Martin Kleint kiskaisi savut tupakastaan.
Kello läheni aamukolmea, mutta 18-vuotias sotamies ei ehtinyt yöpuulle.
Kuurinmaan divisioonaan kuuluva Klein makasi yhdessä taistelutovereidensa kanssa juoksuhaudassa Seelowin kukkuloiden tuntumassa noin 60 kilometrin päässä Berliinistä itään.
Miehet olivat koko yön kuunnelleet idästä kantautuvaa puna-armeijan tykkien jylyä.
Neuvostojoukot aloittivat taistelut Seelowin kukkuloilla pommittamalla Saksan puolustusasemia tuhansilla tykistökranaateilla ja Katjuša-raketeilla.
Yölliset hyökkäykset olivat heille tuttuja, sillä neuvostoarmeijan toistuvat ”aamukonsertit” häiritsivät alinomaa saksalaissotilaiden katkonaista unta.
Rytinä läheni nopeaa vauhtia, ja tykistötulen tauot lyhenivät. Sotamies Kleint tunsi kouraisun vatsassaan: nyt alkoi tapahtua!
Ajatus tuskin ehti hänen tajuntaansa, kun kumea jyrähdys vavisutti maata. Hiekka ja pikkukivet varisivat pitkin juoksuhaudan seinämiä, kun Neuvostoliiton Katjuša-raketinheittimet aloittivat tauottoman ulvontansa.
Neuvostoarmeijan lentokoneiden valoammukset ja saksalaisten asemiin satava fosfori valaisivat taivaan.
Vihollisen valonheittimet viistivät saksalaisten asemia, ja niiden terävät valonsäteet osuivat ilmassa aavemaisesti tanssiviin valkoisiin fosforipilviin.
”Bolsevikkiveri vuotaa kuiviin Saksan pääkaupungin portilla.” Adolf Hitlerin päiväkäskystä 14. huhtikuuta 1945.
Kleint sammutti savukkeensa ja painoi kypärän päähänsä.
”Se on menoa nyt”, sotilastoveri sanoi Kleintille. Samassa aivan viereen osui kranaatti, joka lennätti juoksuhautaan kokonaisen maanvyöryn.
Neuvostoliiton marsalkka Georgi Žukovin johtama 1. Valko-Venäjän rintama teki ratkaisevan hyökkäyksen Saksan asemiin 16. huhtikuuta 1945 kello kolme aamulla Seelowin kukkuloilla Saksan ja Puolan välisen rajan länsipuolella.
Saksa oli perääntymässä, ja sota jo melkein voitettu.
Viimeisenä esteenä neuvostoarmeijan tiellä olivat enää Seelowin kaupungin viereiset kukkulat, joiden takana aukeni Berliiniin ja lopulliseen voittoon johtava valtatie 1.
Neuvostoliitto uskoi salamavoittoon
Puna-armeija oli 12. tammikuuta 1945 alkaen työntänyt saksalaisia metri metriltä pois miehitetystä Puolasta.
Lopulta Neuvostoliitto pääsi kahdessa viikossa etenemään jopa 438 kilometriä Puolaa halkovalta Veikseliltä Oderille, josta Berliiniin on matkaa enää 69 kilometriä.
Žukov tiesi paineen alla taistelevalta Saksan armeijalta puuttuvan miehiä, ammuksia ja polttoainetta.
Varmana nopeasta voitosta hän alkoi tammikuun 22. päivästä lähtien lähettää joukkojaan valtaamansa Küstrinin pikkukaupungin kohdalta Oderin yli ja perusti Oderin läntiselle rannalle sillanpääaseman.
Välillä eteneminen pysähtyi paikalla olleiden satunnaisten saksalaisjoukkojen vastarintaan.
Vasta huhtikuun alussa Žukov pystyi käynnistämään neuvostojoukkojen viimeisen suuren hyökkäysaallon.
Stalin oli päättänyt, että puna-armeijan tulisi valloittaa Saksan pääkaupunki 22. huhtikuuta, joka oli edesmenneen vallankumoussankarin V. I. Leninin syntymäpäivä.
Saksalaispoika ja -äiti koettavat pelastaa omaisuutensa ennen neuvostoarmeijan tuloa.
Siviilit pakenivat puna-armeijaa
”Der Iwan kommt!” eli ”Iivana tulee!” varoittivat epätoivoiset saksalaissiviilit toisiaan.
Seelowin kaupungin liepeillä käytyjen raskaiden taisteluiden äänet kuuluivat kauas, ja tykkien jyly aiheutti kauhua paikallisten keskuudessa.
”Pakenijoiden meno on kuin suoraan Manalasta”, eräs saksalaissotilas kuvaili tuhatpäisen vanhusten, naisten ja lasten pakenevaa joukkoa.
