Ministeri: Nuori työtön arkkitehti Albert Speer osallistui vuonna 1930 kansallissosialistien kokoukseen Berliinissä ja nousi pian Hitlerin lähipiiriin. Seuraavina vuosina hän teki töitä niin puolueen johdolle kuin valtiollekin. Hänen suhteensa Hitleriin oli läheinen. 

© Polfoto/Ullstein Bild

Hitlerin perikato: Silminnäkijät kertovat

Elettiin sodan viimeisiä päiviä. Saksa oli luhistumaisillaan, ja Adolf Hitler oli linnoittautunut maanalaiseen bunkkeriinsa Berliinissä. Seuranaan hänellä oli uskollisimmat tukijansa, jotka olivat palvelleet häntä vuosikausia eivätkä halunneet jättää häntä edes katastrofin kolkutellessa ovella. Bunkkerissa vietettiin syntymäpäiviä ja häitä perikatoa odoteltaessa.

perjantai 14. syyskuuta 2018 teksti Torsten Weper

Maanantai 16. huhtikuuta 1945

2,5 miljoonaa neuvostosotilasta aloitti kuukausia kestäneiden valmistelujen jälkeen hyökkäyksen kohti Berliiniä Oderjoen itärannalta sadan kilometrin päästä. Berliinissä Hitler oli asettunut pysyvästi komentobunkkeriinsa.

Henkivartija Rochus Misch: Huhtikuun puolivälissä alkoi elämä bunkkerissa, jonne Hitler muutti ja jossa hän aikoi pysyä viimeiseen ratkaisuun asti. Eva asettui asumaan Hitlerin pukeutumishuoneeseen eikä väistynyt hänen rinnaltaan. 

Kokouksia pidettiin bunkkerin karttahuoneessa, ja bunkkerin puhelinkeskus oli miehitettynä vuorokauden ympäri. Henkivartiokaartin komentaja Schäd­le tuli luokseni ja sanoi: ”Misch, te menette mukaan.”

Bunkkerissa oli kylmää ja kosteaa ja räikeä valkoinen keinovalo. Se, että Hitler eläisi samoissa oloissa, ei paljon lohduttanut. Totta puhuen se ei lohduttanut yhtään. Enää ei kyselty, miten muut voivat, kaikki ajattelivat itseään.

Varusteluministeri Albert Speer: Vielä Hitlerin viimeisinä elinpäivinä huhtikuussa 1945 istuin joskus hänen kanssaan bunkkerissa Linzin rakennuspiirustusten ylle kumartuneena, ja vaitonaisina tarkastelimme menneitä unelmia. 

Hitlerin työhuoneessa oli viiden metrin paksuinen katto, jonka päällä oli kaksi metriä maata – se oli Berliinin turvallisin paikka. Kun raskaat pommit räjähtelivät lähellä, bunkkeri vavahteli. Silloin Hitler hätkähti tuolissaan. Mikä muutos ensimmäisen maailmansodan pelottomaan sotilaaseen verrattuna!

Perjantai 20. huhtikuuta 1945

Yhdysvaltojen joukot valtasivat Nürnbergin. Berliiniä tulitettiin ankarasti. Hitlerin bunkkerissa vietettiin Führerin syntymäpäiväjuhlia.

Autonkuljettaja Erich Kempka: Führerin 56. syntymäpäivä. Mieleeni tulivat ne vuodet, jolloin Saksan kansa juhli tätä päivää ja kaikkialla järjestettiin suuria vastaanottoja ja paraateja.

Kun astuin palvelukseen vuonna 1932, halusin vain kuljettaa häntä ja seurata häntä ja antaa näin tukeni hänen menestyksekkäälle työlleen rauhan puolesta. Tuo toiveeni oli täyttynyt kohtalon sallimissa puitteissa. 

Henkivartija: Rochus Misch haavoittui hyökkäyksessä Puolaan vuonna 1939. Hänen ollessaan sairaalassa häntä kehotettiin hakemaan paikkaa Hitlerin henkivartijakaartista, niin sanotusta Führerbegleitkommandosta. Misch palveli Hitlerin henkivartijana ja puhelinvaihteen hoitajana. Bunkkerissa vain hänellä oli Hitlerin lisäksi lupa kantaa asetta.

