Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Hitler ennen viimeistä hyökkäystä: Tuhotkaa amerikkalaiset

Operaatio Nordwindin piti kurittaa liittoutuneita niin pahoin, että he luopuisivat hyökkäyksestä Saksaan. SS-joukot hyökkäsivät huumeiden ja alkoholin voimin Itä-Ranskaan uudenvuoden aattona 1944.

Osprey

Yhdysvaltalainen kersantti Luther Ott johti partiota Saarjoen lähistöllä vuoden 1944 viime hetkinä. Täysikuu valaisi lumista maisemaa ja puut heittivät pitkiä varjoja, kun amerikkalaiset tarpoivat eteenpäin kylmässä yössä.

Kun Ottin partio kiipesi pienen kukkulan laelle, hän näki sen juurella huolestuttavaa liikettä.

”Siellä oli enemmän sakuja kuin olin koskaan ennen nähnyt. Heillä oli valkoiset lumipuvut, ja he etenivät kolmiona siten, että kolmion sivu oli tulossa suoraan kohti meitä”, Ott muisteli.

Suuren saksalaisjoukon näkeminen oli yllätys, sillä liittoutuneiden sodanjohto uskoi Hitlerin käyttäneen kaikki reservinsä Ardennien offensiiviin, joka oli käynnistynyt Belgiassa kaksi viikkoa aikaisemmin. Sen vuoksi liittoutuneet olivat siirtäneet panssarivaunuja ja tuhansia sotilaita Ardenneille, ja Alsacen rintamaa puolusti vain pieni joukko sotilaita, joilla oli vain niukasti raskasta aseistusta.

Kersantti Ott teki hälytyksen partionsa radiolla ja lähti miehineen kiiruhtamaan hangessa kohti omia asemiaan. He olivat todistaneet operaatio Nordwindin alkua. Hitler ei selvästikään vielä ollut käyttänyt kaikkia valttikorttejaan Ardenneilla, eikä toista maailmansotaa ollut vielä ratkaistu.

Uudenvuodenjuhlat peruttiin

Hitler sai ajatuksen hyökkäyksestä Alsacessa, kun hänen Ardennien Offensiivinsa (16. joulukuuta 1944 – 25. tammikuuta 1945) Belgiassa pysähtyi vain viikossa.

Hän päätti hyökätä uudelleen etelämpänä, missä neljä heikentynyttä amerikkalaista jalkaväkidivisioonaa eli alle 45 000 miestä oli saanut liki mahdottoman tehtävän vartioida 200 kilometrin pituista vuoristoista rintamalohkoa.

Unternehmen Nordwindin (”operaatio Pohjoistuuli”) tavoitteena oli iskeä yhdysvaltalaisen kenraali Deversin ja hänen 6. armeijaryhmänsä kimppuun kesken uudenvuoden vieton.

”Uudenvuoden aatto on vastapuolelle huono aika häiriöille, sillä heillä on tapana juhlia uutta vuotta”, Hitler selitti kenraaleilleen päämajassaan Adlerhorstissa Frankfurtin lähellä 250 kilometrin päässä rintamasta 28. joulukuuta 1944 ja antoi uuden käskyn.

”Vihollinen on erityisen heikentynyt sektorilla, jonne hyökkäämme. Jos pidämme kiirettä, voimme tuhota useita divisioonia”, Führer totesi kenraaleilleen.

”Tällä hyökkäyksellä on selkeä tavoite, ja se on vihollisen tuhoaminen. Kyse ei ole kunniasta vaan vihollisjoukkojen tuhoamisesta”, Hitler jylisi.

Ardennien offensiivi avasi tien uudelle iskulle

Ardennien pettymys sai Hitlerin tajuamaan, etteivät suurhyökkäykset kaukaisiin kohteisiin olleet enää mahdollisia. Niinpä hän panosti pienempiin hyökkäyksiin, jotka aiheuttaisivat amerikkalaisille suuria tappioita ja vähentäisivät uhkaa lännestä.

