19. huhtikuuta 1943 keskiyön jälkeen
Varsovan getto – 2 000 saksalaista sotilasta marssi juutalaisten gettoon Puolan pääkaupungissa Varsovassa. SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler oli määrännyt geton tuhottavaksi.
Kello kaksi aamuyöstä vastarintaliikkeen Marek Edelman sai tiedon, että saksalaissotilaat olivat tulossa. Tieto ei ollut yllätys. Jo edellisenä iltana geton vartijat olivat varoittaneet, että saksalaiset santarmit ja Puolan poliisi olivat piirittäneet geton.
23-vuotiaalle Edelmanille ilmoitus oli merkki käynnistää toiminta. Hän johti yhtä juutalaisten vastarintaliikkeen perustamasta 22 taisteluryhmästä, ja muutaman minuutin kuluttua tiedonannosta Edelman oli saanut oman ryhmänsä kokoon.
Kevyillä käsiaseilla, omatekoisilla kranaateilla ja polttopulloilla aseistautuneina vastarintaliikkeen joukot riensivät äänettömästi hiljaisille kaduille ja tyhjään viisikerroksiseen rakennukseen, joka oli muutamaa päivää aiemmin muunnettu alkeelliseksi puolustuslinnoitukseksi.
Ylimpien kerrosten ikkunat oli jo peitetty hiekkasäkeillä, ja nyt Edelman miehineen tukki myös kadun sisäänkäynnin raskailla huonekaluilla.
Muualla getossa naiset ja lapset kiirehtivät kellareihin ja maanalaisiin bunkkereihin mukanaan niin paljon ruokaa kuin pystyivät kantamaan.
Hetken aikaa kaupungin kadut kuhisivat elämää, mutta viidessätoista minuutissa kaikki olivat asemissaan ja pahaa enteilevä hiljaisuus laskeutui niin sanottuun Harjansitojien kortteliin kuun
valaisemassa kaupunginosassa.
19. huhtikuuta varhain aamulla
Geton keskusta – SS-Oberführer Ferdinand von Sammern-Frankenegg oli määrännyt joukkonsa gettoon. Välttääkseen paniikin syntymistä sotilaat liikkuivat pienissä ryhmissä.
Sotilaat liikkuivat kolmen neljän ryhmissä kiireesti pitkin katuja. Vähitellen he kokoontuivat suuremmiksi yksiköiksi ja etenivät pidemmälle kylmässä kuunvalossa aavemaiselta näyttävään gettoon. Kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia, ja ainoa ääni, jonka sotilaat kuulivat, oli heidän omien saappaidensa kumu katujen kiveyksellä.
Hiljaisuus ei huolestuttanut saksalaissotilaita. He olivat valmistautuneet operaatioon huolellisesti kahden kuukauden koulutuksessa, johon oli osallistunut sekä Waffen-SS:n erikoisjoukkoja että puolalaisia ja liettualaisia tukijoukkoja, kaikkiaan 2 000 miestä.
Kello kuuden tienoilla saksalaiset saapuivat Nalewki- ja Gesiakatujen kulmaan lähelle Harjansitojien korttelia. Katuja reunustivat viisikerroksiset asuintalot raskaine valurautaisine parvekkeineen.
Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi laukauksen ääni. Samassa hölmistyneiden saksalaisten niskaan alkoi viuhua luoteja ja käsikranaatteja, ja sotilaat pakenivat henkensä edestä. Kauhistuneet huudot leikkasivat ilmaa: ”Die Juden haben Waffen!” – juutalaisilla on aseita!
Sotilaat etsiytyivät suojaan talojen seinien vierustoille, mutta tulitus jatkui parvekkeilta ja ikkunoista. Luoteja satoi niin tiheään, että seiniä vasten kyyristelleet saksalaiset eivät uskaltaneet edes nousta auttamaan haavoittuneita tovereitaan, jotka huusivat tuskissaan apua. Vallitsi täydellinen sekasorto.
Jonkin matkan päässä Milan ja Zamenhofan kulmauksessa saksalaiset yrittivät tukeutua juutalaisen sulkutulen läpi panssarivaunulla. Kevyt panssarivaunu pysähtyi äkisti, kun siihen osui palava bensiinipommi.
