Adolf Hitler marssi 8. marraskuuta 1923 määrätietoisesti täpötäyden salin halki, nousi korokkeelle ja laukaisi pistoolinsa kohti kattoa.
”Kansallinen vallankumous on puhjennut”, hän huusi. Hitler oli rynnännyt Hermann Göringin, muiden natsijohtajien sekä satojen aseistettujen SA-miesten kanssa Münchenissä sijaitsevaan Bürgerbräukellerin oluttupaan, missä paikalle oli tuona iltana kokoontunut Baijerin vaikutusvaltaisimpia poliitikkoja.
Itävaltalaisella Hitlerillä oli vain yksi tavoite: kaapata valta maassa ja johdattaa natsipuolue lopulliseen voittoon.
Hänen innoittajansa oli italialainen fasistijohtaja Benito Mussolini, joka edellisenä vuonna oli kaapannut vallan Italiassa vain muutamassa päivässä.
Hitler ja hänen seuraajansa olivat kuitenkin arvioineet tilanteen väärin. Vallankaappaajat eivät saaneet poliisia tai armeijaa hallintaansa, eivätkä he onnistuneet myöskään varmistamaan kansan tukea taakseen.
Aamuun 9. marraskuuta mennessä oli selvää, että oluttupavallankaappaus oli kukistettu.
Hinta oli ollut kova: tulitaistelussa poliisia vastaan oli kuollut 16 natsia ja kolme poliisia. Kaappausyrityksen seurauksena natsipuolue kiellettiin, ja Hitler tuomittiin oikeudessa viideksi vuodeksi vankilaan valtiopetoksesta.
Vankila-ajan Hitler käytti kirjoittamalla teostaan Mein Kampf eli Taisteluni. Se oli osin omaelämäkerrallinen ja osin poliittisideologinen taistelukirjoitus, jossa kuvailtiin selkeästi natsien tavoite: juutalaisten ajaminen Saksasta.
Mein Kampf -teoksesta tuli myyntimenestys. Sitä myytiin 5,2 miljoonaa kappaletta ennen toisen maailmansodan syttymistä.
”Mustatukkainen juutalainen nuorukainen odottelee tuntikausia, pirullinen katse silmissään, toljottaen ja kytäten moiseen varautumatonta tyttöä aikoessaan vietellä hänet, ja sitten hän tahraa tämän veren ja ryövää tämän omalta kansaltaan”, Hitler kirjoitti.
Natsijohtajan mukaan juutalaiset pyrkivät salaa valtaamaan maailmanherruuden. Hän myös nimitti heidät vastuulliseksi Saksan kipeästä häviöstä ensimmäisessä maailmansodassa.
Kirjassaan Hitler myös väitti, että arjalaiset – puhtain, älykkäin ja vahvin rotu – olisivat vaarassa tuhoutua, mikäli he sekaantuisivat alempaan juutalaiseen rotuun, joka hänen silmissään oli kaiken pahan alku ja juuri.
Teoksellaan Hitler toivoi saavuttavansa aseman oikeiston itsestään selvänä johtajana päästessään jälleen vapaalle jalalle. Hänen strategiansa toimi. Baijerin hallitus armahti hänet jo joulukuussa 1924, ja helmikuussa 1925 natsipuolue NSDAP saatiin perustaa uudelleen Hitlerin johdolla – tosin sillä ehdolla, että puolueen jäsenet lakkaisivat öykkäröinnin ja toimisivat lain sallimissa puitteissa.
Hitler vetosi väärennökseen
Natsien viha juutalaisia kohtaan ei ollut ainutlaatuinen ilmiö. Niin Venäjällä kuin Länsi-Euroopassakin juutalaisia oli vainottu ja alistettu 1800- ja 1900-luvulla.
Syytösten mukaan juutalaiset olivat liian näkyviä ja liian tärkeissä tehtävissä talous- ja kulttuurielämässä.
Kristittyjen nationalistien keskuudessa monissa maissa kukoisti salaliittoteoria, että juutalaiset olivat vihamielinen ja epäilyttävä kansa, joka suunnitteli kahmivansa maailmanherruuden.
