Kun kapteeni Herbert Sobel keskeytti E-komppanian aterioinnin, alokkaat joutuivat hotkimaan spagettinsa pikavauhtia.
Vatsat hölskyen he ryntäsivät täyttä vauhtia ylös Curraheevuoren rinnettä, ja kapteeni juoksi miehen luota toiselle kähisten uhkaavasti:
”Vuoren juurella on ambulanssi valmiina. Sana vain, niin pääset kyytiin eikä tarvitse tulla takaisin!”
Ensimmäisiltä alkoi jo lounas tulla ylös, mutta toverit kiskoivat heidät takaisin jaloilleen, ennen kuin he ehtivät lyyhistyä tien varteen. Kapteeni Sobelille ei haluttu antaa aihetta voitonriemuun, joten sotilaat purivat hammasta.
Kymmenen kilometrin pituinen juoksulenkki keskipäivän paahteessa oli vasta esimakua E-komppanian kolmen tulevan vuoden koettelemuksista.
Komppanian vaiheita on kuvattu vuonna 2001 ilmestyneessä kymmenosaisessa draamasarjassa Taistelutoverit.
E-komppania osallistui toisen maailmansodan kovimpiin kuuluneisiin taisteluihin, kuten Normandian maihinnousuun, maahanlaskuoperaatioon Alankomaissa ja Ardennien taisteluun.
Komppania joutui monta kertaa sodan polttopisteeseen, koska ryhmän tarpeellisuus havaittiin jo sodan alkuvaiheessa.
Sodassa tarvittiin kovia ja määrätietoisesti eteneviä sotilaita, jotka jatkoivat taistelua silloinkin, kun vastassa oli ylivoimainen ja raskaasti aseistettu vihollinen.
Jyvät eroteltiin akanoista
Vuonna 1942 Yhdysvaltojen eliittijoukkoihin eli 506. laskuvarjorykmenttiin haki 5 300 vapaaehtoista. Rykmenttiin kuului 12 komppaniaa, joista yksi sai nimen E-komppania.
1 800 vaatimukset täyttänyttä hakijaa ilmoittautui 20. elokuuta Camp Toccoan koulutuskeskuksessa Georgiassa.
Heikoimmat alokkaista putosivat pois joukosta ensimmäisen vuoden aikana. Päivittäinen harjoittelu oli äärimmäisen vaativaa, ja E-komppanian jäsenet oppivat pian tuntemaan kapteeni Sobelin kovan kurin ja armottomat koulutusmenetelmät.
Alokkaita juoksutettiin päivittäin paahtavassa helteessä Curraheevuoren rinteillä Camp Toccoassa. Luulot karisivat jo ensimmäisen viiden jyrkännekilometrin aikana.
Yksi pestautuneista, Robert Rader, kirjoitti jälkikäteen Sobelin kuitenkin onnistuneen tehtävässään:
”Hän kuori koulutettavistaan pois siviiliminän ja arvokkuuden mutta teki heistä armeijan parhaita sotilaita.”
Kapteeni koettiin arkkiviholliseksi, mikä sai miehet puhaltamaan yhteen hiileen ensin 13 alokasviikon aikana Camp Toccoassa ja sitten laskuvarjokoulutuksessa Fort Benningissä Georgiassa.
Matkatessaan laivalla kohti Englantia loppukesällä 1943 sekä E-komppania että koko rykmentti olivat jo hitsautuneet yhteen.
1800 alokkaasta oli jäljellä enää 600 eliittisotilasta, joista yksi, Don Malarkey, kuvaili ylpeänä tuntojaan siitä, että sai olla valittujen joukossa:
”Elämäni suurin seikkailu alkoi, kun pääsin E-komppanian riveihin. Kiitän joka päivä Hitleriä siitä, että hänen vuokseen sain toimia yhdessä lahjakkaiden ja innostavien miesten kanssa, joiden veroisia en ole missään muualla tavannut.”
Joukot kävivät kovan koulun
Erikoistuneet laskuvarjojoukot olivat harvinaisia vielä toisen maailmansodan alkaessa.
Yhdysvallat perusti ensimmäisen koeyksikön vasta elokuussa 1940, ja armeijan johto havaitsi pian, että vain neuvokkaat, tervepäiset ja fyysisesti huippukuntoiset miehet olivat kelvollista laskuvarjojääkäriainesta.
Tästä syystä ei pidetty järkevänä ottaa miehiä laskuvarjojoukkoihin suoraan armeijan riveistä, vaan värväyksessä käytettiin tiheämpää seulaa.
