Hitlerin salaiset kuolemanvaunut tappoivat joukoittain ihmisiä

Muutamassa minuutissa meteli vaimeni, ja pian oli tyystin hiljaista. Sackenreuter sammutti moottorin, meni auton taakse ja avasi vaivalloisesti suuret ovet. Hän väisti nopeasti sivulle ovien auetessa, ettei olisi jäänyt ensimmäisten autosta putoavien ruumiiden alle. Sackenreuter valaisi taskulampullaan lastitilaa, jossa oli yhä sankka kaasun lemu. Menehtyneitä miehiä, naisia ja lapsia lojui lavalla päälletysten.

”Kaikki kuolleita”, hän totesi ja viittoi sen merkiksi, että toimintaryhmän miehet voisivat alkaa tyhjentää liikuteltavaa kaasukammiota.

Joukkomurha sujui kauniina kevätpäivänä 1942 suunnitellusti. Paikallisten ”Hitlerin kuolemanvaunuiksi” nimeämiä autoja käytettäisiin pian uudestaan.

Kaasutusautoilla surmattiin sairaita

Hitleroli pyrkinyt 1930-luvulta saakka jalostamaan saksalaisia fyysisesti ja henkisesti ylivertaiseksi kansaksi.

Kehitysvammaiset ja mielisairaat estivät natsijohtajan mielestä Saksan kasvamista täysiin voimiinsa, joten hän määräsi kaikki ”arvottomat elämät” karsittaviksi.

Saksalaiset lääkärit saivat vuonna 1939 luvan tehdä armomurhia niin sanotuille parantumattomasti sairaille potilaille, kuten Hitler asian muotoili salaisessa asiakirjassa.

Lääkärit hankkiutuivat epätoivotuista lapsista ja aikuisista eroon yliannoksilla morfiinia tai unilääkkeitä. Menetelmä vaati kuitenkin liian kalliita lääkkeitä, ja sotaretki Puolaan syys-lokakuussa 1939 oli paljastanut, että saksalaiset tarvitsivat paljon lisää sairaaloita itärintaman taisteluissa haavoittuneiden hoitamiseen.

Puolan sairaaloiden potilaat pitikin saada nopeasti pois tieltä, jotta haavoittuneet saksalaiset mahtuisivat sairaaloihin. Tehtävä vaati halvan ja nopean menetelmän, jolla potilaat saisi surmattua. Kaksi saksalaista kemistiä määrättiin kokeilemaan rotilla erilaisia tappavia kaasuyhdisteitä.

Molemmat kemistit olivat SS-upseereja, jotka olivat vannoneet Führerille uskollisuutta ja luvanneet totella tämän määräyksiä kyselemättä. Kaksikko työskenteli ympäri vuorokauden kehittääkseen mahdollisimman tehokkaan teloitusmenetelmän.

Kemistit, August Becker ja Albert Widmann, totesivat, että puhdas hiilimonoksidi oli tehokas tappaja. Kaasua kokeiltiin vuonna 1940 Brandenburgissa entisessä vankilassa. Natsit telkesivät 20 mieleltään sairasta miestä tiiviisti suljettuun huoneeseen, johon päästettiin kaasupullosta tiivistettyä hiilimonoksidia eli tutummin häkää.

Uhrit makasivat viiden minuutin kuluttua kuolleina lattialla, ja paikalla olleet natsit nyökkäilivät hyväksyvästi – teloitusmenetelmä oli hyväksytty. Nyt sitä voitaisiin alkaa käyttää suuremmassa mittakaavassa.

Häkää sisältäviä kaasupulloja kuljetettiin Saksasta miehitettyyn Puolaan, jossa SS-Sturmbannführer (arvo vastaa majuria) Herbert Lange oli jo kehittämässä kuorma-autoa, jota voitaisiin käyttää liikuteltavana kaasukammiona.

Psykiatrisista sairaaloista noudettaisiin potilaita kuorma-autoilla kaasutettaviksi, ja sitten ruumiit kuljetettaisiin syrjäseudulle, missä niistä hankkiuduttaisiin eroon kaikessa hiljaisuudessa.

Kaasutusautojen ensimmäinen kehitysvaihe oli niin tiukasti salattu, että niiden rakentamisesta laadittiin vain harvoja virallisia asiakirjoja. Yksikään niistä ei selvinnyt sodan myllerryksestä.

