Normandian maihinnousu: hyökkäys Omaha Beachille

Ensimmäinen hyökkäysaalto

Omaha-rannalle hyökkäsi ensimmäi­sessä aallossa noin 1  500 yhdysvaltalais­sotilasta.

Heidät kuljetettiin rannalle 50 tasapoh­jaisessa maihinnousualuksessa, joihin mahtui 31 sotilasta kuhunkin.

Omaha-rannalle osoitetun taistelu­osasto ­O:n 700 alusta kuljettivat maihinnousupäivän kuluessa ­rannalle kaikkiaan noin 35  000 yhdysvaltalaissotilasta.

Omaha- ja Utah-rannoille hyökkää­vien Yhdysvaltojen armeijakuntien ­komentaja, kenraali Omar Bradley oli etukäteen yrittänyt rauhoitella ensimmäisen hyökkäysaallon miehiä.

Hän oli muun muassa luvannut, että he saisivat vahvaa ­tulitukea sekä mereltä että ilmasta, ennen kuin he syöksyisivät maihinnousualuksilta veteen.

”Teille on varattu eturivin paikat maailman suurimpaan näytökseen”, Bradley oli kannustanut sotilaitaan tietämättä, että näytöksestä tulisi paljon odotettua vaikeampi ja vaarallisempi.

Yhdysvaltalaiset luulivat, että Omaha-rantaa puolusti ainoastaan Saksan keskinkertainen 716. jalkaväkidivisioona.

Siihen kuului runsaasti itäeurooppalaisia, eritoten puolalaisia sotavankeja, joiden ei uskottu taistelevan tosissaan Hitlerin puolesta.

Liittoutuneet eivät tienneet, että Omaha-rannan puolustuksen selkärangan muodosti kokenut ja tehokas 352. jalkaväkidivisioona, jossa oli runsaasti itärintamalla karaistuneita saksalaisia veteraaneja.

Myös nuori Karl Wegner kuului 352. divisioonaan.

Veri värjäsi veden punaiseksi

Kun maihinnousualukset lähestyivät Omaha-rantaa, yhdysvaltalais­sotilaat olivat ­istuneet 1,5 metrin korkuisten aaltojen viskelemissä veneissä jo kolme tuntia.

Useimmat olivat merisairaita, oman ja tovereidensa oksennuksen tahrimia ja kaikkea muuta kuin taistelukuntoisia.

Moottorin melu oli korviahuumaava, eivätkä miehet kuulleet toisiaan.

Hermostuneina he tarkastivat yhä uudelleen varusteitaan ja puristivat tiukasti asettaan. Jotkut olivat niin suunniltaan pelosta, ­että laskivat alleen.

”Kun luoti osuu, meneekö se kokonaan läpi ruumiista?” eräs nuori sotilas kysyi ­toveriltaan hieman ennen kuin maihinnousualuksen ramppi avattiin.

Omahaksi nimetty hyökkäysalue oli noin seitsemän kilometrin pituinen kaareva poukama, jonka molemmissa päissä oli jyrkkiä kallioita.

Hiekkarannan ­takana kohosi 30–50 metrin korkuinen törmä, jonka laelle rakennetuista kone­kivääriasemista saksalaisilla oli erinomai­­nen näkyvyys alas rannalle.

19-vuotias Harold Baumgarten oli ­kotoisin Bronxin kaupunginosasta New Yorkista.

Hän oli juutalainen, ja hän oli piirtänyt asepukunsa takkiin Daavidin tähden natsien kiusaksi.

Kun Baumgartenia kuljettanut alus kello 6.30 lähestyi Omaha-rannan länsipäätä, viereiseen veneeseen osui kranaatti ja Baumgartenin ja hänen tovereidensa päälle ropisi puun- ja metallinkappaleita ja verisiä ihmisruumiin kappaleita.

Baumgartenin venettä kuljettanut nuori brittisotilas ei uskaltanut ajaa ­lähemmäs rantaa ja valmistautui avaamaan rampin kuuden metrin syvyisessä vedessä päästäkseen itse pian pois rannan läheisyydestä.