Myöhemmin hän siirtäisi joukkonsa itään, missä puna-armeija oli jo vaarallisen lähellä Berliiniä ja valmisteli raporttien mukaan suurhyökkäystä.

Operaatio Nordwindiä johti kenraali Johannes Blaskowitz, joka oli joutunut sodan alussa Hitlerin epäsuosioon. Hän oli Puolan miehityksen aikana arvostellut SS-joukkojen raakuutta siviilejä kohtaan ja jopa tuominnut kaksi SS-sotilasta kuolemaan. Rangaistukseksi Hitler oli vienyt häneltä Saksan 8. armeijan päällikkyyden.

Johannes Blaskowitz (1883–1948) oli Saksan armeijan kenraali. Hän ei arvostanut natsi-ideologiaa kannattavia SS-joukkoja.

© Bundesarchiv, Bild 146-2004-004-05 / CC-BY-SA 3.0

Seuraavien viiden vuoden ajan kokenut Blaskowitz oli joutunut tyytymään mitättömiin tehtäviin kaukana rintamalta. Liittoutuneiden noustua maihin Ranskan etelärannikolla elokuussa 1944 hän oli kuitenkin johtanut menestyksekkäästi saksalaisten taktista vetäytymistä Rivieralta Vogeeseille Alsaceen.

Saksalaiset hyökkäsivät humalassa

Uudenvuoden aattona monet amerikkalaiset aavistivat, että jotain oli tekeillä: Luftwaffen koneet palasivat pitkästä aikaa taivaalle ja moottorien kumu paljasti saksalaisten kuljettavan joukkoja alueelle.

Kenraali Devers kielsi Yhdysvaltojen rintamajoukkoja juhlimasta uutta vuotta, mutta jostakin syystä vain osaa yhdysvaltalaisista varoitettiin tulevasta hyökkäyksestä.

SS-joukot hyökkäsivät Saarin laaksossa uudenvuodenaattona viisi minuuttia ennen keskiyötä. Hyökkäystä ei edeltänyt tykistön tulivalmistelu, vaan lumipukuiset saksalaiset vain ilmestyivät yhtäkkiä pimeydestä.

”Ensin kuulimme heidän karjuvan kuin intiaanit. Sitten he hyökkäsivät aaltoina suoraan kohti meidän konekivääreitämme. Kersantti La Belle ampui 28 vihollista, ja lopulta rynnäkkö tyrehtyi. Sakut käyttäytyivät aivan kuin he olisivat ottaneet jotain miestä väkevämpää”, yhdysvaltalainen yksikkö kirjoitti ensimmäisen rynnäkön jälkeen.

Monet amerikkalaiset sotilaat kertoivat ajatelleensa, että saksalaiset olivat juovuksissa.

Nordwind, GIF, Alsace, Hatten

Saksalaiset hyökkäsivät operaatio Nordwindin aikana Reinin (oik.) ja Saarin (vas.) välissä. Jokien välissä on Vogeesien vuorijono, ja Saksan armeijan komentaja Blaskowitz halusi aloittaa päähyökkäyksensä sieltä, mutta Hitler esti sen.

© Wayne Southwell/Historia
  1. SS-divisioonan, ”Götz von Berlichingenin”, sotilaiden rohkeus yllätti monet saksalaisetkin. Rohkeus kumpusi luultavasti alkoholista ja saksalaisten sodan aikana yleisesti käyttämistä euforiaa aiheuttavista huumeista.

Valtaosa sotilaista ei ollut kotimaataan puolustavia saksalaisia vaan balkanilaisia, joilla oli saksalaiset juuret. Moni heistä ei edes puhunut saksaa, ja rotutietoiset natsit halveksivat heitä.

Uudenvuodenaattona he silti hyökkäsivät pelottomasti päin vihollisen asemia. Useimmat heistä olivat kuitenkin vain lyhyen koulutuksen saaneita värvättyjä, ja moni heistä kuoli rynnäkössä.
Hyökkäys Saarin laaksossa aiheutti saksalaisille suuria tappioita, ja vain yhdessä paikassa he onnistuivat murtamaan aukon yhdysvaltalaisten linjoihin.

