Mustien SS-univormujen viivasuorat rivistöt herättivät ihailua natsien puoluekokouksessa Nürnbergissä.

© Ullstein Bild

Hitlerin SS-sotilaat aivopestiin joukkomurhaajiksi

SS-sotilaille Adolf Hitlerin sana oli laki. He olivat käyneet läpi kovan koulutuksen ja perehtyneet kansallissosialismin oppeihin. SS-joukot eivät kyselleet, kun Hitler aloitti juutalaisten joukkomurhan, ja ne jatkoivat epätoivoista taistelua vielä, kun sota oli jo hävitty. SS juhli aikoinaan suuria voittoja mutta koki myös karvaita tappioita.

torstai 6. syyskuuta 2018 teksti Benjamin Holst

Berliinin menetys oli lähellä. 35 kilometriä Saksan pääkaupungista pohjoiseen raskaat venäläiset T-34-tankit jylisivät kohti Oranienburgin esikaupunkia. Puna-armeija eteni vuorenvarmana siitä, että vuoden kestäneiden taistelujen jälkeen voitto oli enää muutaman päivän päässä.

Kuukausia aiemmin Saksan armeija oli yhdessä Waffen-SS:n sotilaiden kanssa yrittänyt pysäyttää marsalkka Žukovin joukkojen etenemisen itärintamalla. 

Nyt pääkaupunkia puolusti enää SS:n kansainvälisistä yksiköistä koostuva kirjava joukko: SS-divisioonat Nordland ja ranskalainen SS-Charlemagne – sekä ns. Volkssturmin eli ”nostoväen” jäseniä. Volkssturm oli sodan viime kuukausina kootut hätäjoukot, jotka koostuivat varsinaisen armeijan ulkopuolelle jääneistä pojista ja miehistä. Sodan loppupuolella nämä lähes kouluttamattomat joukot lähetettiin rintamalle.

Saksalaisjoukoista, jotka käsittivät noin kuusi miljoonaa miestä, oli Berliiniä puolustamassa vain 25 000. Joka puolella lojui sotilaskarkureina ammuttujen sotilaiden ruumiita. Monet olivat yrittäneet paeta epätoivoiseksi muuttuneesta tilanteesta.

Iskulause ”Ein Reich, Ein Volk, Ein Führer” – yksi valtakunta, yksi kansa, yksi johtaja – oli menettänyt merkityksensä. 

Tuona päivänä, 22.4.1945, valtio oli lähes murskattu, sen kansa lyöty ja johtaja linnoittautunut Berliiniin maanalaiseen bunkkeriin rakastajattarensa ja vain muutaman läheisimmän uskottunsa kanssa. 

Vielä viime päivinään Hitler uhosi, että puna-armeija tulisi kokemaan kaikkien aikojen verisimmän tappionsa Berliinin porteilla.

Hitlerin ylimielisyys perustui lujaan luottamukseen kenraali Steinerin joukkoihin, vaikka kukaan muu ei enää uskonut, että Berliini voitaisiin pelastaa.

Hitler oli määrännyt SS-joukot kenraali Felix Steinerin johdolla katkaisemaan vihollisen tien Berliiniin. Steinerista ei kuitenkaan enää kuulunut mitään, ja Hitler sai yhden yhä useammin ilmenevistä raivokohtauksistaan. Hän tajusi vihdoin, että vastahyökkäystä ei tulisi. Myös Steiner oli pettänyt hänet.

Nurkkaan ajettu Steiner oli päättänyt perääntyä. Sotimisessa ei ollut enää mitään mieltä; jokaista nälkiintynyttä ja uupunutta saksalaissotilasta vastassa oli vähintään 10 voitonriemuista venäläistä. Kaikki yritykset puolustaa Berliiniä olivat jo ennalta tuhoon tuomittuja.

Steinerin päätös jättää noudattamatta Hitlerin käskyä oli merkittävä monessakin mielessä. Hän oli yksi Hitlerin arvostetuimmista kenraaleista ja Waffen-SS:n, Hitlerin henkilökohtaisten eliittijoukkojen, perustaja.

Puna-armeija oli valloittanut lähes koko Berliinin huhtikuun lopussa v. 1945. Hitler uskoi vielä Saksan vastaiskuun.

© Scanpix/Corbis

Hitlerin uskolliset henkivartijat

Vaatimattomista alkuajoistaan asti natsipuolue NSDAP oli käskyttänyt huligaaneja katutappeluihin ensimmäistä maailmansotaa seuranneina sekavina vuosina. 

Niin sanottuun Sturmabteilungiin eli SA-joukkoihin, jotka tunnettiin myös ruskeapaitoina, värvättiin puolueen jäseniä, jotka olivat innokkaita taistelemaan kommunisteja vastaan.

