Churchillin naisagentit sytyttivät Euroopan liekkeihin

Vuonna 1940 Winston Churchill perusti naisvakoojien verkoston, johon kuului muun muassa leipurin apulainen, sairaanhoitajia ja jopa intialainen prinsessa. Naisten vaarallinen tehtävä oli tukea vastarintaa Saksan miehittämässä Euroopassa.

Vuonna 1940 Winston Churchill perusti naisvakoojien verkoston, johon kuului muun muassa leipurin apulainen, sairaanhoitajia ja jopa intialainen prinsessa. Naisten vaarallinen tehtävä oli tukea vastarintaa Saksan miehittämässä Euroopassa.

Nancy Waken sydän löi ­tyhjää, kun hän vilkaisi ­taakseen: kaksi saksalaista Henschel-lentokonetta oli irtautunut muodostelmasta ja syöksyi kohti mutkaista vuoristotietä, jota pitkin Wake ajoi kuorma-autolla.

Lentokoneiden moottorien pauhu peitti kaikki muut äänet paitsi koneiden konekiväärien papatuksen. Luodit iskeytyivät maantien hiekkaan kuorma-auton eteen ja viereen, ja kun lentokoneet kaartoivat takaisin yläilmoihin, Wake näki peruutuspeilistä, että kuorma-auton lava oli täynnä luodinreikiä.

33-vuotias Wake ehti tuskin päästää suus­taan pari ranskankielistä kiro­­sa­naa, kun toinen saksalaiskone jo kaartoi takaisin kohti kuorma-autoa, joka oli nyt ehtinyt suojattomalle tieosuudelle. Toinen kone kaarsi vastakkaiseen suuntaan etsimään tuhansia Rans­kan vastarintaliikkeen taistelijoita, jotka piileksivät Auvergnen vuoristoylängöllä.

Naisagentti auttoi vastarintaliikettä

Nancy Wake oli yksi Britannian salaisen vakoilu­organisaation SOE:n tehokkaimmista agenteista Ranskassa. Hän johti noin 7  000 maqui­sardin eli Ranskan vastarintataistelijan verkos­toa Auvergnen alueella Keski-Ranskassa. Nyt, 21. kesäkuuta 1944, vastarintasissit olivat vaikeuk­sissa, sillä heillä oli kannoillaan noin 22  000 Saksan SS-sotilasta.

Saksalaiset olivat saartaneet vastarintajoukot Auvergnen vuoristoylängölle, ja Wake yritti välittää tietoja toisistaan eristyksiin joutuneiden sissijoukkioiden välillä ja koordinoida niiden taistelua. Hän myös toimitti sisseille aseita ja ammuksia, joita liittou­tuneet olivat pudottaneet alueelle lento­koneis­ta.

Ei ollut sattumaa, että saksalaiset yrittivät metsästää vastarintajoukkoja juuri nyt. Liittoutuneet olivat pari viikkoa aikaisemmin nousseet maihin Normandiassa, ja vastarintaliike oli siitä lähtien tehnyt kaikkensa pitääkseen saksalaiset kiireisinä. Tavoitteena oli tukea liittoutuneiden etenemistä Pohjois-Ranskassa sekä valmistella liittoutu­neiden joukkojen tulevaa maihinnousua Etelä-Ranskaan.

Nancy Wake toimi Ranskan vastarinta­liikkeessä, ennen kuin britit värväsivät hänet SOE:n palvelukseen.

© Australian War Memorial & nzedge.com

SOE oli Churchillin salainen armeija

Sanavalmis Nancy Wake oli entinen ­sairaanhoitaja, freelancetoimittaja ja äveriään teollisuuspohatan vaimo. Hän oli myös yksi noin 40 naisesta, jotka ­Britannian SOE eli Special Operations Executive oli vuodesta 1940 lähtien värvännyt salaisiin operaatioihinsa.

Organisaation ­perustaja oli Britannian pääministeri Winston Churchill, jonka ohje SOE:n ensimmäiselle johtajalle oli ollut ”sytyttää Eurooppa liekkeihin”.