© Rochus Misch

Varusteluministeri Albert Speer: Taistelussa kunnostautunut Hitlerjugend-osasto esiteltiin hänelle Valtakunnankanslian pihalla. Hitler sanoi muutaman sanan ja taputti muutamia poikia poskelle. Hänen äänensä oli hiljainen. Hän poistui nopeasti. 

Luultavasti hänestä tuntui, ettei hän enää kyennyt vakuuttamaan, vain herättämään sääliä. Monet onnittelijoista yrittivät peittää hämillisyyttään puhumalla koko ajan sodasta. Kukaan ei tiennyt, mitä pitäisi sanoa.

Sihteeri Traudl Junge: Illalla istuimme kuin sillit purkissa pienessä työhuoneessa. Hitler oli harvasanainen ja tuijotti eteensä. Mekin kysyimme häneltä, eikö hän lähtisi Berliinistä. 

”En voi lähteä”, hän vastasi. ”Minun on saatava ratkaisu tapahtumaan Berliinissä – tai tuhouduttava!” Vaikenimme, ja kuohuviini, jota joimme Hitlerin terveydeksi, maistui väljähtyneeltä.

Hitler oli nyt vahvistanut pahat aavistuksemme: hän ei uskonut itseensä eikä voittoon. Syntymäpäiväseurue hajaantui. 

Eva Braun, joka oli seurannut Hitleriä tämän huoneeseen, palasi nopeasti. Hänellä oli yllään uusi hopeansininen brokadileninki, ja hänen silmissään paloi levoton tuli. Eva Braun halusi turruttaa pelon sydämestään. Hän halusi juhlia vielä viimeisen kerran, vaikka ei ollut enää mitään juhlittavaa.

Eva Braun kutsui kaikki bunkkerissa vastaan tulleet ihmiset Valtakunnankanslian ensimmäiseen kerrokseen vanhaan olohuoneeseensa. Se oli vielä ehjä, mutta kaikki kauniit huonekalut oli viety bunkkeriin. 

Suuri pyöreä pöytä katettiin juhlavasti niitä Hitlerin piiriin kuuluvia varten, jotka vielä olivat Berliinissä. Löydettiinpä jostakin vielä vanha gramofoni ja yksi levy. ”Tulipunaiset ruusut kertovat onnesta…” Eva Braun halusi tanssia! Hän veti kaikki mukaan epätoivoiseen päihtymykseen, kuin joku, joka on jo tuntenut kuoleman henkäisyn.

Samppanja virtasi ja kimakka nauru raikui, ja minä nauroin mukana, sillä en halunnut itkeä. Välillä räjähdys sai seurueen vaikenemaan hetkeksi, joku ryntäsi puhelimeen, joku toinen hankkimaan tietoja. 

Kukaan ei kuitenkaan puhunut sodasta, voitosta tai kuolemasta. Se oli aaveiden juhlaa. Ja koko ajan punaiset ruusut kertoivat onnesta. Yhtäkkiä aloin voida pahoin.

Lauantai 21. huhtikuuta 1945

Kranaatteja sinkoili Valtakunnankanslian pihalle, jonka alla Hitlerin bunkkeri sijaitsi.

Henkivartija Rochus Misch: Menneet kuukaudet olivat jättäneet jälkensä Hitleriin. Jokainen tappio, jokainen vastoinkäyminen, jokainen Hitlerin lähipiirin kuviteltu tai todellinen petos olivat kiihdyttäneet hänen fyysistä rappeutumistaan. 

Hän käveli raskaasti toista jalkaansa laahaten. Hänen katseensa harhaili, ja hänen tasapainoaistinsa temppuili. Hänen kaikki liikkeensä olivat käyneet silminnähtävän hitaiksi. Hän muistutti vanhaa miestä.

Sunnuntai 22. huhtikuuta 1945

Neuvostosotilaat olivat edenneet Pankowin ja Karlshorstin kaupunginosiin, ja Berliinin puolustus oli murtunut. Hitler antoi osalle esikunnastaan luvan paeta Berliinistä heitä odottavalla lentokoneella.