Hitlerin istuessa vankilassa tuomittuna vuoden 1923 epäonnistuneesta ns. oluttupavallankaappauksesta SA:n suosio alkoi yhtäkkiä kasvaa, ja pian siinä oli 30 000 miestä entisten 2 000:n sijaan. 

Hitler oli otettu, mutta samalla hän pelkäsi, että vahvasta SA:sta muodostuisi uhka hänen vallalleen.

Hitler pyysi autonkuljettajaansa Julius Schreckiä kokoamaan itselleen henkilökohtaisen henkivartiokaartin. 

Ohjeena oli valita jokaisesta Saksan maakunnasta joukko, jossa oli enintään kymmenen miehistön jäsentä ja yksi upseeri. Valittujen miesten oli oltava fyysisesti vahvoja eikä heillä saanut olla rikosrekisteriä.

Merkittävää oli, että SS-joukkojen piti vannoa järkkymätöntä kuuliaisuutta Hitlerille henkilökohtaisesti. Uskollisuusvala kuului osapuilleen seuraavasti: 

”Vannon teille, Adolf Hitler, Saksan johtajalle ja kanslerille, kuuliaisuutta ja rohkeutta. Vannon teille ja osoittamillenne johtajille uskollisuutta kuolemaan asti, siinä Jumala minua auttakoon.”

Vuonna 1925 Hitlerin turvajoukot, ”Schutzstaffel” (SS), oli koottu. Nimi lainattiin ilmavoimilta. Joukkojen tarkoitus oli suojata Hitleriä tarvittaessa vaikka hengellään esim. kokouksissa ja vaalikampanjan aikana. 

Ensimmäisten SS-miesten joukossa olivat mm. Rudolf Hess, Hermann Göring ja pian myös Heinrich Himmler.

Myrskyjoukkojen uhka

Vuonna 1929 Heinrich Himmler nimitettiin 280 miehestä koostuvien SS-joukkojen ylipäälliköksi (Reichsführer-SS). 

Himmler halusi luoda ”kansallissosialistisen sotilasjärjestön” pohjoisen miehistä, jotka ”noudattavat ehdoitta jokaista johtajan käskyä”. Virallisesti SS kuului SA:n alaisuuteen, ja SA pyrkikin aktiivisesti estämään SS-joukkojen kasvua ja vaikutusvaltaa.

Hitlerin otettua vallan Saksassa vuonna 1933 SA:han kuului yli 400 000 jäsentä. SA:n kasvaessa sen vaikutusvalta lisääntyi, ja siitä tuli itsenäinen mahtitekijä natsipuolueessa. 

Lisäksi SA-johtajalla Ernst Röhmillä oli poliittisia pyrkimyksiä, ja hän uhkasi käyttää valtaansa. Vuonna 1934 hän mm. suunnitteli, että armeija sulautettaisiin SA:han ja hänestä tulisi uusien joukkojen johtaja. Hitler päätti, että SA:n valtaa oli vähennettävä. 

Ns. pitkien puukkojen yönä kesällä 1934 hän pidätytti tärkeitä SA-johtohahmoja. Vangitsemiset toteutti kaksi merkittävää SS-miestä: Joseph ”Sepp” Dietrich, myöhemmin SS-osasto Leibstandarte Adolf Hitlerin johtaja, ja Theodor Eicke, josta tuli sittemmin SS-divisioona Totenkopfin johtaja.

Eicken karkeus tuli selvästi ilmi, kun sellissään viruva SA-johtaja Ernst Röhm empi käyttää pistoolia, joka hänelle oli annettu itsemurhan tekemistä varten. 

Odotettuaan 10 minuuttia Eicke riuhtaisi oven auki ja tappoi Röhmin laukauksella päähän. Eicke sai pian palkintonsa, kun hänet ylennettiin SS-Gruppenführeriksi ja nimitettiin perusteilla olevien keskitysleirien tarkastajaksi.

Valtiopäivillä Hitler selitti, että pitkien puukkojen yönä oli kuollut 77 ihmistä, vaikka todellisen luvun arvellaan olevan jopa lähellä tuhatta. Hitlerin ei tarvinnut pelätä oikeudellisia seurauksia tekosistaan, sillä sekä poliisi että oikeuslaitos olivat natsien hallinnassa. 

Kun SA oli poissa pelistä, SS sai mahdollisuuden kasvaa ja vahvistua. Sen kasvumahdollisuuksia rajoitti kuitenkin se, että Saksan puolustusvoimat tarvitsivat pääosan armeijaikäisistä miehistä.

SS:stä aseistettu järjestö

1930-luvun kuluessa SS-joukot kehittyivät pienestä, tarkoin valikoitujen henkivartijasotilaiden ryhmästä monitahoiseksi organisaatioksi, jolla oli monia sivuhaaroja, valtava byrokratia ja yritystoimintaa ja joka hyödynsi erityisesti keskitysleirien orjatyövoimaa. 