Sotilaat katselivat avuttomina, kun panssarivaunu miehistöineen leimahti liekkeihin. Seuraava panssarivaunu koki saman kohtalon.
Se riitti saksalaisille, ja alle tunnin taistelun jälkeen von Sammern-Frankenegg antoi perääntymiskäskyn. Ensimmäisessä taistelussa oli kuollut 12 saksalaissotilasta.
Saksalaiset säätelivät gettoon vietävän ruuan
määrää, ja tuhannet kuolivat nälkään.
1940: Maanpäällinen helvetti
Lokakuussa 1940 natsit sulkivat 450 000 juutalaista muurien taakse Varsovan vanhaan kaupunginosaan. Elämä getossa oli jatkuvaa henkiinjäämistaistelua.
Saksalaiset miehittäjät ilmoittivat 12. lokakuuta 1940, että Varsovan juutalaisten olisi kahden viikon kuluessa pakattava tavaransa ja muutettava ”Varsovan juutalaisten asutusalueelle”. Se oli alku Varsovan juutalaisgeton syntymiselle.
450 000 juutalaista ahdettiin neljän neliökilometrin alueelle, jonka ympärille pystytettiin kolmen metrin korkuinen muuri. Alusta lähtien elämä getossa oli ankaraa henkiinjäämistaistelua.
Saksalaiset säätelivät tarkoin geton muurien sisälle vietävien elintarvikkeiden määrää, ja asukkaiden oli tultava toimeen keskimäärin 220 kilokalorilla päivässä, kun aikuisen energiantarve on tavallisesti vähintään 2 000 kilokaloria päivässä.
Vaikutukset alkoivat pian näkyä. Vuonna 1941 kuoli 41 000 geton asukasta, ja joka aamu geton kaduille lähti siivousryhmä keräämään yön aikana menehtyneiden ruumiita.
Osa geton asukkaista onnistui vaikeissakin olosuhteissa elämään suhteellisen normaalia elämää. Niin sanotussa pienessä getossa asuivat vauraimmat juutalaiset, jotka saattoivat rahoillaan ja koruillaan ostaa elintarvikkeita geton mustasta pörssistä.
Osa puolestaan sai töitä ja ruokaa saksalaisten valvomista tehtaista, joita perustettiin geton alueelle hyödyntämään alueen työvoimaa.
19. huhtikuuta klo 07.30
Hotelli Bristol, Varsova – Saksalaiset olivat hävinneet ensimmäisen taistelun ja vetäytyivät getosta. Sotilaat odottivat uusia määräyksiä.
Von Sammern-Frankenegg saapui kiihtyneenä SS-Brigadeführer Jürgen Stroopin huoneeseen hotelli Bristoliin. Epäonnistunut isku gettoon oli von Sammern-Frankeneggin suunnittelema, ja hän pelkäsi, miten Heinrich Himmler reagoisi kuultuaan, että juutalaiset olivat kevyillä käsiaseilla ja omatekoisilla pommeilla pakottaneet Saksan joukot perääntymään.
Stroop katseli von Sammern-Frankeneggiä halveksivasti tämän tehdessä selkoa aamun tapahtumista. Stroop oli aiemmin palvellut itärintamalla pahamaineisessa SS-pääkallo-divisioonassa, joka tunnettiin raakuudestaan ja fanaattisuudestaan.
Tyynen rauhallisesti hän kuunteli von Sammern-Frankeneggin ehdotusta, että Saksan ilmavoimat pommittaisi geton maan tasalle, mutta hän tiesi, että olisi SS:lle nöyryyttävää joutua kutsumaan apua pienen juutalaisjoukon kukistamiseen.
Miesten keskustellessa puhelin soi. Stroop vastasi, ja toisessa päässä oli Himmler. SS-johtaja halusi kuulla välittömästi tilanneraportin, ja uutiset epäonnistuneesta iskusta saivat hänet puhkeamaan julmistuneeseen sadatteluun.
Kokenut ja säälimätön SS-Brigadeführer Jürgen Stroop päätti savustaa juutalaiset piiloistaan liekinheittimillä.