Etenkin naiset pelkäsivät neuvostosotilaiden etenemistä, sillä idempää kantautui kertomuksia raiskauksista, joita neuvostosotilaat olivat tehneet valtaamillaan alueilla.
Myös Berliinin asukkaat valmistautuivat tulevaan.
Vanhat miehet sekä naiset ja lapset rakensivat barrikadeja ja varastoivat ruokaa sekä muita välttämättömyystarvikkeita piirityksen varalle.
Saksa taisteli tyhjin käsin
Žukovin suunnitelma oli tehdä läpimurto Seelowin kukkuloilla, jotka sijaitsevat noin kymmenen kilometriä Oderista länteen ja 60 kilometrin päässä Berliinistä.
Neuvostopanssareiden oli määrä vyöryä kukkuloilla oleviin saksalaisten asemien yli suoraa pääkaupunkiin.
Saksan 9. armeijan 90 000 sotilasta ja 512 panssarivaunua olivat asemissa Seelowin kukkuloilla, joiden jopa 60 metriin kohoavat jyrkät rinteet muodostivat jo sinänsä tehokkaan linnoituksen.
Kukkulat olivat osa saksalaisten Hardenberg-puolustuslinjaa.
Seelowin kukkuloiden reunaa ja Oderin rantaa seuraavaan linnoitukseen kuului muutama juoksuhautarivi, joita suojaamassa oli raskaasti aseistettuja taisteluasemia sekä lukuisia vartioasemia ja panssarivaunujen pysäyttämiseksi kaivettuja syviä kuoppia.
Myös kukkuloilla oli tykistöasemia, ja yhteensä noin kolmesataa taistelulentokonetta oli valmiudessa lähellä olevissa lentotukikohdissa.
Hitler uhkasi Neuvostoliittoa tuttuun mahtailevaan tyyliinsä: ”Juutalais-bolševistinen arkkivihollinen hyökkää joukkoineen viimeistä kertaa”, luki Führerin päiväkäskyssä 14. huhtikuuta 1945.
”Vihollinen koettaa murskata Saksan ja tuhota kansamme. Olemme kuitenkin ennakoineet hyökkäystä ja vahvistaneet rintamaamme tammikuusta lähtien.
Vihollista vastassa on mahtava tykistö.
Jalkaväen menetykset on korvattu uusilla yksiköillä.
Reserviyksiköt ja Volkssturm (toim. huom.: nuorukaisista ja vanhuksista koottu miliisi) tuovat uutta voimaa rintamaamme.
Bolševikkiveri vuotaa kuiviin Saksan valtakunnan pääkaupungin edustalla”, Hitler uhosi.
Hitlerin sanat olivat kaukana todellisuudesta. Saksalla oli pulaa kaikesta, ja Veikselin armeijaryhmää johtava ja Saksan 9. armeijasta vastaava kenraali Gotthard Heinrici pyysi ennen taisteluita Hitleriltä vahvistusta panssarijoukoille.
Hitler kieltäytyi, koska hän oli maaliskuussa lähettänyt suuren määrän panssarivaunuja Unkariin puolustamaan harvoja Saksan vielä hallitsemia öljykenttiä.
Vastaukseksi 6. huhtikuuta esitettyyn lisäjoukkoja koskevaan pyyntöön SS-johtaja Himmler, suuramiraali Dönitz ja valtakunnanmarsalkka Göring lähettivät Seelowiin viimeiset reservinsä.
Niissä oli etenkin Luftwaffen ja merivoimien sotilaita, jotka olivat toimettomina, kun laivat ja lentokoneet oli joko ammuttu palasiksi tai jääneet ilman polttoainetta.
Heinrici haki lisäjoukkoja myös poliisista ja tullilaitoksesta sekä valtiollisen RAD-työrintaman joukosta, joka erikoistui etenkin rakennustöihin mutta osallistui myös ilmatorjuntaan.
Vain harva uusista sotilaista tunsi jalkaväen käytäntöjä, ja monet heistä olivat niin nuoria, että heillä ei ollut vielä kokemusta sotapalveluksesta.
Ammuksista oli niin ikään pulaa, ja joukoilla oli esimerkiksi kranaatteja vain muutamaksi päiväksi.
Suunnitelmat pettivät
Marsalkka Žukovilla oli hyvä syy uskoa nopeaan voittoon. Hänen 900 000 miehen vahvuinen armeijansa oli kymmenkertainen viholliseen nähden.
Neuvostoliiton ilmasotajoukot olivat nekin kymmenkertaiset, ja Saksan 512 panssarivaunua kalpenivat Neuvostoliiton 3 000 vaunun rinnalla.
5.–7. huhtikuuta 1945 neuvostoliittolaiset kokoontuivat suunnittelemaan taistelua Žukovin päämajaan Landsbergissä olevaan kouluun.
Marsalkan tiedot maastosta perustuivat kahdeksalla tiedustelulennoilla kerättyihin tietoihin, saksalaisten sotavankien kuulusteluihin ja tiedustelupalvelun anastamiin asiakirjoihin.
