Hitler telkien takana

Münchenin oluttupavallankaappaus oli lain silmissä valtiopetos, ja kaappauksen johtajaa Adolf Hitleriä uhkasi elinkautinen. Natseja sympatisoineen oikeuden ansiosta hän selvisi kuitenkin varsin lievällä tuomiolla. Vankilassa Hitler sai kaikessa rauhassa viilata ideologiaansa – ja herkutella kermaleivoksilla.

Münchenin oluttupavallankaappaus oli lain silmissä valtiopetos, ja kaappauksen johtajaa Adolf Hitleriä uhkasi elinkautinen. Natseja sympatisoineen oikeuden ansiosta hän selvisi kuitenkin varsin lievällä tuomiolla. Vankilassa Hitler sai kaikessa rauhassa viilata ideologiaansa – ja herkutella kermaleivoksilla.

Getty Images & Imageselect

Sali oli viimeistä istuinta myöten täynnä oikeuden kokoontuessa Münchenissä. Valtionsyyttäjä oli 24 päivän ajan puhuttanut miehiä, jotka olivat osallistuneet niin kutsuttuun oluttupavallankaappaukseen pyrkimyksenään kaataa Saksan hallinto marraskuussa 1923.

Miehiä syytetiin valtiopetoksesta, josta rangaistuksena oli elinkautinen vankilatuomio. 27. maaliskuuta 1924 oikeus kokoontui ­viimeiseen istuntoonsa, ja vallankaap­pausyrityksen johtaja, Adolf Hitler, sai myös puheenvuoron:

”Te, hyvät herrat, ette voi meitä tuomita”, hän lausui tuomareiden suuntaan. ”Historian ikuinen oikeus antakoon tuomion. Tuomitkaa meidät vaikka tuhannesti, mutta historian ikuisen oikeuden jumalatar repii hymyillen syytteet palasiksi – ja vapauttaa meidät,” 34-vuotias Hitler julisti. Rinnallaan hän kantoi ­ensimmäisessä maailmansodassa saamaansa rautaristiä.

Todisteet olivat kuitenkin kiistattomat, ja Hitler todettiin syylliseksi. Tuomio oli tosin hätkähdyttävän lievä: viisi vuotta vankeutta ja mahdollisuus ehdonalaiseen jo kuuden kuukauden kuluttua. Se silti riitti tekemään maanpetturista kertaheitolla kansallissosialistien marttyyrin.

”Vankila-aika oli kuin yliopistokou­lutus valtion kustannuksella”, Hitler kerskui myöhemmin. ”Epäonnistunut vallankaappaus oli elämäni onnenpotku!”

Natsi itsemurhan partaalla

”Onnenpotku” tosin tuskin oli kenelläkään mielessä, kun vallankaappaus vuonna 1923 eteni verilöylyksi Münchenin Odeonsplatzilla. Poliisi avasi tulen kohti kansallissosialistien joukkoja, ja 14 natsia kuoli.

Natsit julistivat oluttupavallankaappauksessa ”Marraskuun rikollisiksi” nimittämänsä Berliinin hallinnon kukistetuksi.

© Bayerisches Hauptstaatsarchiv/Shutterstock

Hitler pakeni sivukujalle, ja hänet vietiin vaivihkaa Uffinginkylään ystävänsä Ernst Hanfstaenglin maatilalle. Hanfstaengl oli itse paennut poliisia Itävaltaan, mutta hänen vaimonsa Helene otti natsijohtajan vastaan.

Kun poliisit tulivat parin päivän päästä pidättämään piilottelevaa Hitleriä, hän vaipui epätoivoon: ”Tämä on loppu! Ettäkö antaisin näiden sikojen pidättää minut – en ikinä! Mieluummin kuolen!” hän vaikeroi. Rouva Hanfstaengl sai viime hetkillä estettyä Hitleriä tappamasta itseään sieppaamalla jujutsu-otteella tältä pistoolin.

Oikeudenkäynti alkoi 26. helmikuuta 1924, ja Hitler oivalsi, että hän voisi käyttää oikeussalia foorumina omien vallankumousajatustensa levittämiseen. Hitler ja muut syytetyt astelivat oikeuteen ryhdikkäinä, eikä kenelläkään ollut vangin pukua, toisin kuin pidätetyillä yleensä.