Henkivartija Rochus Misch: Päivällä ei ollut selvää alkua, vaan jossakin vaiheessa pitkä uneton yö vain liukui aamuksi. Olin torkahdellut ja yrittänyt pysytellä virkeänä konjakin ja suklaan avulla. Tilanne muuttui yhä toivottomammaksi.

Hitler toivoi välirikkoa länsivaltojen ja venäläisten välille, mutta hänen toiveensa ei toteutunut. 9. armeijaa komentanut kenraali Busse soitti, ja välitin puhelun Burgdorfille. Busse
raportoi: ”Ankarat taistelut uuvuttavat kansaa, ja menetämme ihmisiä ja materiaalia, joita ei voi korvata.”

Kuuntelin keskustelun määräysten vastaisesti. Yritin poimia siitä jonkin toivonkipinän, mutta sellaista ei löytynyt. Puhelin soi uudelleen.

Se oli henkivartiokaartin päällikkö Schädle. Yritin mielessäni analysoida kuulemiani uutispätkiä, mutta käsitin niiden perusteella vain palasia siitä, mitä Schädle sanoi: ”Lentokone – varattu paikat, noutakaa vaimonne.” Hetkessä olin täysin hereillä. Viimeiseen Berliinistä lähtevään koneeseen oli varattu paikat vaimolleni
ja tyttärelleni. He pääsisivät pois. En ollut uskoa korviani.

Sihteeri Traudl Junge: Bunkkerissa vallitsi levoton tunnelma. Neuvotteluhuoneen suljettujen ovien takana takana käytiin kiivasta keskustelua. Rouva Christian (kollegani), neiti Krüger (Martin Bormannin sihteeri) ja minä istuimme keittiössä ja joimme vahvaa kahvia. Lopulta raskas rautaovi avautui. Hitlerin kasvot olivat ilmeettömät, silmät sammuneet:

”Vaihtakaa nopeasti vaatteet. Tunnin päästä lähtee kone, joka vie teidät etelään. Kaikki on menetetty, lopullisesti menetetty.”

Jähmetyin täysin. Ensimmäisenä itsensä kokosi Eva Braun. Hän meni Hitlerin luo, tarttui tämän käteen ja sanoi hymyillen ja lohduttaen, kuin puhuisi kiukuttelevalle lapselle: ”Mutta tiedäthän, että jään luoksesi. En suostu lähtemään pois.” 

Hitlerin silmät alkoivat loistaa, ja sitten hän teki jotakin, mitä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt – hän suuteli Eva Braunia suulle. En halunnut sanoa sitä, mutta sanat tulivat suustani kuin itsekseen. En halunnut jäädä enkä halunnut kuolla, mutta en voinut muuta. ”Minäkin jään”, sanoin.

Henkivartija Rochus Misch: Sain vapaata, ja yksi toveri Hitlerin autotallista ajoi minut Rudowiin. Berliini näytti tyhjiin imetyltä, eikä missään näkynyt ristinsielua. 

Ajoimme niin kovaa kuin rauniokaupungin kaduilla pystyi. Arvelin, että Gerda ja vuoden vanha tyttäremme Brigitta olisivat väestösuojassa. Pyysin ajamaan sinne, ja löysinkin heidät nopeasti.

Gerda syleili minua, mutta hänen reaktionsa uutiseeni löi minut ällikällä. Hän pudisti päätään ja sanoi, ettei aikonut lähteä. Brigitalla oli kova kuume, eikä Gerda myöskään halunnut jättää vanhempiaan yksin Berliiniin. Hämmentyneenä yritin suostutella häntä. 

Kerroin, miten venäläiset olivat kohdelleet Itä-Preussin asukkaita. En kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan häntä. ”Tämä on viimeinen mahdollisuus, Gerda”, anelin. Vaimoni pudisteli surullisena ja päättäväisenä päätään. 

Sihteeri: Vuonna 1941 Hitler etsi uutta sihteeriä ja järjesti valintatilaisuuden, johon 21-vuotias Traudl Humps osallistui. Hitler valitsi hänet, ja hänestä tuli yksi Hitlerin neljästä sihteeristä. Hän viihtyi työssään ja avioitui Hitlerin palvelijan Hans Jungen kanssa. Hans Junge lähti omasta halustaan rintamalle, jossa hän kaatui vuonna 1944. 