Hankittujen tietojen pohjalta sotastrategit olivat laatineet maastomallin, jolle upseerit perustivat suunnitelmansa.
Mallin ja kartan avulla armeijan johto päätteli, että kukkuloiden valtaus sujuisi hitaammin kuin tähänastinen eteneminen, mutta Žukov ja hänen upseerinsa olivat luottavaisia:
”Siihenastinen taistelumenestyksemme oli valanut meihin itseluottamusta. Kukaan ei epäillyt, ettemmekö pystyisi lakaisemaan vihollisen linnoituksia tieltämme kohti Berliiniä”, kenraalieversti Mihail Katukov kirjoitti myöhemmin.
Seelowin kukkuloilla taisteli Saksan armeijan joukkoja sekä kansanmiliisiin kuuluvia poikia ja vanhoja miehiä.
Žukov arvioi, että kukkulat valloitettaisiin päivässä.
Neuvostoliiton oli tarkoitus yllättää vihollinen hyökkäämällä aikaisin huhtikuun 16. päivän aamuna.
Tämän jälkeen olisi helppo vallata kukkuloilla olevat saksalaisten asemat.
Suunnitelman alkuosa onnistui, ja saksalaisten keskuudessa syntyi paniikki. Hyökkäyksen alettua nuori Martin Kleint joutui tovereineen ryntäämään juoksuhaudassa pakoon räjähdyksiä:
”Lapioimme maata tieltämme ja etenimme raudan, fosforin ja savun läpi koettaen pysyä hengissä”, Kleint kertoi.
Saksalaisluutnantti Karl-Hermann Tams oli kukkuloilla sijaitsevassa parakissa, kun neuvostopommituksen paineaalto rikkoi ikkunat ja puhalsi hiekkaa ja multaa sisään.
”Koko Oderin tasanko vavahteli. Tykistön tulimyrsky ylsi Seelowin kukkuloiden laelle saakka.
Lentävät maakappaleet muodostivat tiiviin seinämän taivaaseen saakka. Hiekka, roskat ja lasinsirut peittivät meidät.
”Koko Oderin tasanko vavahteli.” Luutnantti K.-H. Tams, 1945
Kukaan ei ollut kokenut mitään vastaavaa, se tuntui epätodelliselta”, Tams muisteli myöhemmin.
Hyökkäys jatkui yhä, kun aamun ensi kajo rusotti itäisellä taivaanrannalla.
”Se, mitä päivänvalo paljasti, ei enää ollut tästä maailmasta vaan silkkaa järjettömyyttä”, Martin Kleint kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa.
Hän kuunteli jännittyneenä pommitusten saamaa uutta rytmiä:
”Tykistökeskitys, hyökkäys, omat tykit, hyökkäys, omat tykit, ja niin edelleen.”
Tykit vaikenivat vasta kahden ja puolen tunnin jälkeen. Kaikkiaan 8 983 neuvostotykkiä ja kranaatinheitintä pommitti Seelowin kukkuloita ja niiden pohjoispuolta kymmenintuhansin kranaatein.
Tiedustelu havaitsi, että tulos ei ollut halutunlainen, sillä saksalaiset olivat huijanneet neuvostoliittolaisia.
Saksalaiset olivat saaneet neuvostovankien kuulusteluissa selville hyökkäyksen ajankohdan, ja kenraali Gotthard Heinrici oli kaikessa hiljaisuudessa jo edeltävänä iltana vetänyt pääosan jalkaväestään pois etulinjasta.
Joukot pääsivät näin suojaan ja olivat valmiit jatkamaan taistelua, kun neuvostoliittolaiset alkaisivat edetä.
”Vihollinen vetäytyi kahdeksan kilometriä. Tykistömme ei osunut heihin päinkään”, totesi hyökkäysjoukkoja johtanut kenraalieversti Vasili Kuznetsov.
Myöskään ne 143 valonheitintä, joilla Žukov valaisi rintamaa hyökkäyksen aikana, eivät tehonneet toivotusti.
Sen sijaan että valonheittimet olisivat häikäisseet ja osoittaneet vihollisen, niiden kajo paljasti, missä neuvostosotilaat olivat, sillä heidän hahmonsa piirtyivät näkyviin tummina siluetteina.
Ilmatila hallussa, ongelmia maassa
Neuvostoliitto toipui pian huiputuksesta ja jatkoi uusin voimin hyökkäystään huhtikuun 17. päivän valjettua.
Panssarivaunut etenivät vauhdilla, ja raskaat pommikoneet sekä Iljušin Il-2 Šturmovik -taistelukoneet pimensivät taivaan.
Pienet Iljušinit, jotka Stalinin mukaan olivat puna-armeijalle ”välttämättömiä kuin ilma ja leipä”, pyyhkivät maisemaa tulittaen Saksan puolustusasemia.
