Lucie Rommel näki jonkin olevan pahasti vialla jo ennen kuin hänen miehensä avasi suunsa. Pariskunnan kotona Ulmin lähistöllä oli vieraana kaksi upseeria. Vuonna 1942 sotamarsalkaksi nimitetty Erwin Rommel oli juuri astunut huoneesta, jossa hän oli keskustellut vieraiden kanssa.
”Varttitunnin päästä olen kuollut”, Rommel sanoi kireään sävyyn. Oli 14. lokakuuta 1944, ja upseerit olivat ilmoittaneet, että häntä epäiltiin avunannosta Hitlerin salamurhayritykseen 20. heinäkuuta. Rommel sai kaksi vaihtoehtoa. Mikäli hän väittäisi olevansa syytön, hän lähtisi mukaan Berliiniin, jossa hän saisi esittää kantansa suoraan Hitlerille. Hän voisi myös tehdä itsemurhan, pelastaa maineensa ja välttää koston perheelleen.
Rommel tiesi, että hänellä oli käytännössä vain yksi vaihtoehto: itsemurha. Mahdollisuus puolustautua Berliinissä oli vain veruke. Hän oli arvostellut Hitlerin strategioita yhden kerran liikaa.
”Heillä on mukanaan myrkkyä”, Rommel kertoi vaimolleen, jonka kanssa oli ollut naimisissa 28 vuotta. ”Se kuulemma tehoaa kolmessa sekunnissa.”
Lucie aneli miestään pitämään pintansa mutta sulki tämän lopulta vaiti syleilyynsä. Sanoista ei ollut lohduksi. Heidän 15-vuotiaan poikansa Manfredin astuessa huoneeseen Rommel sanoi tyynesti:
”Tuntuu ankaralta, että minun pitää kuolla oman käteni kautta. Talo on kuitenkin saarrettu, ja Hitler syyttää minua valtiopetoksesta. Afrikan palveluksieni ansiosta sain mahdollisuuden ottaa myrkkyä. Jos teen itsemurhan, perheeni ja alaiseni säästetään.”
Sitten Rommel käveli vaitonaisena ulos. Hän kätteli poikansa viimeistä kertaa ja istuutui sitten talon edessä odottavan auton takapenkille. Auto kiihdytti ajotielle, eikä Erwin Rommel katsonut enää taakseen.
Viiden minuutin kuluttua kuljettaja pysäytti auton tien sivuun. Rommel otti myrkyn, ja hetken kuluttua Saksan maineikas Erämaan kettu kuoli.
Erikoisuutena salamahyökkäys
Tarinat ja myytit Rommelista alkoivat toden teolla levitä hänen otettuaan Saksan Afrikan-joukot eli Afrikakorpsin komentoonsa Libyassa vuonna 1941. Ensimmäiset sankaritarinat hänestä olivat kuitenkin peräisin jo ensimmäisestä maailmansodasta, missä hän osoitti ensi kertaa ainutlaatuisen tilannetajunsa.
Eteläsaksalainen Rommel aloitti isänsä toiveesta upseerikoulutuksen 18-vuotiaana vuonna 1910. Hän johti luutnanttina joukkuettaan saadessaan tulikasteensa 22. elokuuta 1914.
Paikka oli ranskalainen Bleid-niminen maalaiskylä. Rommel joukkoineen oli edennyt tiheässä sumussa, ja ensimmäisten talojen kohdalle saapuessaan hän käski muiden piiloutua ja jatkoi itse kolmen miehen kanssa.
Päästyään sisemmälle kylään Rommel näki 15 ranskalaista sotilasta nauttimassa aamiaista. Rommel avasi sotilaineen tulen, ja kaksi tai kolme vihollisista kaatui luoteihin muiden hakeutuessa suojaan. Rommel jatkoi etenemistään.