© Polfoto/Ullstein Bild

Maanantai 23. huhtikuuta 1945

Frankfurt am Main kaatui. Valtakunnanmarsalkka Göring lähetti sähkeen Baijerista Berchtesgadenista. Hän tiedusteli, pystyikö Hitler vielä johtamaan maan puolustusta. Jollei tämä pystyisi, Göring ottaisi ohjat Hitlerin seuraajan ominaisuudessa. Hitler suhtautui Göringin viestiin kuin valtiopetokseen ja määräsi tämän pidätettäväksi.

Autonkuljettaja Erich Kempka: Sähke vaikutti kuin pommi siinä pienessä piirissä, joka tiesi siitä. Göringin epäonnistuttua Luftwaffen komentajana hänen ja Hitlerin välille oli syntynyt juopa, josta me muutamat tiesimme. Viesti oli silti yllättävä. Valtakunnanmarsalkka asetti johtajalle vaatimuksia diktaattorin elkein.

Sihteeri Traudl Junge: Kukaan meistä ei pystynyt nukkumaan. Harhailimme bunkkerissa kuin varjot ja odotimme. Välillä hiivimme rappusia ylös, odotimme tykkitulen taukoamista ja katsoimme kauhulla tuhon leviämistä. Vähitellen ympärillämme oli vain raunioita. Keskellä autiota Wilhelmsplatzia makasi kuollut hevonen. Mikään ei kuitenkaan enää liikuttanut minua.

Tiistai 24. huhtikuuta 1945

Hitler määräsi muuttamaan natsien paraatikadun Itä-länsi-akselin (nykyään Strasse des 17. Juni) väliaikaiseksi lentokoneiden kiitoradaksi.

Henkivartija Rochus Misch: Ne meistä, jotka emme tehtävämme vuoksi voineet lähteä bunkkerista, tiesimme, että voisimme pelastaa oman nahkamme vasta Hitlerin kuoltua. Niinpä odotimme sitä.

Keskiviikko 25. huhtikuuta 1945

Puna-armeijan ja Yhdysvaltojen sotilaat kohtasivat Elben ylittävällä sillalla Torgaussa. Saksa oli ”halkaistu” keskeltä kahtia. Berliinissä toivo sammui.

Henkivartija Rochus Misch: Olin iloinen, että koko ajan oli jotakin tekemistä. Se auttoi unohtamaan ajan kulun.

Torstai 26. huhtikuuta 1945

Valtakunnanmarsalkka Göringille oli löytynyt seuraaja. Kenraalieversti Robert von Greim lensi Hanna Reitschin kanssa Münchenistä Berliiniin ottamaan tehtävän vastaan.

Lentäjä Hanna Reitsch: Allamme kuhisi venäläisiä tankkeja ja sotilaita. Näin selvästi heidän kasvonsa, kun he tulittivat meitä kaikilla mahdollisissa aseilla. Joka puolella räjähteli, ja sitten kuului yhtäkkiä hirvittävä pamaus.

Näin vaaleankeltaisen liekin leimahtavan moottorin vieressä ja samassa kuulin Greimin huutavan, että häneen oli osunut. Kurottauduin hänen olkapäänsä yli ja tartuin kaasukahvaan ja ohjaussauvaan. Greim oli menettänyt tajuntansa ja lysähtänyt kasaan.

Kone sai osumia. Katsoin kauhulla, miten molemmista tankeista valui bensiiniä. Räjähdys voisi seurata minä hetkenä hyvänsä, enkä ymmärtänyt, miksei sitä tullut. Kone säilyi toimintakykyisenä ja minä vahingoittumattomana.

Lähestyimme Berliinin radiomastoa. Savu, pöly ja rikin katku muuttuivat voimakkaammiksi ja purevammiksi, mutta tulitus vaimeni. Lensimme ilmeisesti Saksan hallitsemien kaupunginosien yli. Nyt harjoituslennoistani Berliinin yllä oli apua. 