Saksalla oli vain muutama kone ja vähän polttoainetta, joten taistelu oli jo alussa epätasainen.
”Meidän ilmavoimiamme ei juurikaan näkynyt, vaan ilmatilan herruus oli täysin Neuvostoliiton käsissä”, totesi Martin Kleint, joka näki heti taistelun alussa, kuinka neuvostohävittäjät parveilivat saksalaisten asemien yllä.
Sinä päivänä puna-armeijan ilmavoimien suurin voitto oli osuma saksalaisten ammusvarastoon, joka räjähti ilmaan valtaisan tuli- ja savupilven saattelemana.
Seelowin kukkuloiden idän-puolinen jokilaakso oli täynnä Saksan tykistön väijytyksiä.
Maan pinnalla neuvostojoukot menestyivät huonommin.
Eteneminen kohtasi sinnikästä vastarintaa, koska saksalaiskenraalit olivat täysin selvillä kukkuloiden tarjoamista strategisista eduista.
”Kukkulat olivat hankala kohta Neuvostoliiton panssarijoukoille.
Kykymme pitää Seelowin kukkulat hallussamme ratkaisisi tulevan taistelun tuloksen”, Saksan 9. armeijan komentaja, kenraali Theodor Busse kirjoitti.
Tästä syystä Saksa linnoitti alueen niillä keinoilla, joita sillä oli vielä käytettävissään.
Ennen taistelua sotilaat olivat kätkeneet miinoja pelloille ja muille alaville alueille, joita neuvostoarmeija saattoi käyttää kulkureitteinä kukkuloille.
Alueelle johtavien teiden varsille rakennettiin asemia, joista vihollista oli mahdollista ampua tykki- ja konekivääritulella mahdollisimman monesta suunnasta.
”Tykistömme osui kaikkeen paitsi viholliseen.” Kenraalieversti Kuznetsov tykistön toimista Seelowin kukkuloilla, 1945.
Maastoon kaivettiin myös kaivantoja estämään neuvostopanssareiden kulkua.
Kolme metriä syvät ja 3,5 metriä leveät kaivannot olivat tehokas hidaste Neuvostoliiton lukumääräisesti ylivoimaisille panssarijoukoille.
Edes sää ei ollut Neuvostoliiton puolella, vaan kevätsateista märkä maa oli liejun peitossa.
”Kiväärijoukkomme ja panssarivaunumme etenivät ensimmäiset kaksi kilometriä, vaikkakin hitaasti.
Sitten kulkuneuvot alkoivat juuttua kiinni ylittäessään ojia ja pikkukanavia”, kenraalieversti Vasili Tšuikov kertoi.
Neuvostosotilaat raivasivat tietään halki kranaattikuoppien, panssariesteiden ja mudan peittämän maaston.
Panssarivaunut ruuhkauttivat alueen harvan tieverkon.
Teiden viertä oli mahdoton ajaa maaston peittävän liejun ja maassa lymyävien miinojen vuoksi.
Neuvostoliittolaiset joutuivat monesti myös pysähtymään ja rakentamaan siltoja voidakseen ylittää kanavia ja suoalueita ja päästäkseen etenemään.
Alkuperäissuunnitelman mukaan itsemurhalentäjät olisivat lentäneet miehitetyllä V1-ohjuksella. Suunnitelma hylättiin, ja lennot tehtiin tavallisilla pommikoneilla.
Saksalaispilotit tekivät itsemurhaiskuja
70 vapaaehtoista liittyi vuonna 1944 Leonidas-itsemurhajoukkoon. Joukko osallistui sotaan ensimmäisen kerran Seelowin kukkuloilla.
Sodan jatkuessa natsit joutuivat myöntämään, että liittoutuneet olivat sotilaallisesti ylivoimaisia.
Vihollisen linjojen taakse suunnattuihin kommando-operaatioihin erikoistunut Waffen-SS-eversti Otto Skorzeny ja koelentäjä Hanna Reitsch edottivat, että tilanteen tasapainottamiseksi Luftwaffeen luotaisiin itsemurhajoukot.
Lentäjien oli määrä ohjata koneensa päin siltoja, vihollisen asemia tai voimalaitoksia, jolloin törmäyksessä räjähtäisi myös lentokoneessa oleva suuri räjähdepanos.
Teoriassa lentäjä ehtisi paeta laskuvarjon avulla, mutta käytännössä eloonjääminen oli epätodennäköistä.
Itsemurhalennoissa voitaisiin hyödyntää vanhentunutta konekantaa, ja polttoaineen tarve oli pieni, sillä lentobensiiniä tarvittiin vain sen verran kuin kohteeseen lentäminen vaati.
Hitler ei ihastunut ideaan mutta antoi luvan vapaaehtoisten värväämiseen.