Baumgartenin ryhmän luutnantti tarttui raivoissaan pistooliinsa ja osoitti sillä kuljettajaa.

”Vie meidät rantaan asti”, hän määräsi. Jos sotilaat joutuisivat hyppäämään syvään veteen täydessä taisteluvarustuksessa, he hukkuisivat varmasti.

Kun kuljettaja viimein avasi rampin, luutnantti ja moni muukin Baumgartenin edessä seisonut mies kuoli välittömästi saksalaisten luoteihin.

Meri värjäytyi nopeasti punaiseksi ­verestä, ja kun Baumgarten hyppäsi veteen, luoti raapaisi hänen kypäräänsä.

Hän seisoi kaulaansa myöten vedessä ja piteli kivääriään päänsä yläpuolella, jotta se ei kastuisi.

Sitten hän alkoi pyrkiä kohti rantahietikkoa saksalaisten luotien piiskatessa vedenpintaa kaikkialla hänen ympärillään.

Maihinnoususta tuli verilöyly

Omaha-rannalta sisämaahan johti vain viisi tietä, joiden strategisesta merkityksestä sekä saksalaiset että yhdysvaltalaiset olivat hyvin tietoisia.

Mikäli yhdysvaltalaiset eivät saisi edes osaa teistä pian hallintaansa, he jäisivät rannalle loukkuun.

Saksalaiset puolestaan olivat rakentaneet suurimmat ja jykevimmät bunkkerinsa juuri teiden läheisyyteen.

Karl Wegnerin konekivääriasema ­sijaitsi länteen ja Viervillen kylään johtavan tien läheisyydessä.

”Tulta, Wegner, tulta!”, Wegnerin päällikkö karjui, kun yhdysvaltalaiset alkoivat rantautua heidän puolustuslohkolleen.

Wegner vain tuijotti kuin transsissa harmaanvihreisiin univormuihin pukeutuneita vihollisia, jotka kahlasivat matalassa vedessä kohti rantaa. ­

Miten suojattomilta he näyttivätkään aavalla rannalla, hän ajatteli.

Yhtäkkiä esimies kopautti Wegnerin kypärää pistoolinsa perällä, jolloin tämä havahtui ja veti aseensa liipaisimen pohjaan. MG42-konekivääri alkoi niittää vihollisia maahan kuin heinää.

Saksalaiset ampuivat kuin viimeistä päivää, ja hikikarpalot piirsivät vanoja heidän likaisiin kasvoihinsa.

Willi syötti tauotta konekivääriin patruunoita, ja ryhmänjohtaja huusi käskyjään.

Wegner oli kuitenkin jo ­lakannut kuuntelemasta ja tulitti rantaa, jonne kasautui hetki hetkeltä yhä enemmän kuolleita ja kuolevia miehiä.

Viidensadan metrin kujanjuoksu

Ensimmäisen hyökkäysaallon miehet rantautuivat lasku­veden aikaan.

Niinpä he joutuivat hyppäämään maihinnousualuksista veteen, jotta ne eivät osuisi saksalaisten ranta­veteen ja hiekalle pystyttämiin ­esteisiin.

Normandian rannikolla vaikuttaa hyvin voimakas vuorovesi, ja laskuveden ollessa matalimmillaan ranta oli noin viidensadan metrin levyinen.

Sen ylittäminen saksalaisten ­ankarassa tulituksessa oli silkkaa itsemurhaa.

Märät univormut ja varusteet hidastivat yhdysvaltalaisia niin, että he näyttivät juostessaankin liikkuvan kuin hidastetussa filmissä.

Harold Baumgarten oli juuri ehtinyt vesirajaan, kun hänen edellään juossut sotilas sai osuman ja kaatui maahan. ”Äiti!” mies ehti huutaa viimeisiksi ­sanoikseen ennen kuin kuoli hiekalle.

Baumgarten näki vasemmalla puolellaan kaksi panssarivaunua, joista toisesta roikkui veltto ruumis.

”Missä loput tankit ovat, niiden piti olla jo täällä?” Baumgarten ajatteli. Siinä samassa hänen kersanttiinsa osui, ja tämä vajosi polvilleen rukousta mutisten ja rukousnauhaansa sormeillen.