Sen sijaan heillä oli yllään SA:n ruskeat univormut tai – kuten Hitlerillä – tumma puku. Kun kaikki olivat istuutuneet, Hitler seisoi vielä kokonaisen minuutin ja tarkasteli oikeussalia.

Syytettyjen penkillä istuvilla miehillä oli syytä luottavaisuuteen: Hitlerin ajatukset keräsivät laajalti vastakaikua, ja hänen vallankaappausyrityksensä oli saanut kannatusta yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa asti. München oli kansallissosialistien ydinaluetta, ja he saattoivat luottaa oikeuden puheenjohtajan Georg Neithardtin tukeen.

Hitler sai käyttäytyä oikeudessa mielensä mukaan; ensimmäisessä istunnossa hän puhui lähes neljä tuntia kenenkään keskeyttämättä.

Hitler sai puhua oikeudessa mielin määrin ja jopa ristikuulustella todistajia.

© Imageselect

Todistajana oli muun muassa Gustav Ritter von Kahr ja kaksi muuta osavaltion hallinnon jäsentä, jotka olivat alun perin olleet vallankaappauksen kannalla.

”Olenko minä muka valehtelija!?” Adolf Hitler karjui oikeudessa todistajalle.

Hitlerille olisikin ollut tärkeää saada Kahr mukaan vallankaappausyritykseen, sillä tämä oli nimitetty muutamaa kuukautta aiemmin Baijerin osavaltionhallinnon valtionkomissaariksi ja hänellä oli virassaan lähes diktaattorin valtaoikeudet sekä osavaltion kaikki sotilaat komennuksessaan.

Vaikka Hitler oli syytettynä valtiopetoksesta, oikeuden puheenjohtaja Neithardt antoi hänen ristikuulustella Kahria. Natsijohtaja huomautti, että vallankaappausiltana Kahr oli lyönyt hänen kanssaan kättä päälle, että vallankaappaus toteutettaisiin sovitusti yhdessä.

Hitler pelotteli Kahria karjumalle tälle: ”Olenko minä muka valehtelija?”

Tuomari Neithardt rauhoitteli Hitleriä: ”Olkaa hyvä älkääkä kiihtykö. Todistaja vastaa kyllä kysymykseen.”

”Olenko minä muka valehtelija?” Hitler toisti uhkaavasti elehtien.

Kahr ei säikähtänyt Hitlerin pelottelusta vaan totesi, ettei hän muistanut paiskanneensa kättä tämän kanssa mistään asiasta. Entinen valtionkomissaari vaikutti kuitenkin murtuneelta mieheltä vajotessaan takaisin tuoliinsa.

”Onpa oiva veikko tämä Hitler”, eräs lautamies huomautti.

Aseistetut SA-joukot asettuivat asemiin ympäri Müncheniä.

© Imageselect

Marssi päättyi verilöylyyn

Vallankaappauksen oli tarkoitus saattaa Baijerin sotavoimat Hitlerin alaisuuteen ja kaataa maan hallinto. Lyhyt taistelu poliisin kanssa johti kuitenkin 14 natsin kuolemaan.

Suuri määrä kaupunkilaisia ja Baijerin hallinto olivat kokoontuneet kaupungin suurimpaan anniskelupaikkaan, Bürgerbräukellerin oluttupaan 8. marraskuuta 1923. Kello 20.30 Adolf Hitler tunkeutui saliin ja ampui Browning-pistoolillaan kattoon.

”Kansallinen vallankumous on alkanut!” hän huusi ja ilmoitti kuudensadan raskaasti aseistetun miehen saartaneen salin, Baijerin osavaltion hallinnon olevan erotettu ja armeijan kasarmien olevan natsien hallussa.

Sen jälkeen Hitler määräsi kolme Baijerin hallinnon ylintä jäsentä, muun muassa valtionkomissaari Gustav Ritter von Kahrin, toiseen huoneeseen, jossa hän vaati näitä puolelleen pistoolilla uhaten.

Salissa SA-mies Rudolf Hess oli pidättänyt pääministeri Knillingin ja kaupungin poliisipäällkön ja vienyt nämä pois. Hitlerin suunitelma vaikutti onnistuvan, mutta kolme osavaltion hallinnon jäsentä onnistui pakenemaan ja hälytti poliisin. Haave nopeasta vallankaappauksesta mureni, ja epätoivoon vajonnut Hitler uhkasi tappaa itsensä.