Kaikkiaan 70 henkeä ilmoittautui itsemurhajoukko Leonidakseksi kutsuttuun yksikköön.
Nimi viittasi antiikin Kreikan kuningas Leonidakseen, joka vuonna 480 eaa. pidätteli persialaisten jättiarmeijaa Thermopylain solassa vain 300 spartalaissotilaan voimin.
Leonidas ja hänen sotilaansa saivat lopulta kaikki surmansa, mutta heidän urheutensa antoi Kreikalle arvokasta lisäaikaa.
Pilottien koulutus alkoi kesällä 1944, mutta yksikkö osallistui sotatoimiin vasta Seelowin kukkuloiden taistelussa. 17.–20. huhtikuuta se tuhosi Luftwaffen oman ilmoituksen mukaan 17 Oderin yli menevää siltaa.
Luku lienee liioiteltu.
Tehtävissä kuoli 35 lentäjää. Kenraalimajuri Robert Fuchs ilmoitti sähkeitse Hitlerille kuolleiden lentäjien nimet 20. huhtikuuta 1945 Führerin 56-vuotispäivän kunniaksi.
Neuvostoarmeija juuttui mutaan
Puoliltapäivin yksi panssarivaunuyksikkö läpäisi vihdoin etummaiset puolustuslinjat ja eteni aivan kukkulajonon juurelle.
Moottorit ulvoivat, kun tonnien painoiset vaunut alkoivat kiivetä kukkuloille ylös kuin metallinhohtoiset kuoriaiset. Useimmat niistä ponnistelivat kuitenkin turhaan, sillä rinteet olivat liian jyrkkiä panssarivaunuille.
Panssarivaunut kääntyivät takaisin ja yrittivät sitten kiemurrella ylös lähikyliin johtavia pikkuteitä pitkin.
Saksalaiset olivat kuitenkin ennakoineet tämän liikkeen, joten neuvostopanssareita odottivat 88-milliset tykit ja panssarinyrkeiksi kutsutuilla, olalta ammuttavilla kertasingoilla varustautunut saksalainen jalkaväki.
”Mitä helvettiä tarkoitat sillä, että joukkosi ovat jumissa?” Marsalkka Žukov kenraalieversti Tšuikoville 1945
Kapeilla kulkuväylillä saksalaiset pystyivät keskittämään tulen suoraan eteneviin neuvostojoukkoihin.
Tehokas taktiikka säästi myös ammuksia.
Žukov tarkkaili taistelun kulkua rintaman takana olevalta Reitweiner Sporn -nimiseltä kukkulalta.
Komentopaikassaan olevasta alkeellisesta bunkkerista marsalkka näki tehokkailla kiikareillaan, että panssarien eteneminen oli pysähtynyt.
Rinteiden jyrkkyys ja todelliset maastonmuodot eivät näkyneet ilmakuvissa, joita hän oli käyttänyt hyökkäyksen suunnittelussa.
Etenemisen pysähtyminen myöhästytti hyökkäystä ja vaaransi koko Stalinin laatiman suunnitelman.
Žukov tiesi, että Stalin edellytti hänen valtaavan Berliinin ennen amerikkalaisia.
Jos Yhdysvallat saisi pääkaupungin, Neuvostoliitto menettäisi kasvonsa ja tilaisuuden saada haltuunsa mahdolliset tiedot saksalaisten ydinohjelmasta.
Žukovin oma tulevaisuus oli vaarassa, jollei hän täyttäisi Stalinin odotuksia.
Muutama päivä Seelowin kukkuloiden ylityksen jälkeen puna-armeija taisteli Berliinin kadulla.
Kun Žukovin luottoupseereihin kuuluva kenraalieversti Vasili Tšuikov raportoi nolona joukkojensa jääneen käytännöllisesti katsoen jumiin, Žukov raivostui:
”Mitä helvettiä tarkoitat sillä, että joukkosi ovat jumissa?”
Žukovin räjähtävän luonteen tuntien Tšuikov koetti lieventää tilannetta:
”Toveri marsalkka, huolimatta väliaikaisesta pysähdyksestä hyökkäys onnistuu. Juuri nyt kohtaamme kovaa vastarintaa, joka hidastaa etenemistä.”
Tämä ei kuitenkaan tyynnyttänyt Žukovia, ei myöskään Stalinin kanssa iltapäivällä käyty radiopuhelinkeskustelu.
”Aliarvioit siis vihollisen voiman Berliinin-akselilla”, Stalin totesi kylmästi.
”Luulin, että olisit jo Berliinissä, mutta olette yhä Seelowissa. Konev on onnistunut paremmin”, diktaattori viittasi Žukovin kilpailijaan, Ivan Koneviin, jonka joukot lähestyivät Berliiniä etelästä.
Päivän aikana sade kasteli maaston yhä upottavammaksi.