Saksalaiset joutuivat kuitenkin kääntymään takaisin, kun heitä alettiin tulittaa kylän muista taloista. Kylässä olikin paljon enemmän sotilaita kuin ne, jotka Rommel tiedustelijoineen oli nähnyt.
Palattuaan joukkueensa luokse Rommel joutui arvioimaan tilanteen.
”Pitäisikö minun odottaa vahvistuksia vai rynnäköidä kylään joukkueellani?” hän kirjoitti myöhemmin pohdiskelleensa. ”Siinä tilanteessa jälkimmäinen vaihtoehto tuntui oikealta.”
Rommel hyökkäsikin kylään ja onnistui yllätysmomentin ansiosta ajamaan ranskalaiset kylästä. Samalla hän oppi tärkeän asian: voimasuhteitakin tärkeämpää taistelussa olivat rohkeus, aloitteellisuus ja päättäväisyys.
Ensimmäisessä maailmansodassa Rommel huomasi myös, miten sekasortoinen ja heikko pakeneva vihollinen oli. Tätä havaintoa hän hyödynsi muun muassa Longaronen taistelussa Pohjois-Italiassa vuonna 1917.
Tuolloin Rommel komensi noin 500:aa erikoiskoulutettua vuoristojääkäriä, jotka hän johti hyökkäämään paljon suurempien perääntyvien italialaisjoukkojen kimppuun. Rohkea teko sai italialaiset uskomaan, että saksalaiset olivat saartaneet heidät, ja koko 10 000 miehen divisioona antautui. Rommel itse menetti vain kuusi miestä.
Rommel halusi liikkua joukkojen mukana. Sotilaat huusivat ”Rommel kärjessä” hänen saapuessaan eturintamaan. Hänen suosikkikulkuvälineensä oli puolitelavaunu, jonka radiolla hän kykeni pitämään jatkuvasti yhteyttä joukkoihinsa.
Tulo Pohjois-Afrikkaan
Samanlaisesta uhkarohkeuden rajoja hipovasta aloitteellisuudesta tuli Rommelin tavaramerkki toisen maailmansodan aikana Pohjois-Afrikassa. Hänet oli ylennetty kenraaliksi, ja hän oli johtanut panssaridivisioonaa menestyksekkäästi Ranskassa vuonna 1940.
Rommelin ilmeinen lahjakkuus sai Hitlerin lähettämään hänet helmikuussa 1941 Pohjois-Afrikkaan italialaisten avuksi. Hitlerin liittolaiset olivat yrittäneet valloittaa Egyptin briteiltä mutta kärsineet karvaan tappion.
Italia oli menettänyt puolet siirtomaastaan Libyasta, ja saksalaisten vahvistusten piti kiirehtiä Välimeren yli estämään brittejä viemästä loppujakin. Rommelin tehtävä oli siis puolustaa, ei hyökätä.
Rommel sai Afrikassa komennukseensa vain kevyen divisioonan. Hänen panssarijoukkonsa koostuivat 150 taisteluvaunusta, joista monet olivat niin pieniä ja keveitä, ettei niillä voinut hyökätä tulivoimaisen vihollisen kimppuun.
Rommel päätti kuitenkin saada divisioonansa näyttämään suurelta ja vakuuttavalta. Italian Libyan pääkaupunki Tripoli oli täynnä kätyreitä, jotka hankkivat briteille sotilaallisia tietoja, ja Rommel järjestikin heidän hämäämisekseen heti saavuttuaan näyttävän paraatin.
Kaikki Rommelin panssarivaunut kolistelivat kaupungin läpi moottorit jylisten ja sankkaa pakokaasua levittäen. Kunkin yksikön päästyä Tripolin laitamille se kääntyi ympäri ja palasi pikkuteitä lähtöpaikkaan. Sitten sama saattue ajoi uudelleen paraatireittiä.
Brittien agentit raportoivat, että saksalaiset olivat tuoneet Pohjois-Afrikkaan valtavasti panssarivaunuja.