Himmler irrotti von Sammern-Frankeneggin tehtävästä ja nimitti kovapintaisen Stroopin operaation johtoon. Määräys oli selvä: juutalaisten vastarinta voisi lietsoa puolalaiset kapinaan, joten Stroopin oli mitä pikimmin murskattava kaikki kapinayritykset getossa.
Uusi komentaja ei hukannut hetkeäkään. Keskipäivän aikaan hän antoi käskyn hyökätä sinne, missä saksalaiset olivat kokeneet ankarinta vastarintaa.
Se oli Marek Edelmanin puolustama alue Nalewkin ja Gesian kulmassa. Juutalaisten aiemmasta hyökkäyksestä viisastuneena saksalaiset yrittäisivät nyt edetä talo kerrallaan.
Näin he pystyisivät tulittamaan kohdettaan pitkän etäisyyden päästä juutalaisten pistoolien ja omatekoisten aseiden ulottumattomissa. Juutalaiset puolustivat kuitenkin edelleen jokaista asemaansa ankarasti.
Juutalainen vastarintaliike oli edellisinä kuukausina rakentanut laajan yhdysverkoston talojen välille, ja juutalaiset pakenivat viemäreitä, kellarikäytäviä ja kattojen välille viritettyjä tikkaita pitkin saksalaisten päästyä liian lähelle.
Kun pimeys laskeutui Varsovan ylle, Stroop veti joukkonsa getosta. Kahdeksan tunnin taistelun jälkeen saksalaiset olivat löytäneet lähes 600 juutalaista piiloutuneena alueilta, joista vastarintaliike oli pakotettu vetäytymään. Nämä otettiin vangiksi ja marssitettiin pitkinä kolonnina lastauspaikalle, josta heidät samana iltana lähetettiin Treblinkan keskitysleirille.
Junanvaunuista ei ollut paluuta eikä pakomahdollisuutta: päätepysäkki oli keskitysleiri.
1942: Erikoisjunalla 60 kilometriä Treblinkaan
Heinäkuussa 1942 saksalaiset päättivät siirtää kaikki geton juutalaiset läheiselle tuhoamisleireille.
Heinrich Himmler ilmoitti 22. heinäkuuta 1942, että kaikki Varsovan geton juutalaiset asutettaisiin muualle. Todellisuudessa suurin osa juutalaisista kuljetettiin 60 kilometrin päähän Treblinkan tuhoamisleirille.
Ensimmäiset siirretyt olivat satunnaisia kodittomia, mutta pian gettoa alettiin tyhjentää talo talolta järjestelmällisesti. Päivittäin jopa 10 000 juutalaista lähetettiin ”lastauspaikalle” geton ulkopuolelle, missä heidät ahdettiin junanvaunuihin.
Yrityksenä hiljentää huhuja kaasukammioista saksalaiset valmistivat väärennettyjä postikortteja, joissa pois kuljetetut kertoivat uudesta elämästään.
Syyskuuhun mennessä getosta oli seitsemässä viikossa viety 300 000 juutalaista. Jäljellä oli vielä 35 000 työssäkäyvää sekä 25 000 saksalaisilta piiloutunutta juutalaista.
20. huhtikuuta aamupäivä
Harjansitojien kortteli – Stroop oli päättänyt hyökätä gettoon toisesta suunnasta. Isku kohdistui Harjansitojen kortteliksi kutsuttuun verstasalueeseen geton itäosassa.
Marek Edelman pidätteli hengitystään saksalaisten sotilaiden lähestyessä verstasta. Tarkkaavaisena hän seurasi miesten jokaista liikettä, ja kun ensimmäiset sotilaat tulivat paikalle, johon hän on kaivanut räjähdypanoksensa, hän painoi laukaisinta.
Räjähdys rikkoi ympärillä olevia ikkunoita, ja savun hälvettyä Edelman näki iskunsa tuloksen. Saksalaissotilaita makasi kuolleina ja haavoittuneina siellä täällä, mutta loput joukoista eivät antaneet sen häiritä vaan syöksyivät hurjina verstasalueelle ja aloittivat kiivaan tulituksen.