Hitler oli ennustanut suuren läpimurron tapahtuvan juuri siellä, mutta kenraali Blaskowitz ei ollut yhtä vakuuttunut. Hän piti onnistumismahdollisuuksia parempina 15–20 kilometriä idempänä paikassa, josta Vogeesit alkoivat ja josta vain typerys aloittaisi hyökkäyksen.

Uudenvuodenaattona Blaskowitz aikoi olla juuri se typerys.

Nordwind

Hitler oli ahtaalla uudenvuodenaattona 1944. Idästä lähestyi puna-armeija, ja Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan joukot etenivät vauhdilla kohti Saksaa lännestä.

© Wayne Southwell/Historia

Myrsky iski kesken vahdinvaihdon

Yhdysvaltojen taisteluryhmä Hudelsoniin kuuluvan noin 200 miehen komppanian oli tarkoitus vapautua vuorosta auringon noustessa 1. tammikuuta 1945.

Se koostui useista pienistä yksiköistä, jotka oli yhdistetty ja määrätty vartioimaan 24 kilometrin pituista rintamalohkoa Vogeesien pohjoisosassa. Vogeesien vuorijono kulkee pohjoisesta etelään ja erottaa Alsacen muusta Ranskasta.

”On harmi lähteä tältä rauhalliselta sektorilta”, totesi komppanianpäällikkö Howard Trammell kepeästi ottaessaan vastaan korvaavan yksikön upseereita. Kyseisellä sektorilla oli juoksuhautoja aivan liian harvassa, mutta se ei useimpia huolettanut, sillä kukaan ei odottanut vihollisen hyökkäävän mäkisessä ja lähes tiettömässä maastossa.

Keskiyön tienoilla yhdysvaltalaisten juoksuhautojen eteen sijoitetut miinat alkoivat räjähdellä. Tähystäjät ilmoittivat, että metsä kuhisi saksalaisia ja että monet heistä olivat jo tulossa läpi amerikkalaisten puolustuslinjan aukoista.

Kapteeni Trammell menetti yhteyden yksikköön toisensa jälkeen, kun saksalaiset katkaisivat kenttäpuhelinten kaapelit.

"Mieheni jauhetaan kappaleiksi."
Yhdysvaltalaisupseeri saksalaisten hyökätessä Vogeeseilla

Hän ei saanut yhteyttä 2. osastoonsa, ja 1. osaston komentopaikka oli radioilmoituksen mukaan saarroksissa.

”Mieheni jauhetaan kappaleiksi”, Trammell ilmoitti esimiehelleen aamulla. Hän pyysi vahvistuksia, mutta saksalaiset lähestyivät nyt myös taempana olevaa päämajaa, jonka henkilöstön oli paettava ja jätettävä aseet, varusteet ja ajoneuvot jälkeensä.

Heidän joukossaan oli kolme kokematonta upseeria, joiden oli ollut määrä ottaa Trammellin asemat komentoonsa myöhemmin päivällä. Heidän ensimmäinen taistelukokemuksensa toisessa maailmansodassa oli hätäinen pako.

Blaskowitz halusi iskeä vuorilla

Kun aurinko nousi 1. tammikuuta, kenraali Blaskowitz kävi läpi yön tapahtumia.

SS-joukkojen hyökkäys Saarin laaksossa oli epäonnistunut lähinnä siksi, että hänen joukoillaan oli ollut käytettävissään aivan liian vähän panssarivaunuja hyökkäykseen niin avoimessa maastossa.

Saksalaiset hyökkäsivät useita kertoja seuraavina päivinä, kunnes kävi selväksi, että Hitlerin unelma panssarihyökkäyksestä jokilaaksoa pitkin pohjoiseen oli murskana.

Toisaalta taisteluryhmä Hudelsonin tuhoaminen oli avannut rintaman Vogeeseilla. Blaskowitz oli alusta asti uskonut tuon tiettömän alueen soveltuvan paremmin jalkaväkijohtoiseen hyökkäykseen. Siellä yhdysvaltalaiset eivät voineet hyödyntää panssarivaunu-, kuorma-auto- ja tykkiylivoimaansa, joten taistelusta tulisi jalkaväensotilaiden mittelö, ja siinä saksalaiset olivat vahvoilla.