Rukous jäi kuitenkin kesken, kun konekiväärin luotisuihku katkaisi hänet kahtia.

Baumgarten juoksi eteenpäin kivääriä rinnallaan pidellen, kun aseeseen yhtäkkiä osui luoti.

Silmänräpäystä myöhemmin hänen edessään räjähti kranaatti, joka repäisi suuren haavan hänen vasempaan poskeensa.

Baum­gartenin luokse syöksyi luodeista piittaamatta sotilas, jonka univormussa oli punainen risti, ja alkoi sitoa Baumgartenin haavaa. ­

Tämä tarttui lääkintämiehen vaatteisiin kiskoakseen hänet maahan suojaan luodeilta. Lääkintämies työnsi Baum­gartenin käden pois ja huusi tämän korvaan:

”Huolehdi sinä minusta ­sitten, kun minä haavoitun!”

Hengästyneitä miehiä alkoi kerääntyä sorapenkalle rantaa myötäilevän matalan vallin juureen yksittäin ja pienissä ryhmissä.

Valli oli ensimmäinen suoja saksalaisten tulitukselta, mutta sekin suojasi luodeilta vain hetken, sillä pian miesten niskaan alkoi putoilla kranaatteja jyrkässä kulmassa.

Moni yhdysvaltalainen huomasi meri­veden ja hiekan tehneen aseensa käyttökelvottomaksi.

Lähelle osunut kranaatti lennätti erään sotilaan päälle verisen lihanriekaleen. Kun kersantti kysyi, oliko riekale peräisin sotilaasta itsestään, tämä oli niin sekaisin, ettei ollut asiasta varma.

Maihinnousu oli vaarassa pysähtyä

Luutnantti Hans Heinze seurasi aamun verilöylyä tähystyspaikaltaan rannan keskivaiheilta ja välitti hyvät uutiset pataljoonansa päämajaan 352. jalkaväkidivisioonaan.

Heinze oli kokenut veteraani, joka oli ollut mukana muun muassa Stalingradin taistelussa. Siellä hän oli haavoittunut kolmesti, ja hänet oli evakuoitu itärintamalta jouluaattona 1942.

Nyt hän arvioi yhdysvaltalaisjoukkojen olevan hajallaan vailla johtajia ja paniikin vallassa – aivan kuten hän oli itse ollut Stalingradin raunioissa.

Heinze oli ollut asemissa yökahdesta lähtien. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja totesi, että oli unohtanut ajaa partansa.

Hän arveli, että jos taistelu jatkuisi näin kiivaana, se olisi iltaan mennessä ohi, ja päätti lykätä parranajoa siksi, kunnes yhdysvaltalaiset oli ajettu takaisin sinne mistä he olivat tulleetkin.

Maihinnousun ensimmäisen tunnin aikana yhdysvaltalaiset menettivät Omaha-rannalla yli kolmanneksen kaikista ensimmäisessä aallossa hyökänneistä, ja useimmat yksiköt hajosivat kuin akanat tuuleen.

Raskaisiin tappioihin oli monia syitä. Sotilaille oli ennen hyökkäystä kerrottu, että rannalla olisi runsaasti pommikuoppia, joihin he voisivat suojautua.

Liittoutuneiden pommikoneiden pudottamat pommit eivät kuitenkaan olleet pudonneet rannalle, kuten oli ollut tarkoitus.

Pilvet olivat roikkuneet mata­lalla rannan yllä maihinnousupäivän aamuna, ja näkyvyys oli ollut todella huono.

Pommittajat olivat pelänneet osuvansa kauempaa mereltä lähestyviin aluksiin ja pudottaneet siksi pomminsa liian myöhään, jolloin ne olivat osuneet liian kauas rannasta saksalaisten bunkkereiden ja asemien taakse.

Laivaston tulivalmistelu puolestaan oli kestänyt liian vähän aikaa, ja se oli ­ollut alimitoitettua saadakseen aikaan merkittävää tuhoa saksalaisten puolustusvarustuksille.