Armeija ryhtyi etsimään siviilien parista vapaaehtoisia, jotka olivat jo selvästi 21 vuoden asevelvollisuusrajan ohittaneita. Joukkojen eliittiluonnetta korosti myös se, että kuukausipalkka oli 50 dollaria suurempi kuin muilla sotilailla.
E-komppanian 140 miehen kirjavassa joukossa oli maanviljelijöitä, käsityöläisiä, toimistotyöntekijöitä ja kaivosmiehiä sekä jopa yksi Harvardin yliopiston kasvatti.
Useimpia yhdisti kaksi seikkaa: lukioaikoinaan he olivat kunnostautuneet urheilussa ja metsästysharrastus oli tehnyt heistä tarkkoja kiväärinkäyttäjiä.
Myös monet eri aselajien upseerit ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi uusiin eliittijoukkoihin. Luutnantti Richard Winters oli miettinyt motiivinsa tarkasti:
”Kymmenen kuukauden jalkaväkikoulutuksen aikana ymmärsin, että eloonjäämiseni riippuu siitä, millaiset miehet taistelevat rinnallani. Laskuvarjojoukoissa oli kunnon sotilaita: hoikkia, ruskettuneita ja sinnikkäitä”
Neljän kuukauden alokasaika Camp Toccoassa hitsasi E-komppanian tiiviiksi yksiköksi. Jakson jälkeen joukko marssi yhdessä muun rykmentin kanssa 300 kilometrin matkan Fort Benningiin laskuvarjojoukkojen koulutukseen.
Fort Benningin hurjat tornit kouluttivat alokkaista laskuvarjosotilaita.
Fort Benningin hurjat tornit kouluttivat alokkaista laskuvarjosotilaita
Vihollislinjojen taakse lennätettäväksi värvättiin jo jonkin verran elämää nähneitä miehiä. Hyvän näkökyvyn ja fyysisen kunnon lisäksi alokkailta edellytettiin kunnianhimoa ja rohkeutta.
1. Viikko: Fyysinen harjoittelu
Laskuvarjohyppyjen maahan-tulovaihe vaatii hyvää kuntoa. Siksi Fort Benningin koulutusjakson ensimmäinen viikko koostui juoksu- ja lihaskunto-harjoituksista.
2. Viikko: Hyppytekniikka
Alokkaat oppivat pakkaamaan laskuvarjon ja hyppäämään oikealla tekniikalla 1,5 metriä korkealta alustalta. Seuraavaksi hypättiin 10 metriä
korkealta köysiradalta.
3. Viikko: Tornihyppy
Seuraavaksi hypättiin 76-metrisestä tornista. Alokkaat oppivat laskeutumaan kovassa vauhdissa ja pakkaamaan laskuvarjon tuulikoneen rankassa sivutuulessa.
4. Viikko: Ensimmäinen lento
C-47-lentokoneen hyppyluukkku avattiin 300 metrin korkeudessa. 94 prosenttia alokkaista läpäisi viisi testilentoa, mikä oikeutti käyttämään laskuvarjojoukkojen tunnusta.
Pitkä odotus ennen tositoimia
Syyskuussa 1943 E-komppania saapui Englantiin, jossa sen ja muun Yhdysvaltojen 101. maahanlaskudivisioonan piti valmistautua Normandiassa tehtävään maihinnousuun.
Odotusajan venyessä joukot harjoittelivat kahdeksan kuukauden ajan kaikkea katutaistelusta Saksan armeijan varusteiden tuntemukseen.
Rankan harjoittelun ja sietämättömän odottelun keskellä tunnelmaa kohotti hiukan se, että vihattu kapteeni Sobel siirrettiin toiseen yksikköön komppanian kersanttien valitusten vuoksi.
Maihinnousun aika koitti viimein, ja kesäkuun 6. päivää edeltävänä yönä vuonna 1944 E-komppania valmistautui astumaan lentokoneisiin, jotka kuljettaisivat joukot Englannin kanaalin yli. Miehet toistelivat presidentti Rooseveltin tunnetuksi tekemää sutkausta:
”Hitler rakensi Euroopan ympärille linnoituksen mutta unohti tehdä siihen katon.”
Maihinnousu vei puolet miehistä
E-komppania ja 13 000 muuta laskuvarjosotilasta lennätettiin yön pimeydessä kohti Ranskaa, jossa heidät oli määrä laskea maihin 5−10 kilometrin päähän Normandian vahvasti linnoitetusta rannikkolinjasta.