Miesten perässä ilmestyi neljä ilmatorjuntatykillä aseistettua panssarivaunua, jotka alkoivat tulittaa juutalaisten asemia. Juutalaiset onnistuivat pysäyttämään yhden panssarivaunun käsikranaatilla, mutta kolmelle muulle he eivät mahtaneet mitään. Voimakkaan tulituksen suojassa saksalaiset pystyivät valtaamaan useita juutalaisten asemia.
Kiihkeiden lähitaisteluiden jälkeen 80 vastarintamiestä otettiin vangiksi. Edelman ja muutama muu onnistuivat pakenemaan kattoja pitkin uusiin asemiin, ja jäljelle jääneet puolustivat kiivaasti alueen jokaista neliömetriä.
22. huhtikuuta keskipäivä
Harjansitojien kortteli – Kun taisteluja oli käyty kaksi päivää, uutiset kansannoususta olivat kiirineet ympäri maailmaa. Himmler määräsi kukistamaan vastarinnan keinoja kaihtamatta.
Harjansitojien kortteli oli kuin myrskyn jäljiltä. Kahden päivän aikana saksalaiset olivat järjestelmällisesti räjäyttäneet talon toisensa jälkeen saadakseen käsiinsä juutalaiset vastarintataistelijat, jotka jatkoivat tulitusta talojen katoilta.
Alueelta nousi paksuja savupilviä, ja kadut olivat luhistuneiden talojen tiilijätteen peitossa.
Sitkeä vastarinta sai Stroopin muuttamaan taktiikkaansa: hän päätti savustaa juutalaiset ulos. Saksalaiset sytyttivät liekinheittimillä tuleen kokonaisia kortteleita, kaikista suunnista yhtä aikaa.
Pian rakennukset olivat liekkimeren ympäröimiä, ja tukahduttava savu täytti kadut. Raivoava tuli pakotti juutalaiset pakenemaan alueelta kohti geton keskustaa. Kuumuus oli niin valtava, että pakenevien vaatteet olivat syttymispisteessä.
”Katupäällyste suli mustaksi liisteriksi jalkojemme alla. Lasinsirpaleet, jotka peittivät katua kaikkialla, muuttuivat tahmeaksi massaksi, joka tarttui jalkoihimme. Hehkuvan kuuma katukikiveys poltti jalkapohjiamme”, Edelman kirjoitti päiväkirjaansa.
Pakenevat juutalaiset taistelijat onnistuivat pääsemään geton keskiosaan, missä he liittyivät muihin taisteluryhmiin.
Yhtä onnekkaita eivät olleet ne tuhannet siviilit – suuri osa naisia ja lapsia – jotka olivat piiloutuneet Harjansitojien kortteliin. Sadat heistä kuolivat liekkeihin. Tulen räiskekään ei pystynyt peittämään alleen epätoivoisten huutoja.
”Tulen saartamat juutalaiset hyppivät talojen ikkunoista. Pidimme huolen siitä, että heidät ja kaikki muutkin näkemämme juutalaiset tuhottiin välittömästi”, kirjoitti SS-Brigadeführer Jürgen Stroop kiihkottomasti taisteluja kuvaavaan päiväraporttiinsa, jonka hän sitten lähetti valokuvaliitteineen Berliiniin.
23. huhtikuuta, Varsovan getto
Kansannousun neljäntenä päivänä Saksan joukkojen johto oli vakuuttunut, että juutalaisten vastarinta oli kukistettu.
Jürgen Stroop katseli tyytyväisenä geton keskiosissa riehuvista tulipaloista nousevaa savua. Hän lähetti lähellä vanhaa poliisiasemaa sijaitsevasta komentoasemastaan sotilailleen ilmoituksen, että taistelut lopetettaisiin samana päivänä. Sotilasyksiköt saivat rutiininomaisen määräyksen etsiä raunioista vielä mahdollisia juutalaisten piilopaikkoja.
Edellisinä päivinä saksalaissotilaat olivat löytäneet vainukoirien avustuksella lukuisia hyvin kätkettyjä bunkkereita alueilta, jotka Stroop oli uskonut joukkojensa jo tyhjentäneen juutalaisista.