Kaikki eivät kuitenkaan hyväk­syneet SOE:ta ja sen toimintatapoja, ja SOE:ta pilkattiinkin Britanniassa muun muassa ”Likaisen sodan­käynnin minis­teriöksi” sekä ”Churchillin salaiseksi armeijaksi”.

Pommi polkupyörän korissa

Pian perustamisensa jälkeen ­kesällä 1940 SOE oli alkanut värvätä rivei­hinsä myös naisia, joilla katsottiin olevan monen­laisia etuja miespuolisiin kollegoihinsa verrattuna.

Etenkin miehitetyssä Ranskassa oli totuttu siihen, että naiset liikkuivat usein yksinään, sillä moni mies oli viety saksalaisten vankileireille tai pakkotyöhön. Ranskalaisnaiset kulkivat paikasta toiseen usein polkupyörällä kuljettaen sen korissa ruokaa ja muuta tavaraa.

Naispuolisten agenttien oli helppo sulautua pyöräi­levien ranskattarien joukkoon. Käsilaukussaan tai pyöränsä korissa he kuljettivat salaisia viestejä, räjähteitä, karttoja ja jopa viestilaitteita. Konservatiiviset saksalaissotilaat eivät osanneet pitää naisia uhkana vaan kohtelivat heitä herrasmiesmäisesti tai korkeintaan flirttailivat heidän kanssaan.

Naispuoliset agentit saattoivat liikkua melko vapaasti herättämättä saksalaisten epäilyksiä.

© Getty images, Library of Congress, Shutterstock & Jeffrey W. Bass

Sairaanhoitajista tehtiin vakoojia

SOE värväsi naisia etenkin brittiläisen sairaanhoitajajärjestön First Aid Nursing Yeomanryn (FANY) riveistä ­sekä maajoukkojen, ilmavoimien ja laivaston naisjoukkoihin ilmoittautuneiden vapaa­ehtoisten keskuudesta. Lisäksi SOE haki vakoojia lehti-ilmoituksilla, joissa etsittiin kielitaitoisia naisia.

Naiset kävivät yleensä läpi useita haastatteluja, joissa kysyttiin mitä omituisimpia kysymyksiä, ennen kuin heille alkoi valjeta, millaisiin tehtäviin heitä ­itse asiassa oltiin värväämässä. Monien värväyskanavien ansiosta SOE:n nais­agentit olivat hyvin kirjavaa joukkoa, ­johon kuului niin lääkärinrouvia, myyjättäriä kuin tanssijattariakin. Monilla SOE:n värväämistä naisista oli perhe ja jopa pieniä lapsia.

Ensi alkuun naiset saivat vain parin viikon mittaisen koulutuksen, mutta ­sodan jatkuessa SOE kehitti kuukausia kestävän rankan koulutusohjelman, ­joka antoi agenteille hyvät valmiudet toimia vaarallisessa tehtävässään.

Wake oli kokenut vastarinta-agentti

Kun SOE värväsi Nancy Waken, koulutusohjelma oli jo käynnissä. Wake joutui käymään sen läpi, vaikka hänellä oli jo kokemusta salaisista tehtävistä ja hän oli viettänyt Ranskassa eräänlaista kaksoiselämää.

Uudessa-­Seelannissa syntynyt ­Wake oli avioitunut marseillelaisen tehtailijan Henri Fioccan kanssa vuonna 1939, ja sodan sytyttyä hän oli alkanut miehensä taloudellisella tuella auttaa juutalaisia, alas ammuttuja brittilentäjiä ja muita vainottuja pakenemaan miehitetystä Ranskasta.

Wake oli saanut mainetta saksalaisten keskuudessa, ja nämä kutsuivat tuntematonta agenttia koodinimellä ”Valkoinen hiiri”. Saksalaiset etsivät Wakea kaikkialta Etelä-Ranskasta, ja Gestapo jopa kuulusteli häntä kahdesti tajuamatta, että juuri hän oli ”Valkoinen hiiri”.

