenberg oli joutunut leikkaamaan hiukset lyhyiksi ennen tytön viemistä kaasukammioon ja joka oli hartaasti pyytänyt miestä muistamaan hänen nimensä – ja Willenberg muisti.

Samuel Willenberg kuoli 93 vuoden iässä vuonna 2016. Aiemmin hän oli saanut Puolan korkeimman sotilas­ansiomerkin, Virtuti Militarin, joka myönnetään urhoollisuudesta taistelussa.

Viimeisenä toiveenaan Willenberg pyysi, että hänen veistoksiaan pantaisiin jonain päivänä esille museoon leirissä, josta hän vuosia sitten oli paennut.

Treblinkaan on nyt rakenteilla uusi museo, jonka on tarkoitus valmistua vankien kapinan 80-vuotisjuhliin vuonna 2023.

Samuel Willenbergin veistoksia esittelevän näyttelyn avajaisissa Varsovassa tammikuussa 2020 Puolan apulaiskulttuuriministeri puhui näin: ”Paras paikka esitellä näitä veistoksia on se, missä kaikki tapahtui, paikassa, josta hän pääsi pakoon – Treblinkassa. Ja niin on myös käyvä.”