Teoria oli lähtöisin muun muassa Siionin viisaiden pöytäkirjoista. Tämä vuonna 1903 julkaistu juutalaisvastainen väärennetty teksti kiersi laajalti maailmalla.
Pöytäkirjojen väitettiin olevan tiivistelmiä kansainvälisestä juutalaisten konferenssista, mutta todellisuudessa niiden takana oli Venäjän turvallisuuspoliisi, joka toivoi tsaari Nikolai II:n tehostavan taistelua Venäjän radikaaleja juutalaisia vastaan.
Venäjän äärioikeisto piti juutalaisia syynä Japanin ja Venäjän tuhoisaan sotaan, vuoden 1905 vallankumoukseen ja uuteen liberaaliin perustuslakiin, jota se vastusti voimakkaasti.
Pöytäkirjojen mukaan juutalaiset tavoittelivat maailmanherruutta ja aikoivat siksi kukistaa kristityn sivilisaation liberalismin ja sosialismin avulla. Väärennös oli paljastettu jo vuonna 1921, mutta Hitler väitti edelleen pöytäkirjoja aidoiksi.
Natsijohtaja hyödynsi innolla vääriä kirjoituksia propagandassa, joka lopulta edisti holokaustin syntyä.
Valtaannousua juhlittiin murhilla
Münchenin vallankaappauksen epäonnistuttua Hitler ja natsipuolue vaihtoivat taktiikkaa ja yrittivät saada vallan käsiinsä parlamentaarista tietä.
Kuitenkin vasta Saksan ajauduttua talouskriisiin ja kovaan työttömyyteen New Yorkin pörssiromahduksen seurauksena lokakuussa 1929 natsit saivat kunnolla menestystä.
Äänestäjiä vyöryi uurnille, ja tammikuussa 1933 natsit nousivat valtaan Hitlerin johdolla.
Saksan noin puoli miljoonaa juutalaista joutuivat nyt elämään virallisesti juutalaisvastaisen hallinnon alaisena. Jo ensimmäisinä kuukausina natsien valtaannousun jälkeen natsipuolueen SA-rähinäjoukkojen jäsenet murhasivat noin 40 juutalaista iskuissaan Niederstettenin ja Creglingenin maakuntakaupungeissa Lounais-Saksassa.
Hyökkäykset herättivät rajua arvostelua ulkomailla, muun muassa Yhdysvalloissa ja Britanniassa, missä poliitikot, elinkeinoelämä, kirkon johto ja juutalaisjärjestöt pohtivat saksalaisten tavaroiden boikotointia.
Natsit pitivät reaktiota ajojahtina.
Hitler puolustautui käynnistämällä 1. huhtikuuta 1933 ensimmäiset laajat toimet Saksan juutalaisia vastaan, juutalaisboikotin, jonka oli tarkoitus pelottaa muut maat kommentoimasta kielteisesti Saksan oloja.
Jos arvostelu jatkuisi, saksalaiset uhkasivat voimistaa juutalaisvastaisia toimia entisestään.
Natsit maalasivat iskulauseita kuten ”Saksalainen! Älä osta juutalaisilta” ja ”Juutalaiset ovat maamme epäonni” ikkunoihin ja kyltteihin juutalaisten liikkeiden, asianajotoimistojen ja klinikoiden edustalle.
SA-vartijat seisoivat uhkaavina ruskeissa univormuissa juutalaisyritysten edessä.
Natsit liimasivat juutalaisten liikkeiden ikkunoihin julisteita ”Älä osta juutalaiselta!”
Toimet enteilivät tulevia vihaiskuja juutalaisia vastaan.
Viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta Hitler hallintoineen kiristi otettaan juutalaisista ja esitti uusia lakeja ja aloitteita.
Opiskelijat rynnistivät 10. toukokuuta 1933 Berliinin yliopistoon, kirjastoihin ja kirjakauppoihin repimään kirjoja hyllyistä.