Päivän mittaan bunkkereita löytyi lisää, ja Stroopille valkeni, että juutalaiset olivat rakentaneet piiloja kaikkialle gettoon.
”Operaation aikana on ilmennyt, että gettoon on järjestelmällisesti rakennettu turvakellareita, bunkkereita ja tunneleita”, hän valitti raportissaan ja lisäsi, että tehokkaan verkoston ansiosta juutalaiset pystyivät helposti ja huomaamatta liikkumaan talosta toiseen.
Löytö sai Stroopin tajuamaan, että vastarinnan tukahduttamisesta tulisikin vaikeampaa kuin hän oli siihen asti uskonut.
26. huhtikuuta aamupäivä
Muualla Varsovassa – 30 000 juutalaista oli tapettu tai vangittu, mutta sitkeä vastarinta jatkui. Puolalaiset kutsuvat kapinaa ”Gettogradiksi” Stalingradin kuuluisan taistelun mukaan.
Juutalaisten vastarintaliikkeeseen kuuluva Benjamin Meed näki geton ulkopuolella, miten liekit loimusivat kattojen yllä.
Hän oli ollut useita kuukausia piiloutuneena Varsovan puolalaisilla alueilla, mistä käsin hän oli muun muassa auttanut toimittamaan aseita geton vastarintaryhmille.
Epäluulojen välttämiseksi hän osallistui jumalanpalvelukseen geton lähettyvillä.
Muun kirkkoväen kanssa hän katseli kauhuissaan gettoa ympäröivän muurin yli näkyviä palavia kattoja. Tasaisin väliajoin muurin takaa kuului huutoja ja kirkaisuja.
”Katsokaa, ihmiset hyppivät katoilta”, joku katselijoista sanoi järkyttyneenä
26. huhtikuuta, Varsovan getto
Vastarintaryhmät olivat hajoamassa. Ne eivät enää pystyisi kauan puolustamaan asemiaan.
Juutalaisten oli yhä vaikeampi estää saksalaisia tunkeutumasta syvemmälle gettoon. Vastarintaliikkeen nimellinen johtaja Mordechaj Anielewicz pyysi tiedotteessaan ihmisiä taistelemaan vaikka kuolemaan asti.
”Teloitusten ja tulipalojen uhrien määrät ovat olleet kauhistuttavan suuria. Viimeiset päivämme ovat lähellä, mutta niin kauan kuin ase pysyy kädessämme, jatkamme taisteluamme ja vastarintaamme”, 24-vuotias vastarintaliikkeen johtaja kirjoitti.
Taisteluja käytiin nyt geton keskellä, minne myös tulipalot olivat jo levinneet. Palavan lihan etova haju levisi kaikkialle, kaupunginosa oli mustan savun peitossa ja punaisina hehkuvat tiiliseinät huokuivat sietämätöntä kuumuutta.
Tulipalot olivat pakottaneet niin siviilit kuin vastarintaliikkeenkin jäsenet etsimään suojaa maanalaisista bunkkereista.
Useimmat bunkkerit oli rakennettu talojen alle kellaritiloihin, ja kun kaikkialla riehuvat tulipalot tuhosivat taloja perustuksiaan myöten, monet lähes paistuivat suljettuihin piilopaikkoihinsa. Eräs kuvaili kokemustaan:
”Istuin suu auki ja kuvittelin hengittäväni viileää ilmaa. Kaikki olivat vaiti. Jos puhui, hengittäminen oli vieläkin hankalampaa.”
Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut avata luukkua päästääkseen sisään raitista ilmaa, jotteivät saksalaiset löytäisi salaista piilopaikkaa.
29. huhtikuuta
Varsovan getto – Taistelut olivat jatkuneet jo 10 päivää, eivätkä saksalaiset olleet vieläkään kukistaneet vastarintaa. Natseille juutalaisten urhea kamppailu ylivoimaa vastaan oli hirveä nöyryytys, josta niin puolalaiset maanalaiset lehdet kuin kansainvälinen lehdistökin muistuttivat jatkuvasti.
