Valtakunnankanslerina Hitler sai hallintaansa Saksan poliisivoimat. Sen rivit täytettiin nopeasti natsimielisillä, ja huhtikuussa 1933 perustettiin Saksan salainen valtionpoliisi Gestapo.

© Granger/Polfoto

Gestapo: Hitlerin salainen poliisi herätti kauhua Euroopassa

Saksan salainen valtionpoliisi, Gestapo, herätti kauhua kaikissa Saksan miehittämissä Euroopan maissa karkotuksilla, kidutuksilla ja mielivaltaisilla teloituksilla. Se solutti vastarintaliikkeisiin ilmiantajia eikä tuntenut armoa Hitlerin vastustajia kohtaan.

perjantai 29. maaliskuuta 2019 teksti Claus Cancel

Ranskalaispoliisi Leon Roussel ei ensin kiinnittänyt juurikaan huomiota muutamaan saksalaiseen kuorma-autoon, jotka kolistelivat meluten ja savuttaen pienen uneliaan Châteaubriantin kylän läpi. Sitten outo ääni sai hänet kuitenkin katsomaan vähän tarkemmin.

Roussel kuuli heikkoa laulua: moottorin melun seasta kuului Ranskan kansallislaulun Marseljeesin säveliä. Autojen avolavoilla istui aseistettuja saksalaisia ja ranskalaisia siviilejä käsiraudoissa.

”Lavalla olleet siviilit lauloivat”, Roussel kertoi sodan jälkeen todistajan-lausunnossaan. Kaksi tuntia myöhemmin kuormaautot palasivat takaisin. Laulu oli vaiennut, ja autojen lavoilla peitteiden alla piilossa oli teloitettujen siviilien ruumiita.

”Kuorma-autojen takalaudan alta virtasi verta ohuena purona, ja verijäljet johtivat kivilouhimolle, jossa kyyditetyt oli ammuttu. Vasta silloin tajusin, että lavalla olleet ihmiset olivat olleet vankeja matkalla teloitettavaksi.”

Kaksi päivää aikaisemmin eli 20. lokakuuta 1941 ranskalainen vastarintaryhmä oli tappanut saksalaisen upseerin läheisessä kylässä. Saksalaiset olivat päättäneet teloittaa kostoksi 50 ranskalaista, ja nämä Roussel oli nähnyt matkalla kohti kuolemaansa.

Teloitukset oli määrännyt natsi-Saksan salainen valtionpoliisi Gestapo, jolle siviilien teloitukset olivat arkipäivää.

Ennen kuin toinen maailmansota päättyi, Gestapon käsissä oli pelkästään Ranskassa kuollut yli 29 600 ihmistä ja se oli lähettänyt yli 75 000 Ranskan juutalaista keskitysleirille.

Gestapo ei sietänyt vastarintaa vaan tuhosi säälimättä kaikki natsivallan vastustajat. 

© Mary Evans/Scanpix

Gestapo toimi lain yläpuolella

Gestapolla oli lähes rajattomat toimivaltuudet. Sen johdossa olivat SS-valtakunnanjohtaja ja Saksan poliisin johtaja Heinrich Himmler sekä hänen uskollinen apulaisensa Reinhard Heydrich. Muodollisesti vain Saksan diktaattori Adolf Hitler oli näiden miesten yläpuolella, ja hän oli erittäin tyytyväinen Gestapon tuloksiin.

Vuonna 1936 eli viisi vuotta ennen Châteaubriantin kylässä tehtyjä teloituksia Hitler oli nostanut Gestapon kaiken lain yläpuolelle Saksassa. Tavoitteena oli tehostaa poliisivoimien toimintaa, ja Gestapo saattoi siitä lähtien ilman oikeuden päätöstä pidättää, vangita, kiduttaa, karkottaa ja jopa tappaa joutumatta vastaamaan siitä käytännössä kenellekään.

Himmlerin esittämä lausahdus kuvaa hyvin Gestapon toimintaa: ”Paras poliittinen ase on terrori. Julmuus herättää kunnioitusta. Meitä ehkä vihataan; mutta me emme pyydä heidän rakkauttaan, vaan haluamme heidän pelkäävän.”

Gestapon agentit saattoivat esimerkiksi vangita jonkun, vaikka hänet olisi jo todettu syyttömäksi saksalaisessa tuomioistuimessa tai vapautettu kärsimänsä vankilatuomion jälkeen. Gestapon pidättämät ihmiset yleensä tapettiin tai lähetettiin keskitysleirille ilman minkäänlaisia selityksiä tai valitusmahdollisuutta.