Toivottomassa tilanteessa kenraali Ludendorff otti ohjat käsiinsä: ensimmäisen maailmasodan sankari organisoi vallankumousmarssin seuraavalle aamupäivälle.

Noin 2 000 natsia noudatti kehotusta ja kokoontui Bürgerbräukellerin edessä, monet aseistettuina. Heidän tavoitteenaan oli yhä saada Baijerin armeija natsien hallintaan ja käydä sen avulla Saksan valtionhallintoa vastaan – samaan tapaan kuin Mussolini oli edellisvuonna marssinut Roomaan ja noussut valtaan.

Kun natsit pääsivät Odeonsplatzille, heitä oli vastassa 130 poliisia. Poliisit avasivat tulen, ja lyhyessä tulitaistelussa kuoli 14 natsia ja neljä poliisia. Hitler onnistui pakenemaan paikalta sivukujalle.

Hitler eli ylellisesti vankilassa

Hitlerin kohtelu oikeudessa ja hänen saamansa tuomion lievyys järkyttivät niin kotimaassa kuin ulkomailla. Brittilehti The Times kutsui tuomiota ”aprillipilaksi”, ja länsimielinen saksalaislehti Die Weltbühne varoitti: ”Münchenissä on alkanut tasavallan oikeusmurha.”

Hitlerin kannattajat olivat sen sijaan innoissaan. Monet olivat tuoneet oikeuteen kukkia, ja oikeuden pöytäkirjojen mukaan salissa ”raikuivat heil-huudot”. Ennen kuin Hitler ja hänen rikoskumppaninsa vietiin kärsimään tuomiotaan Landsbergin vankilaan, ihmisjoukot osoittivat heille suosiota oikeudessa.

60 kilometrin ajomatkan jälkeen natsijohtaja saapui vankilaan. Hänet nimettiin ”kunniavangiksi” ja hänelle osoitettiin selli numero 7, joka oli erityisen viihtyisä ja tilava huone ensimmäisessä kerroksessa.

Selli nro 7 oli tilava ja ­valoisa. Siellä majoittui ­kunniavanki Adolf Hitler.

© Imageselect

Huoneessa oli sänky, yöpöytä ja nojatuoli. Suurista ikkunoista tulvi sisään valoa, eivätkä ohuet kalterit pilanneet näkymiä kaupunkiin.

Ensimmäisestä päivästä lähtien Hitlerille virtasi kirjeitä ja lahjoja. Monet paketit sisälsivät ruokaa, ja Hitlerin selliä alettiinkin pian kutsua ”herkkupuodiksi”. ”Tällä valikoimalla avaisi hedelmä- ja vihanneskaupan”, Hitlerin ystävä Ernst Hanfstaengl huomautti.

© Imageselect

Vangeilla oli leppoisat oltavat

Tilaa ja mukavaa tekemistä – natsivangeilla oli Landsbergin vankilassa oikeat kissanpäivät. Myöhemmin siellä teloitettiin sotarikollisia.

Landsbergin vankila otettiin käyttöön vuonna 1908, ja se edusti aikansa edistyksellisimpiä näkemyksiä rikollisten sosiaalistamisesta. Baijerissa suhtauduttiin suopeasti Hitleriin ja muihin vallankaappausyritykseen osallistuneisiin, ja natsien olot vankilassa muistuttivatkin lähinnä täysihoitolaa.

Vangit saivat pukeutua siviilivaatteisiinsa ja pitää henkilökohtaiset tavaransa, kuten linkkuveitset. Vankila huolehti siivouksesta, ruoasta ja pyykeistä, vankien vastuulla oli vain oman vuoteen sijaaminen.

Inhimillisille oloille tuli loppu natsien noustua valtaan vuonna 1933. Saksan tappion jälkeen vuonna 1945 liittoutuneet sulkivat Landsbergiin saksalaisia sotarikollisia. ”War Criminals Prison No. 1”:ssä teloitettiin 288 vankia ennen kuin vankila luovutettiin takaisin saksalaisviranomaisille 1958.

Arkipäivä Landsbergissa:

Klo 7.30

Vangeille tarjoiltiin aamiaista.

Klo 8-11

Työaikaa. Työnteko oli tosin vapaaehtoista ja palkallista. Työnteon aikana vangit saivat puoli litraa olutta.