Minun ei tarvinnut epäröidä, sillä tunsin kompassisuunnan ilmatorjuntabunkkerille. Vasemmalla oli Itä-länsi-akseli ja Voitonpylväs. Laskeuduin lähelle Brandenburgin porttia. Seutu vaikutti lähes kuolleelta.

Greim oli tullut tajuihinsa, ja sain suurin ponnistuksin autettua hänet ulos koneesta. Hän
istuutui jalkakäytävän reunukselle. Nyt oli vain odotettava, että joku ajaisi ohi. Se voisi olla
saksalainen tai se voisi olla vihollinen.

Sihteeri Traudl Junge: Ei olisi uskonut, että sellainen pieni, viehättävä ja erittäin naisellinen henkilö kuin Hanna Reitsch oli niin rohkea. Hänellä oli rautaristi sileän mustan poolokauluspaitansa päällä. Greim tukeutui hänen olkapäähänsä ja hyppi bunkkeriin yhdellä jalalla.

Hanna Reitsch meni heti Hitlerin luo. Hän oli varmasti niitä naisia, jotka palvoivat tätä.

Perjantai 27. huhtikuuta 1945

Puna-armeija eteni Alexanderplatzille vain parin kilometrin päähän Hitlerin bunkkerista. Speer kutsuttiin Berliiniin selittämään, miksi hän ei ollut noudattanut Hitlerin käskyä tuhota saksalaiset tehtaat.

Varusteluministeri Albert Speer: Olin ahdistunut, kun minut vietiin Hitlerin työhuoneeseen syvälle maan alle. Hän oli yksin ja otti minut viileästi vastaan. Hän ei ojentanut kättään vaan sanoi terävällä äänellä:

”Bormann on raportoinut keskusteluistanne Ruhrin aluejohtajien kanssa. Olette kehottanut heitä olemaan noudattamatta käskyjäni ja väittänyt, että sota on hävitty. Tiedättekö, millainen
rangaistus tuollaisesta seuraa?”

Sitten hänen äänensä pehmeni ja hän sanoi: ”Jollette olisi ollut arkkitehtini, olisin ryhtynyt niihin toimenpiteisiin, jotka ovat tällaisissa tapauksissa yleensä välttämättömiä.” 

Autonkuljettaja: Erich Kempka työskenteli DKW-autotehtaalla mekaanikkona, kun hän vuonna 1930 liittyi natsipuolueeseen ja pääsi kuljettamaan korkea-arvoista puolueväkeä. Hän eteni neljässä vuodessa Hitlerin yksityiskuljettajaksi. Myös Hitlerin Berliinin komentobunkkerin autotalli ja -korjaamo olivat Kempkan vastuulla. 

© Polfoto/Ullstein Bild

Lauantai 28. huhtikuuta 1945

Hitlerin bunkkeri oli lähes eristyksissä ulkomaailmasta, ja siksi henkilökunta kuunteli muun muassa brittiläistä BBC-radiokanavaa. Siellä kerrottiin, että SS-johtaja Himmler oli käynyt salaisia rauhanneuvotteluja ruotsalaisen diplomaatin Folke Bernadotten välityksellä.

Henkivartija Rochus Misch: Hitler menetti välittömästi malttinsa ja alkoi karjua. Kuulin hänen kiihtyneen äänensä: ”Himmler! Ja kaikista ihmisistä juuri Himmler!” 

Minulle tuli mieleen hänen reaktionsa vuonna 1941, kun Hess lensi Britanniaan. Hitler haetutti luokseen Hanna Reitschin ja Robert von Greimin. Hän käski näiden mennä pidättämään Himmler.

Lentäjä Hanna Reitsch: Saimme läheteiltä tiedon, että Itä-länsi-akselilla oli 400 metrin pituinen pätkä, jossa ei ollut kranaattikuoppia, mutta tilanne saattoi muuttua milloin hyvänsä. Nousussa tarvittaisiin joka tapauksessa onnea. 

Vihollisen valonheittimien pitkät keilat pyyhkivät katua lakkaamatta. Arado-kone pääsi kuitenkin nousemaan, ja suuntasimme kohti Brandenburgin porttia. Vihollinen oli nähnyt meidät ja ampui valojuova-ammuksia. Ilma oli niitä täynnä. 700 metrin korkeudessa sukelsimme pilveen.