SOE:n agentit osallistuivat Britanniassa useita kuukausia kestävään koulutukseen, joka valmisti heitä toimimaan vakoojina saksalaisten miehittämillä alueilla.

© U.S. Office of Strategic Services

Wake pakeni Britanniaan

Lopulta Gestapo pääsi ”Valkoisen hiiren” jäljille, ja Wake joutui pakenemaan Ranskasta Britanniaan. Kun hän sitten yritti värväytyä sabotööriksi kenraali Charles de Gaullen johtamiin Vapaan Ranskan joukkoihin, SOE kiinnostui ­hänestä ja nappasi hänet palvelukseensa ranskalaisten nenän edestä.

Agenttikoulutuksen ensimmäistä ­vaihetta kutsuttiin ”hullujenhuoneeksi”. Sen ­aikana tulevat agentit muun muassa harjoit­telivat armeijan este­radoilla, kävivät ­läpi psykologisia
tes­tejä ja opiskelivat yhteistyötaitoja.

Wake selvisi ensimmäisestä vaiheesta ­sisulla ja eteni seuraavaan koulutusvaiheeseen. Se oli kuuden viikon mittainen leiri Inverie Bayssä Skotlannin ylämaalla. Joukon ainoana naisena Wake onnistui välttämään varhaiset aamuharjoitukset kuukautiskipujen varjolla, mutta hän joutui kuitenkin osallistumaan 36 tunnin marssiin, maastojuoksuun ja esterataharjoitteluun sekä opettelemaan kranaatinheittoa, lähitaistelua, purjehtimista ja salamurhaamista miespuolisten tovereidensa mukana.

Lisäksi hän oppi, miten liikkua huomaamattomasti maastossa ja elää luonnon antimilla.

Wake selvisi kaikista harjoituksista kunnialla, ja Sten-konepis­tooliammunnassa hän osoittautui erityisen taitavaksi. Hän ei suinkaan ollut SOE:n ainoa taitava nais­ampuja, sillä myös agentti ­nimeltä Yvonne Rudellat päihitti ­toverinsa tarkkuusammunnassa.

Laskuvarjohyppy miehitysalueelle

Agenttikoulutus jatkui Manchesterissa, jossa SOE:n värväämät naiset oppivat hyppäämään laskuvarjolla. Se oli tärkeä osa agenttien koulutusta, sillä useimmat heistä oli määrä pudottaa laskuvarjolla Ranskaan. Muuan laskuvarjojen pakkaajana työskennellyt nainen muisteli myöhemmin, miten nais­agentit valmistautuivat hyppyihin ”täydessä tällingissä ja huulet punattuina”.

Muuten he eivät juurikaan poikenneet miespuolisista tovereistaan. Usein kouluttajat määräsivät naisagentit hyppäämään ensimmäisinä, jotta miehet varmasti hyppäisivät kasvojensa menettämisen pelossa perässä.

Hyppykoulutuksen jälkeen agentit harjoittelivat Gestapon kuulusteluista selviämistä ja opettelivat valmistamaan räjähteitä tarjolla olevista tarvikkeista, ja lopuksi he keskittyivät omaksumaan peitetarinansa.

Nancy Waken peitenimi oli ­Lucienne Suzanne Carlier ja koodinimi ”Hélène”, jota hänen oli käytettävä kaikessa yhteydenpidossaan Lontoon kanssa. Lopulta hän oli valmis toteuttamaan haaveensa taistella vihattuja saksalaisia vastaan.

Eräänä huhtikuisena yönä vuonna 1944 pahoinvoiva Nancy Wake hyppäsi laskuvarjollaan yhdysvaltalaisesta B-24 Liberator -pommikoneesta Cosne-­d’Allierin yläpuolella Keski-Ranskassa.

Yllään ­hänellä oli kävelypuku, silkkisukat, hyppy­haalari, korkokengät ja kamelinkarvainen päällystakki. Hänen käsilaukussaan oli väärennetty henkilöllisyys­todistus, miljoona frangia käteistä rahaa sekä luettelo kohteista, joita vastarintajoukkojen haluttiin sabotoivan ennen Normandian maihinnousua.