Voimalla valtion vihollisia vastaan

Gestapo oli perustettu vuonna 1933. Tuolloin Hitler nimitti luottomiehensä Hermann Göringin Preussin sisäministeriksi ja siten koko Preussin poliisin ylimmäksi päälliköksi. Ensitöikseen Göring ryhtyi uudistamaan poliisivoimia ja värväämään niiden riveihin vakaumuksellisia natseja. Tavoitteena oli luoda huipputehokas poliisi, joka toimisi salassa ja iskisi rajusti kaikkien ”valtiolle vahingollisten ainesten” kimppuun.

Jo seuraavana vuonna Gestapon johtoon valittiin kuitenkin Münchenin tuolloinen poliisijohtaja Heinrich Himmler, ja hänen johdollaan Gestapo muuttui preussilaisesta poliisista koko valtion poliisiksi.

Lopullisen muotonsa Gestapo sai vuonna 1939, jolloin se liitettiin Himmlerin läheisen alaisen Reinhard Heydrichin johtaman Saksan valtion virallisen turvallisuusviraston, Reichssicherheitshauptamtin (RSHA), alaisuuteen. RSHA:n valvontaan kuuluivat Gestapon lisäksi pahamaineiset Einsatzgruppe-tuhopartiot, joiden kanssa Gestapo teki aktiivisesti yhteistyötä Itä-Euroopassa.

Gestapon agentit saapuivat miehitettyihin maihin Saksan armeijan vanavedessä ja auttoivat Einsatzgruppeja ja paikallisia tuhopartioita esimerkiksi juutalaisten, romanien, vastarintaliikkeen jäsenten, vammaisten ja muiden joko arjalaista rotua alempiarvoisina tai muuten Saksan vihollisina pidettyjen ihmisten murhissa ja karkottamisessa keskitysleireille.

Itä-Euroopassa Gestapo toteutti julmuuksiaan ja vainojaan avoimesti, mutta Länsi-Euroopan miehitetyissä maissa se toimi peitellymmin. Se ei tarkoittanut kuitenkaan, että se olisi käyttänyt niissä yhtään vähemmän pelottelua tai väkivaltaa.

Esimerkiksi Tanskassa, Alankomaissa, Hollannissa, Belgiassa, Norjassa ja Ranskassa Gestapo toimi aluksi hyvin varovasti ja käytti paljon paikallisia ilmiantajia vastarintaryhmien paljastamiseen ja niihin soluttautumiseen. Ilmiantajia saatiin houkuteltua muun muassa lupaamalla heille rahaa, asunto tai muita etuuksia.

”Eräänä päivänä näin sattumalta aarhuusilaisessa lehdessä Tanskan poliisin julkaiseman ilmoituksen. Siinä tarjottiin tuhannen kruunun palkkiota vihjeestä, joka auttaisi räätälinliikkeen tuhopolton tutkimuksissa. Satuin tietämään asiasta jotakin, enkä pystynyt ajattelemaan enää mitään muuta kuin sitä, miten paljon vaatteita ja ruokaa voisin hankkia itselleni ja lapselleni tuhannella kruunulla”, kertoi tanskalainen ilmiantaja Grethe Bartram sodan jälkeen.

Ilmoituksen takana oli Gestapo, ja Grethe Bartramista, jolla oli yhteyksiä kommunistiseen vastarintaliikkeeseen, tuli yksi Tanskan ahkerimmista ilmiantajista. Sodan aikana hän ilmiantoi Gestapolle yli 50 ihmistä, joiden joukossa olivat myös hänen oma veljensä ja aviomiehensä. 

Todellisuudessa Gestapo ei halunnut huomiota vaan pukeutui siviilivaatteisiin.

© AKG/Scanpix

Vankeja kidutettiin julmasti

Kun Gestapo sai ilmiannon, Gestapon agentit ja univormupukuiset SS-miehet yleensä hakivat epäillyn tämän kotoa. Epäilty sai pari minuuttia aikaa pakata mukaansa vähän vaatteita, minkä jälkeen hänet vietiin pois ilman minkäänlaisia selityksiä.

Kolmannen valtakunnan vihollisina pidetyt vangit saivat aina saman kohtelun riippumatta siitä, viruivatko he Gestapon vankiselleissä Shellhusetissa Kööpenhaminassa, Victoria Terrassessa Oslossa tai Prinz-Albrecht-Straßella Berliinissä. Gestapon kuulustelumenetelmät noudattivat yleensä aina samaa kaavaa.