Tuhansia juutalaisten ja niin kutsuttujen ”rappiokirjailijoiden”, kuten Sigmund Freudin, Karl Marxin ja Ernest Hemingwayn, teoksia vietiin kuorma-autoilla Opernplatzille Berliinin keskustaan. Pimeän tultua SA-miehet sytyttivät aukiolle valtavan rovion, jossa poltettiin noin 25 000 kirjaa.
Jo vuonna 1933 juutalaisten kirjailijoiden ”rappioteoksia” poltettiin rovioilla Saksassa. Kirjailija edusti rappiota, jollei hän myötäillyt natsi-ideologiaa.
Pian natsihallinto jo julisti uudet lupavaatimukset lääkäreiden ja hammaslääkäreiden ammattien harjoittamiselle.
Juutalaiset eivät enää saaneet toimilupaa niillä aloilla, eivätkä he saaneet myöskään työskennellä kulttuurialalla, kuten näyttelijänä tai taidemaalarina.
Vuoden 1934 aikana juutalaisilta kiellettiin lisäksi pääsy juristin ja apteekkarin ammattitutkintoon.
Juutalaisviha kirjattiin lakiin
Johdettuaan maata kaksi vuotta Saksan diktaattori ja hänen natsipuolueensa olivat saavuttaneet rajattoman vallan.
Nürnbergin puoluepäivillä syyskuussa 1935 Hitler esitteli kaksi uutta rotulakia, joiden tuli suojella Saksan valtakuntaa ”juutalaista uhkaa” vastaan ja edistää rotupuhdasta, arjalaista Suur-Saksaa, josta Führer haaveili.
”Ainoa keino ratkaista ongelma on lainsäädäntö”, Hitler pauhasi puhujakorokkeelta.
Puheen jälkeen sali puhkesi suosionosoituksiin. ”Heil Hitler, Heil Hitler, Heil Hitler”, kannusti kokousväki ja hyväksyi 15. syyskuuta 1935 Nürnbergin lakeina tunnetut uudet lait.
Siitä lähtien Saksan kansalaisen tuli olla joko saksalaista syntyperää tai kuulua Saksan ”sukulaiskansoihin”. Lakien perusteella Saksan juutalaiset menettivät kansalaisuuden, olivatpa he syntyneet Saksassa tai eivät. Laissa myös kiellettiin juutalaisten ja saksalaisten väliset avioliitot ja sukupuolisuhteet ”saksalaisen veren puhtauden” vaalimiseksi.
Viittaamalla ”kansan terveeseen oikeudentuntoon” juutalaisilta kiellettiin pääsy oppilaitoksiin, teattereihin, elokuvateattereihin, julkisiin kulkuneuvoihin ja puistoihin. Juutalaiset lapset suljettiin pois kouluista.
Syy löytyi lähes aina juutalaisista
Juutalaisviha ei ollut uusi asia natsien astuessa valtaan, vaan kautta historian juutalaiset ovat joutuneet syntipukiksi, oli sitten kyse talouskriisistä tai rutosta.
400-luku eaa.
Kuningatar esti juutalaisten verilöylyn
Esterin kirjassa Raamatussa kerrotaan aiotusta verilöylystä juutalaisia vastaan Persiassa 400-luvulla eaa.
Kuningas Kserkses oli naimisissa juutalaisen Esterin kanssa, mutta ministeri Haman vainosi Esterin serkkua Mordokaita.
Haman käski virkamiestensä tappaa juutalaiset ja takavarikoida heidän omaisuutensa.
Ester paljasti ministerin julmat aikeet, jolloin kuningas Kserkses surmautti Hamanin ja tämän pojat.
168 eaa.
Syyrian kuningas kielsi juutalaisuuden
Syyrian kuningas Antiokhos IV Epifanes kielsi juutalaisuuden ja häpäisi Jerusalemin temppelin historian ensimmäisessä vakavassa juutalaisiin liittyvässä konfliktissa.
Kuninkaan tarkoitus oli murskata juutalainen usko ja pakottaa kreikkalainen kulttuuri alueelle, mutta juutalaiset saivat vallattua Jerusalemin temppelin takaisin kolme vuotta taisteltuaan.
38 jaa.