Sunnuntai 29. huhtikuuta 1945

Yhdysvaltojen joukot tunkeutuivat Müncheniin. Italiassa partisaanit tappoivat Mussolinin ja tämän rakastajattaren. Uutinen sai Hitlerin huolestumaan omasta kohtalostaan, ja hän päätti ryhtyä toteuttamaan omaa viimeistä suunnitelmaansa.

Henkivartija Rochus Misch: Vähän keskiyön jälkeen bunkkeriin tuli mies, jota en ollut aiemmin nähnyt. Dieselgeneraattoria hoitava Hannes Hentschel kuitenkin tunnisti miehen. ”Kuka hän on?” kysyin.

”Avioliittoviranomainen.”

”Kuka?” Luulin kuulleeni väärin, mutta Hentschel toisti: ”Avioliittoviranomainen. Johtaja menee naimisiin.” 

Näin kuulin Hitlerin tulevista vihkiäisistä Eva Braunin kanssa. Paikalla oli vain muutama onnittelija, jotka joivat maljan Hitlerin pariskunnalle. Pohdin, miten Eva Braunia pitäisi puhutella, kun kohtaisimme. ”Rouva Hitler” kuulosti jotenkin väärältä.

Sihteeri Traudl Junge: Johtaja kutsui minut luokseen, tarttui käteeni ja kysyi: ”Oletteko
levännyt yhtään, lapsukainen?” Kun vastasin hämmästyneenä myöntävästi hän jatkoi:
”Haluaisin sanella jotakin.” Istuuduin suuren pöydän ääreen ja odotin. Äkkiä Hitler aloitti: ”Poliittinen testamenttini.”

Käteni vapisi. Vihdoin seuraisi se, mitä olimme odottaneet päiväkausia. Selitys ja syyllisyyden tunnustaminen, tai ehkä puolustuspuhe. Kun hänellä ei ollut enää mitään menetettävää, hän aikoi lopulta kertoa totuuden ”tuhatvuotisesta valtakunnasta”.

Olin kuitenkin väärässä. Hitler lateli kuin mekaanisesti selityksiä, syytöksiä ja vaatimuksia, jotka minä, Saksan kansa ja itse asiassa koko maailma tunsimme jo entuudestaan.

Maanantai 30. huhtikuuta 1945

Neuvostoliiton ja Saksan sotilaat taistelivat Valtiopäivätalossa vain muutaman sadan metrin päässä Hitlerin bunkkerista, jossa Hitler valmisteli dramaattista loppunäytöstä.

Sihteeri Traudl Junge: Hitlerin avustaja Otto Günsche tuli luokseni: ”Tulkaa mukaani, Führer haluaa hyvästellä.” Nousin ja menin käytävään. Näin vain Hitlerin, joka tuli hyvin hitaasti huoneestaan, entistä kumarampana, astui avoimesta ovesta ja kätteli meidät. 

Tunsin hetken hänen lämpimän kätensä omassani, ja sitten hän katsoi minuun kuitenkaan näkemättä minua. Hän sanoi jotakin, mutta en kuullut, mitä. Hetken lumous alkoi haihtua vasta, kun Eva Braun tuli luokseni. Hän hymyili ja syleili minua.

”Ettekö kuitenkin yrittäisi päästä pois täältä? Voisitte viedä terveiseni Baijeriin”, hän sanoi hymyillen, mutta itkuisella äänellä. Sitten hän seurasi johtajaa tämän huoneeseen, ja raskas rautaovi sulkeutui heidän jälkeensä. 

Lentäjä: Reitsch kiinnostui lentämisestä jo varhain ja hankki lentolupakirjan 20-vuotiaana. 1930-luvulla hän teki useita purjelentoennätyksiä. Hänestä tuli Luftwaffen koelentäjä, ja hän lensi ensimmäisenä naisena mm. Focke-Wulf Fw 61 -helikopteria ja Me 163 -hävittäjää. Vuonna 1945 hän valmisteli Hitlerin kuljettamista Berliinistä helikopterilla. 