Tehtävänä oli valloittaa Omaha ja Utah Beachiksi nimettyjen maihinnousupaikkojen väliset tiet ja sillat. Ilmatorjuntatulen sekä pilvisen ja sumuisen sään vuoksi joukot kuitenkin ajautuivat kauas toisistaan.
Laskuvarjojoukot tekivät kuitenkin pienryhminä hyökkäyksiä saksalaisten asemiin, ja E-komppania sai ensimmäisen tehtävänsä yhtenäisenä yksikkönä vasta 12. kesäkuuta, kun se lähetettiin ajamaan saksalaiset pois Carentanin kaupungista ja avaamaan yhteyden Utah Beachin ja Omaha Beachin välille.
Aamukuudelta E-komppania sai käskyn lähteä jalan kohti Carentania ja siellä olevia saksalaisten jälkijoukkoja. Miehet joutuivat heittäytymään ojaan saksalaisten ankaran konekivääritulen edessä, mutta luutnantti Winters nousi ylös huutaen: ”Eteenpäin, eteenpäin!”
”Olin kuin riivattu. Miehet tuskin tunnistivat minua”, Winters muisteli myöhemmin. Hän ryntäsi ammusten repimille kaduille, jossa taistelua käytiin talo talolta pistin kourassa.
Äkkiä kranaatit alkoivat moukaroida kapeita katuja. 22-vuotias Edward Tipper oli juuri astumassa kadulle, kun saksalainen kranaatti vihelsi häntä kohti.
”Sain osuman. En edes tuntenut kipua, hortoilin vain paikallani kivääri kourassa”, hän kuvaili.
Paikalle kiiruhtaneet toverit pakottivat hänet istumaan, vaikka Tipper itse väitti pystyvänsä jatkamaan. Hänen molemmat jalkansa olivat katkenneet.
Kaduilla makasi kymmeniä haavoittuneita ja kuolleita sotilaita. E-komppania menetti useita miehiä, mutta saksalaisten vastarinta alkoi hiipua.
Loput saksalaiset vetäytyivät Carentanista tykkitulen ja pommikoneidensa turvin, ja kolme viikkoa etulinjassa ollut E-komppania pääsi vihdoin lepäämään Britanniaan.
Siellä taisteluiden hinta alkoi vähitellen selvitä: 139:stä Normandian maihinnousuun osallistuneesta miehestä vain 74 palasi. Kun kersantit John Martin ja Bill Guarnere vilkaisivat sisään komppanian parakkiin, Martin huudahti:
”Jessus, Bill! Sali on vain puolillaan, ja sota on vasta alkanut. Meillä ei ole minkään valtakunnan mahdollisuuksia selvitä hengissä.”
Tulikaste maihinnousussa
Paperilla kaikki oli selvää: hyppää laskeutumisalueelle, etsiydy nopeasti muiden E-komppanian miesten luo ja hyökkää Sainte-Marie-du-Montin kaupunkiin. Käytännössä kaikki meni toisin.
C-47-koneet joutuivat kauas toisistaan pilvisen Normandian yllä, ja ilmatorjunta pudotti niistä muutaman. Eloonjääneet E-komppanian jäsenet hajaantuivat 20 neliökilometrin alueelle.
He kuitenkin pitivät päänsä kylmänä, lyöttäytyivät yksiin muiden laskuvarjojoukkojen kanssa ja aloittivat taistelun saksalaisia vastaan.
Laskuvarjot pimensivät taivaan
Pitkä kiertotie ilmassa
Yöllä 5. kesäkuuta Yhdysvaltojen 82. ja 101. maahanlaskudivisioonan 813 konetta lensi Norman-diaan. Moni koneista lensi eteläistä reittiä välttääkseen maihinnousualueen, jota pommitettiin ilmasta.
Tiedustelijat hakoteillä
Tiedustelijat hyppäsivät ensimmäisinä maihin ja merkitsivät alueen käyttäen lyhytaaltoradiota, joka lähetti signaaleja perässä tuleville lentokoneille. Tiedustelijat laskeutuivat kuitenkin väärään paikkaan, ja uusien laskeutumispaikkojen merkintä viivästyi,
jolloin laskuvarjojoukot hajaantuivat laajalle alueelle.
