Laskuvarjojääkärien piti olla valmiita viettämään pitkiäkin aikoja saksalaisten linjojen takana, ja siksi he hyppäsivät 40 kiloa painavien varusteiden kanssa. 

© Roger-Viollet/Polfoto & Getty Images/AOP

Laskuvarjojoukot alustivat maihinnousua väijytyksellä taivaalta

Joukko yhdysvaltalaisia laskuvarjosotilaita otti varas­lähdön kauan odotettuun Normandian maihinnousuun jo edeltävänä yönä ja hyppäsi vihollisen linjojen taakse Pohjois-Ranskaan. Pimeydessä juuri mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan, ja suuri osa sotilaista päätyi vääriin paikkoihin.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019 teksti Af Esben Sylvest

Potkurikoneiden meteli oli niin korviahuumaava, että monet eteläenglantilaiset tulivat yöpaidoissaan ulos tiirailemaan taivaalle.

Kello lähestyi puolta yötä, ja pian olisi tiistai 6. kesäkuuta 1944. Lähes 7 000 Yhdysvaltojen 101. maahanlaskudivi­sioonan laskuvarjosotilasta oli harjoitellut kuukausia tätä tehtävää varten. 

Nyt he istuivat 443 miehistönkuljetus­koneessa. Jotkut vetivät hermosauhuja ja ajattelivat rakkaitaan kotipuolessa, jotkut jännittivät niin, että oksensivat, ja jotkut vain rukoilivat hiljaa.

Yhdessä koneista istui 101. maahanlaskudivisioonan komentaja, kenraali Maxwell Taylor. 42-vuotias Taylor oli osoittanut urheutensa salaisessa tehtävässä saksalaislinjojen takana Italiassa vuotta aiemmin, mutta laskuvarjohyppääjänä hän oli vasta aloittelija. Hän odotti jännittyneenä tehtävää ja viidettä hyppyään.

Kun koneet olivat ehtineet Englannin kanaalin ylle, saksalaisten ilma­torjunta avasi tulen miehittämiltään Jerseyn ja Guernseyn saarilta Englannin kanaalissa. Eräs yhdysvaltalaissotilaista naureskeli, että heitä ammuttiin saarilta, jotka olivat antaneet nimensä rauhaa rakastaville lehmäroduille.

”Mitä helvettiä tapahtui?” yksi sotilaista huudahti kuullessaan saksalaisten osuvan erääseen kuljetuskoneista.

”Joku meidän hävittäjistämme ampui sakemannin alas”, hänen esimiehensä valehteli pitääkseen mielialaa yllä.

Muutaman minuutin kuluttua kenraali Taylor miehineen hyppäisi ulos pimeyteen ja käynnistäisi kauan odotetun hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja avaisi siten Eurooppaan länsirintaman.

DC-3-koneesta sotilaskäyttöön kehitetty C-47 Skytrain kuljetti laskuvarjosotilaat Ranskaan. Saksalaisten ilmatorjuntatulituksesta huolimatta 820 lentokoneesta vain 21 putosi.

© Getty Images/AOP

”Pystysuuntainen saarto”

Kesällä 1944 laskuvarjojoukot olivat vielä uusi aselaji. Yhdysvaltojen ensimmäisen armeijan komentaja, kenraali Omar Bradley kuitenkin vaati niiden tukea, muuten hän ei suostuisi lähettämään mie­hiään Normandiaan.

Suunniteltu maihinnousualue Cotentinin niemimaan itäpuolella oli jaettu viiteen rantakaistaleeseen, ja Bradleyn miesten maihinnousupaikka oli saanut koodinimen Utah Beach eli Utah-ranta. 

Saksalaiset olivat järjestelmällisesti avanneet rannikolla jokien tulvaportteja ja antaneet veden tulvia laajoille maa-alueille, joten Utah Beachilta pääsi pois vain muutamia harvoja teitä pitkin. 

101. maahanlaskudivisioonan tehtävä, jonka koodinimi oli Albany, oli ottaa tiet hallintaansa, jotta maihin­nousujoukot eivät jäisi mottiin rannalle ja jotta saksalaiset eivät saisi tuotua rannalle vahvistuksia.

Strategiasta käytettiin ilmaisua vertical envelopment, ”pystysuuntainen saarto”, sillä tavanomaisen sivuilta tulevan pihtiliikkeen sijaan saksalaiset oli tarkoitus saartaa rannalta ja ilmasta.