© Polfoto/Ullstein Bild

Autonkuljettaja Erich Kempka: Olin yhdessä maanalaisen autotallin oleskeluhuoneista, kun Hitlerin adjutantti Günsche soitti ääni kiihtymyksestä väristen:

”Minun on heti saatava 200 litraa bensiiniä.”

Luulin sitä huonoksi pilaksi ja yritin selittää, että toive oli mahdoton toteuttaa. Ääni kohosi lähes huudoksi: ”Bensiiniä, Erich, bensiiniä!”

”Mihin tarvitset 200 litraa bensiiniä?”

”En voi kertoa sitä puhelimessa!”

Kiireesti käskin miehiä hankkimaan bensiiniä bunkkeriin. Itse riensin Günschen luo ottamaan selvää, mistä oli kyse.

Henkivartija Rochus Misch: Hitlerin henkilökohtainen palvelija Heinz Linge ja adjutantti Otto Günsche kuuntelivat korva kiinni työhuoneen ovessa. Hitaasti he menivät olohuoneen ovelle. Kaikki pidättivät hengitystään.

Ensimmäisenä näin kuolleen Evan. Hän istui jalat sohvalla ja pää Hitleriin päin kääntyneenä.
Hänen kenkänsä olivat sohvan alla. 

Vieressään – en enää muista, sohvalla vai tuolilla – oli Hitler kuolleena. Hänen avoimet silmänsä tuijottivat tyhjyyteen.

Autonkuljettaja Erich Kempka: En ollut muistanut bunkkerin ovelle johtavia 20 porrasaskelmaa, ja voimani uupuivat. Puolivälissä portaita Otto Günsche tuli avukseni. Kannoimme yhdessä Eva Hitlerin ruumiin ulos.

Kello oli noin kaksi iltapäivällä. Valtakunnankansliaa tulitettiin ankarasti. Ympärillemme putoili venäläisten kranaatteja nostattaen ilmaan pölypilviä. Ilma oli sakeana laastipölystä.

Laskimme Eva Hitlerin miehensä viereen. Ympärillämme kranaatit räjähtelivät kiivaasti ikään kuin venäläiset olisivat yhtäkkiä kaksinkertaistaneet tulituksensa voiman.

Ryntäsin takaisin bunkkeriin ja vedin henkeä. Sitten otin bensiinikanisterin ja vein sen ruumiiden viereen. Revin kanisterin korkin auki. Kranaatteja satoi joka puolelle, maata pöllysi päällemme ja kranaatinsirpaleita sinkoili ohitsemme. Pakenimme takaisin bunkkeriin.

Hermomme olivat pingoittuneet äärimmilleen. Odotimme kiihtyneinä tulituksen vaimenemista, jotta pääsisimme valelemaan ruumiit bensiinillä.

Juoksin ulos kumarassa ja tartuin bensiinikanisteriin. Koko kehoni tärisi, kun kokosin itseni toteuttaakseni Adolf Hitlerin viimeisen määräyksen ja kaadoin bensiinin ruumiiden päälle.

Miten sytyttäisimme bensiinin? Hylkäsin ehdotuksen käsikranaatin heittämisestä. Sitten näin sattumalta rievun, joka lojui maassa paloletkun vieressä. Kastelimme sen bensiinillä. ”Antakaa tulitikku!”

Tohtori Goebbels otti taskustaan tulitikkurasian ja ojensi sen minulle. Sytytin rievun ja heti, kun se syttyi, heitin sen suuressa kaaressa bensiinillä valeltujen ruumiiden päälle.

Ruumiit paloivat kello 19.30:een asti.

Sihteeri Traudl Junge: Alhaalla Hitlerin huoneen ovi oli edelleen auki. Pöydällä oli Evan pieni revolveri vaaleanpunaisen sifonkiliinan vieressä, ja lattialla kiilteli myrkkykapselin tyhjä messinkihylsy. Minut valtasi äkillinen raivoisa ja voimaton viha Hitleriä kohtaan.

Henkivartija Rochus Misch: Mitä nyt? Kaikki olivat nopeasti yhtä mieltä neuvotteluista venäläisten kanssa. Oli perustettava puhelinyhteys. Puhelinteknikko Gretz tuli paikalle
valtavan johtokerän kanssa: ”Nyt menen venäläisten luo.” Puna-armeija oli jo Zimmerstrassella, alle 400 metrin päässä.