Keisarin patsas aiheutti verilöylyn
Rooman keisari Caligulan aikana puhkesi verisiä juutalaisvainoja Egyptin Aleksandriassa, jossa noihin aikoihin asui lähes 200 000 juutalaista.
Kun juutalaiset eivät halunneet palvoa Caligulaa jumalana, hän toteutti laajan verilöylyn, jossa synagogia ja juutalaisten koteja poltettiin ja tuntematon määrä juutalaisia surmattiin.
132–135 jaa.
Juutalaiskapina kukistettiin
Rooman keisari Hadrianus kielsi juutalaiset tavat, kuten poikalasten ympärileikkaukset, mikä aiheutti kapinan.
Sotapäällikkö Bar Kokhban johdolla juutalaiset nousivat sotaan roomalaisia vastaan ja valtasivat joksikin aikaa Jerusalemin.
Rooma sai kuitenkin ylivoimallaan lopulta kukistettua kapinan, jossa kuoli noin puoli miljoonaa juutalaista.
1096
Ristiretkeläiset vainosivat juutalaisia
Paavi Urbanus II:n käynnistettyä ristiretken muslimeja vastaan noin 100 000 ristiretkeläistä lähti Euroopasta Pyhään maahan valtaamaan Jerusalem ja Betlehem takaisin kristityille.
Ristiretkeläiset eivät kuitenkaan suunnanneet aseitaan vain Lähi-idän muslimeja vastaan vaan iskivät matkallaan verisesti myös juutalaisyhteisöihin Saksassa ja Ranskassa.
Pelkästään Mainzin kaupungissa surmattiin 1 100 henkeä yhdessä päivässä.
1171
Juutalaisia syytettiin lapsenmurhista
Pohjois-Ranskassa Blois’n kaupungissa tallirenki kertoi nähneensä rabbien heittävän kristityn lapsen jokeen.
Kostoksi väitetystä rikoksesta 32 juutalaista poltettiin roviolla.
Uskomus, että juutalaiset murhasivat kristittyjä lapsia käyttääkseen näiden verta rituaaleissaan, levisi laajalle 1100-luvulla.
1215
Konsiili määräsi merkin juutalaisille
Roomassa pidetty kirkkokokous, Neljäs lateraanikonsiili, päätti, että juutalaisten tuli asua vain tietyissä kortteleisssa ja kantaa juutalaismerkkiä.
Merkin muotoa ei määritelty, vaan se vaihteli paikallisesti. Paikoin oli pakollista kantaa myös tiukuja, jotta juutalaisen tulo kuultiin kaukaa.
1348–1349
Juutalaisia syytettiin mustasta surmasta
Ruton pyyhkiessä Euroopan ylitse ja tappaessa yli puolet mantereen väestöstä monet kristityt väittivät juutalaisia syyllisiksi vitsaukseen.
Huhujen mukaan he olivat myrkyttäneet kaivojen, jokien ja lähteiden veden, vaikka myös juutalaisia kuoli muiden lailla epidemian uhrina.
Syytösten yksi seuraus oli, että 350 juutalaista seurakuntaa eri puolilla Eurooppaa tuhottiin. Yksin Strasbourgissa tapettiin 2 000 juutalaista yhden päivän aikana.
1543
Luther kuvaili juutalaisia loisiksi
Saksalainen teologi Martin Luther kuvaili teoksessaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” juutalaisia loisiksi ja myrkkykäärmeiksi, jotka vihasivat kaikkia kristittyjä.
Hän kehotti myös polttamaan juutalaisten kodit ja synagogat.
Juutalaiset tuli Lutherin mukaan panna pakkotyöhön tai karkottaa maasta.
1648
Kasakat teurastivat 100 000 juutalaista
Kasakat tappoivat päällikkönsä Bohdan H’melnytskyin johdolla noin 100 000 juutalaista miestä, naista ja lasta. Kasakat olivat nousseet kapinaan Puolan hallintoa vastaan, ja juutalaiset olivat heille puolalaisalistajien edustajia.
