Romanit ovat alempiarvoinen kansa ja ”rotuun perustuvan valtion vihollisia”. Näin romaneja kuvattiin natsien rasistisiin Nürnbergin lakeihin marraskuussa 1935 kirjaamassa lisäyksessä. Lisäys asetti romanit samaan kategoriaan kuin juutalaiset – eli holokaustissa tuhottavien joukkoon.
Toisen maailmansodan alussa useimmat Saksan romanit karkotettiin Puolaan, missä he joutuivat orjatyöhön. Ne, jotka eivät kuolleet pakkotöissä, kuolivat keskitysleireillä, kuten Bełźecissä, Sobibórissa ja Treblinkassa.
Osa joutui niin sanotuille mustalaisleireille, missä he kuolivat nälkään ja tauteihin, ja kuolemanpartiot ampuivat kymmeniätuhansia romaneja Itä-Euroopassa ja Balkanilla.
Joulukuussa 1942 Heinrich Himmler määräsi siirtämään romanit Saksan miehittämiltä alueilta Auschwitz-Birkenaun kuolemanleirille, missä heitä käytettiin mm. lääketieteellisissä kokeissa tai murhattiin kaasulla.
Kansanmurha unohdettiin
Natsien toisen maailmansodan aikana surmaamien romanien määrää ei tiedetä tarkasti. Useimmat historioitsijat arvioivat kuitenkin, että saksalaiset liittolaisineen tappoivat jopa 500 000 Euroopan 1–1,5 miljoonasta romanista.
Toisen maailmansodan päätyttyä rikokset romaneja vastaan pääosin sivuutettiin ja unohdettiin.
Tuhansia romaneja kuoli natsien tuhoamisleireillä, kuten Bełźecissä.
Romanien kansanmurhaa ei juurikaan mainittu natsien vastaisissa oikeudenkäynneissä eikä natsien uhreille pystytetyissä muistomerkeissä.
Länsi-Saksa tunnusti natsien toteuttaman romanien joukkotuhonnan – jota historioitsija Eve Rosenhaft on kutsunut ”unohdetuksi holokaustiksi” – virallisesti vasta vuonna 1979.