Pysähtymisen aiheuttamassa paniikissa Žukov muutti hyökkäyssuunnitelmaaniin, että panssarit kulkisivat hitaamman jalkaväen edellä, toivoen nopeuttavansa läpimurtoa.
Tuloksena oli kaaos.
Panssarivaunuosastot juuttuivat kahden muun kulkuneuvo-osaston taakse, ja tieto siitä, millä osastolla oli etuajo-oikeus ja keiden tuli antaa tietä, saavutti huonosti upseerit, jotka vastasivat liikenteen ohjaamisesta.
Läpi päässeet panssarivaunut joutuivat nopeasti saksalaisten tykkituleen ja jalkaväen tulitukseen.
Illalla Seelowin kukkulat olivat Žukovin ponnisteluista huolimatta edelleen Saksan hallinnassa.
Maasto auttoi saksalaisia
Mutaa, suota ja jyrkkiä kukkulanrinteitä täynnä oleva Oderin länsiranta oli luonnon muovaama puolustuslinja, joka pysäytti jykevimmänkin armeijan etenemisen.
Saksa hyödynsi maastoedun ja tarjosi sen turvin Neuvostoliitolle kovan vastuksen.
Neuvostojoukot ylittivät Oderin
- tammikuuta 1945 puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen koko itärintaman leveydeltä edetäkseen Berliiniin ja saadakseen sodan päätökseen.
Viimeisiä etappeja oli Oderin ylitys. Küstrinin pikkukaupungin kohdalla joen yli kulki useita siltoja, ja Küstrinista taisteltiin viikkokausia, mikä tuhosi 95 % vanhan linnoituskaupungin rakennuksista maan tasalle.
Lopulta neuvostoarmeija pääsi ylittämään Oderin.
Saksan vastarinta jarrutti Neuvostoliiton etenemistä
Ylitettyään vihdoin Oderin neuvostosotilaiden oli kuljettava myös jokilaakson yli päästäkseen Seelowin kukkuloille.
Neuvostoliiton suunnitelmissa oli nopea eteneminen, mutta maaston mutaisuus, väijytykset, harva tiestö ja saksalaisten vastarinta hankaloittivat ja hidastivat matkantekoa.
Seelow oli viimeinen pysähdys ennen Berliiniä
- huhtikuuta neuvostojoukot saavuttivat vihdoin Seelowin kukkulat, mutta raskas pommituskaan ei kukistanut Saksan puolustuslinjoja.
Neuvostoliitto raivasi lopulta tiensä jokilaakson kautta kukkuloille kovaan hintaan.
- huhtikuuta paljastui, että rinteet olivat liian jyrkkiä panssarivaunuille. Niiden oli pakko edetä kapeita teitä, joiden mutkissa saksalaiset väijyivät.
Vasta 19. huhtikuuta läpimurto onnistui, ja tie Berliiniin aukesi.
Itsemurhalentäjät sotkivat kuviota
Samana iltana Žukov ja Stalin keskustelivat jälleen radiopuhelimitse: ”Huomisiltana 17. huhtikuuta Seelowin puolustus on murrettu”, neuvostomarsalkka lupasi juhlavasti.
”Olen varma, että mitä enemmän joukkoja he lähettävät meitä vastaan, sitä nopeammin valtaamme Berliinin.
On paljon helpompaa eliminoida vihollinen avoimessa maastossa kuin kaupungissa”, Žukov vielä vakuutteli Stalinille antaen ymmärtää, että tilanne oli hallussa.
Seuraavana päivänä sinitaivas loisti pilvettömänä, mikä oli ihanteellista Neuvostoliiton määrältään ylivoimaisten pommikonelaivueiden kannalta.
”Aamun sarastaessa tuli vielä yksi tykistökeskitys, jota säestivät raskaat pommikoneet toinen toistaan seuraavina aaltoina. Se oli pelottavaa”, saksalaisluutnantti Karl-Hermann Tams muisteli.
Myös pienemmät Šturmovik-hävittäjäkoneet parveilivat kukkuloilla olevien juoksuhautojen yllä.
Oderin varren talot ja kylät paloivat yhä edellispäivän hyökkäysten jäljiltä, ja palaneiden kotieläinten haju leijui raskaana jokilaaksossa.
Saksalaiset vastasivat neuvostokoneiden vyöryyn lähettämällä ilmaan kaikki saatavilla olevat Focke-Wulf-hävittäjälentokoneet.
Lentäjät koettivat osua siltoihin, joita pitkin uusia neuvostojoukkoja ja varusteita saapui Oderin yli.
Aivan uusi ilmiö, itsemurhalentäjät, yllätti neuvostojoukot.
Tuntemattoman lähteen mukaan moni saksalaislentäjä lensi koneensa suoraan päin neuvostoliittolaista pommikonetta, jolloin molemmat koneet syöksyivät tulipallona maahan.