Nuoria ja kokemattomia yhdysvaltalaissotilaita lähetettiin kiireesti rintamalle talvella 1944.

© George Silk/Getty Images & U.S. National Archives

Yhdysvalloilta loppuivat sotilaat

Suunnitelmien mukaan liittoutuneiden länsirintaman ylipäälliköllä Dwight D. Eisenhowerilla piti olla komennossaan yli 200 divisioonaa Euroopan vapauttamiseen. Niitä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut yli 89:ää, ja kaikkiaan Euroopasta puuttui miljoona sotilasta Normandian maihinnousuun asti vuonna 1944.

Normandian maihinnousun jälkeen tilanne huononi entisestään. Raskaat tappiot Ranskassa kesäkuusta joulukuuhun 1944 harvensivat liittoutuneiden divisioonia, joita jouduttiin täydentämään reservijoukoilla.

Tulijoista oli silti pulaa, sillä taistelujoukkojen koulutus vei aikaa. Niinpä miesvajetta oli paikattava siirtämällä joukkoja yksiköistä, jotka eivät olleet saaneet lainkaan käytännön taistelukoulutusta.

Yhdysvaltojen armeijan ylipäällikkö George Marshall pelkäsi tulevaa, kun saksalaiset iskivät takaisin talvella 1944–1945 Ardenneilla ja operaatio Nordwindissa.

Hän totesi synkästi sotaministeri Henry Stimsonille:

”Jos saksalaiset lyövät meidät nyt ja etenkin jos venäläiset eivät etene idässä, suunnitelmat on pantava uusiksi. Meidän on ryhmityttävä puolustukseen Saksan rajalle, ja sitten kansamme on päätettävä, ovatko he niin halukkaita jatkamaan sotaa, että pystymme muodostamaan tarvittavia uusia armeijoita.”

Britanniakaan ei voinut auttaa, koska yli viiden vuoden sotimisen jälkeen sillä ei ollut enää miehiä värvättäväksi.

Monet Yhdysvaltojen 7. armeijan divisioonista tulivat suoraan kotimaasta, eikä niillä ollut taistelukokemusta. Jotkut olivat divisioonia vain nimellisesti, sillä ne koostuivat erillisistä yksiköistä, jotka oli yhdistetty täyttämään rintaman aukkoja.

Vastapuolella Blaskowitzilla oli komennossaan parempia joukkoja kuin 17. SS-divisioonan raivokkaat mutta epäpätevät soturit.

Syksyllä 1944 Saksassa perustettiin uusia divisioonia, joita kutsuttiin nimellä Volksgrenadiere eli ”kansankrenatöörit”. Aiempiin divisiooniin verrattuna niissä oli vähemmän sotilaita, sillä reservit olivat huvenneet, mutta ne saivat käyttöönsä parempia aseita.

Niillä oli enemmän konekiväärejä ja -pistooleita kuin aiemmin, ja vanhan Mauser-kiväärin sijaan monet sotilaat saivat uuden rynnäkkökiväärin, joka pystyi ampumaan sekä laukauksia että sarjoja ja johon useimmat myöhemmät automaattikiväärit perustuvat.

Nordwind

Sturmgewehr 44:n lippaaseen mahtui 30 patruunaa, ja se pystyi ampumaan 500–600 laukausta minuutissa.

© Montage: Wayne Southwell & Shutterstock

Täysilukuisella ja täysin varustetulla 30 miehen osastolla oli kauhistuttava tulivoima yhdysvaltalaisiin verrattuna.

Volksgrenadier-yksikön ytimen muodostivat itärintamalla tai Normandiassa tuhottujen yksiköiden eloonjääneet veteraanit. Heitä täydensivät merivoimien merimiehet ja ilmavoimien maahenkilöstö, joilla oli rajallinen taistelukoulutus. Teollisuuden tai hallinnon palveluksesta värvätyt olivat yleensä vanhempia miehiä, ja vain epätoivo sai Saksan armeijan pukemaan heidätkin univormuun.