Juutalaisilta kiskottiin suolet esiin, jotkut paloiteltiin ja mestattiin, ja jotkut peräti paistettiin nuotiolla ja syötiin.
1881
Tsaarin murha laukaisi juutalaisvainot
Pommi-isku tsaari Aleksanteri II:a vastaan Pietarissa Venäjällä oli maaliskuussa 1881 lähtölaukaus juutalaisiin suunnatulle väkivallalle maassa.
Murhan teki vallankumouksellinen sosialisti, mutta monet venäläiset olettivat, että iskun takana olivat juutalaiset, ja lähtivät kaduille vihaisina ja verenhimoisina.
Murhat, ryöstöt ja raiskaukset olivat pian arkea valtakunnan juutalaisille. Varsinkin Kiovassa ja muualla Ukrainassa kuolleita oli paljon.
1903
Juutalaisia tapettiin murhahuhujen takia
Pogromi eli juutalaisvaino Venäjän silloisen Bessarabian maakunnan pääkaupungissa Kišinjovissa kauhistutti koko maailmaa.
Vainon käynnistivät huhut, joiden mukaan juutalaiset olivat surmanneet lapsen käyttääkseen tämän verta rituaaleissaan.
Kolmessa päivässä kaupungin asukkaat surmasivat 49 juutalaista. Lisäksi 92 uhria haavoittui pahoin ja 500 lievemmin.
Attentaatti johti veriorgioihin
Rotulain myötä natsit sulkivat juutalaiset yhteiskunnan ulkopuolelle, vaikka juutalaiset pystyivätkin vielä elämään jotenkin siedettävästi.
Syksyllä 1938 tilanne kuitenkin kiristyi.
Gestapo alkoi nyt siirtää tuhansia juutalaisia Saksan ja Puolan väliselle ei-kenenkään-maalle.
Karkotettujen joukossa oli 17-vuotiaan Herschel Grynszpanin perhe.
Hänen vanhempansa oli pakkosiirretty kotoaan Saksan Hannoverista köyhälle alueelle lähelle Puolan rajaa.
17-vuotias juutalainen Herschel Grynszpan ampui saksalaista diplomaattia viidesti vatsaan pistoolilla.
Herschel itse asui laittomasti setänsä luona Pariisissa, ja perheen onneton kohtalo piinasi lakkaamatta hänen mieltään.
Lopulta viha, suru ja kostonhalu saivat hänet toimimaan, ja 7. marraskuuta 1938 hän ampui saksalaisen diplomaatin Saksan suurlähetystössä Pariisissa.
29-vuotias lähetystöneuvos Ernst vom Rath selviytyi ensin iskusta, mutta hänen tilansa oli kriittinen.
Seuraavana päivänä oli helvetti irti. Saksassa aamun lehdet julistivat koko juutalaisväestön murhaajiksi, jotka kaavailivat kukistavansa natsit verisesti.
Päivän mittaan eri puolilla Saksaa puhkesi äkillisiä mielenilmauksia ja kostoiskuja.
Bad Hersfeldissä Hessenin osavaltiossa natsit polttivat synagogan, ja muissa kaupungeissa raivostuneet väkijoukot rikkoivat juutalaisten omistamien kauppojen ikkunoita ja maalasivat julkisivuihin iskulauseita, kuten ”Raus mit den Juden” – ”Juutalaiset ulos”.
”Tarvitseeko minun kertoa tämän rikoksen tehneen likaisen olennon rotu? Hän on juutalainen!” Joseph Goebbels puheessaan kristalliyönä.
Keskiviikkona 9. marraskuuta 1938 vom Rath kuoli.
Samana iltana tieto tavoitti Hitlerin, joka oli muun puoluejohdon kanssa kokoontunut Müncheniin juhlimaan oluttupavallankaappauksen 15-vuotispäivää. Hitler sähisi Joseph Goebbelsille:
”Juutalaiset saavat kerrankin tuntea kansan vihan. Päästäkää puolueen jäsenet irti.”
Ernst vom Rathin hautajaissaattue Düsseldorfissa. Natsit hyödynsivät diplomaatin murhaa käynnistääkseen kristalliyön ja yhä laajenevat juutalaisvainot.