Listalla oli muun muassa saksalaisten maanalaisia ­puhelinlinjoja, rautatien ­yhteysraide ­sekä kolme tehdasta.

Yhdessä radistinsa ja toisen agentin kanssa Wake organisoi seuraavien viikkojen aikana useita aseiden ja muiden ­varusteiden laskuvarjopudotuksia, joiden ansiosta ranskalaiset vastarintajoukot pystyivät toteuttamaan sabotaasi-iskuja ja taistelemaan saksalaisia vastaan.

Väsymättä Wake kiersi tapaamassa vastarintaryhmittymiä ja jakamassa rahaa sekä taistelijoille että heidän perheilleen.

Hän myös ­raportoi säännöllisesti työstään esimiehilleen Britanniaan.

Lontoon-kontaktiensa ansiosta Wake pystyi hankkimaan ranskalaisille runsaasti aseita ja rahaa, ja kevään 1944 kuluessa hänestä tuli lähes 7  000 taistelijan vastarinta-armeijan todellinen johtaja. ­Waken kyky juoda kuka tahansa mies pöydän alle ei suinkaan vähentänyt ranskalaisten häntä kohtaan tuntemaa arvostusta.

Waken ja muiden agenttien suunnitelmat ja koordinointityö tuottivat tulosta: vastarintaryhmien ­toteuttamat sabotaasi-­iskut tuhosivat saksalaisten viestiyhteyksiä ja hidastivat joukkojen siirtoja Normandian-rintamalle.

Vastarintataistelijoiden toimet tukivat myös ­operaatio Over­lordin eli Normandian maihinnousun ­onnistumista, ja hyvin usein juuri SOE:n naisagenttien työllä oli korvaamattoman suuri merkitys Ranskan vastarintaverkostojen toiminnalle.

SOE:n agentit hyppäsivät laskuvarjolla vihollisen miehittämille alueille.

© Zeno's Warbirds

Naiset olivat monessa mukana

Kun Nancy Wake hyppäsi laskuvarjolla Auvergneen, 30-vuotias Pearl Witherin­gton oli toiminut jo kuukausien ajan ­hajanaisten vastarintaryhmien yhteyshenkilönä.

Normandian maihinnousun aikoihin Wither­ington nousi johtamaan vastarintaryhmää, jossa oli lopulta noin 1 500 jäsentä ja joka vastasi ­tuhansien laskuvarjoilla pudotettujen varustetonnien jakelusta alueellaan.

SOE:n naisagentit toimivat myös muissa tehtävissä, kuten radisteina, jotka olivat ainaisessa vaarassa paljastua. Esimerkiksi irlantilaissyntyinen Maureen O’Sullivan lähetti Ranskasta kaikkiaan 332 usein kriittisen tärkeää viestiä Lontooseen maastoon kätkemillään radio­lähettimillä.

Naisagentit myös ­välittivät väsymättä viestejä ja kuljettivat räjähteitä ja muita tarvikkeita eri puolilla Ranskaa. Heidän ansiostaan Lontoo pystyi koordinoimaan vastarintaliikkeen toimintaa siten, että siitä oli mahdollisimman paljon hyötyä liittoutuneiden sotaponnistuksille.

Kasvovoide säästyi liekeiltä

SOE:n suunnitelmista ja koordinoinnista huolimatta SS-sotilaat onnistuivat saartamaan Auvergnen ylängön, jossa Nancy Wake ja hänen johtamansa ranskalaiset vastarintasissit piilottelivat kesäkuussa 1944.

Kun toinen saksalaisista Henschel-lentäjistä ohjasi koneensa uuteen syöksyyn kohti Waken kuorma-autoa, Wake hiljensi vaistomaisesti vauhtia. Lentäjä alkoi tulittaa autoa, ja konekiväärin luodit iskeytyivät taas tiehen auton eteen. Helpotuksekseen Wake näki, että tällä kertaa luotisade kuitenkin loppui ­vajaan kymmenen metrin päässä kuorma auton keulasta.