Huipulla oli Heinrich Himmler‚ joka pönkitti SS:n valtaa aina kun mahdollista.

Himmler loi organisaationsa ympärille kokonaisen imperiumin. Se integroitiin puolueen historiaan ja väritettiin hämärällä ideologialla, joka perustui keskiaikaiseen mystiikkaan, viikinkimytologiaan sekä Himmlerin omatekoisiin rotuteorioihin. 

Mahtava Reichsführer-SS oli itse kuitenkin kaukana siitä urheasta germaanisoturista, joka hänen fantasioissaan puolusti saksalaista herrakansaa juutalaisia, bolsevikkeja, homoseksuaaleja ja muita ali-ihmisiä vastaan. 

Himmler oli fyysisesti heikko eikä esimerkiksi ollut osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan.

Vuonna 1936 Himmlerin valta laajeni myös Saksan poliisiin, jonka tehtävänä oli yhdessä SS:n kanssa suojella maata sisäisiltä vihollisilta siinä missä armeijan tehtävä oli puolustaa valtion rajoja. 

SS:n aseistetun osan, Waffen-SS:n, merkitys oli vielä vähäinen. Ennen toista maailmansotaa Hitlerillä ei myöskään ollut selvää kantaa SS-joukkoihin. 

Hän arvosti kuitenkin sotakoulutusta, sillä oli tärkeää, että SS nauttisi tulevaisuudessa myös sodan karaisemien kansalaisten kunnioitusta:

”Tulevassa valtakunnassa SS:n ja poliisin auktoriteetti vaatii sotilaallisuutta. Saksan kansan sotakokemukset ja meneillään oleva perehdytys kansallissosialistiseen ajatteluun muokkaavat kansalaisten mentaliteettia siinä määrin, että Weimarin ajan leppoisten poliisivoimien auktoriteetti ei enää riitä”, Hitler ennusti.

”Siksi on tarpeellista, että SS ja poliisi osoittavat kykynsä rintamalla armeijan tapaan ja että ne kärsivät verisiä uhreja siinä missä mikä tahansa muu puolustusvoimiemme osa”, diktaattori totesi.

Rankka fyysinen harjoittelu ja SS-kasarmien niukka ruoka teki pojista nopeasti salskeita miehiä, jotka olivat suosittuja nuorten naisten keskuudessa.

© Ullstein Bild

”Hiki säästää verta”

Vaikka Waffen-SS joutui taistelemaan toisessa maailmansodassa puolustusvoimien tapaan, organisaatioiden välillä oli selvä ero: SS oli kooltaan vain murto-osa armeijasta, ja siinä missä SS oli varsin nuori ja vahva natsijärjestö, asevoimilla oli vankat historialliset perinteensä. 

Lisäksi niiden upseerikokelaiden tausta oli täysin erilainen. Armeija houkutteli suhteellisen hyvin koulutettuja kaupunkilaismiehiä, kun taas SS:n upseeriaines haettiin maalta. 

Heikomman peruskoulutuksen vuoksi nämä olivat alttiimpia omaksumaan natsisimin opinkappaleet. Lisäksi he olivat tottuneet karuihin olosuhteisiin, mistä oli etua rintamalla.

Heinäkuussa 1935 perustettiin SS:n päämaja, jonka tehtävänä oli hallita koko SS-organisaatiota. Samalla perustettiin uusi elin valvomaan järjestön sotilaallista koulutusta. 

Tavoitteena oli kouluttaa Waffen-SS:n sotilaat mahdollisimman tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti. Natsien uusien eliittijoukkojen koulutusohjelman laatijoiden mottona oli ”hiki säästää verta”.

SS:n koulutuksen suunnittelusta vastasi mies nimeltä Felix Steiner. Tämä sotilaskouluttaja, joka 10 vuotta myöhemmin torjuisi Hitlerin käskyn auttaa Berliiniä, uskoi vahvasti pystyvänsä luomaan taisteluvalmiita ja taitavia eliittisotilaita. 

Hän halusi luoda harjoitusohjelman, jossa painotettiin yksilöllistä vastuuta ja yhteistyötä pikemminkin kuin armeijan tiukkaa säännöstöä. Steineria innoittivat hänen ensimmäisessä maailmansodassa saamansa kokemukset ns. taisteluryhmistä. 

Nämä muutamasta miehestä kootut lähitaistelujoukot tekivät yllätyshyökkäyksiä ja herättivät paniikkia vihollisen juoksuhaudoissa.

Eliittijoukkojen koulutukseen kuului kuntoharjoittelua, henkistä valmennusta ja asekoulutusta. Harjoittelu alkoi kello 6 aamulla ja jatkui myöhään iltaan. 

Raskaan fyysisen harjoittelun ansiosta Steinerin upseerikokelaat pystyivät etenemään kolme kilometriä 20 minuutissa täyspakkaus selässään. Kolmesti viikossa oli ideologiaoppitunti, jolla käsiteltiin mm. Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Joka kolmas reputti aineen.