Klo 11.30

Lounas ruokailuhuoneessa. Vangit saivat ostaa omilla rahoillaan ylellisyystuotteita, kuten olutta ja viiniä. Iltapäivä oli vapaa-aikaa, ja monet ottivat nokoset.

Klo 19.45

Illallinen. Aterian jälkeen vangeilla oli aikaa esimerkiksi käyskennellä puutarhassa, pelata pelejä, urheilla tai soittaa ja laulaa yhdessä.

Hänet oli vapautettu syytteistä vallankaappausyrityksen jälkeen, ja mies toimi nyt yhteyshenkilönä natsijohtajan ja puolueen välillä.

Adolf Hitlerin 35-vuotispäivä huhtikuun 20. päivänä oli oikea tapahtuma. ”Hänen huoneensa sekä oleskelutila olivat yhtä kukkamerta. Tuoksu oli kuin kasvihuoneessa”, vanginvartija Otto Lurker on kuvaillut.

Parhaan lahjan natsijohtaja sai tosin tyytyä lukemaan lehdestä: päivän kunniaksi oli pidetty juhlat Bürgerbräukellerissa, kapakassa, josta Hitler oli aloittanut vallankaappausyrityksensä.

Kolmetuhatta kansallissosialistia, ensimmäisen maailmansodan veteraania ja muita kansallismielisten liikkeiden kannattajia oli kokoontunut juhlimaan ”miestä, joka on sytyttänyt Saksan kansassa vapauden ja kansallistunteen liekin”.

Natsit hallitsivat vankilan arkea

Hitlerin poliittisia kannattajia vieraili ­tiuhaan vankilassa. Huhti- ja toukokuussa Hitler otti päivittäin vastaan viisi tai useammankin vierailijan, joita saapui kaikkialta Saksasta. Vartija Otto Lurker muisteli:

”Kaikki yhteiskunnan kerrokset ja ikäluokat olivat edustettuina. Sänkipartaisia miehiä nahkahousuissa ja naulatuissa kengissä, teollisuuden ja liike-elämän edustajia, kirkon miehiä – niin protestantteja kuin katolisiakin – porvareita, juristeja, entisiä upseereita, professoreja, maanviljelijöitä, taiteilijoita, avustustyöntekijöitä, aatelisia, kirjakauppiaita, kustantajia ja toimittajia – kaikilla oli jos jonkinlaista asiaa.”

Myös naispuolisia ihailijoita virtasi tervehtimään Hitleriä ja tuomaan hänelle lahjoja ja kermaleivoksia, jotka olivat Hitlerin suurta herkkua. Huhtikuussa Hitler sai lisää seuraa, kun hänen lähimmät liittolaisensa siirrettiin samaan vankilaan kärsimään tuomiotaan.

Vallankaappausyritys vauhditti natsien uraa

Uudet tulijat majoitettiin lähelle Hitleriä ensimmäiseen kerrokseen, jonka asukkaat nimesivät ”Feldherrenhügeliksi” eli komentokeskukseksi. Lisäksi vankilaan tuotiin noin 40 tavallista natsia, jotka olivat osallistuneet vallankaappausyritykseen SA-joukoissa. Hitlerin autonkuljettaja Emil Maurice toimi vankilassa yhteysupseerina näiden kahden ryhmän välillä.

Mauricen tehtäviin kuului myös kutsua uudet tulokkaat esiteltäviksi. SA-mies Hans Kallenbach kertoi: ”Olin hädin tuskin ehtinyt asettua selliini, kun Emil Maurice jo ilmestyi paikalle ja toi viestin, että minun tulisi ilmoittautua Führerille.”

Yhteydenpito ”julmien jalkamiesten”, kuten SA-miehet nimittivät itseään, ja heidän johtajansa välillä oli sen sijaan varsin muodollista, kun Hitler alkoi pian pitää etäisyyttä alaisiinsa.

Kun Ernst Hanfstaengl vihjasi, että varsin hyvin ravitun oloiselle Adolf Hitlerille voisi tehdä hyvää ottaa osaa vankilan urheilutoimintaan, tämä torjui ehdotuksen yksiselitteisesti: ”Ei tule kysymykseenkään. Sehän heikentäisi järjestystä. Ei ole sopivaa, että johtaja tulee seuraajiensa voittamaksi – ei edes leikillä tai urheilukilpailussa,” Hitler jyrähti.