Suurin osa liittoutuneiden ­sotalaivojen ampumasta yli 9  000 raketista oli osunut veteen ­aiheuttamatta juuri lainkaan tuhoa.

Lisäksi monet liittoutuneiden panssarivaunuista olivat uponneet.

Sotilasinsinöörit olivat ­kehittäneet Sherman-panssarivaunujen pohjalta niin sanottuja Duplex Drive -amfibovaunuja, jotka kelluivat ympärilleen kiinnitetyn vesitiiviin purjekangaskellukkeen avulla. ­

Kanaalin yli metrin korkuiset aallot olivat kuitenkin vyöryneet kellukkeen yli ja upottaneet suurimman osan panssarivaunuista.

Omaha-rannan itäpäässä 32 panssarivaunusta vain viisi oli päässyt maihin asti.

Lännempänä maihinnousualukset olivat onnistuneet ajamaan lähemmäs rantaa, ja siellä suurempi osa panssarivaunuista oli saatu rannalle.

Vuorovesi kääntyi kello seitsemän ­aikaan, ja aallot alkoivat lyödä yhä ylemmäs rannalle hiekalla makaavien haavoittuneiden sotilaiden yli.

Harold Baum­garten pääsi haavoittumisestaan huolimatta maavallin suojaan.

Hänen ­lisäkseen vain yksi ­hänen maihinnousualuksessaan olleista miehistä oli selvinnyt maihinnousun ­ensi hetkistä elossa.

Yhdysvaltalaisten onni kääntyi

Kauempana rannikosta olevalla USS ­Augustalla kenraali Omar Bradleyllä oli vain summittainen käsitys Omaha-­rannan kaaoksesta.

Viestintä­yhteydet olivat kehnot, sillä suuri osa radiolähettimistä oli tuhoutunut tai menetetty maihinnousun rytäkässä.

Rannalle virtasi jatkuvasti lisää sotilaita. Mukana oli myös pionee­reja, joiden tehtävänä oli räjäyttää panssari­esteitä ja miinoja niin, että rannalle voitaisiin tuoda yhä enemmän joukkoja, panssarivaunuja ja muita ajoneuvoja.

Osa pioneereista päätyi kuitenkin vääriin paikkoihin muun muassa rannikon voimakkaiden merivirtausten vuoksi, ja lisäksi saksalaisten vastarinta oli monin paikoin yhä niin ankaraa, että pioneereilla oli erittäin suuria vaikeuksia tehdä työtään.

Noin kello 7.30 maihinnousua oli kestänyt jo noin tunnin, ja rannalle oli kuljetettu jo 6  000 yhdysvaltalaissotilasta, mutta harva asia oli toistaiseksi sujunut suunnitelmien mukaan.

Saksalaiset hallitsivat yhä rannalta sisämaahan johtavia teitä, ja suurin osa yhdysvaltalaisista oli yhä loukussa rannalla.

Sitten rannalle saapui 29. jalkaväki­divisioonan ­komentaja, vastikään 51 vuotta täyttänyt kenraali Norman Cota.

Hän oli tullut johtamaan miehensä pois rannalta, jossa heitä odottaisi ennen pitkää lähes varma kuolema.

Cotan mukana rannalle tuli useita korkea-arvoisia upseereita sekä raskaita ­radiolähettimiä kantavia sotilaita.

Kenraali Cotan alaiset ihailivat häntä varauksettomasti, sillä hän ei koskaan epäröinyt osallistua raskaisiin harjoituksiin tavallisten rivisotilaiden rinnalla.

Rannalle päästyään Cota suuntasi uhkarohkeasti kohti sotilaita, jotka yrittivät kauhuissaan kaivautua hiekkaan suojaan saksalaisten luodeilta.

Pistoolillaan viuhtoen ja sikari suupielestään roikkuen Cota asteli miestensä edessä ja komensi näitä kovaan ­ääneen jatkamaan etenemistä. Samaan aikaan kenraalin adjutantti yritti turhaan kiskoa häntä maahan turvaan.