Nämä miehet olivat murskanneet taisteluryhmä Hudelsonin. Jos Blaskowitzin joukot pystyisivät jatkamaan Vogeeseilla kohti etelää, ne voisivat saartaa useita yhdysvaltalaisdivisioonia Reininlaakson itäosassa, missä saksalaiset voisivat tuhota ne.

Iken ja de Gaullen kädenvääntö

Liittoutuneiden ylipäällikkö Dwight D. ”Ike” Eisenhowerilla ei ollut reservejä lähetettäväksi Alsaceen. Kaikki joukot oli jo sijoitettu Ardenneille, ja kenraali Deversin vastusteluista huolimatta hän määräsi 6. armeijaryhmän perääntymään.

Saksalaiset Volksgrenadier-joukot aseistettiin muun muassa niin sanotulla Panzerschreckillä eli ”panssarikauhulla”. Se oli kopio amerikkalaisten singosta ja erittäin tehokas ase panssarivaunuja vastaan.

© Bundesarchiv, Bild 101I-671-7483-29 / Lysiak / CC-BY-SA 3.0

Eisenhowerin mukaan taktinen vetäytyminen lyhentäisi rintamaa monta kilometriä, jolloin joukkoja voitaisiin vapauttaa pysäyttämään Blaskowitzin eteneminen. Hän ei kuitenkaan ollut varautunut Ranskan reaktioon. Vapaan Ranskan joukkojen komentaja Charles de Gaulle kutsui puheilleen erään kenraalinsa, joka sai tehtäväkseen esittää uhkavaatimuksen:

”Tehkää hänelle selväksi, että olen päättänyt puolustaa Alsacea. Toivon, että Ranskan armeija voi puolustaa sitä liittoutuneiden tuella, mutta Strasbourgin tärkeyden vuoksi olen päättänyt puolustaa sitä tarvittaessa vaikka vain ranskalaisten voimin.”

De Gaullelle kyse oli Ranskan kunniasta. Alsace oli historian saatossa vaihtanut omistajaa useita kertoja, ja vielä vuonna 1940 Hitler oli liittänyt maakunnan Saksaan. Pelissä oli kuitenkin enemmänkin kuin kansallinen ylpeys.

Alsacen asukkaita odotti ankaraa kosto, jos Gestapo palaisi alueelle, ja Hitler mieluummin tuhoaisi Strasbourgin kuin näkisi sen taas ranskalaisten käsissä.

Eisenhowerin ja de Gaullen välinen tahtojen taistelu käytiin 3. tammikuuta Versaillesissa. Britannian pääministeri Winston Churchill toimi välimiehenä.

Charles de Gaulle (1890–1970) vaati Strasbourgin puolustamista hinnalla millä hyvänsä.

© Library of Congress

Liittoutuneiden ylipäällikkö tähdensi, ettei taistelustrategia voinut perustua tunteisiin ja että hänen käskynsä Deversille pysyisi voimassa.

De Gaulle vastasi irrottavansa siinä tapauksessa Ranskan joukot liittoutuneiden yhteisestä komentorakenteesta. Silloin yleensä tyyni Eisenhower raivostui ja vannoi katkaisevansa ase- ja muonatoimitukset Yhdysvalloista.

De Gaulle nokitti uhkaamalla kieltää kaikki liittoutuneiden kuljetukset Ranskan rautateillä ja uhkasi vielä päälle päätteeksi Eisenhoweria PR-katastrofilla:

”Jos te vetäydytte, käsken jonkin ranskalaisen divisioonan linnoittautua Strasbourgiin koko maailman seuratessa kauhuissaan sivusta, ja teidän on puututtava peliin sen pelastamiseksi.”

Eisenhower tajusi hävinneensä. Jos liittouma romahtaisi eivätkä Yhdysvaltojen joukot enää olisi tervetulleita Ranskaan, peli olisi pelattu. Vastahakoisesti hän lähetti Deversille uuden käskyn:

”Strasbourgin poliittisen ja moraalisen merkityksen vuoksi sinun on puolustettava kaupunkia niin kiivaasti kuin mahdollista, kunhan säilytät joukkojesi iskuvoiman. Se ei saa vaarantua.”