Päivällisistä tuli sen sijaan sotilaallisen kurin näytöksiä, kun vangit söivät spartalaisen karussa oleskelutilassa. ”Joka päivä kello 12 vangit levittivät liinan pöydälle. Se ei ollut varsinaisesti vankilan sääntöjen mukaista, mutta emme kuitenkaan kieltäneet sitä”, vartija Franz Hemmerich muisteli.

”Kuuntelimme häntä herkeämättä, ja tunnit kuluivat kuin minuutit.” Vanginvartija Kallenbach Hitlerin iltapuheista

Hitlerin vankitoverit kokoontuivat paikalle hyvissä ajoin ennen ateriaa ja asettuivat seisomaan tuoliensa taakse. ”Huomio!”, kajahti käsky, kun Hitler astui huoneeseen seurueensa kanssa vankien rivien välistä ja istuutui pöydän päähän, vartija Hans Kallenbach kertoi. Kukaan ei noussut pöydästä, ennen kuin Hitler oli sanonut ”olkaa hyvä”.

Aterian jälkeen vangit rentoutuivat tupakkaa poltellen. Hitler oli joukon keskipiste, ja hänen monologinsa saattoivat venyä pitkälle iltaan.

”Kuuntelimme häntä herkeämättä, ja tunnit kuluivat kuin minuutit,” vartija Kallenbach kertoi. Vankien keskuudessa vallitsi hänen mukaansa noina iltoina ”eturintaman henki”.

Natsipuolue alkoi rakoilla

Hitler teki päivittäin kävelylenkin vankilan puutarhassa nahkaisiin polvihousuihin, valkoiseen paitaan ja kravattiin pukeutuneena. Raitis ilma, hyvä ruoka ja säännölliset rutiinit piristivät häntä.

Hitlerin vankitoveri Rudolf Hess kertoi kirjeessään kihlatulleen toukokuussa 1924: “Hän näyttää loistavalta. Hänen kapeat kasvonsa ovat pyöristyneet. Pakkolepo on tehnyt hänelle hyvää.”

Vankilan muurien ulkopuolella Hitlerin puolueella meni huonommin. Viranomaiset olivat kieltäneet NSDAP:n, ja natsiliikkeen oli toimittava salassa. Hitler oli hieman ennen pidätystään nimittänyt puolueen lehden Völkischer Beobachterin toimittajan Alfred Rosenbergin väliaikaiseksi johtajaksi.

Rosenberg oli lahjakas mutta veltto ja väritön hahmo eli oikea mies pitämään Hitlerille paikkaa – hänestä kun ei olisi Führerille kilpailijaksi.

Rosenberg ei pystynyt kuitenkaan pitämään natseja kasassa. Keskinäinen kilpailu ja erimielisyydet repivät puoluetta, ja monet pettyneet jäsenet loikkasivat muihin äärioikeistolaisiin puolueisiin.

Hitler oli ymmärtänyt, ettei hän pystynyt tekemään mitään kaltereiden takaa; hänen olisi parasta pysyä puolueen sotkuista erossa kunnes pääsisi vapaaksi. Sitten hän pelastaisi sen, mikä puolueesta oli jäljellä, ja ottaisi takaisin paikkansa natsien ainoana oikeana johtajana.

Hitlerillä ei sitä paitsi ollut aikaakaan etäjohtaa puoluettaan, sillä hän kokosi nyt ajatuksiaan yksien kansien sisään: ”Herra Hitler kirjoittaa mittavaa kirjaa ja aikoo käyttää siihen niin paljon aikaa kuin tarvitaan,” kerrottiin heinäkuussa julkaistussa lehdistötiedotteessa.

”Mein Kampf” alkoi muotoutua

Kirjaa, jonka nimeksi tulisi Mein Kampf eli Taisteluni, oli valmisteltu jo jonkin aikaa. Jo joulukuussa 1923 Hitler oli puhunut kirjoituksesta, joka ”repisi naamion” hänen poliittisilta vastustajiltaan.

Vankilanjohtajan luvalla hän hankki Remington-kirjoituskoneen ja pöydän ja paperia. Hitlerin ihailija Winifred Wagner (säveltäjä Richard Wagnerin miniä) lähetti lyijykyniä, pyyhekumeja, hiilipaperia ja muita tarvikkeita.