E-komppanian suunnitelma
Luutnantti Wintersin onnistui kymmenen miehen voimin vallata saksalaisten asema, jossa oli neljä tykkiä. Muut pienryhmät varmistivat tärkeitä tieosuuksia ja räjäyttivät siltoja, jotta saksalaisten panssarivaunut eivät päässeet ampumaan maihinnousurannikkoa.
Isoimmassakin komppanian ryhmässä oli vain yhdeksän sotilasta ja kaksi upseeria. Luutnantti Winters hyökkäsi silti epäröimättä kohti saksalaisten neljällä raskaalla tykillä varustettua 60 miehen asemaa.
Kahden konekiväärimiehen antaessa suojatulta Winters hyökkäsi muiden kranaatein ja kiväärein aseistettujen ryhmäläisten kanssa ensimmäisen tykin kimppuun. He räjäyttivät tykin putken kappaleiksi TNT-räjähteellä.
Saksalaistykistö pystyi moukaroimaan Utah ja Omaha Beachia sisämaasta.
Saksalaiset olivat kaivaneet tykkien välille mutkittelevat juoksuhaudat, joiden suojissa hyökkäys jatkui.
Juoksuhaudasta tarkkaan suunnattuja kranaatti-iskuja seurasi salamahyökkäys tykiltä toiselle, ja noin parissakymmenessä minuutissa 20 saksalaista oli kuollut ja 21 vangittu. Loput pakenivat.
”Toiminta oli harkittua, kyse ei ollut huimapäisestä sankarileikistä”, mukana ollut kersantti Lipton muisteli. Hyökkäys maksoi myös E-komppanialle neljän miehen hengen.
Liian aikainen riemu
Kymmenen viikon odotuksen jälkeen laskuvarjojoukkoja tarvittiin jälleen.
Sotamarsalkka Bernard Montgomery päätti murtautua saksalaisten puolustuslinjojen läpi Market Gardeniksi nimetyssä operaatiossa, ja E-komppania määrättiin yhdessä 41 000 muun laskuvarjosotilaan kanssa hyppäämään Alankomaihin varmistamaan siltoja ja maanteitä, jotta panssarijoukot pääsisivät etenemään.
Liittoutuneet valtasivat Eindhovenin kaupungin, jonka asukkaat juhlivat vapauttajien saapumista, mutta kahden päivän kuluttua E-komppania kohtasi 50 saksalaista Panther-panssarivaunua ja joutui ensi kertaa perääntymään.
Operaatio Market Garden epäonnistui liittoutuneiden panssarivaunujen päästyä liian myöhään paikalle.
Joulukuussa 1944 Eurooppa hytisi epätavallisen kovan talven kourissa. Lumihelvetin keskellä Hitler määräsi yllättäen viimeiset reservinsä hyökkäykseen.
Bastognessa laskuvarjojjoukot eivät hyökänneet vaan kaivautuivat puolustusasemiin.
Saksa pysäytettiin Ardenneilla
Joulukuussa 1944 E-komppania kiiruhti Ardenneille, jossa laskuvarjojoukot kaivautuivat maahan puolustaakseen Bastognea Hitlerin epätoivoiselta hyökkäykseltä.
Saksan panssaridivisioonat tunkeutuivat 16. joulukuuta liittoutuneiden ohuen puolustuslinjan läpi Belgian eteläosassa 1 200 panssarivaunun ja 400 000 sotilaan voimin valloittaakseen satamakaupunki Antwerpenin ja kukistaakseen neljä liittou-tuneiden ryhmittymää Belgiassa.
Hitler arvioi, että yhdysvaltalaisilta ja briteiltä kuluisi viikko siirtää uusia joukkoja Ardenneille, mutta hän erehtyi. Jo seuraavana päivänä mäkiseen maastoon saapui 11 000 kuorma-autoa, joissa oli 60 000 sotilasta.
Kun E-komppania saapui paikalle kahden päivän kuluttua, yksikkö oli alimiehitetty eikä miehillä ollut kypäriä eikä talvivaatteita. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään syy jättää sotimista sikseen:
”Kaiva itsellesi syvä kuoppa ja odota”, kuului tyypillisen hirtehinen ohjeistus.
Bastognen ja Foyn pikkukaupungin välissä oleva E-komppanian puolustuslinja piti 11 pitkän päivän ajan. Vihollisen tykkituli ja tarkka-ampujat sekä paleltumat harvensivat kuitenkin rivejä, ja 121-miehisen komppa-nian vahvuus oli jo alle sadan, kun käsky hyökätä ja vallata Foy vihdoin tuli.