Stroop kiehui raivosta. Hän oli jo lähes viikko aiemmin raportoinut Himmlerille, että kansannousu oli tukahdutettu, mutta juutalaiset eivät olleet vieläkään antautuneet.
Stroopin joukot tappoivat säälimättä piiloistaan esiin tulleita juutalaisia.
Uusia bunkkereita löytyi päivittäin, ja vaikka juutalaisilla ei ollut pakomahdollisuuksia, heitä oli mahdoton saada bunkkereistaan ulos vapaaehtoisesti.
Saksalaiset polttivat juutalaiset bunkkereihin liekinheittimillä, ja erityisen suuret bunkkerit he räjäyttivät ilmaan asukkaineen. Löytääkseen bunkkereita saksalaissotilaat lupasivat harvoille vangeiksi saamilleen juutalaisille säästää näiden hengen, jos nämä paljastaisivat piilopaikkojen sijainteja.
30. huhtikuuta illalla
Varsovan geton alla oleva viemäriverkosto – Vastarintataistelijat saivat määräyksen murtautua getosta ulos viemäreitä pitkin, kun vastarintaliikkeen johto ymmärsi, että oli enää ajan kysymys, milloin puolustus romahtaisi täysin.
Yön pimeyden turvin joukko juutalaisen vastarintaliikkeen jäseniä nosti viemärin raskaan kannen paikoiltaan. Yksi kerrallaan he ryömivät kapeasta aukosta, josta huokui lämmin ja kuvottava virtsan ja ulosteen haju.
Ryhmän kärjessä ryömi lähetti Reginka Fuden. Hän oli kulkenut useita kertoja viemäreitä pitkin getosta muualle Varsovaan, ja Puolan kommunistisen kansanliikkeen jäsenet olivat suostuneet auttamaan häntä järjestämään juutalaisia getosta ulos.
Ryhmä eteni kapeissa viemärikäytävissä hapuillen tietään haisevan veden läpi. Osa tunneleista oli vain 70 sentin korkuisia, ja pakolaisten oli välillä kumarruttava niin matalaksi, että he joutuivat painamaan kasvonsa viemärin saastaiseen veteen. Välillä vedessä uiskenteli rottia, jotka olivat pelästyneet odottamattomia vieraita.
Kuljettuaan viemäreissä useilta tunneilta tuntuneen ajan ryhmä pääsi vihdoin päämääräänsä Varsovan laitamille. Varovasti miehet kohottivat viemärinkantta ja kuulostelivat katua. Sieltä ei kuulunut ääntäkään.
Pakolaiset olivat kuvitelleet, että heitä olisi vastassa hampaisiin asti aseistautuneita puolalaisen vastarintaliikkeen jäseniä, jotka veisivät heidän turvaan. ”Ei kuitenkaan näkynyt ristinsieluakaan. Olimme keskellä katua sumuisessa yössä vatsat nälästä kurnien”, kirjoitti juutalaisvastarintaliikkeen johtaja Aaron Carmi.
Juutalaisten oli omin neuvoin etsittävä puolalaisen vastarintamiehen talo, jossa he viettivät yönsä. Seuraavana aamuna heidät vietiin kuorma-autolla seitsemisen kilometrin päähän Varsovasta sijaitsevaan metsään, missä kommunistinen partisaaniliike piileskeli.
8. toukokuuta aamulla
Vastarintaliikkeen piilopaikka – Saksalaiset löysivät geton pohjoisosassa sijainneen pääbunkkerin.
Milakatu 18:n alla olleessa valtavassa bunkkerissa 300 juutalaista katseli toisiaan peloissaan. Bunkkerin ulkopuolelta kuului kovaäänisen särinä, kun saksalaisupseeri ilmoitti useaan kertaan, että bunkkeri oli saarrettu. Kaikkien tulisi antautua, tai heidät kaasutettaisiin hengiltä.
Oli selvää, että saksalaiset toteuttaisivat uhkauksensa. Joukko siviilejä sekä juutalaisia salakuljettajia, jotka olivat rakentaneet bunkkerin, tuli piilostaan ulos kädet ylhäällä. Ulkona heitä oli vastassa suuri joukko saksalaissotilaita, jotka tempoivat ihmiset kovaäänisiä komentoja huutaen kadulle yksi kerrallaan.