”Hyvät herrat, älkäämme kuolko täällä rannalla vaan menkäämme sisämaahan kuolemaan”, Cota karjui, ja ­vähitellen hänen rohkeutensa alkoi tarttua sotilaisiin.

Yksi ryhmän sotilaista räjäytti Bangalore-torpedoksi kutsutulla putkiraivaimella aukon piikkilankaan, mutta jo ensimmäinen aukosta juossut mies sai osuman saksalaisen tarkka-­ampujan luodista.

Haavoittuneen toverin tuskainen voihkinta sai miesten rohkeuden taas horjumaan, kunnes ­Cota otti jälleen ohjat käsiinsä.

”Jos minunlaiseni vanha kehäraakki pystyy tähän, niin pystytte tekin”, hän huusi epäröiville sotilaille.

Lopulta miehet rohkaistuivat ja alkoivat kiivetä ylös jyrkästi viettävää rantatörmää.

Idempänä everstiluutnantti George Taylor 1. jalkaväkidivisioonasta rohkaisi miehiään Normandian maihinnousun ehkä kuuluisimmilla sanoilla:

”Tälle rannalle jää vain kahdenlaisia miehiä: kuolleita ja kuolevia. Hinatkaa siis ahterinne muualle täältä.”

Liittoutuneiden hävittäjäalukset olivat ajaneet hyvin lähelle rannikkoa tuhotakseen tykeillään saksalaisten tykki- ja ­konekivääriasemia, jotka olivat aiheuttaneet jo aivan liian suurta tuhoa.

”Ne tekevät joukkojemme elämästä helvettiä, ja ne on tuhottava”, amiraali Carleton F. Bryant ilmoitti radion välityksellä hävittäjille.

Saksalaisten puolustus alkoi murtua

Vaikka saksalaiset yhä hallitsivatkin Omaha-rantaa, tilanne alkoi vääjäämättä kääntyä yhdysvaltalaisten eduksi.

Rantaa puolustavat saksalaiset joutuivat odottamaan kaivattuja vahvistuksia, sillä tilanne neljällä muulla maihinnousurannalla oli saksalaisten kannalta huomattavasti vakavampi.

Omahallakin yhä enemmän yhdysvaltalaisia onnistui murtautumaan läpi piikkilankaesteistä, kiipeämään rantatöyrään huipulle ja hyökkäämään saksalaisten bunkkereihin singoilla ja liekinheittimillä.

Myös sotalaivat tuhosivat yhä useampia saksalaisasemia.

Karl Wegnerin konekivääriasemassa vartiossa ollut sotilas havaitsi yhtäkkiä liikettä aivan bunkkerin edessä ja pelkäsi tulijoiden olevan yhdysvaltalaisia.

Bunkkerin johtaja veti esiin pistoolinsa, meni bunkkerin oviaukolle ja raahasi kohta sisälle haavoittuneen saksalaisen sotilaan.

”Älkää ampuko, olen saksalainen”, mies änkytti. Hänen kasvonsa olivat veressä ja hän pyysi vettä juodakseen.

Sitten hän kertoi kaiken sujuneen hyvin, kunnes amerikkalaiset olivat alkaneet tulittaa heidän bunkkeriaan.

Silloin muut sotilaat olivat laskeneet aseensa ja vaatineet ryhmänjohtajaa antautumaan.

Bunkkerin muut sotilaat olivat olleet puolalaisia, ­elsassilaisia sekä niin sanottuja kansansaksalaisia eli saksalaista sukua olevia henkilöitä, jotka eivät olleet Saksan kansalaisia.

Kun ryhmänjohtaja oli uhannut teloittaa jokaisen, joka kieltäytyi taistelemasta, yksi miehistä oli ampunut hänet.

Haavoittunut sotilas oli ollut bunkkerin ainoa ”oikea saksalainen”, ja hän oli päässyt pakoon mutta oli haavoittunut paetessaan kranaatinsirpaleesta.

Wegnerin ryhmänjohtaja raivostui kuulemastaan ja pyysi haavoittunutta ­sotilasta näyttämään, mistä bunkkerista oli kyse.