Cotentinin niemimaan kärjessä sijaitseva Cherbourgin satamakaupunki olisi tärkeä hyökkäysjoukkojen huoltokuljetuksille. 

Saksan Normandian rannikkopuolustuksen komentaja, ”aavikko­ketuksi” kutsuttu Erwin Rommel, oli sijoittanut useita valiorykmenttejä Cotentinille, ja toukokuun lopussa 1944 liittoutuneet näkivät ilmakuvista saksalaisten juntanneen 3–4 metriä pitkiä paaluja maahan oletetulle maihinnousualueelle. 

Nuo ”Rommelin parsat” tekivät maahan­laskut alueelle laskuvarjoilla tai liito­koneilla erittäin vaaralliseksi, ja niinpä liittoutuneet sopivat kaikessa kiireessä uusista maahanlaskualueista.

Pilotit lensivät sokkoina

Koneet lensivät kolmen koneen V-muodostelmissa, jotka puolestaan muodostivat osia 36:n tai 45 koneen suurissa V-muodostelmissa. 

Kun koneet tulivat Cotentinin ylle vähän puolen yön jälkeen, ne kohtasivat paksun pilvimuurin, jota liittoutuneiden meteorologit eivät olleet pys­tyneet ennustamaan. Näkyvyys katosi täysin, mikä aiheutti muodostelmissa täyden kaaoksen. 

Lentäjät eivät nähneet edes oman kolmikkonsa muiden koneiden sinisiä muodostelmavaloja, ja koska lentäjiä oli vaadittu noudattamaan ehdotonta radiohiljaisuutta, he lensivät käytännössä sokkoina.

Yliluutnantti Robert Ingram oli yksi sadoista lentäjistä, jotka olivat kuluneina kuukausina harjoitelleet lukemattomia kertoja tiivistä muodostelmalentoa. 

Nyt hän oli oman kolmikkonsa toisena siipimiehenä. Läpinäkymättömässä pilvessä hän pyrki yhä lähemmäs paikkaa, jossa hän oletti johtajan lentävän.

”Uskoin varmasti näkeväni hänen sinisen muodostelmavalonsa, ennen kuin ajautuisin liian lähelle”, Ingram kertoi myöhemmin. 

Kun he lopulta pääsivät pilvestä, Ingramin oikea siiven­kärki oli alle metrin päässä toisen siipimiehen vasemmasta siivenkärjestä – ja niiden välissä oli vielä johtajan koneen sivuperäsin! Muu muodostelma oli kuitenkin hajonnut niin, ettei Ingram nähnyt yhtäkään 42 muusta suuren V-muodostelmansa koneesta.

Päästyään pilvestä lentäjillä oli vain muutama minuutti aikaa paikallistaa maahanlaskualueensa saksalaisten ankarassa tulituksessa. 

Monet lentäjät olivat menettäneet yhteyden muodostelmansa johtajaan, ja vain johtajilla oli vastaanotin, jonka avulla he suunnistivat kohti heille osoitetun maahanlaskualueen radiolähetintä. Ensimmäisinä alueelle lennätetyt sotilaat olivat vieneet lähettimet suunnitelluille maahanlaskualueille.

Lentäjien ei kuitenkaan auttanut muu kuin jatkaa eteenpäin, sillä tiukkojen ohjeiden mukaan laskuvarjosotilaiden oli hypättävä alueelle joka tapauksessa riippumatta siitä, löytyikö heille määrätty hyppyalue vai ei. Lentäjien oli myös käsketty pitää ehdottomasti kurssinsa ilmatorjuntatulituksesta huolimatta.

Yhdysvaltalaisristeilijä USS Quincyn kannelta tarkkailijat näkivät, kuinka taivaalta syöksyi ajoittain tulipalloja kohti maata. Aina sellaisen nähdessään he vetäisivät syvään henkeä ja toivoivat sen jäävän viimeiseksi.

Kussakin kuljetuskoneessa oli 16–18 laskuvarjosotilasta, jotka valmistautuivat hyppäämään ja kytkivät laukaisuhihnansa koneen sisällä kulkevaan vaijeriin. Minuutit matelivat tulituksen jatkuessa kiivaana heidän ympärillään. Miehet odottivat lentäjältä vihreää valoa, jotta he saisivat luvan hypätä ulos lentävästä ruumisarkustaan.

Lentäjiä oli ohjeistettu lentämään vain 200 metrin korkeudessa ja hidastamaan noin 170 kilometrin tuntinopeuteen ennen vihreän valon sytyttämistä. Sen sytyttyä sotilaat olivat ulkona 15 sekunnissa. 