Hetken päästä tukahduttava kaasu täytti bunkkerin ahtaat käytävät. Bunkkerissa edelleen piilotelleet 80 vastarintaliikkeen jäsentä yrittivät pidätellä hengitystään etsiessään kuumeisesti uloskäyntiä, jota saksalaiset eivät olisi saartaneet, mutta tuloksetta.
Nuori Arieh Wilner tarttui ensimmäisenä pistooliinsa, nosti sen ohimolleen ja painoi liipaisinta. Moni muu seurasi pian esimerkkiä.
Monet juutalaiset hyppäsivät kuolemaansa välttääkseen joutumasta saksalaisten vangiksi.
Yksi miehistä ampui ensin äitinsä, sitten sisarensa ja lopuksi itsensä. Itsemurhien traagisuutta lisäsi se, että vielä hengissä sinnitelleet kolmisenkymmentä juutalaista löysivät lopulta uloskäynnin, jota saksalaiset eivät olleet havainneet, ja livahtivat pakoon.
Samana iltana Marek Edelman päätti johdattaa viimeiset miehensä turvaan geton ulkopuolelle. Saksalaiset tiesivät, että juutalaiset käyttivät viemäreitä pakotienään, ja välttääkseen saksalaisten partiot Edelmanin joukkojen oli pysyttävä piilossa viemäreissä, kunnes pakotie oli varmasti vapaa.
”Odotimme ulospääsyä 48 tuntia. Aina välillä joku menetti tajuntansa, mutta eniten kärsimme janosta. Jotkut joivat viemärin limaista likavettä henkensä pitimiksi”, Edelman muistelee.
Vihdoin 10. toukokuuta aamukymmeneltä puolalaisen kommunistisen partisaaniarmeijan miehet saapuivat hakemaan pakolaisia kahdella kuorma-autolla. Edelman miehineen ryömi viemäristä ulos vapauteen kirkkaassa päivävalossa, ja muutaman minuutin kuluttua autot ajoivat pois pakolaiset kyydissään.
16. toukokuuta illalla
Geton synagoga – Vastarinta oli kukistettu. Juutalaisten kansannousu Varsovan getossa oli ohi.
SS-Brigadeführer Jürgen Stroop katseli tyytyväinen hymy huulillaan edessään kohoavaa synagogaa. Se oli vaikuttava rakennus sisäänkäynnin pylväineen ja suurine torneineen, josta oli loistavat näköalat lähes kaikkialle Varsovaan.
Stroop seurasi asiantuntevasti, miten pioneerijoukot kiersivät kaapelirullat auki ja asettivat räjähdyspanokset. Juutalaisten vastarinta oli lopulta nujerrettu 28 päivää kestäneiden taistelujen jälkeen.
Vastarinta oli nujerrettu, ja rakennukset olivat liekeissä. Saksalaiset tuhosivat geton lopulta maan tasalle.
Jotakuinkin saman verran Saksan armeijalta oli kulunut Puolan miehitykseen. Stroopin omien muistiinpanojen mukaan hänen joukkonsa olivat tuhonneet 631 bunkkeria ja surmanneet tai ottaneet vangiksi 56 065 juutalaista.
Kello 20.15 pioneerijoukkojen johtaja ilmoitti Stroopille, että kaikki oli valmista viimeistä tehtävää varten.
”Heil Hitler!” Stroop kajautti ja painoi nappia. Seuraavassa hetkessä valtava räjähdys sytytti synagogan liekkeihin. Tyytyväinen Stroop palasi päämajaan kirjoittamaan raporttiaan Himmlerille Berliiniin.
”Mittava operaatio päätettiin 16. toukokuuta 1943 kello 20.15 Varsovan suuren synagogan räjäyttämiseen”, kirjoitti Stroop selontekoonsa. Hän lopetti raporttinsa kiihkottomaan toteamukseen: ”Juutalaisten asuinaluetta Varsovassa ei enää ole olemassa.”