”En aavistanutkaan, että Hitlerillä on kirjallisia kunnianhimoja”, Winifred hämmästeli ystävälleen.

Vankilassa Hitler alkoi järjestelmällisesti työstää kirjaansa, jonka työnimenä oli ”4½ Jahre Kampf gegen Lüge, Dummheit und Feigheit” (Neljän ja puolen vuoden taistelu valheita, tyhmyyttä ja heikkoutta vastaan). Kirja oli sekoitus Hitlerin elämäkertaa sekä hänen juutalaisvihaansa ja inhoansa niitä poliitikkoja kohtaan, joiden hän koki olevan syyllisiä Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa.

VIDEO: Näin Hitler tienasi miljoonia teoksellaan Mein Kampf

Hitler puki vihansa sanoiksi

Hitler ei ollut koskaan opetellut kirjoittamaan kirjoituskoneella, ja hän nakutteli polveilevaa tekstiään vaivalloisesti kirjain kirjaimelta kahden sormen tekniikalla:

”Samalla tavoin kuin hän (juutalainen) suunnitelmallisesti turmelee naisia ja tyttöjä, samoin hän ei suinkaan kavahda raastaa maahan veren ja rodun raja-aitoja toisilta suuremmassakin mitassa. Juuri juutalaiset ne toimittivat ja toimittavat neekerit Reinille, aina mielessä sama salakavala ajatus ja selvä päämäärä...” (Suom. Lauri Hirvensalo)

Hoitokeinoksi yhteiskunnan surkeaan tilaan Hitler suositteli epätoivottujen ainesten ”puhdistusta” ja Saksan laajentumista itään. Joka lauantai Hitler luki vankitovereilleen otteita valmiista tekstistä. Innokkaiden kuulijoiden joukossa oli myös Rudolf Hess, jonka Hitler nimitti myöhemmin seuraajakseen.

”Mikä yhdistelmä kylmää, kypsää etevämmyyttä ja estotonta nuoruutta”, Hess riemuitsi, kun Hitler kertoi kokemuksistaan länsirintamalla.

Hitler vietti koko kesän kirjoituskoneensa ääressä. Ennen niin seurallinen johtaja kieltäytyi vierailuistakin saadakseen työrauhan. Syyskuussa hän työskenteli edelleen päivittäin ”useita tunteja tavoitteenaan saada kirja valmiiksi”, vankilan johtaja Otto Leybold pani merkille.

Hitler arvioitiin vaarattomaksi

Vapautuminen venyi. Hitlerille oli luvattu, että hän pääsisi ehdonalaiseen jo kuuden kuukauden kuluttua. Vangitut natsit tekivät kaikkensa esiintyäkseen esimerkillisesti – sekä nopean vapautumisen toivossa että toteuttaakseen poliittisia tavoitteitaan.

Hitler kertoi myöhemmin teroittaneensa tovereilleen, että näiden ”tuli käyttäytyä niin, että vapautumisen koittaessa vankilassa ei olisi jäljellä ketään, joka ei kannattaisi kansallissosialismia.”

Työ tuotti tulosta. Vankilanjohtaja Otto Leybold oli vilpittömästi vakuuttunut, että natsijohtajasta oli todellakin sukeutunut vankeusaikana kunnon kansalainen: ”Hitler on kurin ja järjestyksen mies, silloinkin, kun kyse ei ole vain hänestä itsestään. Hän ei ole turhamainen vaan tyytyy oloihinsa eikä polta eikä juo.”

”Kun kuuntelen häntä, minustakin melkein tulee kansallissosialisti.” Vankilanjohtaja Otto Leybold HItleristä

Vankilanjohtaja odotti natsijohtajan palaavan vielä politiikkaan, mutta tällä kertaa lainkuuliaisena: ”Hitler varmasti yrittää elvyttää kansallismielisen liikkeen parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta ei väkivallan keinoin. Näiden kymmenen kuukauden aikana, jotka hän ollut pidätettynä ja vankeudessa, hänestä on tullut kypsempi ja rauhallisempi”, Leybold arvioi raportissaan.

Eräässä keskustelussa vartija Hemmerichin kanssa vankilanjohtaja myönsi, että Hitler oli tehnyt häneenkin vaikutuksen: ”Kun kuuntelen häntä, minustakin melkein tulee kansallissosialisti”. Vartijan oli todettava, että vankilanjohtaja oli oikeassa.