Harjoitteluohjelman pääkohdat levisivät nopeasti muualle Waffen-SS:ään, jossa upseerien ja sotamiesten tuli kohdella toisiaan tasavertaisina tovereina – toisin kuin armeijassa, jossa vallitsi perinteinen vahva hierarkia.

Laivapojasta SS-sotilaaksi

Alokkaat saivat venyttää voimansa äärimmilleen ankarassa koulutuksessa – kuten SS-sotilas Wilhelm Roes kertoo sotamuistelmissaan.

Laivapoika Wilhelm Roes innostui kovasti nähtyään SS:n värväysjulisteen: 

”Kuvassa oli sotilas – uljas nuori mies kivääri rintaa vasten painettuna ja päässä SS-tunnuksin koristeltu kypärä. Hänen ryhtinsä ja ylväs olemuksensa tekivät minuun suuren vaikutuksen. Astuin lähemmäksi ja luin julisteen tekstin, joka kehotti liittymään SS-joukkoihin!”

Wilhelm värväytyi SS:ään vapaaehtoisena heti täytettyään 17 vuotta, joka oli SS:ään liittymisen vähimmäisikä. Isänsä suureksi ylpeydeksi poika otettiin tarunomaiseen Leib­standarte Adolf Hitler -osastoon, alkuperäiseen Hitlerin henkivartiokaartiin.

Heti alusta alkaen nuoret miehet tekivät pitkiä juoksulenkkejä ja joutuivat uuvuttaviin taisteluharjoituksiin, joissa he joutuivat esim. seisomaan mutakuopassa pitkiä aikoja pidellen samalla kivääriään päänsä päällä. Jokaisesta aseeseen tulleesta mutaroiskeesta joutui tekemään rangaistukseksi punnerruksia.

”Ajatus siitä, että olin tehnyt elämäni suurimman virheen, kalvoi minua jatkuvasti ensimmäisinä viikkoina, ja muistelin entistä elämääni laivapoikana. 

Olin uskonut, että elämä sotilaana olisi parempaa, mutta siinä olin surkeasti väärässä”, kertoo Wilhelm Roes, joka sai kokea karun koulun säälimättömien kouluttajiensa käsissä.

Iltapäivän ideologiakoulutuksen aikana alokkaat pystyivät hädin tuskin pitämään silmiään auki, mutta väsymykselle ei voinut antaa periksi, sillä siitä seurasi rangaistukseksi taas punnerruksia.

Nimenomaan kova harjoittelu ja päivittäiset haukut hitsasivat alokkaat yhteen ja loivat voimakkaan, koko sodan ajan säilyneen toverihengen, joka sai sotilaat kestämään rankan koulutusajan. Harjoituksissa valunut hiki todella säästi verenvuodatukselta taisteluissa.

SS:n liittyminen sotaan

Saksan miehitettyä Puolan 1.9.1939 Waffen-SS sai ensimmäisen tilaisuutensa näyttää, että SS-sotilaat olivat varteenotettavia taistelijoita. 

Felix Steiner osallistui sotaan SS-Standarte Deutschland -rykmentin johtajana, ja hän sai tehtäväkseen murtaa puolalaisten puolustuksen Itä-Preussissa.

Puolan miehitys oli kouluesimerkki Saksan salamasotataktiikasta. Nopeasti ja tehokkaasti saksalaiset hyökkääjät kukistivat puolalaisten vastarinnan – ja varsinkin SS taisteli kuolemaa halveksuen ja koki sen vuoksi myös verrattain suuria miestappioita.

Näihin aikoihin Waffen-SS koostui vain kolmesta divisioonasta ja oli – puolustusvoimien 136 divisioonaan verrattuna – vielä pieni organisaatio. 

Operaatio Barbarossan (hyökkäys Neuvostoliittoon vuonna 1941) valmistelujen aikana asevoimat kasvoivat merkittävästi, mutta Waffen-SS sai vain noin kolme prosenttia värvättävästä ikäluokasta. 

Puolan miehityksestä saatujen hyvien kokemusten rohkaisemana Hitler alkoi kuitenkin pikkuhiljaa sallia SS:n laajentumisen – puolustusvoimien vastaanhangoittelusta huolimatta.

Maaliskuussa 1940 aseistettu Waffen-SS koostui neljästä divisioonasta: Leibstandarte Adolf Hitler (Hitlerin alkuperäisen henkivartiokaartin seuraaja, johtajana Sepp Dietrich), uusi Verfügungsdivision, Totenkopfdivision ja Polizeidivision. 

SS:n armoton maine perustui etenkin kahteen viimeksi mainittuun yksikköön.

Viikkojen harjoittelun jälkeen koitti vihdoin se suuri päivä, jolloin alokkaat saivat käsiinsä oikean aseen.