Churchill kiitti Eisenhoweria oikeasta päätöksestä. Nyt Deversin tehtävä oli turvata rintama Alsacessa.

Hitler torpedoi etenemisen

Alsacessa Blaskowitz yritti laajentaa taisteluryhmä Hudelsonista saadun voiton todelliseksi läpimurroksi. Hänellä oli ässä hihassaan, sillä kokenut 6. SS-vuoristojääkäridivisioona oli saapumassa rintamalle. Kaikki odottivat siltä enemmän kuin 17. SS-divisioonalta, joka oli pettänyt odotukset uudenvuodenyönä.

700:n SS-jääkärin etujoukko murtautui läpi taisteluosasto Hudelsonin jättämästä aukosta, kun loppu divisioona oli yhä matkalla Alsaceen. 4. tammikuuta saksalaiset hyökkäsivät Wingenin kylään, missä he yllättivät useista liittoutuneiden yksiköistä koostuneet joukot ja valtasivat pari komentopaikkaa. 250 yhdysvaltalaista otettiin vangiksi.

Eisenhower totesi myöhemmin ivallisesti Charles de Gaullesta, että tämä piti itseään ”Jeanne d’Arcin 195-senttisenä jälkeläisenä”.

© Imperial War Museum

Ennen kuin saksalaiset vahvistukset pääsivät perille, kenraali Devers kokosi iskukykyisen joukon vastahyökkäykseen. SS-vuoristojääkärit sinnittelivät pitkään, kunnes heidän oli pakko perääntyä. Vangit he jättivät jälkeensä.

Blaskowitzin arvion mukaan saksalaiset voisivat helposti ryhmittyä uudelleen läpimurtoon. Hän halusi määrätä panssarivaunut liikkeelle, jotta ne voisivat tunkeutua Reininlaakson alangolle vihollisen selustassa. Hitler kuitenkin esti sen Himmlerin väitettyyn menestykseen vedoten.

Panssarijoukot harhateillä

SS-johtaja Heinrich Himmlerin joukot olivat ylittäneet Reinin ja vallanneet sillanpään amerikkalaisten selustasta. Himmler kerskui raportissaan joukkojensa marssivan kohti Hagenauta ja kehotti Hitleriä lopettamaan hyökkäyksen Vogeeseilla. Hän halusi Blaskowitzin tankkien kaartavan Hagenaun pohjoispuolelle ja murtautuvan siellä hänen joukkojensa luo.

"Meitä rauhoiteltiin sanomalla, että Maginot-linja tuskin oli miehitetty."
Everstiluutnantti von Luck, 21. panssaridivisioona

Kokenut panssarijoukkojen komentaja, everstiluutnantti Hans von Luck, joutui ajamaan jäisiä teitä pitkin uuteen asemaansa. Hän johti 21. panssaridivisioonan rippeitä, ja 25. panssarikrenatööridivisioona oli kokenut yhtä kovia.

Von Luckin yksiköillä ei ollut aikaa tiedusteluun, ennen kuin ne 6. tammikuuta etenivät kohti Maginot-linjan osuutta, jolle amerikkalaiset olivat linnoittautuneet. Muistelmissaan von Luck kuvaili, että hän joutui hyökkäämään sokkona:

”Pyysin karttoja bunkkerien ja muiden linnoitusten tarkasta sijainnista. Niitä ei ollut, ei edes ylimmällä sodanjohdolla. Meitä rauhoiteltiin sanomalla, että Maginot-linja tuskin oli miehitetty, eikä se siis ollut este.”

Se oli pötyä. Linjojen läpi murtautuminen vei kolme päivää, ja vihollisen tulitus aiheutti von Luckille raskaita tappioita. Saksalaiset jatkoivat etenemistä kohti Hattenin kylää, mutta yritys saartaa kylä tankeilla ja muilla panssariajoneuvoilla epäonnistui, kun amerikkalaisten Sherman-tankit lähtivät vastahyökkäykseen.

