Lähes täyden kuun valonkajo paljasti lumeen painuneet jalanjäljet. Ne olivat jääneet maalaisilta, jotka olivat ylittäneet jäätyneen Oderjoen kerätäkseen polttopuuta sen itärannalta.
Nyt neuvostojoukot kykenivät seuraamaan jälkiä kohti länttä ja kiertämään vaaralliset sulapaikat.
Sitten sotilaat pääsivät hiipimään vastarantaa ylös kenenkään huomaamatta.
Kukaan saksalaisista ei ilmeisestikään tiennyt, että puna-armeijan keihäänkärki oli jo niin lähellä.
Aamu sarasti 31. tammikuuta 1945, kun eversti Khariton Esipenko eteni Kienitzin maalaiskylään.
Hereillä oli vain leipuri apulaisineen, mutta ilmatorjuntatykeillä varustetun saksalaisen junan miehet nukkuivat yhä sikeästi.
Venäläiset pioneerijoukot pantiin urakoimaan jääkylmään jokeen ponttonisiltoja kokoamaan.
Saksalaisen asemamestarin havahduttua uniltaan hän asteli päättäväisesti eversti Esipenkon puheille.
”Sallitteko te, että juna lähtee kohti Berliiniä?” virkamies kysyi.
Neuvostojoukot kylänraitilla olivat toki ikävä asia sinänsä, mutta asemamestarin maailmassa todellinen katastrofi olisi vasta se, jos jokin juna ei pysyisi aikataulussaaan.
”Pahoittelen, herra asemamestari. Se ei nyt käy”, eversti Esipenko vastasi ja jatkoi: ”Matkustajayhteys Berliiniin katkeaa joksikin aikaa – sanokaamme että sodan päättymiseen saakka.”
Myöhemmin samana päivänä muut neuvostoyksiköt ylittivät Oderin etelämpänä ja perustivat joen länsipuolelle kaksi sillanpääasemaa, vaikka sen piti olla Saksan puolustusmuuri puna-armeijaa vastaan.
Berliini oli vain 67 kilometrin päässä, ja kaikki oli valmista kolmannen valtakunnan kuolinkamppailuun.
Saksan kenraalit ryhtyivät vasta pakon edessä harkitsemaan, haluaisivat he uhrata miehensä todennäköisessä katastrofissa.
Attentaatin veriset seuraukset
Saksan johtavat upseerit olivat seuranneet jo pitkään sodan etenemistä toivottomina, ja moni heistä kirosi hiljaa saadessaan Hitlerin yhä epärealistisempia käskyjä.
He tottelivat silti, sillä natsi-Saksassa vastarinta merkitsi hengenvaaraa: valtakunnanjohtaja ei ollut unohtanut eikä antanut anteeksi sitä, että eversti von Stauffenbergin johtama joukko upseereja oli yrittänyt heinäkuussa 1944 räjäyttää hänet hengiltä.
”Tulette näkemään, että venäläiset kokevat pian Berliinin porteilla historiansa pahimman tappion.” Adolf Hitler uskoessaan yhä, että SS-kenraali Felix Steiner pelastaisi Berliinin.
Hitler oli selvinnyt vähäisin naarmuin, joten räjähdyksen todellisia uhreja olivat Saksan upseerit.
Aiemmin kenraalit olivat saaneet toimia melko vapaasti toteuttaessaan johtajansa käskyjä taistelukentillä, mutta Stauffenbergin pommi repi luottamuksen rikki.
”Näiden vallananastajien piiri on pieni”, Hitler vakuutti radiossa iskun jälkeen, ja jatkoi: ”Kyseessä on pieni rikollisryhmä, joka tuhotaan nyt armotta.”
Valtakunnanjohtaja ei lausunut ääneen sitä, että Gestapo ryhtyisi perkaamaan upseerien riveistä osasyyllisiä.
Upseerit ymmärsivät silti Hitlerin viestin: jokaista käskyä pitäisi noudattaa pilkuntarkasti tai vastuullisille koituisi ikäviä seurauksia.
Kevään 1945 tilanne vaati sotapäällikön, joka kykenisi improvisoimaan ja ottamaan kaiken irti Saksan heikentyneistä joukoista.
Valinta osui 58-vuotiaaseen Gotthard Heinriciin – vaikkei Hitler juurikaan luottanut kenraaliin, joka oli harras uskovainen ja järjesti jumalanpalveluksia sotilailleen.
Heinrici oli kuitenkin erikoistunut puolustussotaan, ja hän sai komentoonsa armeijaryhmä Veikselin, joka puolusti Oderjoen rintamaa.
Puna-armeija kuljetti varusteita Oderjoen yli ponttonisiltoja pitkin.
Puna-armeija kokosi valtavia iskujoukkoja Oderin länsirannalta valtaamiinsa sillanpääasemiin.
Viimeisten kilometrien eteneminen Berliiniin asti vaati kuitenkin neuvostotankeilta Seelowin ylängön ylityksen, ja sinne oli kaivautunut asemiin yksi Saksan armeijoista.
Barrikadeja pystytettiin myös pääkaupunkiin. Niiden puolustamisen piti olla armeijaryhmä Veikselin vastuulla, jos neuvostojoukot pääsisivät Seelowin läpi.
Siksi Berliinin komentaja lähetti ryhmän suunnittelemaan yhteistä puolustusta.
”Berliinin sekopäät saisivat paistua omassa rasvassaan”, Heinricin esikuntapäällikkö sanoi delegaatiolle.
Ryhmä vietiin pidemmälle Seelowiin, jossa 9. armeijan upseerit toistelivat natsien iskulauseita lupaamatta mitään todellista:
”9. armeija pysyy Oderilla. Tarvittaessa kaadumme täällä, mutta emme vetäydy.”
Lupaus kuulosti sanahelinältä mutta muistutti Hitlerin puheita, joten kukaan ei uskaltanut epäillä upseerien sanomisia.
Kenraali Heinrici aikoi puolustaa Seelowin ylänköä niin pitkään kuin se oli mahdollista, mutta hän oli luultavasti ryhtynyt jo arvioimaan, missä määrin olisi enää järkevää jatkaa toivotonta yritystä pelastaa Hitler ja natsihallinto taistelemalla.
RAF hankki pian sodan jälkeen ”kuorma-aasin” testatakseen sitä. Kone maalattiin brittiväreillä.
Lentäjät lähetettiin itsemurhatehtäviin
Luftwaffe käytti kaikki keinot Oderjoen siltojen tuhoamiseksi. Puna-armeijan huoltolinjat yritettiin katkaista muun muassa itsemurhatehtävillä.
Lopun lähestyessä vääjäämättä Luftwaffe kehitti useita kamikaze-aseita, joita käytettiin erityisen tärkeisiin kohteisiin.
Yksi niistä oli lentävä pommi: hävittäjään liitetty pommikone, joka oli täynnä räjähteitä.
Kömpelöä yhdistelmää lensivät laivueen Kampfgeschwader 200 lentäjät.
He hyväksyivät tehtävät, joissa oli olematon mahdollisuus selvitä hengissä.
Seitsemän niin sanottua kuorma-aasia lähetettiin 27. huhtikuuta itärintaman Oderjoen silloille, mutta ne eivät saaneet aikaan mainittavaa vahinkoa.
Laivue oli yrittänyt viikkoa aiemmin aitoja kamikazeiskuja: lentäjät ohjasivat räjähteillä lastattuja hävittäjiä. Yksikön mukaan 17:ää siltaa vaurioitettiin.
Ilmeisesti vain yhden rautatiesillan käyttö estettiin joksikin aikaa. Kaikkiaan 35 lentäjää menetti henkensä itsemurhaiskuissa.
Stalin pantiin maksamaan
Tulimyrsky repesi valloilleen Seelowissa varhain aamulla 16. huhtikuuta. 15 000 tykkiä murjoi saksalaisten asemia.
”Koko Oderin laakso tärisi”, nuori saksalaisupseeri kertoi.
”Aivan kuin maa olisi noussut ilmaan kuin muuriksi. Esineet hyppivät ja pomppivat ympärillämme. Kukaan ei ollut kokenut sellaista saati edes uskonut kokemaansa mahdolliseksi.”
Sitten tykit vaikenivat, ja 700 000 ruskeaan pukeutuneen sotilaan ihmismeri tulvi kohta eteenpäin karjuen taisteluhuutoaan ”kohti Berliiniä!”
Heinrici ja 9. armeijaa johtanut Theodor Busse olivat kaikessa hiljaisuudessa vetäneet saksalaiset sotilaat pois etummaisista puolustusasemista.
Puna-armeijan pommitus johti siksi vain vähäisiin tappioihin, ja neuvostojoukkojen edetessä myöhemmin rikki ammutun maaston läpi ne joutuivat saksalaisten taaempien asemien armottoman tulituksen kohteeksi.
Samalla Saksan ilmavoimat Luftwaffe kokosi viimeiset voimansa hyökkäyksiin Oderjoen silloille, jotka olivat neuvostojoukkojen etenemisen elinehto.
Osa lentäjistä uhrasi itsensä itsemurhahyökkäyksissä japanilaisten kamikazeiskujen innoittamina.
Voitonriemuiset saksalaisraportit 17 tuhotusta sillasta olivat kuitenkin pahan kerran liioiteltuja – neuvostolähteiden mukaan niistä osuttiin vain yhteen.
Mikään ei enää pysäyttäisi puna-armeijaa, joka eteni vääjäämättä Seelowin ylängöllä. Kolmen päivän ankarien taistelujen ja 30 000 kaatuneen neuvostoliittolaisen jälkeen reitti Berliiniin oli auki.
Puna-armeijan läpimurto Seelowissa halkaisi Heinricin joukot kahtia.
Hän oli itse repeämän pohjoispuolella armeijansa kanssa, kun kenraali Busse ja 9. armeijan jäännökset pakotettiin kohti etelää.
Vain muutama divisioona pääsi irtautumaan auttaakseen Berliinin puolustusta.
Osa heistä kuului SS-divisioona Nordlandiin, jossa oli paljon Skandinaviasta sotaan lähteneitä vapaaehtoisia.
Busse ilmoitti 20. huhtikuuta radiolla, että hänen yksikkönsä muodostaisivat uuden puolustuslinjan Spreewaldiin Berliinistä kaakkoon.
Heinrici vaati häntä jatkamaan vetäytymistä ennen kuin puna-armeija ehtisi saksalaisten ja Berliinin väliin. 9. armeija oli vaarassa joutua saarroksiin, mutta Busse ei uskaltanut paeta.
Hän oli ollut jo kerran Hitlerin läksytettävänä – ja seuraava raivokohtaus voisi tietää kenraalille hengen menettämistä.
Heinrici arvioi, että 9. armeija oli jo menetetty.
Hänen täytyi keskittyä Berliinin pohjoispuoliseen rintamaan, jossa neuvostojoukkojen panssarikiilat etenivät.
Uhan torjuakseen hän ryhtyi kokoamaan reserviä SS-Obergruppenführerin (kenraalia vastaava SS:n arvo) Felix Steinerin alaisuuteen, mutta Hitler huomasi sen ja ryhtyi laatimaan omia suunnitelmiaan sotilaille.
Steiner osoittautui ihanteelliseksi mieheksi hädän hetkellä.
Hän oli ollut 1930-luvulla perustamassa SS:n sotilaallista haaraa Waffen-SS:ää.
Hitler luotti häneen enemmän kuin epäilyttäviin kenraaleihin, jotka eivät kyenneet toteuttamaan hänen strategiaansa voittoisasti.
Gotthard Heinrici
Arvo: Kenraalieversti, armeijaryhmä Veikselin jäännösten ylipäällikkö.
Sijainti: Prenzlau Berliinistä pohjoiseen.
Felix Steiner
Arvo: SS-kenraali, armeijaosasto Steinerin johtaja.
Sijainti: Oranienburgissa Berliinistä pohjoiseen.
Joukot: Muutama tuhat miestä.
Walther Wenck
Arvo: Kenraali, 12. armeijan päällikkö.
Sijainti: Elben varrella Berliinistä länteen.
Joukot: Lähes 100 000 miestä.
Theodor Busse
Arvo: Kenraali, 9. armeijan päällikkö.
Sijainti: Piiritettynä Halbessa Berliinistä etelään.
Joukot: 80 000 miestä.
Hitler kutsui armeijansa Berliiniin
Stalinin joukkojen saartaessa Berliiniä Hitler päätti ryhtyä ratkaisevaan taisteluun. Hänen kenraaliensa piti murtautua saarrosta ja murskata venäläiset. HItler uskoi voivansa kääntää sotaonnen vielä puolelleen. Kenraalit eivät vain enää kuunnelleet johtajansa käskyjä...
Taistelu Berliinistä
ShutterstockPuna-armeija lähestyi kaupunkia
Seelowin ylängöstä taisteltiin 16.–19. huhtikuuta. Sen jälkeen puna-armeija pääsi etenemään esteettä Berliiniin.
1. Heinrici järjesti joukkoja
19. huhtikuuta 1945: Puna-armeijan läpimurto Seelowissa halkaisi armeijaryhmä Veikselin kahtia. Ylipäällikkö Heinrici päätyi Berliinin pohjoispuolelle, kun 9. armeijaa puskettiin etelään. Heinrici siirsi joukkoja SS-kenraali Steinerille – minkä Hitler huomasi.
1. Heinricin petos:
Uskovainen kenraali ei pitänyt perusteltuna sotilaiden uhraamista, kun sota oli jo hävitty. Hän lähetti Hitlerille väärennettyjä raportteja samalla, kun hänen armeijansa pakeni ja antautui briteille. Heinrici itse pakeni Flensborgiin, jossa suuramiraali Dönitz ryhtyi Hitlerin kuoltua presidentiksi.
2. Felix Steinerilta odotettiin ihmettä
22. huhtikuuta 1945: Hitler kuuli, että SS-kenraali Steinerilla olisi toimintakykyinen armeija. Hän määräsi Steinerin pelastamaan Berliinin yhdessä 9. armeijan kanssa. Steiner pysyi silti paikallaan.
2. Steiner vetäytyi:
SS-kenraali ymmärsi, ettei hänelle ollut mitään mahdollisuutta tunkeutua Berliiniin ratkaisemaan kaupungin kohtaloa. Hän komensi miehensä pohjoiseen pois Berliinistä, jotta he välttäisivät joutumasta puna-armeijan vangeiksi. Armeijaosasto Steiner antautui 3. toukokuuta 1945 Elbejoen varrella.
3. Kenraali Wenck oli viimeinen toivo
23. huhtikuuta 1945: Wenckin 12. armeija oli Elbellä pitämässä yhdysvaltalaisia aloillaan. Hitler määräsi Wenckin liittymään Bussen 9. armeijaan ja etenemään Berliiniin. Wenck totteli osittain.
3. Wenckin ratkaisu:
Hitler määräsi 12. armeijan Berliiniin, mutta toivottoman pelastusyrityksen sijaan Wenck auttoi kenraali Bussen armeijaa yrittämään murtautumista saartorenkaasta. Hän myös evakuoi 3 000 haavoittunutta Belitzin sairaalasta. Sitten joukot pakenivat Elben yli antautuakseen yhdysvaltalaisille.
4. Kenraali Bussen piti murtautua ulos saartorenkaasta
25. huhtikuuta 1945: Bussen 9. armeija oli saarrettu. Hitler vaati, että hän murtautuisi puna-armeijan saarrosta liittyäkseen Wenckin joukkoihin puolustamaan Berliiniä. Busse yritti silti länteen.
4. Bussen päätös:
Bussen päätös: 9. armeija oli saarroksissa Halben kylän metsissä. Puna-armeijan murjoessa asemia raketeilla ja kranaateilla saksalaiset yrittivät paeta ansasta. 40 000 Saksan sotilasta kaatui. Wenck pelasti tuntemattoman määrän Bussen miehiä, ja loput päätyivät vankeuteen Venäjälle.
SS-kenraalin itsemurhatehtävä
Hitler määräsi 22. huhtikuuta Steinerin käymään puna-armeijan kimppuun Berliinin pohjoispuolella.
Pitkä kolonna oli haavoittuva, ja Hitlerin mielestä Steinerin armeijaosasto voisi halkaista sen helposti ja edetä Berliiniin.
Nimitys ”armeijaosasto” oli otettu varta vasten käyttöön, ja se vastasi puolta armeijaa.
”Länteen vetäytyminen on ehdottomasti kielletty”, kuului Hitlerin käsky. ”Steiner, henkenne on käskyn toteuttamisen varassa. Pääkaupungin kohtalo on kiinni siitä, että tehtävä onnistuu.”
Kartalla suunnitelma näytti taktisesti viisaalta, ja Hitler oli tyytyväinen. Berliinin esikunta näki päällikkönsä toiveikkaampana kuin pitkään aikaan.
”Tulette näkemään, että venäläiset kokevat Berliinin porteilla pian historiansa pahimman tappion”, Hitler ennusti.
Häntä odotti kuitenkin kohta yksi elämänsä suurimmista pettymyksistä, sillä puna-armeija sai tuotua esteettä lisää joukkoja Seelowin rintaman aukosta, ja Steinerin vahvimmat divisioonat olivat jo itse hyökkäysten kohteina.
Loppu armeijaosastosta oli olemassa vain paperilla.
”Tykistöä ei enää juuri ole, tankkeja on muutama ja ilmatorjuntatykkejä vähän”, Steiner ilmoitti katkerana Heinricille.
Hyökkäykseen kykeni vain pari tuhatta kevyesti aseistettua SS-sotilasta sekä Luftwaffen kokematon divisioona.
Steiner ei halunnut lähettää heitä kuolemaan.
Totuus romahdutti Hitlerin
- huhtikuuta alkoi valtakunnanjohtajan bunkkerissa tavanomaisesti.
Hitler nousi tapansa mukaan myöhään, ja seuraavat tunnit kuluivat kokouksissa.
Hitlerille kuuliaiset esikuntaupseerit estivät Heinricin puhelinsoittojen yhdistämisen.
Totuuden hetki koitti lopulta kello kolmelta, kun Hitler tapasi sotilasjohtajat.
Heikkotahtoinen esikuntapäällikkö Wilhelm Keitel ja muut bunkkerin nyökyttelijät joutuivat tunnustamaan, ettei SS-kenraali Felix Steiner ollut noudattanut määräystä.
Hitler raivostui täysin.
”Hän hyppi ylös ja alas nyyhkien ja huutaen”, esikuntaupseeri kuvailee.
”Kasvojen väri muuttui valkoisesta sinipunaiseksi, ja koko ruumis tärisi. Hitlerin ääni katkeili toistuvasti, kun hän kirkui tuskissaan ilmoille ’epälojaaliutta, pelkuruutta, petturuutta ja kapinallisuutta’”.
Lopuksi Hitler vannoi, että hän jäisi aloilleen taistelemaan Berliiniin. Muut saisivat häipyä, jos haluaisivat. Sitten hän lysähti tuoliinsa ja mumisi:
”Loppu on tullut! Sota on hävitty! Tahdon vain ampua itseni!”
Kenraaleja oli erotettu tällaisten häpeällisten lausumien takia, mutta nyt sanat tulivat Hitlerin suusta.
Keitel alaisineen yritti keksiä jotain, joka piristäisi valtakunnanjohtajaa.
He näkivät kartalla kenraali Walther Wenckin 12. armeijan, joka oli Berliinin länsipuolella pitämässä yhdysvaltalaisia aloillaan Elbellä.
Mikään ei viitannut siihen, että yhdysvaltalaiset yrittäisivät ylittää Elben – joten Wenck voisi kääntyä ja saapua Berliinin avuksi!
Ehdotus sai Hitlerin toipumaan hetkeksi.
Karttapöydällä ryhdyttiin taas suunnittelemaan.
Viimeisen miehen piti kääntää sota
Hitler oli ollut pitkään myötämielinen panssarikenraali Walther Wenckille, joka oli nimetty vain 44-vuotiaana armeijan nuorimmaksi kenraaliksi.
Nyt miehen piti pelastaa kolmas valtakunta.
”Wenckin armeijan sotilaat!”
Hitler aloitti 23. huhtikuuta käskynsä, jota ei sanavalinnasta huolimatta ollut suunnattu Wenckin sotilaille vaan saarretun Berliinin taistelumoraalin kohottamiseen.
”Johtaja on kutsunut teidät, ja te olette edenneet taistelukentällä kuin valloitustemme päivinä. Berliini odottaa teitä”, kuului Hitlerin ”määräys”.
Wenck ei ollut liikkunut metriäkään, sillä kokonaisen armeijan kääntäminen päinvastaiseen suuntaan ilman polttoainetta ei käy hetkessä.
Joukot saatiin liikkeelle vasta myöhään seuraavana päivänä.
Hitlerin käskyn mukaan Wenckin piti marssia kohti Berliiniä ja liittyä matkalla Bussen 9. armeijaan.
Kun Steiner lopulta hyökkäisi pohjoisesta, niin etenevät neuvostojoukot murskattaisiin – tai niin Hitler ennakoi suunnitelmansa sujuvan.
”Hitler hyppi ylös ja alas nyyhkien ja huutaen. Kasvojen väri vaihtui valkoisesta sinipunaiseksi, ja koko ruumis tärisi.” Hitlerin raivokohtauksen silminnäkijä.
- armeijan sotilaat olivat valmiita seuraamaan kenraaliaan, ”Isä-Wenckiä”, helvettiin ja takaisin, jos hän vain sitä pyytäisi. Juuri niin hän myös teki:
”Pojat, kerran vielä käymme tulta päin”, Wenck sanoi miehilleen, mutta jatkoi: ”Enää ei ole kyse Berliinistä – eikä kolmannesta valtakunnasta!”
Kenraali oli laatinut oman suunnitelmansa: hän tiesi sodan olevan ohi ja halusi päätyä mieluiten yhdysvaltalaisen vangiksi.
Sitä ennen Wenck tahtoi raivata pakotien kenraali Busselle, joka oli ajautunut katastrofaaliseen tilanteeseen.
Busse ei ollut noudattanut Heinricin neuvoa 9. armeijan vetäytymisestä.
Hän oli muodostanut kuuliaisesti puolustuslinjan Berliinin kaakkoispuolelle.
Tämän seurauksena 80 000 miestä oli saarroksissa niin sanotussa Halben kattilassa.
Hitler määräsi 25. huhtikuuta Bussen murtautumaan Wenckin 12. armeijan luokse ja pelastamaan pääkaupungin.
Operaatio olisi voinut onnistua vielä pari päivää aiemmin, mutta nyt Bussen olisi pitänyt taistella tiensä metri metriltä vahvojen neuvosto-osastojen läpi.
Busse päätti, että käskyjen totteleminen oli ohi. Ainoana tavoitteena oli saada 9. armeija Elbelle yhdysvaltalaisten luokse.
Sotilaita määrättiin ankarasti pidättäytymään niiden satojentuhansien siviilien auttamisesta, jotka olivat hakeutuneet armeijan suojiin.
Siviilit pakenivat kuultuaan neuvostosotilaiden teoista.
”Entä naiset?” eräs sotilas protestoi.
”Pitääkö heidät vain jättää punaisille, raiskattavaksi ja kuolemaan?”
”Emme voi auttaa heitä.”
Busse sammutti radion
Järjestyksestä ei ollut tietoakaan, kun 9. armeija aloitti murtautumisen länteen.
Divisioonien ja rykmenttien kaltaisia sotilasyksiköitä ei enää ollut, vaan joukot etenivät pieninä ryhminä, jotka liittyivät satunnaisesti yhteen taistellakseen.
Panssarikersantti Wolfgang Faust kuvaili iskuryhmää, joka valmistautui läpäisemään puna-armeijan puolustusmuurin pimeässä.
Joukkoon kuului kersantin kahden Panther-taisteluvaunun lisäksi yksi SS:n Tiger II -tankki SS sekä pari tykkiä.
Jalkaväkenä oli laskuvarjomiehiä, kansanturvajoukkojen siviilejä sekä joukko uupuneita sotilaita, joita sotilaspoliisien piti pakottaa taisteluun:
”He poimivat yhden vastahakoisen sotilaan rivistä – noin 18-vuotiaan pojan – ja teloittivat hänet päähän ampumalla. Muut sotilaat valmistautuivat taisteluun jähmettynein kasvoin.”
Saksalaiset onnistuivat etenemään pimeässä ja läpäisemään puolustusesteet. Sitten sotilaat hajaantuivat taas.
- armeijan kamppaillessa kohti länttä Berliinistä tulvi paniikinomaisia käskyjä.
Lähes puoli miljoonaa pakolaista pääsi 100 000 saksalaissotilaan ohella Elbejoen yli Tangermündessa – mutta suurin osa heistä pakotettiin palaamaan Neuvostoliiton valtaamille alueille liittoutuneiden keskinäisen sopimuksen nojalla.
Busse ei vastannut enää radioviesteihin, mutta sodanjohdon tiedustelukoneista nähtiin, että hänen joukkonsa etenivät länteen – eikä kohti Berliiniä.
”Hitler odottaa armeijoiden täyttävän velvollisuutensa”, kuului katkera viesti Berliinistä.
”Historia ja Saksan kansa halveksivat jokaista miestä, joka ei tee näissä oloissa kaikkeaan pelastaakseen tilanteen ja johtajansa”.
Busse ei piitannut näistäkään sanoista mitään.
Wenck yritti valtavaa evakuointia Berliinin eteläpuolella samalla, kun Heinricin armeija pyrki pohjoiseen kohti brittejä.
Hitler ei aavistanut petosta, sillä Heinrici oli ryhtynyt lähettämään väärennettyjä raportteja, joissa hän vakuutti pitävänsä yhä pintansa.
”En voi ottaa enää vastuuta näiden itsemurhamääräysten toteuttamisesta”, Heinrici selitti.
”Yhtään saksalaista sotilasta ei enää uhrata turhaan. Olen vastuussa miehilleni, kansalleni ja Hitleriä korkeammalle voimalle.”
Petos havaittiin vasta 28. huhtikuuta, kun raivostunut esikuntapäällikkö Keitel saapui Heinricin luokse.
Kenraalin esikunta pelkäsivät hänen henkensä puolesta.
He piileskelivät lähellä puiden takana konepistooleineen ja teurastaakseen tarpeen tullen Keitelille uskolliset miehet.
Teloitettujen kaulaan ripustettiin pelotteeksi kylttejä: ”Olen tehnyt yhteistyötä bolševikkien kanssa.”
SS tuomitsi tuhansia kuolemaan
Alati epätoivoisempi Adolf Hitler käytti vuonna 1945 kaikki keinot pakottaakseen Saksan sotilaat taistelemaan.
Hän asetti vartiot kaikille rintamalle johtaville teille.
Niiden piti ottaa kiinni jokainen, joka kulki väärään suuntaan vailla perusteluja.
”Sotilastuomioistuimien täytyy ryhtyä ankarimpiin mahdollisiin toimenpiteisiin siitä lähtökohdasta, että kunniakasta kuolemaa taistelussa pakenevat ansaitsevat kurjan kuoleman pelkureina”, kuului ohje.
Maaliskuussa 1945 Hitler perusti ”liikkuvia kenttätuomioistuimia”, joissa oli kolme upseeria tuomareina, pari toimistotyöläistä hoitamassa paperisotaa sekä teloitusryhmä.
Tuomitut eivät voineet valittaa. Joukkojen murtuessa huhtikuussa kiihkeimmät natsit ryhtyivät itse teloittamaan niitä, joilla ei ollut enää riittävää taistelutahtoa.
15 000 sotilasta teloitettiin pakenemisesta ja 50 000 muista syistä, kuten kurittomuudesta.
Hitler tappoi itsensä Berliinissä
Keitel tyytyi riistämään Heinriciltä kenraalin arvon ja määräsi tämän saapumaan seuraavana päivänä valtakunnanjohtajan bunkkeriin antamaan selonteon.
Hitler askelsi rauhattomana bunkkerissaan odottaen 12. armeijaa:
”Missä Wenck viipyy?” hän kysyi.
Heinrici nousi seuraavana päivänä autoonsa muttei lähtenyt pääkaupunkiin. Hän aikoi Schleswig-Holsteiniin alaistensa antautuessa briteille.
Hitler riisti itseltään hengen 30. huhtikuuta, mutta sota jatkui.
- armeijan jäänteet marssivat eteenpäin, kunnes 1. toukokuuta vastaan tulleilla alkoi näkyä tuttuja tunnuksia.
”Ensimmäiset kohtaamamme joukot olivat saksalaisia”, kuvaili panssarisotilas Wolfgang Faust. ”He kehottivat meitä jatkamaan eteenpäin ja kertoivat, että 12. armeija oli suoraan edessämme.”
Bussen jäljellä olleiden joukkojen määrää ei tiedetä. Historioitsijoiden arvaukset vaihtelevat 5 000:stä 25 000:een mieheen, jotka liittyivät Wenckin 12. armeijaan ja pääsivät sen kanssa Elben törmälle.
Räjäytettyjä siltaoja ryhdyttiin ylittämään 4. toukokuuta, ja Wenckin laskelmien mukaan yli satatuhatta sotilasta ja 400 000 siviiliä pääsi joen yli antautumaan yhdysvaltalaisille.
SS-kenraali Steiner antautui itse briteille.
Kenraalien kapina onnistui. He saivat sodan viime hetkillä sotilaansa turvaan Stalinin kourista.
Kapinamieli syttyi silti liian myöhään.
Saksan kenraalien ehdoton uskollisuus oli johtanut miljoonien saksalaisten sotilaiden kaatumiseen ja maan pommittamiseen raunioiksi.