© Ullstein Bild

Verilöylyt alkavat

Puolustusvoimissa Waffen-SS:ään suhtauduttiin varauksella. Käsitys, että SS oli joukko kurittomia häiriköitä, sai pian vahvistusta. 

SS-joukot taistelivat usein raivoisalla vimmalla, ja usko omaan ylivertaisuuteen teki heistä täysin välinpitämättömiä toisten ihmisten elämän ja kärsimysten suhteen. Ideologiset opinkappaleet olivat uponneet maaliinsa.

Puolan ja myöhemmin Hollannin ja Belgian miehityksen aikana tehtiin useita erityisesti juutalaisiin kohdistuneita rikoksia. 

Vaikka SS oli virallisesti armeijan alainen, Himmlerin vaatimuksesta vain SS saattoi tuomita sotilaitaan. Tuomiot olivat ennalta-arvattavia: jos
rangaistus annettiin, se oli lievä.

Esimerkiksi syyskuussa vuonna 1939 eräs Waffen-SS:n sotilas pakotti sotapoliisin avustuksella 50 puolanjuutalaista synagogaan, jossa he ampuivat nämä kylmäverisesti. 

Sotilas sai oikeudessa vain lievän tuomion, koska hän oli sotatuomarin mukaan ”toiminut puolalaisten maan saksalaisväestöön kohdistamien lukuisten julmuuksien ärsyttämänä. 

SS-miehenä hän oli erityisen herkkä juutalaisille ja juutalaisten vihamieliselle asenteelle saksalaisia kohtaan. Niinpä hän toimi ennalta harkitsematta ja nuoruuden innon vallassa.”

Juutalaiset eivät olleet ainoita, jotka joutuivat Waffen-SS:n usein tappavan ”innon” kohteeksi. 26.5.1940 satakunta brittiläisen Royal Norfolk -rykmentin sotilasta puolusti asemiaan Lysjoen rannalla Pohjois-Ranskassa.

Britit estivät SS-Totenkopf-divisioonaa ylittämästä jokea, ja taisteluissa sai surmansa 17 ja loukkaantui 52 Totenkopf-sotilasta.

Se, että sata brittisotilasta pystyi pysäyttämään kokonaisen SS-divisioonan, oli liikaa SS-Obersturmführer Fritz Knöchleinille. Kun SS lopulta löi britit, Knöchlein antoi määräyksen teloittaa vangit. 

Väitetään, että monet Knöchleinin divisioonan miehistä protestoivat ja että osa hakeutui myöhemmin pois Totenkopfista. Himmler kuitenkin siunasi Knöchleinin teon ja myönsi hänelle jopa ritariristin, joka oli korkein urhoollisuudesta myönnettävä kunnianosoitus. 

Britit eivät suinkaan unohtaneet sotarikosta ja hirttivät Knöchleinin oikeudenkäynnin jälkeen vuonna 1948.

Tällaiset tapahtumat olivat vain esimakua niistä lukuisista järjestelmällisistä rikoksista, joihin SS myöhemmin syyllistyi etenkin itärintamalla.

Sotilaat kovettuivat keskitysleireillä

SS-divisioonista erityisesti Totenkopf kunnostautui julmuuksien saralla. Sen johdossa oli mies, joka oli aikoinaan teloittanut SA-johtaja Ernst Röhmin – Theodor Eicke. 

Kun hänet oli nimitetty keskitysleirien tarkastajaksi, hän alkoi rakentaa varsinaista tuhoamisleirien imperiumia. Leirien vartijat saivat vapaasti toteuttaa julmuuksiaan, ja myötätunto vankeja kohtaan katsottiin heikkoudeksi. 

Hän edellytti, että hänen miehillään ei ollut muuta uskoa kuin vankkumaton uskollisuus SS-divisioona Totenkopfille.

Theodor Eicke kuvasi vihollista ”bolsevikki-juutalaisiksi ali-ihmisiksi, jotka – jollei sitä estetä – pyrkivät vain tuhoamaan Saksan valtakunnan. Se on estettävä ehdoitta ja säälimättä.”

Totenkopf-sotilaita siirrettiin rintamalta keskitysleireille ja takaisin. Leireillä sotilaat saivat kohdella vankeja miten halusivat, ja monet haalivat itselleen jopa pienen omaisuuden uhreilta ryöstämällä, kertoo Belzecin tuhoamisleirillä palvelustaan suorittanut SS-upseeri:

”Perheet tunnistaa kuolleinakin. He pitävät toisiaan käsistä niin kovaa, että heitä on vaikea erottaa toisistaan, kun kaasukammioon on raivattava tilaa seuraaville. Ruumiit – jotka ovat kosteita hiestä ja virtsasta ja joiden jalat ovat veren ja eritteiden peitossa – viskataan ulos. Lasten ruumiit lentävät läpi ilman. Ukrainalaiset vartijat piiskaavat työläiset ruotuun. Joukko hammaslääkäreitä vääntää ruumiiden leuat auki ja etsii kultaa. Jos sitä löytyy, ruumis heitetään vasemmalle, jollei, ruumis heitetään oikealle. Toiset hammaslääkärit murtavat hampaiden kruunut ja kultahampaat pihdeillä ja vasaroilla.”