Jotkut huusivat hypätessään ”Bill Lee” kunnianosoituksena 101. maahanlaskudivisioonan ensimmäiselle komentajalle, jotkut tekivät ristinmerkin, ja jotkut tarvitsivat pienen tönäisyn päästäkseen ulos koneesta. ”Minulla on varmaan päässä vikaa”, huikkasi yksi sotilas ennen hyppyään.

Britannian yleisradioyhtiön BBC:n toimittaja Ward Smith oli mukana yhdessä koneista ja kuvaili tunnelmia:

”En koskaan unohda noita viimeisiä kohtalokkaita minuutteja ennen hyppyä. Kuin jähmettyneinä seisovia vakavailmeisiä miehiä, jotka oli lastattu kuin kuormajuhdat niin että he tuskin pystyivät seisomaan ilman tukea.” 

Saksalaisten ilmatorjuntapatterit onnistuivat pudottamaan vain jokusen miehistönkuljetuskoneen.

© Bridgeman

Sotilaat eksyivät kauas toisistaan

Jotkut koneet lensivät liian matalalla, jolloin hyppääjien varjot eivät ehtineet aueta kunnolla. Moni mursi nilkkansa iskeytyessään voimalla maahan, osa tuli selälleen ja halvaantui. 

Yksi sotilaista näki maahan päästyään toisen kuljetus­koneen lentävän niin matalalla, että yksikään hyppääjien laskuvarjoista ei ehtinyt aueta ja kaikki 18 sotilasta murskautuivat maahan. Sotilas kertoi järkyttyneenä äänen olleen samanlainen kuin jos kuorma-auton lavalta olisi pudoteltu vesimeloneja.

Suurin osa 7 000 sotilaasta päätyi kauas maahanlaskualueiltaan, jotkut jopa 20 kilometrin päähän. Epäonnisimmat hyppäsivät tulviville alueille ja hukkuivat varusteidensa painosta.

18-vuotias Dick Thorne oli viime hetkellä liittynyt laskuvarjojoukkoihin eikä ollut vielä saanut edes rykmenttinsä timanttitunnusmerkkiä kypäräänsä, kun hän jo istui ­koneessa matkalla Normandiaan. 

Hypättyään hän ehti kahdeksan sekuntia kestäneen ilmalentonsa ajan nähdä taivaan halkovia valojuovia sekä etäällä maahan iskeytyvän lento­koneen. Sitten hän tunsi sujahtavansa kylmään veteen ja osuvansa puolentoista metrin syvyydessä pohjamutaan. 

Hän ponnisti pinnalle haukkomaan henkeään mutta painui jälleen pinnan alle. Tuuli tarttui hänen avonaiseen laskuvarjoonsa ja heitteli häntä ympäriinsä vedessä, ja hän nieli litratolkulla vettä. 

Hän kertoi nähneensä lopulta jopa paljon valojuovia voimakkaamman valo­ilmiön, jonkinlaisen kuoleman enteen, ennen kuin hän sai vihdoin leikattua laskuvarjonsa irti.

Thorne nousi pärskien pinnalle ja löysi pian toisen samasta koneesta hypänneen nuorukaisen. Pitkään aikaan he eivät kuitenkaan nähneet ketään muita. 101. maahanlaskudivisioonan sotilaat olivat hajallaan yksin tai pienissä ryhmissä vihollislinjojen takana.

Myös kenraali Taylor huomasi kadottaneensa kaikki hyppytoverinsa, kun hän kiemurteli irti laskuvarjostaan keskellä hölmistyneitä ranskalaislehmiä.

Vasta parinkymmenen minuutin kuluttua hän löysi ensimmäisen maanmiehensä, ja huojentuneena hän syleili tätä vaistomaisesti. 

Yössä käytiin julmia taisteluita

Sota on aina kaoottista, mutta yö Cotentinilla kehkeytyi pian silkaksi mieli­puolisuudeksi, kun taivaalta laskeutui yllättäen tuhansia sotilaita keskelle pahaa-aavistamattomia saksalaisrykmenttejä ja uinuvia ranskalaiskyliä. 

Eri puolilla Cotentinia puhkesi kiivaita yhteenottoja, ja saksalaissotilaat ryntäilivät joka suuntaan, kun raportteja yhdysvaltalaisten ilmaantumisesta alueelle alkoi saapua sieltä täältä.

Yön mittaan alueen saksalaiskomentaja kenraaliluutnantti Erich Marcks lähetti kolme reservipataljoonaa kohti Cotentinia. 