Aluksi vanki jätettiin yksinään pimeään, kurjaan vankiselliin. Vasta kun pidätyksestä oli kulunut yli viikko, alkoivat kuulustelut ja kidutus, johon kuului muun muassa kepeillä, köysillä tai nyrkeillä piekseminen. 

Yleinen oli myös kidutuskeino, jossa vangin kädet sidottiin ranteista yhteen selän taakse ja sitten hänet ripustettiin roikkumaan käsivarsiensa varaan. Vanki sai roikkua sellissään tällä tavoin kunnes menetti tajuntansa tai hänen olkapäänsä vääntyivät sijoiltaan.

Joskus vangin jalkapohjat viilleltiin partaterällä, minkä jälkeen hänet pakotettiin kävelemään suolan päällä. Vangille saatettiin panna hampaiden ja sormien väliin petroliin kastettua vanua, joka sytytettiin sitten tuleen.

Gestapo käytti ahkerasti myös vesikidutusta, jossa kuulustelija piti kuulusteltavan päätä veden alla, ja myös sähköiskut kuuluivat kidutuskeinoihin. Tällöin yleensä toinen elektrodi kiinnitettiin nilkkaan, toinen sukuelimiin. 

Siviilit toimivat kiduttajina

Kidutuksesta vastasivat yleensä paikalliset kuulustelujohtajat, jotka tunsivat kielen ja kulttuurin. Paikallisia kiduttajia pelättiin usein enemmän kuin saksalaisia, sillä he pystyivät helpommin murtamaan vangit psyykkisesti ja olivat raaempia yrittäessään tehdä vaikutuksen saksalaisiin toimeksiantajiinsa. 

Tunnettuja ja pelättyjä kiduttajia olivat muun muassa norjalainen Henry Rinnan ja tanskalainen Ib Birkedal, joita molempia pidettiin erittäin raakoina ja tehokkaina.

Yksi Birkedalin uhreista oli vastarintaliikkeen johtohahmoihin kuulunut Mogens Fog. Häntä kuulusteltiin Gestapon Kööpenhaminan päämajassa vuonna 1944, mutta hän kieltäytyi paljastamasta muiden vastarintaliikkeen jäsenten nimiä. Yritettyään turhaan kiskoa tietoja Fogista saksalaiset ilmoittivat, että heidän oli pakko turvautua muihin menetelmiin. Kello kolme yöllä Fog vietiin Birkedalin luo.

”Hänellä oli kädessään vanha ja kulunut keppi, ja aina välillä hän nosti sen nenänsä alle ikään kuin nuuhkaistakseen sitä, mikä oli selvästi hänen piintynyt tapansa”, Fog kirjoitti.

Birkedal sähisi ja kiroili vuoroin tanskaksi, vuoroin saksaksi, ja uhkaili saavansa Fogin kyllä puhumaan vaikka peukaloruuvinsa avulla tai pieksemällä. 

Birkedal uhkasi, että jollei Fog sittenkään aukaisisi suutaan, saksalaiset räjäyttäisivät satunnaisesti valittuja siviilien asuintaloja asukkaineen Kööpenhaminassa ja Fog saisi siitä syyn niskoilleen. Kun Fog edelleen vaikeni, hänen käskettiin kumartua nojatuoliin selkänojaa vasten ja Birkedal antoi keppinsä laulaa.

”Hän löi tarkoituksella aina samaan paikkaan, ja joka isku sattui edellistä enemmän, etenkin heti lyönnin jälkeen. Hän viuhtoi kepillään ennen kunnon lyöntiä ja toisteli: ’No? No?’ Vähäisinkin kepin kosketus tuntui tuskalliselta.”

Mogens Fog selvisi Gestapon kidutuksesta ilman pysyviä fyysisiä vammoja, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Esimerkiksi ranskalainen upseeri ja koulunopettaja Louis Labussière kuvaili sodan jälkeen Nürnbergin sotarikostuomioistuimessa perinpohjaisesti Gestapon kidutusmenetelmiä.

Labussière kertoi, miten hän oli vankileirillä tavannut toverinsa Lalbuen, jota Gestapo oli kiduttanut.

”Häntä oli roikotettu niin, että hän ei kyennyt liikuttamaan oikean kätensä sormia. Hänet oli piesty, ja hänelle oli annettu sähkösokkeja. Hänen kätensä ja jalkansa oli kääritty kankaisiin, hänen sormen- ja varpaankynsiensä alle oli työnnetty tulitikkuja, ja sitten tulitikut oli sytytetty palamaan. Hänen käsiensä ja jalkojensa palaessa yksi saksalainen oli iskenyt häntä veitsellä jalkoihin, ja toinen oli piessyt häntä. Osa hänen sormiensa nivelistä oli palanut täysin”, Labussière kertoi.