Totenkopf-sotilaiden raakuus kiteytyi keskitysleireillä. On kuvaavaa, että valtaosa siviiliväestöön kohdistuneista hyökkäyksistä ja veritöistä oli juuri tämän SS-divisioonan työtä.

Himmlerin murhajoukot

Pahuus ei loppunut Totenkopf-joukkoihin. Vallatuilla alueilla armeijan taustalla toimi toinen, vieläkin julmempi SS-osasto, Einsatzgruppe-tuhojoukot.

Nämä kuolemanpataljoonat toimivat vallatuilla alueilla tavallisiin Waffen-SS:n univormuihin pukeutuneina, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. 

Ryhmät toimivat turvallisuuspalvelun alaisina, ja ne värväsivät väkensä mm. salaisen poliisin, Gestapon, riveistä, ja niiden tehtävä oli ”siivota” vallatut alueet etenevien saksalaisjoukkojen jäljessä.

Neuvostoliittoon hyökättäessä tällainen tuhoryhmä seurasi jokaista SS-divisioonaa. Juutalaisia ja muita ”alempia rotuja” kohtaan tuntemansa hillittömän vihan luotsaamana Einsatzgruppet murhasivat satojatuhansia ihmisiä. 

Monesti niillä oli listoja, joissa oli lueteltu juutalaisten, älymystön ja muiden ”valtakunnan vihollisten” nimiä. Tappaminen alkoi heti, kun ryhmä oli saapunut valloitetulle alueelle, ja monesti ryhmien johtajat kilpailivat siitä, kuka tappaa tehokkaimmin. 

Riiassa toiminut SS-johtaja Friedrich Jeckeln pröystäili keksineensä ”sardiinipurkkimetodin”, jossa uhrit asetettiin riviin pitkän haudan reunalle niin, että ammutut ruumiit putosivat kuoppaan suoriin riveihin. 

Heti perään voitiin ampua toinen rivistö uhreja. Jeckelnin mukaan menetelmä säästi sekä turhaa kaivuutyötä että tilaa.

Ryhmiä vahvistettiin muiden SS-divisioonien sotilailla, jotka olivat rikkoneet sääntöjä. SS-divisioona Das Reichin komentajan Georg Keplerin mukaan jopa pikkurike saattoi johtaa rangaistukseen Einsatzgruppessa: 

”Myöhästyminen tai nukahtaminen vahtivuorossa saattoi johtaa uhkaukseen sotaoikeudella – vaihtoehtona tarjottiin rangaistuksen kärsimistä Sonderkommandon alaisena.”

Sanalla Sonderkommando, ”erityiskomennus”, tarkoitettiin Einsatzgruppe-yksikköjä. Jos sotilaat kieltäytyivät osallistumisesta tappamiseen tajutessaan, mihin he joutuisivat, heidät saatettiin määrätä pikaoikeuden eteen.

Komentaja Georg Keplerin mukaan menettelytapa teki kunnollisista nuorista miehistä varmasti rikollisia.

SS:n tilastojen mukaan verenhimoiset kuolemanpartiot murhasivat esimerkiksi Neuvostoliitossa 633 330 juutalaista.  

SS-sotilaiden luja yhteishenki luotiin kasarmilla, ja se kesti läpi sodan.

© Ullstein Bild & Scanpix/Corbis

SS:n kansainväliset osastot

Kun SS:n tehtävät lisääntyivät, tarvittiin lisää väkeä. Uusien alokkaiden määrää rajoitti selvästi se, että armeijalla oli etuoikeus värvätä miehiä riveihinsä. Niinpä SS:n oli värvättävä uusia jäseniä muilla tavoin.

Tšekkoslovakian miehittämisen jälkeen syntyi ajatus kansainvälisistä SS-joukoista. 

Vuonna 1939 SS perusti ensimmäisen itsenäisen värväystoimistonsa Berliiniin, ja Saksan edetessä muualle Eurooppaan SS saattoi alkaa värvätä joukkoihinsa väkeä vallattujen alueiden saksalaisväestöstä sekä natsimyönteisistä ulkomaalaisista.

Heinrich Himmler halusi luoda kansainväliset joukot, jotka koostuisivat laajenevan Saksan valtakunnan pohjoisten ja ”germaanisten” alueiden uskollisista ja ”rotupuhtaista” sotilaista:

”Meidän on houkuteltava koko maailman pohjoinen veri ja riistettävä se viholliseltamme niin, että pohjoinen ja germaaninen veri eivät enää koskaan joudu taistelemaan meitä vastaan”, Himmler totesi. Palkkioksi ulkomaisille SS-sotilaille tarjottaisiin Saksan kansalaisuutta, kun voitto olisi saavutettu.