Kolmen pataljoonan reilut 2 000 miestä lähtivät Bayeux’n kaupungista läheltä Omaha Beachiksi nimettyä rantakaistaletta, jonne liittoutuneiden maihinnousujoukkoja oli saapumassa muutaman tunnin kuluttua. 

Kun Marcksille valkeni, mitä oli tapahtumassa, hän määräsi miehet pian takaisin. Sisämaan saksalaiset saisivat pärjätä keskenään.

Hitlerin jo aiemmin antaman käskyn mukaan kaikki vihollisten erikoisjouk­kojen sotilaat tuli ampua, eivätkä yhdysvaltalaisetkaan vaivautuneet ottamaan saksalaisia sotavangeiksi. Yön taistelut olivatkin länsirintaman julmimpia koko toisen maailmansodan aikana.

Eräs sotilas kertoi myöhemmin nähneensä kaksi kuollutta yhdysvaltalaista, joiden irtileikatut sukuelimet oli tungettu heidän suuhunsa. Hänen kapteeninsa komensi tämän jälkeen: ”Emme takuulla ota yhtään vankia. Ampukaa ne siat!”

Yön edetessä teloitukset ja julmuudet vain yltyivät.

Eräs luutnantti sai vasta viime hetkellä pysäytettyä yhdysvaltalaissotilaat, jotka olivat kylmästi teloittamassa maassa aseettomina makaavia ja armoa anovia saksalaisnuorukaisia.

Yhdysvaltalaiset olivat vihan vimmassa, koska joku saksalainen oli tappanut puihin takertuneita laskuvarjosotilaita liekinheittimellä.

Yllätysmomentti toimi

Yön pimeydessä yhdysvaltalaiset turvautuivat etenkin veitsiin ja käsiaseisiin. Ampuma-aseiden ääni olisi paljastanut heidän sijaintinsa, ja niillä olisi ollut riski osua myös omiin pimeydessä vellovassa kaaoksessa. Myös 40-vuotias eversti Howard Johnson oli ottanut mukaansa paljon lähitaisteluaseita.

Johnson oli melkoinen persoonallisuus, elävä legenda, jolla oli takanaan jo yli sata hyppyä. Hän oli aikanaan keskeyttänyt laivastoakatemian eikä ollut sen jälkeen päässyt lentäjäksi liian heikon näkönsä vuoksi, mutta laskuvarjo­joukoista hän oli löytänyt paikkansa.

Puhuessaan miehilleen päivää aiemmin hän oli kohottanut taisteluveitsensä ilmaan ja huutanut innostavasti:

”Vannon teille, että ennen seuraavaa päivänkoittoa tämä veitsi vielä painuu Ranskan vastenmielisimmän ja mieleltään mustimman natsisian sydämeen.”

Johnson turvautui silti ensimmäiseksi pistooliinsa, kun hän kohtasi heti laskeuduttuaan saksalaissotilaan. Hän ampui kaksi laukausta ja kuuli huudon, minkä jälkeen oli aivan hiljaista. Sitten hän alkoi määrätietoisesti etsiä ympärilleen miehiä suorittamaan yön tehtäviä.

Yhdysvaltalaissotilaita hiipi kaikkialla kuulostellen merkkejä vihollisesta ja peläten koko ajan saavansa yhtäkkiä pistimen selkäänsä. 

Jotkut väittivät voivansa haistaa lähestyvät saksalaiset jo kaukaa näiden voimakkaanhajuisen tupakan takia, jotkut puolestaan olivat tunnistavinaan saksalaisten nahkavarusteiden nitinän. Jos pensaiden suojissa etenevät yhdysvaltalaiset näkivät tiellä saksalaisjoukkoja, he heittivät näitä kohti käsikranaatteja.

101. maahanlaskudivisioonan tehtävänä oli varmistaa Utah Beachille vieviä tärkeitä teitä, siltoja ja muita liikenteen solmukohtia. Sotilaiden piti toimia 600 miehen rykmentteinä, mutta nyt miehet olivatkin hajallaan pitkin Cotentinin maaseutua.

Pienemmät satunnaisesti kootut ryhmät pääsivät kuitenkin yön mittaan oikeisiin kohteisiin, ja monin paikoin yhdysvaltalaiset olivat kohteissa jo ennen saksalaisia. Paikoin kuitenkin yhdysvaltalaisten ja saksalaisten välille puhkesi ankaria taisteluita. 