Vastarintaryhmät tunsivat hyvin Gestapon menetelmät, ja kun joku niiden jäsen pidätettiin, muut olettivat, että olisi vain ajan kysymys, milloin tämä murtuisi kidutuksen seurauksena. 

Vastarintaryhmä saattoi vain toivoa, että kidutettava kestäisi niin kauan, että mahdolliset asevarastot ehdittäisiin siirtää ja muut ennättäisivät paeta.

Vastarintaliikkeissä Gestapoa pelättiin niin paljon etenkin sodan viimeisinä vuosina, että jotkut tekivät mieluummin itsemurhan kuin joutuivat Gestapon käsiin. Monilla olikin aina mukanaan tappavia myrkkypillereitä, jotka he voisivat nopeasti nielaista, jos Gestapo pidättäisi heidät.  

Liittoutuneet käyttivät sodan jälkeen Gestapon henkilöstöä näiden entisten kollegoiden tunnistamiseen. 

© Corbis/AOP

Terrori jatkui sodan loppuun asti

Vuonna 1944, kun puna-armeija eteni lujaa vauhtia itärintamalla ja liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa Ranskassa, Gestapon murhat ja terrori ylsivät veriseen huippuunsa.

Juutalaisia, vastarintaväkeä ja muita vankeja täynnä olevat tavarajunat kulkivat idän tuhoamisleireille yötä päivää. Liittoutuneiden lähestyessä Pariisia Gestapon agentit tyhjensivät koko ajan vankisellejä ja lähettivät lukemattomia vankeja itään, jotta liittoutuneet eivät voisi vapauttaa näitä.

Vielä 18. elokuuta 1944, jolloin Gestapo lähti Pariisista, 1 600 vangin saattue lähti kohti Saksaa Punaisen ristin ponnekkaista protesteista huolimatta. Lähes kaikki vangit kuolivat Saksassa keskitysleireillä.

Gestapo jatkoi pelottelupolitiikkaansa miehitetyissä maissa viimeiseen asti, ja se väheni vasta, kun liittoutuneiden joukot pääsivät Saksan maaperälle.

Kaikkein kovapintaisimmat jatkoivat vielä sittenkin kammottavia tekojaan. Näihin kuuluivat muun muassa Gestapon kuulustelijat Henry Rinnan ja Ib Birkedal, jotka kiduttivat ja tappoivat vastarintaliikkeen jäseniä aina sodan viimeisiin päiviin asti vuonna 1945.

Yhdysvallat suojeli natsirikollista

Moni Gestapoon kuulunut tappoi itsensä mieluummin kuin jäi venäläisten tai yhdysvaltalaisten armoille. Useimmat hävittivät henkilöpaperinsa, pukeutuivat siviilivaatteisiin ja yrittivät piiloutua valtavien pakolaisvirtojen joukkoon.

Jotkut onnistuivatkin saamaan turvapaikan. Liittoutuneiden tiedetään värvänneen Gestapon väkeä omiin tiedustelupalveluihinsa, kun ne sodan jälkeen keskittyivät enemmän vakoilemaan toisiaan kuin vangitsemaan sotarikollisia. 

Yksi tällainen oli ”Lyonin teurastajaksi” kutsuttu Lyonin Gestapon päällikkö Klaus Barbie, joka joidenkin historioitsijoiden mukaan oli vastuussa noin 14 000 ihmisen kuolemasta Ranskassa.

Yhdysvaltojen sotilaallinen tiedustelupalvelu CIC värväsi Barbien, sillä se piti tämän kykyjä tiedusteluagenttina arvokkaana kommunismin vastaisessa taistelussa. Barbieta piiloteltiin Ranskan viranomaisilta, ja vuonna 1951 CIC auttoi hänet Boliviaan. 

Vasta 32 vuotta myöhemmin hänet luovutettiin Ranskaan, missä hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen rikoksista ihmisyyttä vastaan. Oikeudenkäynnissä Barbien uhrit kertoivat yksityiskohtaisesti tämän julmuuksista, mutta Barbie ei osoittanut katumisen merkkejä:

”Taistelin – kunnioittamaani – vastarintaliikettä vastaan raaoin keinoin, mutta se oli sotaa.”

Lue lisää

Jacques Delarue: The Gestapo: A History of Horror, Frontline Books, 2008. Rupert Butler: The Gestapo: A History of Hitler's Secret Police, Casemate, 2004. Edward Crankshaw: Gestapo: Instrument of Tyranny, Greenhill Books, 1990.

Ehkä sinua kiinnostaa...