Ainoat kuvaukset olivat puolalaisilta vangeilta, jotka Langen erikoisyksikkö oli laittanut pakkotyöhön:

”Kuorma-autoa muokattiin – – Gestapon päämajan pihalla Poznanissa. Ryhmämme neljä vankia, joihin kuului lisäkseni muun muassa puuseppä Stanislav Szymanski, vuorasivat auton lastitilan sisäpuolelta vanerilla”, puolalainen Henryk Maliczak kertoi sodan jälkeen. Muunnostyöllä tiivistettiin lastitila niin tiiviiksi, ettei kaasua vuotaisi teloituksen aikana ulos yhdestäkään raosta.

Puolalaisvanki ja muut todistajat muistavat, että Langen kaasutusautossa oli kyljissä merkki Kaiser’s Kaffee Geschäft – Kaiserin kahvipuoti.

Logon piti saada tavalliset puolalaiset pitämään autoa tavallisena tavara-autona, sillä sen todellisen käytön ei haluttu paljastuvan: kyseessä oli neljällä pyörällä kulkeva kaasukammio, jolla aiottiin puhdistaa Puolasta kaikki epätoivotut ihmiset.

LUE LISÄÄ: Näin Hitlerin kuolemanvaunu toimi

Himmler sai aivonpalasia frakkiinsa

Langen kaasutusauto ajettiin 15. tammikuuta 1940 Koscianin kaupunkiin eteläiseen Puolaan.

Samaan aikaan kaupunkiin saapui muilla autoilla kaksi upseeria sekä SS-sotilaita, jotka ryhtyivät tyhjentämään kaupungin mielisairaalaa.

Pakkanen oli pureva, ja potilaat tärisivät vilusta kylmässä ilmassa, kun heidät vietiin vain ohuisiin paitoihin ja housuihin puettuina laitoksesta mustaan kuorma-autoon, jonka kylkiin oli maalattu kahvitunnukset.

SS-joukot ahtoivat lastitilaan noin 40 potilasta, ja sitten auto ajettiin pois paikalta. Viikon ajan se nouti kuorman toisensa jälkeen, kunnes laitoksen 534 potilasta oli kaasutettu ja viety pois.

Tämän jälkeen kaasutusautolla murhattiin lukemattomia ihmisiä muualla Puolassa.

Langen ryhmä ei ollut ainoa, joka heittäytyi innolla raivaamaan tieltä Saksan ei-toivotuksi määrittelemiä ihmisiä. Jotkut toimintaryhmät tappoivat uhrinsa räjähteillä tai niskalaukauksella, ja tuhotehtäviin määrättyjen erikoisjoukkojen määrä vain kasvoi.

Hitler julisti Neuvostoliitolle sodan kesällä 1941, ja Saksan taisteluvaunut etenivät Valko-Venäjän ja Ukrainan neuvostotasavaltoihin.

Toimintaryhmissä oli jo 3 000 sotilasta. SS:n ylipäällikkö Heinrich Himmler toteutti elokuussa henkilökohtaisesti joukkoteloituksen Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä.

Uhrit sysättiin ensin joukkohautaan ja ammuttiin sitten kuoliaiksi.

”Himmler sai katsellessaan roiskauksen aivonpalasia frakilleen. Uskon, että sotkua osui myös hänen kasvoilleen. Hän muuttui aivan kalmankalpeaksi. Hän ei oksentanut mutta lyyhistyi, kääntyi ympäri ja huojui paikallaan”, kertoi paikalla ollut SS-upseeri myöhemmin.

Himmler järkyttyi ja ilmoitti jo saman kuun aikana, että tarvittaisiin ”humaanimpi menetelmä”, jotta hänen joukkonsa välttäisivät ”henkiset kärsimykset”, joita miesten, naisten ja lasten ampumisesta koitui erikoisjoukoille.

Näin kuolemanvaunut toimivat:

Himmler ja valtion turvallisuuspalvelun (RSHA) johtaja Reinhard Hey­drich tapasivat useita kertoja SS-Sturmbannführer Langen, kunnes miehet pääsivät yksimielisyyteen helpommasta menettelytavasta toimintaryhmien miehille: uhrit kaasutettaisiin Langen erikoisvarustelluissa kuorma-autoissa.

Neuvostoliiton teiden huono kunto teki kuitenkin häkäpullojen säännöllisistä toimituksista mahdottomia, joten pian insinööri Widmann ehdotti ratkaisuksi autojen omaa pakokaasua.

Sachsenhausenin keskitysleirissä tehtiin 40 venäläisen sotavangin koekaasutus, joka sujui suunnitelmien mukaisesti. Sitten seuraavat kahdeksan kuorma-autoa muunnettiin pikaisesti kaasutusautoiksi.