Kun jotkut Žukovin joukoista hyökkäsivät etulinjan keskustaan, toiset puna-armeijan yksiköt iskivät sivustoihin.
Nuori saksalaissotilas Martin Kleint lähetettiin rykmenttinsä mukana oikeanpuoleiseen sivustaan Seelowin kaupungin ja Žukovin tarkkailupaikan välissä sijaitsevaan Dolgelinin kylään.
Saksalaiset olivat joutumassa ahtaalle: matkalla Kleint näki taisteluiden loimotuksen lännessä, josta amerikkalaisjoukot olivat etenemässä.
Kleint kaivautui tovereineen asemiin neuvostopommitusten jäljiltä palavan Dolgelinin edustalla. Tykistön jyly kaikui koko aamun, mutta tosipaikka koitti kello kymmenen.
”Äkkiä palo roihahti uudelleen takanamme, ja nyt tunsimme maan vavahtelun voimistuvan ja kuulimme ”Uraa uraa” -taisteluhuudot”, Kleint muisteli.
Saksalaissotilaat puolustautuivat tarmokkaasti, ja kun neuvostosotilaat puolestaan joutuivat perääntymään, Kleint tovereineen tarttui tarjoutuneeseen tilaisuuteen, tunkeutui kylään ja linnoittautui rautatieasemalle.
Sieltä he saivat leposijan yöksi, mutta kaikille oli selvää, että taistelu ei vielä ollut ohi.
Massahyökkäys mursi rintaman
Yön laskeutuessa turhautuminen kasvoi rintaman molemmilla puolilla.
Saksalaiskenraali Busste tiesi, etteivät sotilaat jaksaisi enää kovin kauaa. 9. armeijan kaatuneiden lukumäärä kasvoi rajusti.
Neuvostoliitto ilmoitti surmanneensa Seelowissa huhtikuun 17. päivänä 3 200 saksalaista. Žukovia vaivasi kuitenkin se, ettei hän ollut lunastanut Stalinille antamaansa lupausta.
Vaikka neuvostojoukot pääsivätkin hitaasti eteenpäin, Seelowin kukkuloita ei suinkaan vielä ollut valloitettu. Marsalkka tiesi, että Stalinin kärsivällisyys alkoi loppua, joten jotain oli pakko tehdä.
Huhtikuun 18. päivän aamuna Žukov käski siirtää tykkejä ja raketinheittimiä mahdollisimman pitkälle eteenpäin.
Sotilaat saivat käskyn ryhtyä etenemään entistä voimakkaammin ja jatkamaan etenemistä niin kauan, että tavoite olisi saavutettu.
Hyökkäys valmisteltiin tykistökeskityksellä ja ilmahyökkäyksillä, kuten edellisenäkin päivänä. Saksalaiset pitivät pintansa sivustoissa Frankfurt-am-Oderissa etelässä ja Wriezenissä pohjoisessa.
Rintaman keskustassa olevat joukot alkoivat kuitenkin perääntyä Neuvostoliiton sotilaiden ja tykkien massiivisessa hyökkäyksessä.
Kello 9.40 saksalaisten päämajan päivystäjät saivat tiedon, jonka mukaan ”vihollisen etulinjan panssarivaunuosasto oli murtautunut rintaman läpi”.
”Minä en sotaa hävinnyt vaan Saksan kansa!” Adolf Hitler upseereilleen bunkkerissaan 22. huhtikuuta 1945.
Neuvostojoukot ajoivat nyt pitkin Saksan valtatie 1:tä, joka johti suoraan Berliiniin.
Edellisenä päivänä kenraali Busse oli pitkään anottuaan saanut lupauksen SS-divisioona Nordlandista koostuvista vahvistusjoukoista.
Divisioonaan kuului lähinnä Pohjoismaista ja Virosta värväytyneitä vapaaehtoisia. Joukko oli juuri saapunut Seelowin kaupungin länsipuolelle.
”Tuskin olimme saapuneet, kun neuvostopanssarit aloittivat suurhyökkäyksen”, Division Nordlandiin kuulunut tanskalainen Hans Hansen kertoi myöhemmin.
Vaikka Nordland-joukot tulittivat neuvostoliittolaisia tykeillä, neuvostopanssarit kääntyivät vääjäämättä kohti länttä.
“Ei ollut epäilystäkään, mihin he olivat matkalla. Berliiniin!” totesi tanskalainen SS-sotilas.
Tilanne oli myös Saksan armeijan johdon tiedossa, ja keskusteltuaan Bussen kanssa kenraali Heinrici soitti puoliltapäivin Hitlerille pyytääkseen vahvistusjoukkoja.
Heinricin pettymykseksi saatavilla oli kuitenkin vain Saksan kansanmiliisiin Volksturmiin kuuluvia nuoria poikia ja ikämiehiä, joita ei ollut voitu lähettää rintamalle.