Rommel juonitteli myös hyökätessään saamiensa määräysten vastaisesti brittien kimppuun. Kärjessä kulkeneiden panssarivaunujen perässä ajoi kuorma-autoja, upseerien autoja, traktoreita ja muita ajoneuvoja, jotka yhdessä nostattivat jättimäisen pölypilven. Pieniin ajoneuvoihin oli kiinnitetty puulevyjä, jotta ne kaukaa näyttäisivät panssarivaunuilta.
Britit jättivät asemansa ja pakenivat tekemättä juuri lainkaan vastarintaa.
Britit jäivät alakynteen
Hitler ja Saksan sotajohto olivat asettaneet Rommelin epätavalliseen tilanteeseen liittolaiseensa nähden. Italian Pohjois-Afrikan armeijan ylipäällikkö kenraali Italo Gariboldi oli arvoltaan korkeampi ja hänellä oli enemmän joukkoja.
Italialaisten kärsimien merkittävien tappioiden jälkeen ei kuitenkaan tullut kuuloonkaan, että voitokas saksalainen panssarikenraali ottaisi käskyjä heiltä. Niinpä Gariboldi oli muodollisesti ylipäällikkö mutta Rommel sai komentoonsa nopeimmat italialaisjoukot. Käytännössä hän siis johti koko armeijaa, sillä Pohjois-Afrikan aavikoilla ei pärjännyt ilman liikkuvia joukkoja.
Rommel ryhtyi pienine saksalaisjoukkoineen ja italialaisine tukijoukkoineen hyökkäykseen, vaikka se oli häneltä nimenomaisesti kielletty. ”Sturm, Schwung, Wucht” – hyökkäys, vauhti, voima – oli hänen tunnuslauseensa, ja Saksan upseerit saivat kuulla hokeman kerta toisensa jälkeen.
Britit saivat tuta käytännössä Rommelin tunnuslauseen merkityksen aina pysähtyessään ja ryhmittyessään puolustukseen. Suoran rintamahyökkäyksen sijaan Rommel kiersi vihollisen sivustaan. Hänen kykynsä lukea maastoa oli ylivertainen, ja britit joutuivat taipumaan kerta toisensa jälkeen tappioon vastustajalle, joka liikkui heitä ketterämmin.
Rommel keskeytti hyökkäyksen vasta, kun huoltolinjat venyivät liian pitkiksi ja ajoneuvoista loppui polttoaine. Taistelu taukosi, kunnes saksalaiset saivat varastonsa täydennettyä, ja sitten eteneminen alkoi taas.
Rommel valloitti Tobrukin kaupungin dramaattisessa taistelussa ja työntyi El Alameiniin saakka – vain sadan kilometrin päähän Aleksandrian satamakaupungista. Syntyi legenda ”Erämaan ketusta”, ja Rommel sai lähes myyttisen maineen.
Etulinjan saksalais- ja italialaissotilaat näkivät, kuinka kenraali kulki mukana taistelun kärjessä. Hän eli, hikoili, nukkui ja söi kuten tavalliset sotilaat. Rommel liikkui niin lähellä rintamaa, että hän kohtasi usein brittipartioita ja pääsi karkuun silkalla onnella. Se vain lisäsi sotilaiden arvostusta häntä kohtaan.
Rommel kutsui sotilaitaan ”afrikkalaisikseen”, ja nämä puolestaan puhuivat kenraalista tuttavallisesti Erwininä. He jakoivat yhteisen kokemuksen kaukana kotoa ja lähestulkoon Saksan muiden sotajoukkojen unohtamina.
Miehet tiesivät hyvin, ettei Pohjois-Afrikka ollut etusijalla, kun panssarivaunuja, bensiiniä ja uusia vahvistuksia jaettiin Saksan lukuisille rintamille. Sotilaat sietivät puutteita, sillä heillä oli kuitenkin voittamaton Erwin.