Osa autoista oli pieniä Opel Blitz -kuorma-autoja, joiden lastitilaan mahtui enintään 40 ihmistä, mutta suuremmilla Saurer-kuorma-autoilla kyettiin kaasuttamaan yli 60 vankia yhdellä kertaa.

Neljä autoista lähetettiin Neuvostoliitossa sijainneisiin keskitysleireihin, kolme ajettiin Chełmnon tuhoamisleiriin Puolaan ja kahdeksas Latvian pääkaupunkiin Riikaan.

Ukrainalaisten epäilykset heräsivät

Kaasutusautojen käyttöä piti arvioida muutaman kuukauden kuluttua, ja SS lähetti kemisti August Beckerin tarkastusmatkalle.

Becker seurasi kiinnostuneena joukkomurhia Ukrainassa aina vankien keräämisestä itse teloituksiin, jotka tehtiin Beckerin mukaan tavallisesti ”10–15 kilometrin päässä pääteistä”.

Ukrainan pikkutiet olivat usein sateella ja talvisin kelvottomassa kunnossa, ja varsinkin suurilla Saurer-autoilla oli hankala liikkua.

Beckerin mukaan vangit piti kuljettaa pois kaupungeista teloitusten piilottamiseksi, mutta hän huomasi pian, että ukrainalaiset pitivät kaasutusautoja silmällä.

Hän määräsi keväällä, että autot piti naamioida huomaamattomammiksi:

”Käskin naamioimaan toimintaryhmä D:n kaasutusautot asuntoautoiksi asentamalla ikkunaluukut pienen kuorma-auton molemmille puolille ja neljän ikkunan luukut isoon kuorma-autoon, kuten maaseudulla usein tehtiin”, Becker kirjoitti toukokuussa 1942 kirjeessään Walter Rauffille, joka johti RSHA:n teknistä osastoa Berliinissä.

Becker huomasi pian, etteivät ikkunaluukut hämänneet ukrainalaisia, kun kaasutusautoja ajettiin kaupungeista läheisiin metsiin tai kaivoksiin ja takaisin.

”Paikallisen hallinnon ohella siviilitkin tuntevat jo kaasutusautot niin hyvin, että niistä puhutaan 'kuolemanvaunuina', kun ajoneuvo nähdään. Kokemukseni mukaan edes naamiointi ei auta pitämään kuorma-autoja salaisuutena enää pitkään”, Becker totesi.

Pakokaasu aiheutti ongelmia

Vankien kaasuttaminenkin oli kemisteille visainen pulma. Becker halusi uhrien kuolevan rauhallisesti, jotta vältyttäisiin ongelmilta ja tahti nopeutuisi niin, että kuorma-autolla ehdittäisiin noutaa yksi lisäkuorma vankeja päivässä.

Itärintamalla hän huomasi, että monet kaasutusautojen kuljettajat laskivat lastitilaan kaasua liian innokkaasti.

Tappamista vauhdittaakseen kuljettaja kaasutti moottorin liian koville kierroksille, jolloin uhrit kuolivat hiilimonoksidin sijaan dieselpolttoaineen käryyn.

Becker vieraili toimintaryhmien luona vuonna 1942 ja otti tavakseen opastaa kuljettajia pysymään niin kärsivällisinä, että uhrit vajoaisivat ”rauhaisaan uneen”, kuten kemisti kuvaili.

Becker joutui puuttumaan myös toiseen toimintaryhmien yleiseen virheeseen. Miehet seisoivat usein liian lähellä autoja, kun uhreja kaasutettiin.

”Sotilaat täytyy pitää mahdollisimman kaukana autoista, jotta kaasuvuodot eivät vaaranna heidän terveyttään”, luki kirjeessä Rauffille. Becker huomautti myös, että ”lukuisat upseerit panivat miehensä tyhjentämään autot kaasutuksen jälkeen”, ja kemisti uskoi tämän johtavan ”vakaviin henkisiin vaurioihin – ellei välittömästi niin myöhemmin”.

Rauffin käskystä useimmat toimintaryhmät ryhtyivät käyttämään vankeja tai pakkotyöläisiä ruumiiden poistamiseen autoista sekä niiden hävittämiseen.

Kaasutusautot saivat oman leirin

Toimintaryhmät mutkittelivat mutaisilla teillä päästäkseen kaikkialle Saksan valloittamilla valtavilla maa-alueilla Neuvostoliitossa, mutta Herbert Langella oli Puolassa muita suunnitelmia.