Mies osoitti noin sadan metrin päässä sijaitsevaa bunkkeria. Wegnerin esimies nosti puhelimen kuulokkeen, mutta linja oli poikki.

Sitten hän nappasi mukaansa pari käsikranaattia, syöksyi kapinoivaa bunkkeria kohti, heitti kranaatit sinne ja heittäytyi maahan.

Pölyn laskeuduttua hän nousi palatakseen omaan bunkkeriinsa mutta kuoli saman tien vihollisten luoteihin.

Wegner tovereineen järkyttyi perinpohjin. Ryhmänjohtaja oli ensimmäinen heidän tuntemansa ihminen, joka oli kuollut taistelussa – ja vieläpä aivan heidän silmiensä edessä.

Saksalaisten luottamus alkoi horjua

Saksan puolustuksen komentajille tilanne oli aivan yhtä epäselvä kuin yhdysvaltalaisillekin.

Komentokeskukseen tihkui kyllä tietoa menetetyistä bunkkereista ja ­asemista, mutta osa ilmoituksista oli ­virheellisiä ja johtui siitä, että viestintä­yhteydet olivat katkenneet.

Saksalaisten tykit tulittivat yhä rantaa, mutta tykistön komentaja joutui ­ilmoittamaan 352. divisioonaa johtavalle kenraaliluutnantti Dietrich Kraissille kranaattien olevan loppumaisillaan.

55-vuotias Kraiss oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, ja hänet oli palkittu arvostetulla rautaristillä saa­vutuksistaan itärintamalla.

Rannikolta kuuluvat uutiset huolestuttivat Kraissia, joka otti yhteyttä alueen ilmatorjunnasta vastaavaan upseeriin ja ilmoitti tarvitsevansa ­tulitukea.

Tämä kuitenkin protestoi ja huomautti, että hänen tehtävänsä oli pitää vihollisen lentokoneet poissa Normandian rannikon ilmatilasta.

Kraiss raivostui ja muistutti miestä siitä, että tämä oli juuri saanut käskyn korkea-­arvoisemmalta upseerilta.

Karl Wegnerin bunkkerissa tilanne oli hetkessä muuttunut vaaralliseksi. Ryhmänjohtaja oli kuollut, ja miehet olivat eristyksissä.

”Sinä kai johdat nyt bunkkeria?” yksi sotilaista sanoi Wegnerille, josta oli tullut kolmikon korkea-arvoisin ­sotilas.

”Mitä tässä on johdettavaa?” Wegner ajatteli itsekseen tietämättä, mitä tehdä.

Kun joku kertoi Wegnerille, että ryhmä oli pian käyttänyt loppuun kaikki 15  000 MG42-konekiväärin ammusta, tämä ei voinut kuin tuijottaa epäuskoisena lattialla lojuvia tyhjiä hylsyjä.

Wegneriä pelotti jäädä bunkkeriin taistelemaan, mutta vielä kauheampi oli ajatus lähteä bunkkerista ja pyrkiä turvaan kauemmas rannasta.

Hitlerin nimenomaisen määräyksen mukaan perääntyminen oli kiellettyä ja jokaisen yksikön oli pidettävä asemansa viimeiseen ammukseen ja mieheen.

Wegner oli ­lisäksi kuullut itärintaman veteraaneilta, että Saksan sotilaspoliisit teloittivat armotta kaikki sotilaat, jotka uskalsivat perääntyä asemistaan.

Pelostaan huolimatta Wegner päätti lopulta kerätä kaikki jäljellä olevat ammukset ja kranaatit ja paeta bunkkerista kahden toverinsa kanssa.

Saksa joutui puolustuskannalle

Alhaalla rannalla Harold Baumgarten jatkoi taistelua haavoittumisestaan huolimatta.

Aamun kuluessa rantatörmälle edenneet yhdysvaltalaiset onnistuivat varmistamaan itselleen jalansijan sisämaasta ja etenivät taistellen vääjäämättä kohti Collevillen ja Viervillen kyliä.

Liittoutuneiden oli kuitenkin vielä vallattava rannikolta sisämaahan johtavat maantiet, jotta he saisivat panssarivaunut ja muut ajoneuvot ajettua pois rannalta.