Samaan aikaan muut saksalaiset joukot etenivät kapeille kaduille, joilla alkoi kaoottinen taistelu. Saksalainen tankki jumiutui paikoilleen Hattenin kirkon eteen, koska miinat estivät sitä jatkamasta matkaa.

Miinoja ei voinut raivata, sillä amerikkalaiset tarkka-ampujat vaanivat joka suunnassa. Panssarivaunu ampui silti kranaatteja läheiseen rakennukseen, jossa oli amerikkalaisten komentopaikka.

Taistelu päättyi urkukonserttiin

Seuraavana päivänä, 10. tammikuuta, Hattenissa taisteltiin raivokkaasti iltaan asti. Von Luck ei odottanut taistelun ratkeamista vaan eteni pimeän turvin läheiseen Rittershoffeniin. Aamuun mennessä hänen joukkonsa olivat saaneet jalansijan talojen keskeltä, mutta yhdysvaltalaiset hallitsivat ympäröiviä alueita.

Liekinheittimin varustetut panssarivaunut auttoivat saksalaiset Maginot-linjan ohitse, mutta sitten hyökkäys pysähtyi.

© Osprey

”Pohjoistuuli” laantui uupumukseen

Saksan asevoimat olivat operaatio Nordwindin aikana kaukana aikaisemmasta vahvuudestaan: Saksalla oli liian vähän tankkeja ja jalkaväkidivisioonia, jotka nekin oli koottu tuhottujen yksikköjen rippeistä, eikä merkittävää ilmatukea.

Puutteista huolimatta Hitler päätti käynnistää operaatio Nordwindin. Hyökkäyksen ensimmäiset päivät tuottivat pettymyksen, ja tarkastuskäynnillä ollut esikuntaupseeri kuvasi raportissaan rintaman ongelmia:

”Joukkojemme taisteluvoiman selvä heikkeneminen johtuu sekä reservin riittämättömästä ja liian lyhyestä koulutuksesta että vanhojen, luotettavien komentajien ja pätevien upseerien puuttumisesta pataljoona- ja komppaniatasolla. Uusiin hyökkäyksiin tarvitaan täydennysjoukkoja. Myös tykistö on osoittautunut riittämättömäksi, ja sama koskee etulinjan tiedustelijoita ja radiolaitteita.”

”Hattenissa ja Rittershoffenissa oli kehkeytymässä yksi länsirintaman kiivaimmista taisteluista. Rittershoffenissa olimme vain 20 metrin päässä toisistamme. Joskus me olimme talon ensimmäisessä kerroksessa, ja amerikkalaiset olivat kellarissa”, von Luck muisteli.

Von Luck tiesi, mistä puhui, sillä vuodesta 1939 lähtien hän oli taistellut Puolassa, Ranskassa, Pohjois-Afrikassa, Venäjällä, Normandiassa ja viimeksi Ardenneilla.

YHTEENVETO: Veriset taistelut tuhosivat kaksi kylää.

Hattenin ja Rittershoffenin kylissä käytiin sodan verisimpiin kuuluneita taisteluita, joissa kuoli tai haavoittui viikossa jopa 5 000 sotilasta.

Kylissä käytiin raivokkaita lähitaisteluja, ja ympäröiville pelloille kertyi tuhottuja panssarivaunuja ja -ajoneuvoja, kun molemmat osapuolet yrittivät ratkaista pattitilanteen rynnäköillä. Avoimesta maastosta tuli surmanloukku, ja kyliin voitiin tuoda ruokaa ja tarvikkeita ja haavoittuneita evakuoida vain öisin.

Von Luck ei voinut johtaa taempana olevia joukkojaan Rittershoffenissa sijaitsevasta komentopaikastaan:

”Kahdeksan päivän jälkeen meillä ei ollut aavistustakaan, pitikö meidän jatkaa taistelua kunnian vuoksi tai oliko asemien pitämisellä mitään taktista merkitystä. Minusta tuntui, että me ja urheat vastustajamme emme ajatelleet enää mitään muuta kuin selviytymistä.”