Jo sodan alkuaikoina vuonna 1940 armeija oli joutunut jakamaan miesvahvuutensa useille eri rintamille, ja runsaasti voimavaroja jouduttiin sitomaan myös miehitettyjen alueiden puolustukseen. 

Hitler oletti, että hyökkäys Neuvostoliittoon vuotta myöhemmin sujuisi nopeasti ja ongelmitta – hän vertasi Neuvostoliittoa lahoon taloon, joka romahtaa, kun sen ovi potkaistaan sisään – mutta oli selvää, että Saksa tarvitsi lisää sotilaita. 

Niinpä Hitler antoi luvan perustaa Waffen-SS:ään vapaaehtoisten osaston, jolle annettiin nimi Wiking.

Steiner astuu Wikingin johtoon

Uuden SS-divisioonan, Wikingin, muodostajaksi valittiin ennestään tuttu mies: Felix Steiner.

Steinerilla oli maine Waffen-SS:n innovatiivisimpana komentajana, ja jopa Hitler arvosti suuresti hänen kykyään ”suorittaa annetut tehtävät”.

Propagandaministeri Joseph Goebbels kirjoitti päiväkirjaansa Steinerista, että tämä oli ”energinen ja määrätietoinen ja tarttuu työhönsä suurella innolla.” 

Puolan miehityksen ja Ranskasta saavutetun voiton jälkeen Steinerille myönnettiin ritariristi.

Kuten odotettua, Felix Steiner alkoi luoda Wiking-divisioonaa innokkaasti. Ensimmäisenä perustettiin hollantilais-flaamilainen Westland- ja tanskalais-norjalainen Nordland-rykmentti sekä pääosin saksalaisista koostuva SS-rykmentti Germania, joka koottiin SS-Verfügungsdivisioonan miehistä.

Uusi divisioona osoitti pian arvonsa taistelukentillä. Kuvaavaa on, että Wiking-sotilaat saivat enemmän rautaristejä kuin Totenkopfin jäsenet, mutta harvat ”ulkomaalaisvahvistuksista” innostuivat Himmlerin lupauksesta saada Saksan kansalaisuus. 

Heitä ajoi eteenpäin pääasiassa seikkailunhalu tai vimma taistella bolsevismia vastaan.

Wiking-joukoillaan Felix Steiner todisti jälleen, miten hän erosi useimmista sotilaskomentajista. Hänen ideansa upseerien ja sotamiesten välisestä kunnioituksesta saavutti lakipisteensä, ja hän kehui järjestelyä varauksetta: 

”Mitä järkevämmin, huomaavaisemmin ja miellyttävämmin yksikköä johdetaan, sitä vahvempi on sen yhteishenki ja arvo taistelussa. Erityisesti pohjoisten vapaaehtoistemme suhteen olen vakuuttunut, että tällainen johtajuus on täysin korvaamatonta”, hän pohdiskeli sodan aikana.

Wiking osoittautui nopeasti menestykseksi, ja SS alkoi värvätä myös muita ulkomaalaisia sotaan. Innokkaita löytyi paljon, mutta ongelmiakin ilmeni. 

Esimerkiksi Himmler piti Bosnian muslimien värväämistä loistavana ideana. Heihin oli iskostunut syvä viha kristittyjä serbejä kohtaan, jotka muodostivat merkittävän osan Titon partisaaneista Jugoslaviassa. 

Omia kotiseutujaan muslimit olivatkin valmiit puolustamaan, mutta muuten heitä oli vaikea johtaa ja heidän piti saada harjoittaa omaa uskontoaan, mikä tarkoitti erivapauksia.

Kun miehitetyiltä alueilta alettiin värvätä sotilaita, Waffen-SS:n vahvuus kasvoi 280 000 sotilaaseen vuosina 1941–1942. Divisioonien määrä lisääntyi sodan loppua kohti, ja lopulta Waffen-SS koostui 38 divisioonasta ja 950 000 miehestä.

Kesästä 1941 kevääseen 1945 Waffen-SS panssariyksiköineen oli jatkuvassa liikkeessä eri rintamilla, joissa se toimi ”palokuntana” – tukena puolustusvoimille, kun vihollinen oli murtautumaisillaan saksalaisten linjojen läpi.

Saksalaisten epäonninen hyökkäys

Operaatio Barbarossan ensimmäinen vaihe oli menestys. Puna-armeija yllätettiin täysin, kun kolme saksalaista armeijaryhmää ylitti Neuvostoliiton rajan 22.6.1941.