Yhdysvaltalaisilla oli yllätysmomentti puolellaan, eikä hämmentyneille saksalaisille koskaan syntynyt kunnon kuvaa vihollisten määrästä ja tavoitteista. Jopa selvästi alivoimaiset yhdysvaltalaisryhmät saivat useita saksalaisyksiköitä antautumaan tai pakenemaan paikalta.

Puolustajien taistelutahto vaihteli

Komentoalus USS Bayfieldilla valmisteltiin yhdysvaltalaisten maihinnousua Utah Beachille ja odotettiin jännityksellä uutisia Cotentinista. 101. maahanlaskudivisioonan hyökkäys oli ratkaisevan tärkeä maihinnousun kannalta.

Cotentinia oli puolustamassa noin 25 000 saksalaissotilasta, mutta joukoissa oli kokeneiden taistelijoiden lisäksi myös 12 000 heikosti varusteltua 709. divisioonan sotilasta, joiden keski-ikä
oli 36 vuotta, sekä pakkovärvättyjä itäeurooppalaisia, joiden taistelutahto oli olematon.

Yhdysvaltalaissotilaat kertoivat esimerkiksi eräästä bunkkerista, jossa oli 12 puolalaissotilasta ja saksalainen kersantti. 

Asetuttuaan bunkkerin ulkopuolelle yhdysvaltalaiset kuulivat sisältä laukauksen, huutoja ja naurua, ja sen jälkeen puolalaiset tulivat bunkkerista kädet päänsä päällä. 

Heillä ei ollut mitään halua taistella yhdysvaltalaisia vastaan, ja he olivat ampuneet saksalaiskersanttinsa voidakseen antautua.

Kun maihinnousupäivä valkeni, kenraali Taylorilla ei ollut mitään käsitystä siitä, missä suurin osa hänen divisioonansa 7 000 miehestä oli, mutta hän oli vakuuttunut erikoiskoulutettujen miestensä kyvystä pitää itsestään huolta vihollislinjojen takana. 

Hän itse oli koonnut sekalaisen sadan miehen joukon, joka varmisti liittoutuneille yhden rannalle johtavan tien hallinnan.

101. maahanlaskudivisioonalla oli viisi tehtävää Utah Beachin takana hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä. Kun aurinko laski 6. kesäkuuta, useimmat niistä oli suoritettu. 101. maahanlasku­divisioona onnistui neljässä viidestä tehtävästään.

© Getty Images/AOP

Maahanlaskujoukkoja kunnioitettiin

Aamunkoitossa yhdysvaltalaiset hallitsivat kolmea neljästä rannalle johtavasta tiestä, ja pian he saivat haltuunsa myös neljännen. 

Osa saksalaisista ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja sitä, että kyseessä oli liittoutuneiden suurmaihinnousu, ennen kuin oli liian myöhäistä. Jotkut nukkuivat onnellisen tietämät­töminä hyökkäyksestä, jotkut söivät kaikessa rauhassa aamiaista.

Kun liittoutuneiden maihinnousu­joukot saapuivat Utah Beachille aamunkoitteessa, 101. maahanlaskudivisioona oli jo tehnyt osuutensa. 

Rannikon saksalaisjoukot jäivät yksin, sillä kauempana sisämaassa laskuvarjosotilaat estivät saksalaisvahvistuksia pääsemästä rannalle. ”Pystysuora saarto” oli onnistunut; oli alkanut uudenlaisen sodankäynnin aika.

Yhdysvaltalaiskenraali Ted Roosevelt Jr. nousi maihin Utah Beachillä ensimmäisessä aallossa, ja kun hän kesäkuun 6. päivän iltana tapasi erään 101. maahanlaskudivisioonan everstin Ranskassa, hän otti sotilastervehdyksen jälkeen kypäränsä pois päästään ja sanoi:

”Olisin valmis ottamaan hatun päästäni jokaikisen 101. maahanlaskudivi­sioonan miehen edessä.”

Onnistumisella oli kuitenkin ollut kova hinta. 101. maahanlaskudivisioona oli menettänyt tuona yönä lukuisia sotilaita. 7 000 sotilaasta yli tuhat oli kuollut, haavoittunut, kadonnut taistelussa tai jäänyt vangiksi.

Lue lisää

Joseph Balkoski: Utah Beach, Stackpole Books, 2005. Mark Bando: 101st Airborne – The Screaming Eagles at Normandy, Zenith Press, 2011. Antony Beevor: D-Day – The Battle for Normandy, Penguin Group, 2009.

Ehkä sinua kiinnostaa...