Hitlerin voittamaton Atlantin valli oli monin paikoin murtunut, ja kenraali­luutnantti Kraiss pyysi komentokeskuksesta reservijoukkoja puolustuksen tueksi.

Lisäjoukot olivat kuitenkin tuntien matkan päässä. Rannikon puolustajien oli tultava toimeen jo valmiiksi riittämättömine joukkoineen.

Saksalaiset olivat aamun kuluessa ­menettäneet useita upseereita, ja luutnantti Hans Heinzestä oli tullut taistelun tiimellyksessä komp­pa­nianpäälli­kkö.

Hän pani huolestuneena merkille, että saksalaisten taistelutahto alkoi horjua.

Ilmavoimat loistivat poissaolollaan, ja liittoutuneiden pommikoneet hallitsivat Norman­dian ilma­tilaa kohtaamatta mainittavaa vastarintaa.

Lisäksi saksalaisilta alkoivat loppua ammukset.

Jopa vangiksi otettujen yhdysvaltalaisten näkeminen lannisti saksalaisia, jotka katsoivat kateellisina vihollisen nyky­aikaisia varusteita, kuten puoliautomaattisia aseita, joihin heillä oli yllin kyllin ammuksia, sekä ylenpalttisia muona- ja tupakka-annoksia.

Heinzen ­aamuinen optimismi oli tiessään.

Kraiss määräsi kauemmas sisämaahan sijoitetun tykistön hätätilaan siihen asti, että ammuksia saataisiin lisää.
Tykkejä sai laukaista enää saksalaisten asemien puolustamiseksi äärimmäi­sessä hädässä.

Sodankäyntiä paukkupanoksilla

Karl Wegnerin johtama kolmikko onnistui livahtamaan bunkkeristaan ehjin nahoin ja kohtasi vähän matkan päästä rannikosta toisen saksalaisryhmän.

Kävellessään hieman kauempana sijaitsevaan saksalaiseen asemaan he ohittivat viisi-kuusi kuollutta maanmiestään, jotka olivat ilmeisesti kuolleet liittoutuneiden hävittäjäpommittajien iskussa.

Kolmikko otti kaatuneiden ammukset talteen ja jatkoi matkaansa. Yhtäkkiä Wegner tajusi, että oli viimeksi syönyt edellisenä päivänä.

Hän löysi repustaan leipäpalasen ja mursi siitä palan Willille. Kolmikko joutui tuon tuostakin piiloutumaan puiden alle vihollisen koneilta.

Kun Wegner tovereineen lopulta pääsi saksalaisten asemaan, sen päällikkö tivasi tiukasti, mitä he siellä tekivät.

Kukaan miehistä ei uskaltanut vastata, sillä pahimmassa tapauksessa heidät ­olisi voitu ampua karkureina.

Upseeri ­antoi kuitenkin asian olla – hän tarvitsi jokaisen taistelukuntoisen miehen.

Wegner liitettiin saman tien uuteen yksikköön, ja hän sai lisää ammuksia.

Osa niistä oli kuitenkin harjoituskäyttöön tarkoitettuja paukkupanoksia. Wegner valitti asiasta, mutta turhaan.

”Kuuntele”, ammuksia jakava sotilas tokaisi, ”amerikkalaiset eivät ole kuin neukut, he pitävät henkeään arvossa. Jos joudut pulaan, säästä kovat panokset ja ammu jenkkejä näillä. He maastoutuvat takuuvarmasti, niin että sinulle jää aikaa paeta.”

Sotilas kertoi myös, että moni saksalainen oli päivän mittaan joutunut sotimaan paukkupanoksilla.

Sillanpääasema varmistui

Kello 11.30 aikaan yhdysvaltalaiset saivat vallattua tien, joka johti Omaha-­rannalta Saint Laurentin kylään.

Se oli pelkkä hiekkatie, mutta pioneereilta vei silti aikaa raivata se miinoista ja ­tasoittaa tie puskutraktoreilla, jotta panssarivaunut ja muut panssariajoneuvot pystyivät ajamaan sitä pitkin.