”Rommel säteili taianomaista voimaa, joka heijastui hänen joukkoihinsa – aina etummaiseen jalkaväen sotilaaseen saakka”, kirjoitti sotakirjeenvaihtaja Hans Gert von Esebeck Rommelin merkityksestä joukkojen taisteluhengelle.
Erwin Rommelin nopea eteneminen eksoottisessa ympäristössä tarjosi hyvää materiaalia Saksan sotapropagandalle.
Erämaan kettu pääsi otsikoihin
Toisen maailmansodan erikoisiin käänteisiin kuului sekin, ettei Rommelin ihailu rajoittunut akselivaltojen puolelle rintamalinjaa.
Brittisotilaat puhuivat poteroissaan saksalaisesta panssarikenraalista pelonsekaisen ihailevaan sävyyn. Sotamiehet eivät ajatelleet taistelevansa saksalaisia tai italialaisia panssarijoukkoja vastaan, vaan vastustaja oli Erämaan kettu, joka oli brittikenraaleja juonikkaampi, viisaampi ja nopeampi.
Sotilaiden mieliala tiivistyi sanontaan ”doing a Rommel”, ”tehdä Rommelit”, jota brittisotilaat käyttivät erityisen ovelista toimenpiteistä.
Tarinat saksalaisupseerin kyvyistä levisivät Pohjois-Afrikasta Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Saksan propagandakoneisto otti Rommelista kaiken irti, ja viikottaisissa uutiskatsauksissa kerrottiin usein hänen uroteoistaan. Ihailu levisi myös liittoutuneiden lehtiin.
”Rommel opettaa briteille taktiikkaa”, kirjoitettiin New York Timesissa liittoutuneiden kärsittyä peräkkäisiä tappioita kesäkuussa 1942. George Patton, tuolloin vielä melko tuntematon yhdysvaltalainen panssarikenraali, julisti laajassa haastattelussa, että ”The Champ” – Mestari – olisi mieluinen vastus.
Mielenkiinto yltyi niin, että yhdysvaltalainen kenraali Dwight Eisenhower, joka johti liittoutuneiden hyökkäystä natsi-Saksaa vastaan, protestoi vuonna 1943:
”Rommel on merkittävä kenraali, mutta hän ei ole mikään teräsmies”.
Sanat olivat reaktio New York Timesin kirjoitukseen siitä, miten sen mielestä sota voitettaisiin.
”Tässä on mies, joka meidän pitää lyödä”, kertoi teksti Rommelin kuvan vieressä. Churchillkin yhtyi kuoroon:
”Hän on rohkea ja taitava vastustaja – merkittävä kenraali.”
Rommel-huuma yltyi heinäkuussa 1942 sellaisiin mittasuhteisiin, että brittikenraali Claude Auchinleck antoi upseereilleen poikkeuksellisen käskyn. Hän johti tuolloin Britannian 8. armeijaa Pohjois-Afrikassa.
”Rommel ei ole mikään supersankari”, Auchinleck totesi. ”Vaikka hän olisikin, niin sotilaidemme puheet hänen yliluonnollisista kyvyistään ovat harkitsemattomia ja epätarkoituksenmukaisia. Haluan teidän puhuvan Rommelista kuten kenestä tahansa muustakin kenraalista.
Emme taistele Rommelia vastaan, vaan meidän on korostettava taistelevamme saksalaisia, akselivaltoja tai yksinkertaisesti vihollista vastaan.”
Rommelkin lausui kohteliaisuuksia brittisotilaista:
”Te taistelitte kuin leijonat”, hän kehui sotavangeiksi jäänyttä ryhmää. ”Mutta teitä komensivat aasit.”
Haave voitosta valui hiekkaan
Rommelia ihailtiin ja pelättiin, ja hän sai valtavasti rakkauskirjeitä saksalaisilta naisilta, mutta hän itse oli kesän 1942 lopussa pessimistinen sodan kulun suhteen. Eteneminen oli pysähtynyt El Alameiniin, ja epätoivoinen yritys läpimurrosta oli epäonnistunut.