Hänellä oli vain kolme kaasutusautoa, joten hän ei halunnut tuhlata aikaa vankien noutamiseen. Teloitettavat vangit piti tuoda hänen luokseen keskitysleirille.

Hän perusti autiolle metsäalueelle noin kolmen kilometrin päähän Chełmnon kaupungista saksalaisten ensimmäisen tuhoamisleirin.

Natsi-Saksan keskitysleireissä vangit joutuivat usein raatamaan pakkotöissä, mutta Langen leirissä niin ei tapahtunut. Chełmnoon tultiin vain kuolemaan.

Ensimmäiset vangit kaasutettiin leirissä joulukuussa 1941 Langen suosikkimenetelmällä eli kaasupulloihin pakatulla hiilimonoksidilla, mutta vuonna 1942 Lange siirtyi kollegoidensa tapaan toiseen menetelmään, jossa kuorma-auton pakokaasua johdettiin suoraan sen lastitilaan.

Chełmnon toimintaryhmä ohjasi uhrinsa pitkään käytävään, jonka molemmilla sivuilla oli kaksi ja puoli metriä korkea aita.

Käytävä kapeni vähitellen loppua kohti, kunnes vangit saapuivat yksitellen liuskalle ja kävelivät sitä pitkin paikalla odottavaan autoon.

Takaovi suljettiin, pakokaasu ohjattiin lastitilaan ja auto ajoi leiristä vielä elävät vangit kyydissään. Ajan säästämiseksi uhrit kaasutettiin matkalla läheiselle joukkohaudalle.

Kun yksi autoista kuitenkin kerran hajosi maantielle ja läheisten kylien asukkaat kuulivat uhrien huudot, menettelytavasta luovuttiin.

SS-Hauptscharführer (arvo vastaa vääpeliä) Gustav Laabs komennettiin kaasutusauton kuljettajaksi Chełmnoon, mutta surmat tehtiin silloin itse leirissä. Laabs ahdistui julmasta tehtävästään saavuttuaan leiriin keväällä 1942.

SS-Hauptsturmführer (arvo vastaa kapteenia) Hans Bothmann oli saanut juuri Chełmnon johtoonsa Langelta, ja hän määräsi vasta saapuneen kuljettajan heti töihin.

Laabs ei aavistanut, mitä tulisi tapahtumaan, kun hän peruutti kuorma-auton tuhoamisleirin liuskalle. Toiset avasivat takaovet ja ”tekivät jotakin kuorma-auton alla”, kuten Laabs kuvaili oikeudenkäynnissä kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Kuljettaja kuuli kohta kovia huutoja, ja kuorma-auto heilahteli paikallaan, kun lähes 70 ihmistä tungettiin tiiviisti auton lastitilaan.

”Auton täytyttyä sen ovet suljettiin ja lukittiin – – Bothmann käski minun käynnistään moottorin ja pitää se käynnissä 20 minuuttia. Käynnistin moottorin, ja noin minuutin kuluttua aloin kuulla kauhistuttavaa voihkimista ja kirkumista auton lastitilasta.”

”Säikähdin perin pohjin ja hyppäsin ulos ohjaamosta. Bothmann karjui minulle käskyn mennä takaisin rattiin. Istuin siellä odottamassa enkä voinut tehdä mitään, sillä pelkäsin Bothmannia. Huudot ja kirkuminen hiipuivat vähitellen”, Laabs kertoi todistajanaitiossa.

Hän tottui kuitenkin ajan myötä työhönsä pyövelinä. Pian hän kytki itse letkun, joka johti kaasua autoon, ja ampui itse vankeja, jotka olivat ihmeen kaupalla selvinneet kaasutuksesta.

Työntekijät todistivat kauheuksia

Kaasutuksen jälkeen täyteen lastatut kuorma-autot ajettiin leirin portista ulos lähimetsään. Muut puolalaiset vangit odottivat valmiina tyhjentämään auton. He heittivät uhrit valmiiksi kaivettuun joukkohautaan. Työ oli karua:

”Autoista purettavat uhrit olivat takertuneet toisiinsa kouristuksenomaisiin asentoihin. He makasivat miten sattui, ja joidenkin kasvot olivat murskana. Näin erään uhrin purreen hampaansa toisen leukaan, ja joiltakin oli purtu nenä tai sormi irti”, kertoi eräs mukana ollut vanki, joka selvisi sodasta hengissä.