Komppania koetti rikkoa saksalaisten linjoja kaksi päivää, kunnes se joutui rajun tykistöhyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen kranaatti putosi kahden sinko-ampujan väliin surmaten heistä toisen. Kova vastarinta sai E-komppanian vetäytymään ja pohtimaan uutta suunnitelmaa.
E-komppanian uusi yritys koitti 13. tammikuuta. Kuolleiden ja haavoittuneiden tilalle oli saatu uusia, kokemattomia vahvistuksia mutta 200-metrisen avokentän yli tehty salamahyökkäys tyssäsi alkuunsa.
Kun uusi ja epävarma luutnantti piiloutui heinäsuovan taa, luutnantti Speirs otti komennon. Joukon edessä juosten hän johti E-komppanian Foyhin, jossa se eteni am-puen joka suuntaan. Yksi kerrallaan talot tyhjennettiin saksalaisista: noin sata antautui ja vielä useampi menetti henkensä.
- tammikuuta Hitler keskeytti viimeisen epätoivoisen hyökkäyksensä, ja eloonjääneet saksalaiset vetäytyivät.
Ardennian metsäisen vuoristoalueen läpi tunkeutuvat Tigerit ja muut panssariajoneuvot mursivat liittoutuneiden linjat.
Apuvoimia tarvittiin heti, ja 101. divisioona lähetettiin puolustamaan strategisesti tärkeää Bastognen kaupunkia, joka oli saksalaisten matkan varrella. 11 000 miehen maahanlaskujoukkoihin kuulunut E-komppania kaivautui poteroihin kaupungin pohjoispuolelle.
Puolustustaistelu oli uutta E-komppanialle, joka oli siihen saakka osallistunut vain hyökkäysoperaatioihin. Saksalaisten Bastognessa käyttämä pihtiliiketaktiikka ei toisaalta tullut kokeneille sotilaille yllätyksenä. Eräs heistä totesi kuivasti:
”Viholliset ovat saartaneet meidät. Ne ressukat.”
Laskuvarjojoukot ottivat haltuunsa runsaasti varastettua taidetta Berchtesgadenissa.
Kylässä järjestettiin Hermann Göringin talosta löytyneen taiteen näyttely.
Kylmyys oli pahin vihollinen
Bastognen huolto oli seitsemän päivän ajan ilmasillan varassa, ja lentäjien sinnikkäistä ponnisteluista huolimatta joukot kärsivät kovaa ruoka-, ammus- ja lääkepulaa. Haavoittuneita oli sadoittain.
E-komppania lähetti tiedustelijan Bastogneen noutamaan valkoisia lakanoita, joilla vihreisiin kesäunivormuihin pukeutuneet sotilaat voisivat paremmin naamioitua lumisessa metsässä. Lakanoiden mukana tuotiin myös lämmintä vaatetta, sillä kylmä tunkeutui luihin ja ytimiin.
Tulenteko tai lämpimän aterian nauttiminen ei tullut kysymyksenkään, sillä saksalaiset tarkka-ampujat vaanivat liittoutuneita päivin ja öin. Kylmyys olikin E-komppanian pahin vihollinen.
”Jatkuva kylmästä täriseminen oli yhtä arkista kuin hengittäminen”, eräs sotilas muisteli. Kaikilla oli paleltumia, mutta vain harva suostui jättämään etulinjan poteroissa palelevat toverinsa saadakseen hoitoa.
Ne, joiden oli pakko, potivat huonoa omatuntoa: heti, kun vammat tai haavat oli paikattu, potilaat riensivät kenttäsairaalasta takaisin asemiinsa.
”Bastogne oli rykmentin raskain koettelemus koko sodan aikana”, Don Malarkey kirjoitti vuosia myöhemmin.
Kylmän, nälän ja tarkka-ampujien lisäksi vihollisen jatkuva kranaattitulitus piinasi sotilaita. E-komppanian asemat olivat metsässä, ja kranaatit osuivat usein puihin ja räjähtivät ilmassa niin, että metallinsirpaleita ja puunsäleitä satoi sotilaiden niskaan.
Kahden komppanian veteraanin, Bill Guarneren ja Joe Toyen, jalat räjähtivät kappaleiksi. Lumi oli kauttaaltaan veren täplittämä, ja ilma oli täynnä haavoittuneiden vaikerrusta. Kovista tappioista huolimatta E-komppania säilytti asemansa, ja sotilaat pysäyttivät Hitlerin viimeisen hyökkäyksen.