Rommel näki, kuinka vahvistukset ja uudet amerikkalaiset aseet tekivät vihollisesta päivä päivältä voimakkaamman. Brittien hyökkäys oli tulossa.
Hänen oman armeijansa huoltolinjat olivat niin pitkät, että vain murto-osa tarvikkeista pääsi perille.
Etulinjan paineet ja pitkä oleskelu Afrikan rankassa ilmastossa olivat myös heikentäneet Rommelin terveyttä. Hän kärsi kroonisesta mahakatarrista, nuhasta, verenkiertohäiriöistä ja matalasta verenpaineesta.
Rommel lähti hoitoon Saksaan parantuakseen vaivoistaan ja hyödynsi tilaisuuden Hitlerin tapaamiseen. Tapaamisen aikana hän sai ensi kertaa sen vaikutelman, että Saksan johtajan kuva etulinjan tilanteesta oli täysin epärealistinen.
Miehet olivat olleet läheisiä. Upseerikunnassa oli paljon aatelisia, joihin Hitler suhtautui kovin epäluuloisesti, mutta Rommel oli opettajan poika. Saksan johtajan sympatia auttoi Rommelia etenemään urallaan.
Rommel puolestaan ihaili tapaa, jolla Hitler oli nostanut Saksan ensimmäisen maailmansodan tappion jälkeisestä alennustilasta. Monien muiden saksalaisten tapaan hän oli vaikuttunut Führerin kyvystä saada ihmiset puolelleen. Rommelin muodostama kuva Hitleristä alkoi kuitenkin rakoilla, kun he tapasivat syksyllä 1942.
Hitler ei suostunut tunnustamaan tosiasioita vaan lupasi Rommelille paljon uusia Tiger-panssarivaunuja, raketinheittimiä ja tonneittain varusteita. Rommel pääsisi taas pian hyökkäämään brittien kimppuun.
Rommel oli saanut vastaavia lupauksia aiemminkin, mutta lupauksia ei ollut lunastettu. Tapaamisessa, johon osallistui myös ilmavoimien komentaja Hermann Göring, Rommel kertoi, kuinka amerikkalaisten lentokoneet tuhosivat hänen taisteluvaunujaan 40 millin tykeillään. Se sai Göringin kivahtamaan:
”Se on mahdotonta. Amerikkalaiset osaavat tehdä vain partakoneenteriä.”
”Minäkin tarvitsisin sellaisia partakoneenteriä”, Rommel vastasi ja laski pöydälle yhdysvaltalaisten valmistaman 40 millin ammuksen hylsyn. Fyysisellä todisteellakaan ei ollut vaikutusta. Saksan armeija oli aloittanut itärintamalla Stalingradissa suuroperaation, joka vei kaikki sotilaalliset resurssit.
Kuoleman kättely. Rommel tapasi Hitlerin säännöllisesti mutta kävi ajan myötä yhä kriittisemmäksi tätä kohtaan. Se johti lopulta hänen kuolemaansa syksyllä 1944.
Hyökkäyksen mestari puolustautui
Rommelin palatessa Afrikkaan britit olivat murskaamassa saksalaisjoukkoja. 8. armeijaa johti nyt kenraali Bernard Montgomery, jolla oli käytössään 220 000 miestä ja 1 100 panssarivaunua Rommelin 560:tä panssarivaunua ja 115 000:ta miestä vastaan.
El Alameinin taistelu päättyi saksalais-italialaisten joukkojen tappioon, ja Rommel joutui perääntymään aina Tunisiaan saakka. Toukokuussa 1943 hänen armeijansa rippeet antautuivat briteille. Rommel välttyi vankeudelta, sillä Hitler oli kutsunut hänet kotiin. Hän ei kuitenkaan antanut koskaan Hitlerille anteeksi sitä, ettei Afrikakorpsia pelastettu ajoissa.