Näin lausuttuaan Führer poistui seurueesta pitämättä suunniteltua puhetta. Sen sijaan puheenvuoron otti Goebbels:
”Ernst vom Rath oli hyvä saksalainen, valtakunnan uskollinen palvelija. Hän työskenteli kansamme parhaaksi Ranskan-lähetystössämme. Kerronko, mitä hänelle tapahtui? Häntä ammuttiin, ja nyt hän on kuollut.”
Goebbels antoi kuulijoiden miettiä muutaman sekunnin kuulemaansa, iski sitten nyrkin pöytään ja korotti ääntään:
”Tarvitseeko minun kertoa tämän rikoksen tehneen likaisen olennon rotu? Hän on juutalainen! Tänä iltana hän on kahleissa Pariisissa ja väittää toimineensa omin päin, ilman liittolaisia. Me kuitenkin tiedämme paremmin, eikö niin?” Goebbels jyrisi.
Propagandaministerin sanat osuivat tapaamisen osallistujiin kuin nyrkinisku. Puolueen jäsenet huusivat kostoa. Goebbels vaiensi väen ja jatkoi:
”Toverit, emme voi suvaita tehtyä murhaiskua. Se on tuomittava. Siitä on kerrottava kansallemme, ja sen reaktio on oleva armoton, suora, terve.”
Goebbels vetosi puolueen veteraaneihin, jotta he järjestäisivät heti sarjan ”spontaaneja” mielenosoituksia.
Osallistujat rynnistivät ulos salista soittaakseen omille puolueyhdistyksilleen.
Koko Saksassa puhelinlinjat hehkuivat kuumina, ja paikalliset natsiyhdistykset saivat Münchenistä ohjeet, että niiden tuli illan ja yön aikana hyökätä synagogiin ja juutalaisten liikkeisiin ja koteihin.
Mielenilmausten piti näyttää spontaaneilta.
Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels vaahtosi juutalaisia vastaan.
Kostonhimoiset massat iskivät
Münchenin paloasema sai ensimmäisen hälytyksen 9. marraskuuta juuri ennen puoltayötä.
Mielenosoittajat olivat rikkoneet juutalaisten omistaman kangasliikkeen ikkunoita Augustenstrassella ja sytyttäneet näyteikkunan tavarat tuleen.
Pian tuli uusi hälytys. Yksi kaupungin synagogista oli liekeissä. Viisi paloautoa lähti sammuttamaan tulipaloa.
Kun SA-joukot huomasivat sammutusyrityksen, ne katkaisivat sammutusletkut ja kaatoivat liekkeihin litroittain bensiiniä.
Kristalliyö oli alkanut. Natsit riehuivat läpi yön kylväen väkivaltaa, sytyttäen tulipaloja ja murhaten yli tuhannessa Saksan kaupungissa.
SA-joukot hyökkäsivät juutalaisten kimppuun kaduilla, ryöstivät kauppoja, riehuivat juutalaisten kodeissa ja jopa heittivät asukkaita ulos ikkunoista.
Pohjois-Baijerissa juutalaisperhe herätettiin keskellä yötä.
Kaksi miestä tarttui isään ja tappoi hänet sanomatta sanaakaan. Toinen perheenjäsen siepattiin ja raahattiin läheiseen metsään. Siellä hänet sidottiin puuhun natsien ampumatauluksi.
Pääkaupungissa Berliinissä vainot olivat järjestelmällisimpiä. Poliisi pystytti tiesulkuja ohjatakseen liikenteen pois alueilta, joille joukot päästettiin riehumaan.
Sitten eristettiin juutalaisten rakennukset ja niistä katkaistiin sähköt ja puhelinlinjat.
Aamun sarastaessa kaupungin 12 synagogasta yhdeksän oli tulessa, ja yhdessä talonmies perheineen kuoli liekkeihin.
Baden-Badenin kylpyläkaupungissa poliisi pidätti noin 80 juutalaismiestä ja vei heidät poliisiasemalle, missä heihin kiinnitettiin isot daavidintähdet. Sen jälkeen heidät pakotettiin kulkemaan pitkin katuja, missä vihaiset katsojat huusivat heille ja haukkuivat heitä.