Seuraavana päivänä joukko Volksturm-sotilaita lähetettiin marssille Berliinistä. Sillä aikaa saksalaissotilaat jatkoivat sinnikästä vastarintaa, ja linjojen läpi päässeet neuvostosotilaat joutuivat väijytyksiin.
Reichenbergin kylässä kaksi SS-pataljoonaa onnistui kukistamaan kokonaiset 50 neuvostopanssaria.
Oikeassa sivustassa sotamies Kleint puolusti tovereineen sinnikkäästi Dolgelinia.
”Minkäänlaisia lepotaukoja emme ehtineet pitää”, Kleint kirjoitti päiväkirjaansa.
Nyt saksalaissotilaat olivat keskellä totisinta tulilinjaa.
”Vihollinen antoi Stalinin urkujen laulaa, mutta helpotukseksemme omat hävittäjämme puuttuivat tilanteeseen. Kaaoksen keskellä oli vaikeaa erottaa omia sotilaita vihollisen joukoista. Uusia neuvostokoneita saapui jatkuvina aaltoina ja ne pudottivat yllemme pommeja. Silloin saimme perääntymiskäskyn”, nuori sotilas kirjoitti.
Neuvostoliiton pommeja ja konekivääritulta uhmaten Klein palasi vahingoittumana vanhaan asemapaikkaansa, joka oli nyt tulilinjan ulkopuolella.
Hän selvisi kuin ihmeen kaupalla Seelowin raskaista taisteluista.
Hitlerin todellisuudentaju mureni samaa vauhtia tappioiden syvenemisen kanssa.
Hitlerin hermot romahtivat tappion edessä
”Minä en sotaa hävinnyt, sen hävisi Saksan kansa!” Adolf Hitler huusi bunkkerissaan pidetyssä kokouksessa, jossa hänelle kerrottiin Seelowin taisteluiden tappioista.
Hitlerin kuultua uutisen hänen vihansa purkautui.
”Hänen kasvonsa muuttuivat violeteiksi. Vasemman käsivarren tuttu tärinä loppui ja hänen vasen jalkansa petti alta”, eräs kokoukseen osallistuneista kertoi sodan jälkeen brittien tiedustelupalvelulle.
Hitler syytti sodanjohtoa kelvottomiksi pettureiksi, eikä Saksan kansalla hänen mukaansa ollut oikeutta jäädä henkiin.
Raivokohtauksen jälkeen Hitler romahti tuoliinsa. Tunteenpurkaus oli ollut niin voimakas, että läsnäolijat olettivat Hitlerin hermojen romahtaneen.
Voiton hinta oli raskas
Saksan 9. armeija perääntyi 19. huhtikuuta, taistelu oli hävitty.
Länteen johtavilla teillä virtasi yhtenä kaaoksena panssarivaunuja, kuorma-autoja, jalkaväkeä ja pakolaisia, kun kaikki koettivat paeta etenevän puna-armeijan alta.
Kulkijoiden kauhuksi sotapoliisit ja SS-sotilaat jahtasivat kaaoksen keskellä rintamakarkureita ja ampuivat tai hirttivät nämä armotta varoitukseksi muille.
Viiden päivän kuluttua 9. armeija oli Berliinin kaakkoispuolella olevassa Spreewaldin metsässä neuvostojoukkojen saartamana.
Saksalaiset pyrkivät kohti länttä antautuakseen Yhdysvaltojen joukoille ja välttyäkseen joutumasta Neuvostoliiton vankileireille, joista vain harvat selvisivät hengissä.
Tilanne kärjistyi taisteluiksi Berliinin eteläpuolella sijaitsevassa Halbessa.
- armeijan 210 000 jäljellä olevasta sotilaasta 60 000 miestä kaatui taistelussa, joka alkoi 24. huhtikuuta ja päättyi 1. toukokuuta.
125 000 sotilasta päätyi neuvostoliittolaisten vangeiksi ja 25 000 pääsi pakenemaan, yhtenä onnekkaista Martin Kleint, jolla ei ollut enää ainuttakaan kranaattia jäljellä.
Seelowin kukkuloiden taistelut maksoivat 12 000 saksalaissotilaan hengen. Neuvostoliiton tappiot olivat huomattavasti suuremmat: noin 30 000 neuvostosotilasta kaatui, mutta Stalin ei luvusta juuri piitannut.
Pääasia oli Žukovin voitto, ja marsalkka palkittiin ruhtinaallisesti.
Žukov sai kunnian vastaanottaa Saksan antautumisilmoituksen 8. toukokuuta, ja Sodan päätyttyä hänestä tuli Saksan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ensimmäinen komentaja.
Pari vuotta myöhemmin Žukov joutui epäsuosioon.
Kun sotasaavutukset tekivät Žukovista Stalinia suositumman, edessä oli karkotus Berliinistä ja komennus kauemmas keskiöstä Odessan sotilaspiirin johtoon.