Karmea näky keskitysleirillä
Ardennien operaatio jäi E-komppanian viimeiseksi suureksi taisteluksi. Yksikkö osallistui joihinkin yhteenottoihin Hagenaussa lähellä Ranskan ja Saksan rajaa, kunnes tuhannet saksalaissotilaat alkoivat antautua toukokuussa 1945.
Oliko 11 kuukauden raskaiden taisteluiden aikainen piinkova vastustaja todella antautunut? E-komppaniassa suhtauduttiin epäillen tarinoihin Wehrmachtin sotilaista, jotka suorastaan etsivät jotakuta, jolle antautua.
Epäilykset kuitenkin haihtuivat Saksan rajan ylityksen jälkeen, kun maantien varressa näkyi kaksi amerikkalaissotilasta vartioimassa yli kahtatuhatta saksalaista sotavankia.
E-komppania eteni Saksan eteläosien halki joutumatta taisteluihin. Ajomatkallaan pitkin Hitlerin rakennuttamia moottoriteitä he näkivät auringossa kylpeviä vuorenrinteitä ja vehreitä metsiä, mikä tuntui jyrkältä vastakohdalta aiempien kuukausin raskaiden ja veristen taisteluiden rinnalla.
E-komppanian upseerit saattoivat levähtää hetken natsijohtajien nojatuoleissa toukokuussa 1945.
Laskuvarjojoukko valtasi Kotkanpesän
Sodan viimeiset kuukaudet E-komppania oli toimettomana, ennen kuin se sai käskyn vallata Berchtesgadenin alppikylän. Kylässä sijaitsivat Hitlerin asuintalo ja kuuluisa Kotkanpesä.
Kiitokseksi pelottomasta ja uhrautuvasta toiminnastaan E-komppania sai sodan viimeisten päivien aikana tehtävän, jonka moni muukin olisi vastaanottanut: heidän piti vallata Berchtesgaden.
Idyllisessä alppikylässä sijaitsivat Hitlerin, Göringin, Bormannin ja monen muunkin natsijohtajan ylelliset huvilat. E-komppania lähti paikalle kuorma-autoissa. Edes tienvarressa olevat, antautumaan pyrkivät saksalaissotilaat eivät saaneet heitä pysähtymään.
14 kilometrin päässä Berchtesgadenista he kohtasivat Ranskan toisen panssaridivisioonan, joka myös oli saanut käskyn tunkeutua kylään. Kun ranskalaiset joutuivat taisteluun pienen SS-sotilaiden joukon kanssa, yhdysvaltalaiset hyödynsivät tilaisuuden ja livahtivat kylään kiertotietä.
Rauhallinen alppilaakso, jonka kauniit huvilat ja hoidetut puutarhat kylpivät auringonpaisteessa, oli mitä suurin vastakohta talven aikana koetuille raskaille taisteluille.
E-komppania asettui natsien huviloihin 5. toukokuuta, minkä jälkeen sotilaat alkoivat tyhjentää taloja arvotavaroista. Kersantti Carson hypisteli Göringin upeaa Mercedestä, mutta sodan kuluessa luutnantista majuriksi ylennyt Winters teki suurimman valtauksen: hän löysi Göringin yksityisen viinikellarin, jossa 10 000 viinipulloa odotti janoisia viininystäviä.
”Samppanjapullojen korkit poksahtelivat koko päivän”, Carson muisteli myöhemmin.
Viimeinen synkkä yllätys laskuvarjojoukkoja kuitenkin odotti vielä Buchloessa 70 kilometriä ennen Müncheniä, kun he ajoivat natsien pahamaineiselle keskitysleirille, jossa luurangonlaihojen ruumiiden keskellä sinnitteli vielä elossa yhtä laihoiksi kuihtuneita vankeja.
Tutkiessaan läheisiä rakennuksia sotilaat löysivät laatikoittain juustoa, jonka he jakoivat vangeille.
Vielä vuosien päästä majuri Winters muisti näkemänsä kauhut:
”Nälän kuihduttamat, lamaantuneet ihmiset painoivat katseensa kuin hakatut koirat, kun kuljimme heidän ohitseen. Näyn aiheuttama tunne ei unohdu koskaan. Sanoin hiljaa mielessäni: ’Nyt tiedän, miksi olen täällä.’”
Buchloesta E-komppania lähetettiin Berchtesgadeniin Hitlerin, Göringin ja muiden natsijohtajien entisille huviloille. Voitonjuhlan aika oli tullut.