Liittoutuneet olivat nyt saavuttaneet yhden tavoitteistaan, vaikka tien varressa olevista saksalaisten bunkkereista taisteltiinkin yhä ankarasti.

Reilu tunti myöhemmin yhdysvaltalaiset valtasivat toisen tien, joka johti Viervilleen.

USS Texasin ampuman raskaan ­tykistökeskityksen jälkeen tietä vartioivan bunkkerin noin 30 saksalaista sotilasta antautuivat hyökkääjille. Omaha-­rannan taistelu oli kääntynyt ­lopullisesti yhdysvaltalaisten eduksi.

Saksalaiset saivat myöhemmin päivällä vahvistuksia, mutta he eivät enää pystyneet pysäyttämään yhdysvaltalaisia, joita virtasi yhä tasaiseen tahtiin rannalle ja sieltä sisämaahan päin.

Kenraaliluutnantti Kraiss upseereineen suunnitteli yhä laajamittaista yöllistä vastaiskua, mutta sitä ei koskaan toteutettu. Yhdysvaltalaiset olivat tulleet Normandiaan jäädäkseen.

Raskaita tappioita molemmin puolin

Kesäkuun 6. päivän kääntyessä iltaan yhdysvaltalaisten tappiot Omaha-rannalla olivat 2  400 kuollutta ja haavoittunutta.

Saksalaisten tappioista ei ­ollut varmaa tietoa, mutta niiden arvioitiin olevan noin tuhat miestä.

Harold Baumgartenin maihinnousu päättyi illansuussa. Hän sai osuman leukaansa ollessaan kävelemässä rannalta pois johtavalla tiellä.

Baumgarten antoi itselleen morfiinipistoksen ja vaipui uneen. Kun hän seuraavana päivänä makasi rannalla odottamassa eva­kuointia, saksalainen tarkka-­ampuja ampui häntä vielä polveen kuin hyvästiksi.

Baumgartenille tehtiin myöhemmin kaikkiaan 23 leikkausta.

Karl Wegnerin sota loppui heinäkuun puolivälissä taisteluihin, jotka raunioittivat noin 30 kilometrin päässä Omaha-rannasta sijaitsevan Saint-Lôn kaupungin.

Wegner taisteli toverinsa Willin rinnalla, kun tämä sai osuman vatsaansa ja keuhkoihinsa. Wegner polvistui Willin viereen ja katseli voimattomana, miten tämän tila heikkeni.

”Karl, kestinkö minä kaikki kauheudet vain kuollakseni täällä raunioiden keskellä? Siinä ei ole mitään järkeä”, Willi nyyhkäisi hiljaa ja kuoli.

Willin kuoltua Karl Wegner antautui yhdysvaltalaisille yhdessä kahden muun saksalaissotilaan kanssa.

Hans Heinze oli juuri aikeissa ­tuhota ­yhdysvaltalaisen panssarivaunun, joka vyöryi tiilikasojen yli Saint-Lôn keskustassa, kun häntä ammuttiin kylkeen.

Haavoittunut Heinze heilutti epätoivoisesti nenä­liinaansa, jotta tankki ei ajaisi hänen ­ylitseen.

Hänen yllätyksekseen tankki pysähtyi, sen luukku avattiin ja yhdysvaltalaissotilas kysyi mitä hän ­halusi.

Heinze vastasi haluavansa vain päästä pois ­alta, ja hänen ihmetyksekseen ­yhdysvaltalaisten kolonna pysähtyi odottamaan, että kaksi Heinzen toveria sai raahattua hänet turvaan.

Myöhemmin Heinze kuljetettiin kotiin Saksaan.

Kenraaliluutnantti Dietrich Kraiss haavoittui elokuun alussa 1944 Saint-Lôn lähellä ja kuoli haavoihinsa pari päivää myöhemmin.

Taistelut Pohjois-­Ranskassa kuitenkin jatkuivat kiivaina vielä pitkään, ­ennen kuin liittoutuneet lopulta murskasivat saksalaisten vastarinnan ja alkoivat edetä kohti Berliiniä ja lopullista voittoa.