Rommel nimettiin marraskuussa 1943 vastaamaan Atlantin vallista, jonka piti suojata valloitetun Euroopan rannikoita aina Nordkapista Espanjan rajalle saakka. ”Euroopan linnoitus” osoittautui taas Hitlerin kangastukseksi. Rannat oli linnoitettu heikosti, ja Rommel joutui kilpailemaan aikaa vastaan levittääkseen miinoja ja rakentaakseen bunkkereita ajoissa. Luvattuja vahvistuksia ja varusteita ei taaskaan kuulunut.
Atlantin valli ei kyennyt pysäyttämään liittoutuneita, kun nämä nousivat maihin Normandiassa kesäkuussa 1944. Hyökkääjät onnistuttiin eristämään rantakaistaleelle, mutta Rommel tiesi ylivoiman olevan liian suuri. Vihollinen murtautuisi läpi ennen pitkää.
Harvat upseerit uskalsivat uhmata Hitleriä, mutta Rommel oli yksi heistä. Miesten keskustellessa Hitler puhui uusista ihmeaseista, mutta Rommel vaati saada tietää, uskoiko tämä todella yhä voittoon.
Hitler löi raivoissaan nyrkkinsä pöytään ja karjui Rommelille, että tämän olisi syytä pitäytyä sotilaallisissa aiheissa ja jättää politiikka hänelle. Rommel vastasi tuohtuneena:
”Historia vaatii, että sopeudun vallitsevaan tilanteeseen.” Hitlerin raivo vain yltyi moisesta röyhkeydestä, ja Rommel sai käskyn poistua.
Natsien mukaan Rommel oli osallinen Hitlerin salamurha-aikeisiin. Hänet pakotettiin itsemurhaan, mutta virallisena kuolinsyynä olivat vanhat vammat.
Hitler halusi eroon Rommelista
Rommel ryhtyi käymään rintamalla luottamuksellisia keskusteluja Saksan tulevaisuudesta. Eräälle lähimmistä upseereistaan hän totesi:
”[Ellei Hitler tunnusta tappiota] avaan länsirintaman. Nyt on oleellista se, että amerikkalaiset ja britit ehtisivät Berliiniin ennen venäläisiä.”
Rommel ei ehtinyt koskaan toteuttaa aikeitaan. Kaksi brittiläistä Spitfire-hävittäjää tulitti hänen autoaan 17. heinäkuuta 1944 hänen ollessaan palaamassa kotiin Ranskan rintamalta. Kuljettaja yritti väistellä tulitusta mutta sai lopulta osuman, ja auto törmäsi päistikkaa puuhun. Rommel lensi tuulilasin läpi ja sai kallonmurtumia, mutta jäi henkiin.
Rommel taisteli yhä hengestään sairaalassa kolme päivää myöhemmin, kun salaliittoon ryhtyneet upseerit yrittivät tappaa Hitlerin pommilla. Attentaatti epäonnistui, ja sitä seurasivat ankarat kostotoimet.
4 980 upseeria ja muuta vaikutusvaltaista ihmistä surmattiin. Valtaosalla ei ollut mitään tekemistä attentaatin kanssa, mutta natsit käyttivät tilaisuuden hyväkseen iskeäkseen arvostelijoiden kimppuun.
Näihin kuului myös Rommel, joka oli sairaslomalla kotonaan lokakuussa 1944, kun hän sai vieraita.
Hitler halusi päästä eroon Rommelista, eikä tälle annettu käytännössä muuta mahdollisuutta kuin itsemurha.
Kaksi päivää Rommelin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa Lucie sai viestin Hitleriltä itseltään.
”Syvin osanottoni menetyksenne johdosta. Sotamarsalkka Rommelin nimi tullaan yhdistämään aina Pohjois-Afrikan sankarillisiin taisteluihin. Adolf Hitler.”