Yritin saada yhteyden, ja sitten toisesta päästä kuului venäjänkielistä puhetta. ”Hetki, hetki”, sanoin ja yhdistin puhelun kenraali Krebsille, joka puhui sujuvaa venäjää.

Tiistai 1. toukokuuta 1945

Puna-armeijan sotilaat juhlivat Berliinin valtiopäivätalon valtausta, ja yhdysvaltalaiset valloittivat itävaltalaisen Branaun kaupungin, jossa Hitler syntyi vuonna 1889. Joseph Goebbels ei hyväksynyt kenraali Krebsin käymien rauhanneuvottelujen tulosta. Bunkkerissa moni valmistautui pakenemaan, toiset valitsevat vapaaehtoisen kuoleman.

Henkivartija Rochus Misch: Rouva Goebbels tuli kuuden lapsensa kanssa puhelinkeskukseen kello 17:n aikaan. Hän antoi kaikille pitkät valkoiset yöpaidat. 

Kaikki kammattiin huolellisesti ja syleiltiin. Yhdeksänvuotias Helga itki. Tiesin, että siinä äiti hyvästeli lapsiaan
viimeisen kerran. Rouva Goebbels valmisteli lapsiaan kuolemaan.

Sihteeri Traudl Junge: Istuimme ja odotimme iltaa. Schädle oli jo ampunut itsensä. Krebs ja Burgdorf nousivat, oikoivat univormuntakkejaan, kättelivät meidät kaikki hyvästiksi ja lähtivät huoneesta. He aikoivat ampua itsensä. 

Goebbels käveli rauhattomana edestakaisin savuke kädessään. Hän näytti majatalonisännältä, joka odotti viimeisten vieraiden lähtöä. Hän ei enää valittanut eikä moittinut. Sitten oli aika. Kättelimme hänet hyvästiksi. 

Pakotettu hymy huulillaan hän toivotti minulle kaikkea hyvää. ”Ehkä pääsette livahtamaan venäläisten linjojen läpi”, hän sanoi. Pudistelin epäillen päätäni. Meidät oli jo saarrettu.

Yksi toisemme jälkeen lähdimme tuosta kauheasta paikasta. Kävelin viimeisen kerran Hitlerin huoneen oven ohi.

Keskiviikko 2. toukokuuta 1945

Joseph ja Magda Goebbels päättivät toteuttaa suunnittelemansa itsemurhan. Berliini antautui. Taisteluissa oli kaatunut 300 000 neuvostosotilasta, saksalaisten tappioita ei tiedetty.

Henkivartija Rochus Misch: Jossain vaiheessa keskiyön jälkeen Goebbels tuli luokseni:

”Sota on hävitty. Ymmärsimme elää, ja ymmärrämme kuolla. En tarvitse teitä enää, Misch.” Sitten hän ojensi minulle kätensä, mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hänen
kädenpuristuksensa oli luja ja sormensa kylmät.

Silloin tunsin itseni vapaaksi. En enää ajatellut Goebbelsiä enkä Hitleriä. Menin puhelinkeskukseen ja kiskoin kaikki johdot irti.

Oletko kiinnostunut toisen maailmansodan tapahtumista? 

Hyödynnä upea HISTORIA-tarjouksemme, niin saat 3 seuraavaa numeroa pohjoismaiden suurinta historialehteä pilkkahintaan!

Joka lehdessä kerrotaan toisen maailmansodan tapahtumista eri näkökulmista, ja lisäksi ne sisältävät paljon muita artikkeleita dramaattisista, hauskoista ja uskomattomista episodeista historian pohjattomasta tarinavarastosta. 

Lue lisää

Traudl Junge: Til den bitre ende, Lindhardt og Ringhof, 2003. Rochus Misch: Der Letzte Zeuge, Piper Verlag, 2009. Erich Kempka: I Was Hitler's Chauffeur, Frontline Books, 2010. Albert Speer: Erindringer, Schønbergs Forlag, 2003. Hanna Reitsch: Fliegen – Mein Leben, Winkelried-Verlag, 2009. 

Ehkä sinua kiinnostaa...