Taistelut vaikenivat yhtäkkiä 21. tammikuuta yhdysvaltalaisten vetäydyttyä edellisenä yönä parempiin puolustusasemiin.

Nordwind, Hatten

Hatten kärsi taisteluissa pahoja tuhoja, ja sen kadut olivat täynnä palaneita ajoneuvoja.

© NARA

Von Luck meni Rittershoffenin vaurioituneeseen kirkkoon ja näki, että kirkon urut olivat kuin ihmeen kaupalla pysyneet ehjinä. Hän alkoi soittaa Bachia, ja sävelet kaikuivat kylän raunioissa. Saksalaissotilaat kokoontuivat kuuntelemaan, ja niin tekivät monet siviilitkin, jotka olivat suojautuneet taisteluilta kellareihinsa. Monien posket kastuivat kyynelistä.

Stalin pysäytti Nordwindin

Uupuneet saksalaisjoukot etenivät Hattenista ja Rittershoffenista Hagenauhun, jossa amerikkalaiset jo odottivat.

Taistelut alkoivat taas, mutta nyt von Luck elätteli toiveita siitä, että hän onnistuisi valtaamaan Strasbourgin ja valtaosan Alsacesta. Sitten, 24. tammikuuta, hänen käskettiin yhtäkkiä perääntyä:

”Olimme tietysti iloisia muutaman päivän tauosta Rittershoffenin kiivaiden taistelujen jälkeen, mutta emme ymmärtäneet, miksi meidän piti perääntyä niin lähellä maalia. Saimme käskylle selityksen nopeammin kuin olisimme halunneet.”

Nordwind

Hans von Luck (1911–1997) palkittiin toisessa maailmansodassa useilla ansiomerkeillä, kuten rautaristin ritariristillä.

© History and Art Collection/Imageselect

Nyt on kyse naisista ja lapsista

Operaatio Nordwindin epäonnistumisen jälkeen everstiluutnantti von Luck puhui 21. panssaridivisioonan rippeille, jotka määrättiin kiireesti uudelle rintamalle:

”Meidät siirretään lähipäivinä itärintamalle Oderjoelle estämään Berliiniä joutumasta venäläisten käsiin. Siitä tulee viimeinen taistelumme.”

Lyhyen tauon jälkeen palkittu upseeri jatkoi:

”Unohtakaa puheet ’tuhatvuotisesta valtakunnasta’. Tästä eteenpäin taistelemme vain kotimaamme, vaimojemme, äitiemme ja lastemme puolesta. Pelastamme heidät kohtalolta, jota kukaan meistä ei osaa edes kuvitella. Se olkoon tulevina viikkoina ja kuukausina syy taistelun jatkamiseen. Jumala teitä varjelkoon.”

Hans von Luck selviytyi sodasta elossa ja palasi kotiin vietettyään neljä vuotta venäläisten vankileirillä.

Neuvostojoukot olivat ylittäneet Oderin ja edenneet vajaan sadan kilometrin päähän Berliinistä. Saksan panssarijoukkojen jäänteet siirrettiin pikaisesti lännestä itärintamalle pysäyttämään puna-armeijaa.

Operaatio Nordwind oli kestänyt liian kauan. Taisteluista huolimatta saksalaiset eivät olleet onnistuneet murtamaan yhdysvaltalaisten rintamaa. Strasbourg oli yhä liittoutuneiden hallussa, eikä vastapuoli ollut heikentynyt riittävästi, jotta länsirintama rauhoittuisi Saksan käydessä selviytymistaistelua idässä.

Itse asiassa Blaskowitzin joukot olivat kärsineet hyökkäyksen aikana eniten. Saksan tappiot olivat 23 000 kaatunutta, haavoittunutta, vangittua tai kadonnutta, kun taas Deversin amerikkalaiset yksiköt menettivät 14 000 miestä.

Luvut olivat katastrofaalisen korkeat operaatiolle, jonka tavoitteena oli ollut vuodattaa vihollinen kuiviin.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota