Auschwitz – natsien pahamaineisin keskitysleiri

Kesäkuussa 1940 joukko saksalaissotilaita marssi ränsistyneiden punaisten parakkien väliselle harjoituskentälle Etelä-Puolassa.

Vain yhdeksän kuukautta aiemmin Saksa oli hyökännyt Puolaan ja käynnistänyt toisen maailmansodan Euroopassa.

Järkyttävän lyhyessä ajassa Saksan armeija oli miehittänyt Tanskan, Norjan, Hollannin, Belgian ja Ranskan, ja kaikki viittasi siihen, että ennen pitkää Saksa valloittaisi koko Euroopan.

Hylätty kasarmialue Puolan Oswiecimissa – jonka saksalaiset nimesivät Auschwitziksi – oli muutettu keskitysleiriksi natsien puolalaisille vastustajille: älymystölle, poliittisille aktivisteille ja papeille.

Muiden keskitysleirien tapaan myös Auschwitz kuului natsien erikoisjoukkojen SS:n alaisuuteen, ja leirin komendantiksi nimitettiin Rudolf Höss. 39-vuotias yliluutnantti oli jo luonut uraa Dachaun ja Sachsenhausenin keskitysleireillä.

Hän oli nähnyt, miten raskas ruumiillinen työ uuvutti ja rauhoitti vangit, ja niinpä hän lainasi Dachaun moton ”Arbeit macht frei” myös Auschwitziin, missä sanat kirjoitettiin rautaisin kirjaimin leirin portin päälle.

SS:n päällikkö Heinrich Himmler näki Auschwitzin ympäristössä runsaasti mahdollisuuksia.

Soinen ja harvaan asuttu maaseutu muutettaisiin viljelymaiksi ja liitettäisiin natsien ”uuteen valtakuntaan”, johon kuuluivat itään perustettavat ”puhdasveriset” siirtokunnat. Niissä saksalaiset siirtomaaherrat voisivat nauttia elämästään slaavityöläisten palveltavina.

Himmler määräsi pian leirin laajennettavaksi niin, että sen kapasiteetti kasvoi alkuperäisestä 10 000:sta vangista 30 000:een.

Leirin johto huomautti, että valtavien leirirakennusten pystyttä-minen soiseen maastoon olisi äärimmäisen vaikeaa, mutta Himmler vaati, että projekti toteutettaisiin hankaluuksista huolimatta.

”Hyvät herrat, tätä leiriä laajennetaan. Minun syyni ovat paljon painavammat kuin teidän vastaväitteenne”, Himmler vaiensi eriävät mielipiteet ylimielisesti.

Saman tien puolalaiset poliittiset vangit alkoivat laajentaa Auschwitzin kasarmialuetta.

Suunnitelman mukaan osa vangeista pantaisiin myöhemmin töihin SS:n omistamiin yrityksiin, jotka toimittivat rakennusmateriaalia Hitlerin suurisuuntaisiin rakennushankkeisiin Berliiniin.

Loput saisivat raataa maataloustöissä tai päätyisivät yksityisten saksalaisyritysten, kuten lähellä sijainneen, synteettistä bensiiniä ja muita sodan kannalta hyödyllisiä tarvikkeita kehittäneen kemiantehtaan IG Farbenin palvelukseen.

Sota muutti suunnitelmat

Saksalainen siirtokunta Auschwitzissa ei koskaan toteutunut, ja pian Himmler keksikin paikalle muuta käyttöä.

22. kesäkuuta 1941 Saksan armeija hyökkäsi Neuvostoliittoon, ja ennen pitkää länteen alkoi virrata neuvostoliittolaisia sotavankeja. Monet heistä tuotiin Puolaan leireille, kuten Auschwitziin.

Saadakseen tilaa sadoilletuhansille neuvostovangeille SS päätti ottaa käyttöön maata Brzezinkan – saksaksi Birkenau – kylästä parin kilometrin päästä ensimmäisestä leiristä.

Vastatulleet vangit pantiin rakentamaan Birkenaun usein veden peitossa oleville pelloille uutta keskitysleiriä, jonne lukuisat neuvostovangit mahtuisivat.

Ankara työ rakennustyömaalla ja Birkenaun epäterveellinen ympäristö osoittautuivat pian vangeille kohtalokkaiksi.

Nälkiintyneet vangit saivat ruuakseen vain laihaa keittoa ja jokusen gramman leipää päivässä, ja olosuhteet alkoivat vaatia veroansa.

Joka yö useita vankeja kuoli Auschwitzin hatarissa parakeissa, joihin kohosi kosteutta maalattiasta.

”Kylmyyden he vielä kestivät, mutta eivät kosteutta, joka tarttui heidän vaatteisiinsa pysyvästi. Puolivalmiissa nopeasti kokoon kyhätyissä parakeissa kuolleisuus alkoi nousta nopeaan tahtiin”, Höss muisteli.

Auschwitzin uunit eivät pysyneet tappamisen tahdissa

Hössille korkea kuolleisuus tiesi ongelmia, ja kasvavat ruumiskasat saivat hänet huolestumaan.

Leirin krematorio oli suunniteltu tuhoamaan alunperin 10 000 vangille mitoitetun leirin ruumiit, mutta nyt ruumiita alkoi kasaantua Auschwitzin ruumiskellareihin ja parakkien välisille käytäville.

Ruumispinojen myötä kasvoi myös kulkutautien uhka. Höss tajusi, että ruumiiden hävittämisongelma tulisi vain pahenemaan, etenkin sitten, kun 100 000:lle vangille suunniteltu Birkenau valmistuisi.

Niinpä hän antoi Auschwitzin rakennustöitä johtavalle arkkitehdille Karl Bischoffille tehtäväksi keksiä ratkaisu ruumiiden hävittämiseksi.

Bischoff päätti kääntyä saksalaisen J. A. Topf & Söhne -nimisen uuneja valmistavan yrityksen puoleen.

Hyvämaineinen perheyritys, jota johtivat veljekset Ernst ja Ludwig Topf, oli toimittanut uuneja keskitysleirien krematorioihin jo vuodesta 1937.

Yritys oli asentanut myös Auschwitzin ensimmäisen tuhkausuunin, ja niinpä lokakuussa 1941 Bischoff otti yhteyttä yritykseen. Tehdas lähetti parhaan myyjänsä insinööri Kurt Prüferin Puolaan neuvottelemaan.

Uunimyyjä tarjosi ratkaisun Auschwitziin

Prüfer oli veturinkuljettajan poika, joka oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen hankkinut koneinsinöörin koulutuksen.

Päästyään töihin Topf & Söhneen hän oli edennyt siellä urallaan nopeasti. Juuri hän oli kehittänyt uunityypin, joka oli osoittautunut erityisen sopivaksi keskitysleirien tarpeisiin.

Tuohon aikaan normaalikrematorioiden tuhkausuunit olivat koristeellisia ja muistuttivat pieniä kirkkoja tai kreikkalaisia temppeleitä, mutta Prüferin uunit olivat pelkistettyjä ja koruttomia.

Niitä ei myöskään ollut suunniteltu suljettaviksi jokaisen tuhkaamisen jälkeen, kuten tavalliset tuhkausuunit, joista yksittäisen vainajan tuhka kerättiin talteen polttamisen jälkeen.

Jopa tavanomaiset tekniset ratkaisut esimerkiksi hajun vähentämiseksi oli karsittu Prüferin uuneista.

Prüferin ja arkkitehti Bischoffin tapaaminen lokakuun lopulla 1941 oli ensimmäinen askel Oswiecimiin rakennetun keskitysleirin muuttamiseksi kuolemanleiriksi.

Ennen pitkää keskitysleirin krematorioiden savupiipuista alkoi nousta paksu, hiilenmusta ja pahanhajuinen savu, joka pimensi taivaan Auschwitzin yläpuolella.

SS-sotilaat eivät kestäneet Auschwitzin murhia

Kun Prüfer, Höss ja Bischoff laativat Auschwitzin krematoriosuunnitelmia, Saksan armeija eteni itärintamalla.

Sen vanavedessä seurasivat SS:n pelätyt kuolemanpartiot, Einsatzgruppet, joiden tehtävä oli vangita ja teloittaa Neuvostoliiton juutalaisia ja haudata ruumiit joukkohautoihin.

Joukkoteloitukset suoritettiin ampumalla, mutta se osoittautui paljon vaikeammaksi tuhoamisyksikköjen sotilaille kuin Himmler oli osannut aavistaa työpöytänsä ääressä Berliinissä.

Kun Himmler oli seuraamassa juutalaisten joukkoteloitusta Minskissä, monet hänen seurueessaan olleet järkyttyivät selvästi näkemästään.

Yksi SS-sotilaista jopa anoi kaikkien sääntöjen vastaisesti esimieheltään vapautusta raakojen joukkomurhien katselemisesta:

”En kestä enempää. Pyydän hartaimmin, että järjestäisitte minut pois täältä”, mies aneli silminnähden musertuneena. Myös Himmlerin seurassa ollut SS-Obergruppenführer Erich von dem Bach-Zelewski ilmaisi huolensa ääneen: ”Johtaja, teloitimme tällä kertaa vain pari sataa ihmistä... Katsokaa noiden sotilaiden silmiä, miten niistä paistaa järkytys. Nämä miehet ovat raunioita lopun elämäänsä”, hän varoitteli Himmleriä.

Minskin vierailunsa jälkeen Himmler alkoi etsiä ratkaisua, joka säästäisi saksalaiset sotilaat siviilien murhaamiselta ja sen aiheuttamalta henkiseltä järkytykseltä.

Syksyllä SS kokeili muun muassa ihmisten räjäyttämistä hengiltä. Menetelmä osoittautui kuitenkin yhtä hankalaksi kuin joukkoampumiset.

Räjäytyksissä ruumiiden osia levisi laajoille alueille ja irtirepeytyneitä käsivarsia ja jalkoja roikkui puiden oksilla.

Auschwitzin neuvostovangit joutuivat kaasun koekaniineiksi

”Ongelman” ratkaisu löytyi Auschwitzista. Myös siellä leirin johto oli havainnut, että sairaiden vankien kylmäverinen ampuminen järkytti henkilökunnan mieliä.

Syksyllä 1941 Hössin läheisin alainen Karl Fritzsch sai ajatuksen. Leirin varastossa oli pinoittain pieniä pyöreitä säiliöitä, jotka sisälsivät yleistä tuholaismyrkkyä Zyklon B:tä. Fritzsch keksi, että ainetta voisi ehkä käyttää myös ihmisten tappamiseen.

Hössin ollessa virkamatkalla Fritzsch päätti kokeilla uutta menetelmää. Koe suoritettiin vankiosasto 11:n kellaribunkkerissa. Vangit määrättiin lapioimaan maata kellarin ikkunoiden eteen, ja pian rakennusta lähestyi irvokas kulkue.

Nälkiintyneitä neuvostoupseereita repaleisissa univormuissaan raahattiin kellariin. Heitä seurasivat haavoittuneet neuvostosotilaat kainalosauvojen varassa tai hatarilla paareilla kannettuina.

Nämä vangit oli valittu ensimmäisiksi koehenkilöiksi, joilla Zyklon B -kaasua testattiin Auschwitzissa.

Hössin palattua matkaltaan Fritzsch kertoi onnistuneesta kokeilustaan ja jopa toisti kokeen esimiehensä nähden uusilla vangeilla.

Höss oli innoissaan:

”Katselin kaasuttamista kaasunaamarin suojasta. Kuolema seurasi täyteen ahdetuissa selleissä nopeasti, kun Zyklon B -rakeet heitettiin sisään. Kuului lyhyt, lähes tukahdutettu huuto, ja sitten kaikki oli ohi”, Höss kirjoitti myöhemmin.

Myrkkyannos ei riittänyt

Todellisuudessa kaasuteloituksetkaan eivät sujuneet niin mutkattomasti.

Puolalainen vanki August Kowalczyk kertoi myöhemmin, että kuolema hätäisesti kyhätyissä kaasukammioissa ei suinkaan ollut helppo ja tuskaton.

Sopivan tappavan annoksen määrittäminen ja tilan tekeminen ilmatiiviiksi oli vaikeaa. Uhrien kuolinkamppailu saattoi kestää puolikin tuntia, ja osa vangeista oli hengissä vielä seuraavana päivänä kaasutuksesta.

”Vartijat nostivat annostusta ja lisäsivät kiteitä, kunnes loppu-tulos oli se, mitä haluttiin”, kuvaili Kowalczyk SS:n kokeiluja.

Leirin johdon kannalta koe oli kuitenkin onnistunut.

Höss, jota ajatus joukkoteloituksesta ampumalla oli hänen oman kertomansa mukaan aina puistattanut, kertoi olleensa helpottunut siitä, että kaasun ansiosta vältyttäisiin ammuntaan liittyvältä hirveältä verilöylyltä.

Hitler käski tuhota juutalaiset

Joulukuussa 1941 saksalaisten sotaonni kääntyi, kun idässä puna-armeija ja hyytävä talvi pysäyttivät etenemisen. Lännessä taas Japanin hyökkäys Pearl Harboriin veti Yhdysvallat mukaan sotaan.

Hitler turvautui aiemminkin onnistuneeseen keinoon ja hyödynsi juutalaisvihaa kootakseen Saksan kansan yhtenäiseksi rintamaksi.

Hitler päätti 12. joulukuuta tapaamisessa Himmlerin, propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja muiden natsijohtajien kanssa, että oli aika tuhota juutalaiset lopullisesti.

Koska tapaaminen oli Hitlerin yksityisasunnossa, siitä ei ole virallisia asiakirjoja, mutta paikalla olleiden päiväkirjamerkinnät ja muistiinpanot eivät jätä sijaa epäilykselle.

”Mitä juutalaiskysymykseen tulee, Führer on päättänyt saattaa asian päätökseen... Maailmansota on syttynyt, ja juutalaisten hävitys on sen luonnollinen seuraus... Tähän kysymykseen on suhtauduttava vailla sentimentaalisuutta”, Goebbels kirjoitti seuraavana päivänä päiväkirjaansa.

Hävittämisen yksityiskohdista päätettiin kuukautta myöhemmin konferenssissa Berliinin esikaupungissa Wannseessa sekä Hitlerin ja Himmlerin tapaamisissa seuraavina kuukausina.

Kesäkuussa 1942 Höss sai kutsun Berliiniin, missä Himmlerillä oli hänelle tärkeää ilmoitettavaa.

”Führer on antanut määräyksen ratkaista juutalaiskysymys lopullisesti. Tehtävän hoitaminen on osoitettu SS:lle”, Himmler ilmoitti.

”Olen valinnut Auschwitzin tähän tarkoitukseen, osin sen hyvien liikenneyhteyksien takia, osin siksi, että se on helppo eristää ja naamioida.”

Näillä sanoilla aloitettiin juutalaisten järjestelmällinen tappaminen Euroopassa.

Auschwitzin vangit haluttiin lamauttaa

Vuoden 1942 kuluessa Birkenauhun johtava rautatie alkoi tuoda leirille yhä enemmän juutalaisia täyteen ahdetuissa karjavaunuissa.

Tapa, millä päiväkausia pimeissä vaunuissa viettäneet ihmiset otettiin vastaan, oli tarkoin harkittu, sillä tarkoitus oli pelästyttää ja lamauttaa vangit.

Heti kun vaunujen ovet oli avattu, vartijat alkoivat karjua määräyksiä kovaan ääneen ja vahtikoirat haukkuivat raivokkaasti.

SS-sotilaat hakkasivat vaunuista ulos astuvia kepeillä ja alkoivat tuuppia näitä eteenpäin huutaen ja piesten. Liian hitaasti reagoivia vankeja surmattiin summamutikassa sekasorron lisäämiseksi.

Menetelmä toimi. Vastatulleet vangit pantiin järjestäytymään kahteen jonoon, naiset ja lapset toiseen, miehet toiseen.

Ryhmät siirtyivät sitten nopeasti niin sanotulle kuolemanrampille, jossa SS-univormuiset lääkärit jaottelivat tulijat. Työkykyiset, mikä tarkoitti yleensä naisia ja miehiä ilman lapsia, lähetettiin leiriin.

Loput, eli vanhat, sairaat, lapset ja äidit pienine lapsineen, lähetettiin suoraan kaasukammioon.

Auschwitzissa kuolema tuli alhaalta

Kaasutukset, joita Höss oli pitänyt ampumisia inhimillisempänä, hoidettiin tehokkaan raa’asti. Ihmisiä ahdettiin kaasukammioon kuin sardiineja purkkiin.

Yleensä naiset ja lapset päästettiin sisään ensin. Lopuksi SS-vartijat tunkivat käskyjä karjuen ja kepeillä hakaten joukkoon vielä 20–30 miespuolista vankia.

Heidät pakotettiin ahtautumaan ennalta täpötäyteen huoneeseen, kunnes siellä oli ihmisiä niin paljon, että heikoimmat menehtyivät hapenpuutteeseen jo ennen kaasutusta.

Kreikanjuutalainen Shlomo Venezia, joka kuului vangeista koottuun Sonderkommandoon, tappamiseen ja ruumiiden tuhoamiseen osallistuneeseen osastoon, on kertonut, mitä tapahtui, kun kaasukammion ovet suljettiin ja sisään teljetyt alkoivat joutua paniikkiin:

”Kaasu alkoi levitä huoneeseen alhaaltapäin, ja kaikki yrittivät ryömiä toistensa päälle ilmaa saadakseen... Näky, joka meitä kohtasi avatessamme oven, oli hirveä... Vangit olivat takertuneet toisiinsa yrittäessään epätoivoisesti saada happea.”

Jokaisen kaasutuksen jälkeen Sonderkommandon vangit puhdistivat huoneen seinät teloituksen jättämistä jäljistä, ulosteista ja verestä. Parin tunnin kuluttua kammio oli valmis uuteen joukkoteloitukseen.

Birkenaun keskitysleiri:

Uunien kapasiteetti loppui

Pian kaasutusten määrä lisääntyi siinä määrin, että alkoi olla vaikea peitellä, mitä leirin pääkadun varrella sijaitsevassa kaasukammiossa todella tapahtui.

Puolalainen vanki Jósef Paczynski onnistui kerran hiipimään kahden vankitoverinsa kanssa seuraamaan kaasutusta. Hän muisteli näkemäänsä:

”Peittääkseen uhrien huudot SS-sotilaat tyhjäkäyttivät moottoripyöriä kaasukammion ulkopuolella. Siitä ei kuitenkaan ollut apua.”

Höss päätti teettää väliaikaiset kaasukammiot kahteen olkikattoiseen maataloon, jotka sijaitsivat lähellä uutta Birkenaun leiriä. SS hääti armotta talojen asukkaat, ja taloihin asennettiin ilmatiiviit ovet ja niiden ikkunat peitettiin.

Uudet kaasukammiot osoittautuivat toimiviksi, mutta Hössin suureksi ärtymykseksi ongelmat eivät lakanneet. Teloitusten määrän kasvaessa tasaisesti edes Topf & Söhnen tehokkaat tuhkausuunit eivät pysyneet vauhdissa mukana.

SS:n johto päätti siksi haudata osan ruumiista. Tehtävä oli lähes mahdoton, Koska ruumiit oli haudattava mahdollisimman nopeasti, Sonderkommandon juutalaiset vangit ehtivät hädin tuskin kaivaa niin syviä hautoja, että ruumiit peittyivät.

Hajoamisen vauhdittamiseksi ruumiiden päälle ripoteltiin sammutettua kalkkia, mutta se ei juurikaan auttanut asiaa.

Kesähelteellä kalman löyhkä levisi kaikkialle Auschwitziin – minkä muun muassa 17. heinäkuuta 1942 leirissä tarkastuksen tehnyt Heinrich Himmler pani närkästyneenä merkille.

Hössin mukaan Himmler ei ottanut asiaa puheeksi vierailunsa aikana, mutta pian sen jälkeen tämä lähetti ongelmanratkaisijansa SS-Standartenführer Paul Blöbelin Auschwitziin.

Itärintaman keinot käyttöön

Blöbelillä oli takanaan verinen ura. Hän oli ollut Saksan tiedustelupalvelun leivissä, ja sodan sytyttyä hänet oli lähetetty itärintamalle johtamaan yhtä tuhoamisryhmää.

Siellä hän oli tehnyt vaikutuksen SS-johtajiin muun muassa organisoituaan syyskuussa 1941 lähes 34 000 juutalaisen joukkomurhan Babi Jarin rotkossa Ukrainassa.

Blöbel oli myös ollut mukana Himmlerin kokeiluissa räjäyttää vankeja kuoliaaksi.

Neljä kuukautta Babi Jarin joukkomurhan jälkeen hänet oli vapautettu palveluksesta liiallisen alkoholinkäytön vuoksi.

Hänen tekonsa itärintamalla olivat kuitenkin tehneet natsijohtoon vaikutuksen, ja Himmler määräsi Blöbelin Auschwitziin opettamaan vankeja ruumiiden käsittelyssä ja tuhoamisessa.

Uhrien rasva toimi polttoaineena

Birkenaussa Blöbel näytti, miten ruumiit saatiin palamaan joukkohaudoissa tehokkaammin latomalla ruumiit hautaan vuorotellen polttopuiden kanssa ratakiskoista tehtyjen rakennelmien varaan.

Polttoaineena Blöbel käytti bensiiniä tai metanolia, jota roiskittiin ensimmäisen ruumiskerroksen päälle. Blöbelin keinot eivät kuitenkaan loppuneet tähän, vaan itärintaman veteraani oli suorastaan pelottavan tehokas siinä, mitä teki.

”Haudat viettivät loivasti alaspäin niin, että ruumiista irtoava rasva juoksi sille kaivettua uraa pitkin keräysastiaan”, kertoi Shlomo Venezia jälkeenpäin. Jos tuli näytti hiipuvan, sitä ruokittiin tällä rasvalla.

Blöbel vei Hössin myös opintoretkelle Lodzin lähellä sijainneeseen Chelmnon tuhoamisleiriin.

Siellä Hössille esiteltiin krematorio sekä miehenkorkuinen jyrä, jolla tuhkauksesta jääneet luut murskattiin. Näin ruumiit saatiin hävitettyä täydellisesti, Blöbel lupasi.

Armeija valitti Auschwitzin ruumisrovioista

Kaikesta huolimatta Höss päätteli, että ruumiiden polttaminen avorovioilla ei olisi pysyvä ratkaisu ruumiiden hävittämisongelmaan.

”Huonolla säällä tai voimakkaan tuulen vallitessa palavan lihan haju levisi helposti jopa kilometrien päähän ja sai naapuruston kuiskailemaan juutalaisten polttamisesta”, Höss muisteli myöhemmin.

Leirin johto sai myös valituksia armeijalta, joka huomasi, että roihuavat ruumisroviot olisivat vihollisen lentokoneille kuin merkkitulia yössä.

Siispä Topf & Söhnen edustaja kutsuttiin jälleen Auschwitziin suunnittelukokoukseen. Yhdessä leirin johdon ja arkkitehtien kanssa tehtaan edustaja kehitteli koko syksyn luonnostelmia uudesta krematoriosta, jossa valtavat ruumismäärät pystyttäisiin polttamaan.

Aluksi uusien rakennusten oli tarkoitus toimia vain krematorioina. Leirinjohto huomasi kuitenkin tarvitsevansa myös tehokkaita kaasukammioita, jotka päätettiin sijoittaa samaan rakennukseen uusien krematorioiden kanssa.

Alun perin ruumiiden varastointiin tarkoitetut huoneet muutettiin kaasukammioiksi, ja samalla niiden sisäänpäin aukenevat ovet muutettiin aukeamaan ulospäin – muuten oven taakse kasaantuneet ruumiit olisivat estäneet sen aukaisemisen.

Lisäksi ruumiiden siirtämistä varten suunniteltu luiska vaihdettiin portaiksi, joita pitkin kuolemaantuomitut astelivat kaasukammioon.

Arkkitehdit ja rakennusmestarit ahkeroivat koko talven saadakseen suunnitelman jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan juuri sellaiseksi kuin halusivat. Yksi huomioon otettava seikka oli se, että Zyklon B -rakeet muuttuivat kaasuksi tehokkaimmin 26 asteessa.

Krematorioiden suunnittelija Prüfer kehittikin putkiston, joka krematorion uunien ylimääräistä lämpöä hyödyntämällä lämmitti kaasukammiot optimaaliseen 26 asteeseen. Suunnitelma kuitenkin hyllytettiin pian, sillä uunien lämpö ylikuumensi tuuletuskanavat.

Lopulta tappolaitokset vastasivat leirin johdon vaatimuksia. Myös ilmanvaihtokanavat Auschwitziin toimittaneen Topf & Söhnen edustaja Schultze oli todistamassa uusien kaasukammioiden käyttöönottoa toukokuussa 1943:

”Lauantaina leiriin saapui vankikuljetus, ja samana päivänä tarkistin yhdessä [arkkitehti] Bischoffin kanssa puhaltimien ja ilmanvaihdon toiminnan kaasukammioissa. Tätä varten 150–300 vasta tullutta vankia vietiin kaasukammioihin, ja heidät surmattiin kaasulla.”

”SS-sotilas käynnisti kaasukammion ilmanvaihtojärjestelmän, jolloin myrkyttynyt ilma virtasi ulos ja raitista ilmaa virtasi sisään. Tämä testi osoitti selvästi, että sekä puhaltimet että ilmanvaihto-järjestelmä toimivat moitteettomasti,” Schultze totesi suomatta ajatustakaan kokeen epäinhimillisyydelle.

150 000 kaasutusta kuussa

Koekaasutusten jälkeen uudet krematoriot olivat käyttövalmiita kesällä 1943. Punatiiliset rakennukset sijaitsivat Birkenaun laitamilla.

Krematoriot II ja III oli varustettu viidellä suurella uunilla, joissa kussakin oli kolme luukkua, kun taas pienemmissä krematorioissa IV ja V oli kummassakin yksi suuri uuni, jossa oli viisi luukkua. Prosessin tehostamiseksi ruumiit kuljetettiin kaasukammioista krematorioon hissillä.

Birkenaun uuden surmakoneiston kapasiteetti oli 4 700 ihmistä päivässä. Yhdessä Auschwitzin pääleirin ensimmäisen kaasukammion kanssa kuolemantehtaassa voitiin murhata jopa 150 000 ihmistä kuukaudessa.

Tappaminen sujui tarkoin harkitun kaavan mukaan aina siitä lähtien, kun mitään aavistamattomat uhrit astelivat leveitä rappusia pitkin kellarissa sijainneeseen riisuutumishuoneeseen.

Sonderkommandon vankeja oli käsketty kertomaan uhreille, että nämä olivat menossa suihkuun. Tässä vaiheessa edes juutalaiset pakkotyöläiset eivät halunneet kertoa uhreille, mikä näitä todellisuudessa odotti.

Uhreja ei voinut enää pelastaa, ja Sonderkommandoon määrätyt vangit halusivat rauhoitella uusia vankeja vakuuttelemalla, että nämä todella olivat menossa suihkuun, minkä jälkeen näitä odottaisi lämmin ateria.

Huhuista ja epäilyistä huolimatta lupaukset todennäköisesti vakuuttivat uhrit, sillä suurin osa heistä meni kaasukammioihin vastustelematta.

Sonderkommandon vankien kertomuksista tiedetään, että äidit pienine lapsineen menivät usein kaasukammioon ensimmäisinä, ehkä kuitenkin aavistaen, mitä tuleman piti ja toivoen kuoleman tulevan mahdollisimman nopeasti.

Vahvistaakseen vaikutelmaa pesutiloista saksalaiset olivat kiinnittäneet riisuutumishuoneeseen numeroituja naulakkoja ja kylttejä, jotka ohjasivat ”kylpyyn” tai ”desinfiointiin”. Kaasukammio oli naamioitu suihkuksi.

”Riisuuduttuaan juutalaiset menivät kaasukammioon, joka oli hämäyksen vuoksi varustettu hanoilla ja suihkuilla”, Höss kuvaili kaasukammioita.

”Kaikki sujui aina rauhallisesti, sillä Sonderkommandon vangit rauhoittelivat uhreja niin, ettei heillä ollut aavistustakaan siitä, mikä heitä odotti... Varmuuden vuoksi kolme sonderkommandolaista ja yksi SS-sotilas olivat vankien kanssa kammiossa viimeiseen asti.”

Kaasutuksen jälkeen Sonderkommando kantoi ruumiit pois ja otti talteen kaiken, minkä voisi käyttää uudelleen: korut, proteesit, kultahampaat ja naisilta jopa hiukset.

Kreikanjuutalainen vanki Morris Venezia muisteli myöhemmin, miten hänen piti leikata pinoihin kasatuilta ruumiilta hiukset.

Hiukset pestiin ja pantiin kuivumaan katolle krematorion uunien päälle. Sitten ne lähetettiin Saksaan, jossa niistä tehtiin muun muassa täkkejä ja tyynyjä.

Tappaminen leirissä kiihtyi

Vuonna 1944 saksalaisia ahdisteltiin monelta suunnalta: idästä vyöryi puna-armeija, ja lännessä oli vain ajan kysymys, milloin liittoutuneet tekisivät maihinnousun.

Unkarin hallitus, joka oli sodan aikana tukenut natsi-Saksaa, alkoi horjua, ja Hitler päätti, että oli tullut aika hankkiutua eroon myös Unkarin 760 000 juutalaisesta.

Aiemmin rautatiekiskot olivat päättyneet noin puolen kilometrin päähän Birkenaun pääportista. Siellä juutalaiset oli jaettu ryhmiin ja lähetetty kävellen tai kuorma-autoilla kaasukammioihin.

Jotta tappokoneisto toimisi mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, saksalaiset jatkoivat kiskoja Birkenaun leirin keskelle asti, josta oli vain parisataa metriä krematorioihin. Kaasukammiot ja krematoriot toimivatkin täydellä teholla koko kesän 1944.

Joskus kuitenkin kaasukammiot olivat täynnä, kun uusi vankikuljetus saapui. Silloin SS määräsi juutalaiset odottamaan varjoisaan koivulehtoon, josta oli suora näkymä savuttaviin, tulta syökseviin krematorion piippuihin.

Niistä noin 440 000 unkarinjuutalaisesta, jotka tuotiin leirille vuoden 1944 kesällä, ainakin 320 000 lähetettiin suoraan kaasukammioihin.

Natsit halusivat säästää Auschwitzin tappolaitteita

Sitä mukaa kuin kaasutukset kiihtyivät, ulkomaailmaan alkoi vuotaa yhä enemmän todistajien kertomuksia natsien hirmuteoista.

Samoihin aikoihin tykkien jylinä idässä kertoi, että loppu oli lähellä, niin Saksalle kuin Auschwitzillekin.

Topf & Söhne kutsuttiin viimeisen kerran apuun, tällä kertaa purkamaan ne osat krematorioista ja kaasukammioista, joilla oli SS:lle jotakin käyttöä muissa leireissä turvallisen välimatkan päässä etenevästä puna-armeijasta.

Kun kaikki natseille arvokkaat laitteet oli poistettu, sotilaat räjäyttivät rakennukset. Jäljellä olleista vangeista suurin osa kuljetettiin junilla muille leireille tai lähetettiin kuolemanmarsseille läpi Puolan hyytävän kylmän talvisään.

Kun puna-armeija 27. tammikuuta 1945 saapui Auschwitzin keskitysleirille, sotilaat löysivät sieltä 7 000 vankia, kaikki järkyttävässä kunnossa – nälkiintyneitä, likaisia ja täynnä syöpäläisiä.

Neuvostosotilaille Auschwitzin vapautus oli ankara kokemus.

”He eivät tervehtineet eivätkä hymyilleet”, italianjuutalainen vanki Primo Levi muisteli sotilaiden reaktioita.

”He häpesivät, kuten tekee jokainen oikeudentuntoinen ihminen joutuessaan todistamaan kanssaihmistensä kauheita rikoksia.”

Höss hirtettiin

Rudolf Höss hirtettiin 16. huhtikuuta 1947 Auschwitzissa. Kuolemanleirin entinen komendantti käveli hirttolavalle osoittamatta merkkiäkään katumuksesta, selkä suorana ja ilmeettömänä.

Myöskään Topf & Söhnen insinööri Kurt Prüfer ei katunut. Neuvostoliittolaisen tutkimuskomission edessä hän tunnusti tyynesti osallisuutensa tuhoamislaitosten rakentamiseen.

Hänet todettiin syylliseksi ”rikoksiin siviiliväestöä ja neuvostoliittolaisia sotavankeja vastaan” ja tuomittiin 25 vuoden pakkotyöhön Siperiaan, jossa hän kuoli vuonna 1955. Pidättämistään ounastellut Ludwig Topf teki itsemurhan.

30. toukokuuta 1945 hän otti myrkkyä kirjoitettuaan jäähyväiskirjeen, jossa hän sanoi: ”Olen aina ollut kunniallinen ihminen – en natsi. Kaikki tietävät sen.”

Ernst-Wolfgang Topf ei joutunut koskaan oikeuden eteen. Hän väitti elämänsä loppuun asti, ettei ollut syyllistynyt mihinkään, vaan vain myynyt uuneja.

Auschwitzin krematoriot ovat nykyisin raunioita. Paikalle, minne rautatiekiskot toivat tuhansia juutalaisia keskitysleirille surmattavaksi, on pystytetty koruton muistomerkki.

Auschwitzin julmuudet ovat kuitenkin seuranneet leiriltä elävinä selvinneitä heidän lopun ikäänsä. Kreikanjuutalainen Shlomo Venezia, yksi niistä harvoista, jotka jäivät henkiin kertomaan jälkipolville kokemuksista Sonderkommandon jäsenenä, on kertonut, ettei koskaan palannut entiselleen.

”En ole voinut elää normaalia elämää. En ole pystynyt olemaan lapsilleni tavallinen, normaali isä. Riippumatta siitä, mitä teen tai näen, mieleni palaa aina samaan paikkaan. Ikään kuin se ”työ”, jota minut pantiin tekemään, ei koskaan lähtisi mielestäni... Krematoriosta ei koskaan oikeastaan pääse pois”.