”Upseerit määräsivät meidät erottamaan ihmiset toisistaan, ja jos se ei onnistunut, meidän piti hakata heidät irti silpomalla käsiä, jalkoja tai muita ruumiinosia”, mies muisteli.

Toinen Chełmnossa haudankaivajiksi pakotetuista kertoi itku kurkussaan, ettei kaasu aina tepsinyt niin kuin piti:

”Joissakin harvoissa tapauksissa lapsia oli yhä hengissä, kun heidät tuotiin metsään, sillä kaasua ei ollut riittänyt auton alaosaan. Silloin saksalaiset murskasivat lasten päät pampuilla.”

3 000 tapettiin päivittäin

Chełmnon kaasutusautot ajettiin yleensä metsään 5–10 kertaa päivässä, ja leirin komentaja Bothmann kuvaili itse kesää 1942 erityisen onnistuneeksi, kun uhreja oli päivittäin 3 000.

Sillä tahdilla joukkohaudoista alkoi tulla ongelma. Läheisten maalaiskylien asukkaat valittivat metsän lemusta, joten tuhannet ruumiit päätettiin kaivaa ylös haudasta ja polttaa ne suurissa tulipesissä.

Toimintaryhmä rakensi metsään tiilistä kahdeksan metriä korkeita polttolaitoksia uhrien krematoimiseen. Puolalainen metsänvartija, jolle Bothmann esitteli kerran metsää henkilökohtaisesti, näki yhden natsien kammottavista laitteista käytössä:

”Ontot, putkimaiset luut, joita ei saatu poltettua, jauhettiin moottorin pyörittämässä luunmurskaimessa, jota pidettiin varta vasten tehdyssä puisessa parakissa. En tiedä, minne luujauho kuljetettiin. Sitä täytyi olla valtavia määriä”, selitti metsänhoitaja. Hän kertoi myös nähneensä Bothmannin nöyryyttävän juutalaista pakkotyöläistä.

Leirin komentaja pyysi vankia noutamaan kourallisen murskattuja luita luunmurskaimesta, ja sitten hän sähähti peloissaan olevalle juutalaiselle luunpalasia käsissään pyöritellen ja rusennellen:

”Nämä tässä ovat rotusi edustajia.”

Kaasukammioiden rakennus alkoi

Chełmnon menetelmät kiinnostivat Berliinin natsijohtoa. Heydrich ehdotti vuonna 1942 ”lopullista ratkaisua juutalaiskysymykseen”, ja se johti viiden tuhoamisleirin perustamiseen Puolaan ja yhden tekemiseen Valko-Venäjälle.

Natsijohtajat olivat jo omaksuneet idean kaasun käyttämisestä joukkotuhontaan, mutta kaasutusautojen rajallinen kapasiteetti ei riittänyt Heydrichille.

Niiden sijaan piti rakentaa suuria kaasukammioita, joihin mahtuisi satoja ihmisiä kerralla. Ruumiit täytyi krematoida paikan päällä kuljetusajan säästämiseksi.

Suurten kaasukammioiden täyttäminen kuorma-autojen pakokaasulla olisi kestänyt liian kauan, joten saksalaiset ryhtyivät käyttämään Zyklon B -myrkkykaasua.

Kaasukammioihin liitettiin silti myös suuria dieselmoottoreita, jotta halpaa pakokaasua voitiin edelleen käyttää juutalaisten, mustalaisten ja muiden natsien alempina rotuina pitämien joukkosurmiin.

Heydrich ei ollut vielä kesällä 1942 luopunut kokonaan kaasutusautoista. Yksi harvoista RSHA:n teknisen osaston jäljelle jääneistä asiakirjoista paljastaa, että ”30 erityiskorista kuorma-autoa tilattiin Gaubschatin tehtaalta” ja ”20 ajoneuvoa on jo toimitettu valmiina”.

Langen prototyypin ja kahdeksan vuonna 1940 toimitetun auton kanssa natseilla oli vuoden 1942 lopussa käytössä 60 kaasutusautoa. Lukumäärä väheni pian sen jälkeen huomattavasti.

Saksalaisten tappio Stalingradissa helmikuussa 1943 käänsi Saksan sotaonnen. Puna-armeija eteni vauhdilla, joten toimintaryhmät tuhosivat kiivaasti todisteet hirmuteoista, ja kaasutusautot ajettiin kiireen vilkkaa turvaan.

Neuvostojoukkojen lähestyessä Saksaa toimintaryhmät ilmeisesti kaikki kaasutusautot kappaleiksi, sillä yksikään niistä ei selvinnyt ehjänä maailmansodan loppuun asti.