Kun juutalaiset saapuivat kaupungin synagogan luo, SS-vartijat hätistivät heidät lyöden ja potkien sisään, missä heidät pakotettiin laulamaan natsien taistelulauluja ja lukemaan Hitlerin Mein Kampfista ääneen otteita juutalaisten epärehellisestä luonteesta.
Myöhemmin natsit kiskoivat juutalaiset takaisin ulos ja sytyttivät synagogan tuleen.
Liekkien loimutessa vangit pakotettiin odottavaan bussiin, jonka oli määrä kuljettaa juutalaiset pelättyyn Dachaun keskitysleiriin.
Tuon marraskuun vuorokauden aikana saman kohtalon koki noin 30 000 juutalaista miestä, jotka kuljetettiin lähimmälle keskitysleirille.
Lapsi riistetään äidiltään brittien perustamalla keskitysleirillä Transvaalin provinssissa.
Britit aloittivat keskitysleirit
Etelä-Afrikan toisen buurisodan aikana vuonna 1901 brittiläinen miehitysvalta perusti keskitysleirejä vastaiskuna vihollisen sissisotilaille.
Britit polttivat buurien maatiloja, teurastivat heidän kotieläimiään ja telkesivät naisia ja lapsia taloihin, jotta nämä eivät voineet auttaa sotilaita.
Yhteensä 45 internointileirin olot olivat epäinhimilliset.
Vangit oli sullottu tiiviisti yhteen telttoihin tai majoihin, ja kurjien hygieniaolojen takia leirissä riehui tauteja, esimerkiksi lavantautia, tuhkarokkoa ja tulirokkoa.
”Vaunut ajoivat telttarivistöjä pitkin noutaen yhä uusia ruumiita. Hautajaisia pidettiin joka päivä”, muisteli Hester Uys, joka siirrettiin vain 8-vuotiaana yhteen keskitysleireistä.
Sodan viimeisinä vuosina leireissä oli vankina yli 100 000 naista ja lasta. Heistä kuoli yhteensä noin 20 000.
Juutalaiset pakenivat paniikissa
Kristalliyönä tuhottiin noin 7 500 juutalaisten omistamaa yritystä ja asuntoa. Myös 267 synagogaa hajotettiin tai poltettiin, monet maan tasalle.
Virallisten lukujen mukaan 91 juutalaista kuoli väkivallan seurauksena, mutta tosiasiassa kuolleita oli tuhansia, joista osa kuoli seuraavien kuukausien aikana vankileireissä.
Lähes 300 juutalaista naista teki itsemurhan menetettyään kotinsa tai puolisonsa.
Kristalliyön jälkeen juutalaisten oli itse maksettava kaikkien lasinsirpaleiden poistaminen kaduilta ja palaneiden synagogien tonttien raivaustyöt.
Lisäksi Saksan natsihallitus määräsi juutalaisyhteisölle yhteensä miljardin Reichsmarkin suuruisen sakon.
Ainoat kristalliyön riehunnasta tuomitut natsit olivat miehiä, jotka olivat raiskanneet juutalaisnaisia, koska raiskatessaan he olivat rikkoneet Nürnbergin lakeja, joissa kiellettiin sukupuolinen kanssakäyminen Saksan kansalaisten ja ei-arjalaisten välillä.
Saksan juutalaisille kristalliyö oli ratkaiseva käännekohta. Lähes kuusi vuotta jatkunut kiihotus ja syrjintä oli purkautunut uuteen vaiheeseen, raakoihin hyökkäyksiin ja murhiin.
Kristalliyön painajaisten seurauksena kymmenettuhannet juutalaiset pakenivat kauhun vallassa maasta, jolloin Hitlerin haave ”rotupuhtaasta” Saksasta oli hyvää vauhtia toteutumassa. Sodan puhjetessa syyskuussa 1939
Saksan alun perin 500 000 juutalaisesta jo 282 000 oli poistunut maasta.