Etenevät sotilaat otettiin alussa paikoin avosylin vastaan, sillä Neuvostoliiton vähemmistöryhmät pitivät heitä vapauttajinaan. SS-joukkoihin liittyi ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja saksalaisvähemmistöön kuuluvia.

Ukrainan ja Valko-Venäjän suuret juutalaisyhteistöt olivat vielä tietämättömiä keskitysleireistä, ja ne toivoivat parempien aikojen koittavan vuosia kestäneen vainon jälkeen. 

Pian juutalaiset saivat kuitenkin huomata, että saksalaiset eivät olleet pelastajia. Armeijaa seuraavat Einsatzgruppet kokosivat juutalaiset yhteen raa'asti teloitettaviksi.

Hitlerin Barbarossa-suunnitelmaan kuului pikainen eteneminen kohti Moskovaa, ja ensin näytti siltä, että suunnitelma onnistuisi. Seuraavana vuonna hyökkäys kuitenkin pysähtyi. 

Pelkästään Stalingradin taistelussa menehtyi yli 200 000 saksalaista sotilasta, ja seuraavana kesänä Kurskin panssari-iskuissa menetettiin yli 300 000 sotilasta.

Monet SS-sotilaat pelkäsivät puna-armeijan vangiksi joutumista kuolemaakin enemmän, ja Saksan itärintamalla käytiin julmia ja verisiä taisteluita.

© Scanpix/Corbis

Viimeiset reservit käyttöön

Waffen-SS taisteli fanaattisen vimman vallassa, ja sen tappiot olivat huomattavasti suuremmat kuin armeijalla. Uusia miehiä tarvittiin, ja SS joutui luopumaan vaatimuksistaan syntyperän ja ”rotupuhtauden” suhteen. 

Sodan edetessä noin puolet koko Waffen-SS:stä oli muita kuin saksalaisia. Vahvistuksia otettiin Hitler-Jugendista, ja sodan viime kuukausina jopa 12-vuotiaat taistelivat rinta rinnan aikuisten miesten kanssa.

Hitlerin käskyn mukaan pohjoisia alueita piti puolustaa viimeiseen mieheen. Käskyä noudatettiin pitkään, sillä sekä armeija että SS-sotilaat pelkäsivät puna-armeijan vangiksi jäämistä. Saksalaiset eivät olleet säästäneet ketään edetessään, ja he pelkäsivät kostoa.

Saksalla ei kuitenkaan ollut riittävästi miehiä eikä kalustoa asemiensa pitämiseksi. Nyt oli peräännyttävä, päästävä länsirintamalle ja antauduttava briteille tai amerikkalaisille, joiden odotettiin kohtelevan vankejaan paremmin.

Monet SS-sotilaat pukeutuivat tavallisiin armeijan univormuihin välttääkseen paljastumisen. Juoni epäonnistui, sillä jokaisella SS-sotilaalla oli vasemmassa olkavarressaan tatuointi, joka kertoi hänen veriryhmänsä. 

Tatuointi, joka oli rintamalla pelastanut monen hengen, kun loukkaantunut tarvitsi verensiirtoa, paljasti nyt SS-miehet rikollisorganisaation jäseniksi.

Koko rintaman leveydeltä SS-sotilaat pakenivat puna-armeijaa henkensä edestä. Entisestä uhmakkaasta uhrimielestä ei ollut enää jälkeäkään.

Samaan aikaan Hitler raivosi bunkkerissaan tajutessaan lähimpien neuvonantajiensa pettäneen hänet: ”Kaikki on menetetty! Tämä on petosten petos, mitään ei ole enää jäljellä!” 

Pahimman petoksen oli tehnyt Himmler, joka oli vielä viime hetkellä yrittänyt neuvotella rauhan vihollisen kanssa.

Felix Steiner antautui länsirintamalla amerikkalaisille 3.5.1945. Hän joutui sotaoikeuteen Nürnbergiin, mutta häntä ei tuomittu. Kolmen vuoden sotavankeuden jälkeen hänet vapautettiin vuonna 1948, ja hän eli vuoteen 1966.

Koe toisen maailmansodan suuret draamat läheltä

Kun tilaat HISTORIA-lehden, saat artikkelit toisen maailmansodan suurista draamoista kannettuina suoraan kotiovellesi.

Saat:

  • Kolmen viikon välein uuden lehden, joka on täynnä mielenkiintoisia artikkeleita historiasta sekä uutisia arkeologian maailmasta.
  • Valinnaisen lahjan.

Tutustu huippuhyviin tarjouksiin täällä 

Lue lisää

Gordon Williamson: The SS – Hitler's Instrument of Terror, Barnes & Noble, 2006. Alan Clark: Barbarossa – The Russian German Conflict 1941-1945, Cassell & Co., 2002. Jörn Roes: Freiwillig in den Krieg, Edition Q, 2005. 

Ehkä sinua kiinnostaa...