Kirja sai laimean vastaanoton

Münchenin poliisijohtaja Friedrich Tenner vielä epäröi, mutta 20. joulukuuta 1924 Adolf Hitler saattoi vihdoin lähteä vankilasta vapaana miehenä.

Mein Kampf ei ollut vielä valmis, ja Emil Maurice huolehti, että kirjan käsikirjoitus saatiin kuljetettua vankilasta huomaamattomasti gramofonin puulaatikkoon piilotettuna.

Vankilan portilla odotti Adolf Müller, puolueen julkaisuja julkaisseen kirjapainon omistaja, sekä Hitlerin henkilökohtainen valokuvaaja Heinrich Hoffmann. Miehet ajoivat Hitlerin Thierschstrassella Münchenissä sijainneeseen asuntoon, jossa huoneet oli koristeltu paluun kunniaksi kukkasin ja laakeriseppelein.

Hitler palasi nopeasti entiseen elämäänsä, vietti aikaa kahviloissa ja tapasi tuttujaan. Hän kirjoitti yhä myös Mein Kampfia. Viimeisten lukujen syntyessä Rudolf Hess, Ernst Hanfstaengl ja muut luotetut toverit hioivat Hitlerin argumentteja yhdenmukaisiksi.

He yrittivät myös selkiyttää Hitlerin kirjoitustyyliä, joka oli yhtä koukeroista ja räjähtelevää kuin hänen puheensa. Tekstien työstäminen kesti useita viikkoja, kunnes valmis käsikirjoitus voitiin lopulta lähettää painoon.

Epäonnistunut taiteilija ja työtön sotilas, jolla ei ollut mitään varsinaista koulutusta, saattoi nyt kutsua itseään kirjailijaksi. ”En ole enää tuntematon, ja se tarjoaa parhaat lähtökohdat uudelle alullemme”, Hitler totesi viitaten vallankaappausyritykseen, oikeusjuttuun ja kirjaan.

Jos Hitler oli odottanut kirjastaan välitöntä menestystä, hän sai pettyä. Vuonna 1929, neljä vuotta julkaisun jälkeen, vasta 36 000 lukijaa oli investoinut ”natsien raamattuun”.

Vasta puolueen vaalimenestys vuonna 1932 vauhditti kirjan myyntiä, joka nousi seuraavana vuonna jo puoleen miljoonaan kappaleeseen.

NSDAP:n menestyksen takana olivat myös SA-joukot, joihin kuului vuonna 1932 jo 470 000 jäsentä.

© Getty Images & Imageselect

NSDAP valmistautui vaalitaisteluun

”Villieläin on kesytetty”, tuumasivat saksalaispoliitikot, ja Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue palasi politiikan kartalle. Kymmenen vuotta vankeutensa jälkeen Hitler otti vallan maassa.

Epäonnistunut vallankaappausyritys vuonna 1923 vakuutti Adolf Hitlerin siitä, ettei hän pääsisi Saksassa vallankahvaan väkivallan keinoin – sen sijaan hän hyödyntäisi maan parlamentaarista järjestelmää.

Pian vapauttamisensa jälkeen natsijohtaja lupasi juhlallisesti Baijerin pääministerille Heinrich Heldille, ettei hän jatkossa enää yrittäisi vallankaappausta – ja tämä uskoi: ”Villieläin on kesytetty, joten voimme löysätä hihnaa”, pääministeri totesi ja salli jälleen natsipuolueen.

Helmikuusta 1925 alkaen NSDAP löytyi jälleen äänestyslipukkeista. Hitler oli toki edelleen puhekiellossa suurimmassa osassa Saksaa, mutta hän esiintyi mieluusti suljetuissa tilaisuuksissa.

Puolueen puolisotilaallisen Sturmabteilung-järjestön (SA) poliittiset, väkivaltaiset iskut jatkuivat, mutta Hitler onnistui taiteilemaan järjestysvallan ja poliitikkojen hyväksymien rajojen sisällä.

Vuoden 1932 vaalien jälkeen NSDAP oli Saksan suurin puolue, ja puoli vuotta myöhemmin, 30.1.1933, Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi. Natsipuolueen tavoite oli saavutettu.