Nopeuden hidastaminen oli ­hämännyt saksalaislentäjää ja saanut tämän tähtäämään liian eteen.

Wake onnistui välttämään konekiväärin luodit vielä kahdesti jarruttamalla yllättäen. Hänen määränpäähänsä, Freydefrontin kylään, oli vielä yli kolme kilometriä matkaa, kun tiensivusta yhtäkkiä syöksyi nuori vastarintasissi ­Waken auton eteen.

”Kylä on evakuoitu! Nopeasti, seuraa minua!” nuorukainen huusi.

Wake ja nuori ranskalainen heittäytyivät ojan pohjalle maantien viereen, kun saksalaisten Henschel jälleen koukkasi kohti kuorma-autoa ja ­tulitti sitä konekivääreillään.

Koneen kaarrettua pois Wake ­pujahti kuorma-­auton ohjaamoon ja palasi pian mukanaan kattila, tee­paketti, ihovoidepurnukka ja punainen satiinityyny.

”Nämä unohtuivat”, Wake selitti ­ihmettelevälle ranskalaiselle.

Hetkeä myöhemmin Henschel taas palasi tulittamaan kuorma-autoa, joka leimahti liekkeihin. Tulituksesta huolimatta Wake ja hänen ranskalainen toverinsa onnistuivat pääsemään turvaan läheiseen metsikköön, jossa saksalaislentäjä ei enää nähnyt heitä.

Nancy Wake oli mukana sabotoimassa niin rautateitä kuin muitakin kohteita.

© Getty Images

SS-joukot vetivät vesiperän

Illan tullen SS-joukot etenivät ylängölle, mutta useimmat ranskalaiset, jotka tunsivat maaston kuin omat taskunsa, olivat onnistuneet livahtamaan pakoon. ­Wake pakeni muun muassa Truyèrejoen pohjaan juntattujen puu­paalujen muodostamaa ”polkua”, jonka vedenpinnan väreet ja heijastukset kätkivät saksalaisilta.

Vastarintajoukot menettivät saksalaisten ja sissien välisissä yhteenotoissa noin sata taistelijaa. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1  400 sotilasta. Vastarinta-armeija oli kuitenkin kokenut vakavan takaiskun, sillä ­Waken radisti oli menettänyt lähettimensä ja koodit, joiden avulla hän oli tunnistautunut SOE:n päämajalle.

Radion ja koodien menetys oli vakava ongelma, sillä ilman aseita ja varusteita vastarinta-armeija ei pystyisi toimimaan tehokkaasti. Niinpä Wake taittoi jalan ja polkupyörällä 500 kilo­metrin edes­takaisen matkan Châ­teau­­­rouxin kaupunkiin, jossa toiminut ­radisti järjesti ­hänelle uuden yhteyden Lontooseen.

Waken reitti kulki saksalaisten linjojen läpi ja ylös ja alas vuorten rinteitä, mutta sitkeä agentti suoriutui matkasta alle kolmessa vuorokaudessa. Kun hän viimein palasi sissien tukikohtaan Saint Santinin kylään, hän purskahti uupumuksesta itkuun. Tarvittiin useita paloviinapaukkuja ja kolme päivää lepoa, ­ennen kuin hän toipui matkasta.

Sodan loppu toi huonoja uutisia

Heinä- ja elokuussa 1944 Waken sissi­armeija pani toimeksi. Siihen liittyi uusia jäseniä, ja se teki useita onnistuneita sabotaasi-iskuja, väijytyksiä ja hyökkäyksiä vihollisen saattueiden kimppuun. Sissit onnistuivat jopa häätämään Gestapon pois Montluçonin kaupungista.

Wake oli mukana monissa väijytyksissä ja yhdessä rautatielinjan sabotaasi-­iskussa, mutta enimmäkseen hän koordinoi aseiden ja varusteiden pudotuksia ja vastasi niiden toimittamisesta taistelijoille. SOE:n johto palkitsi häntä ajoittain pakkaamalla asekuormiin muun muassa ihovoidetta ja huulipunia.

  1. elokuuta 1944 liittoutuneet nousivat maihin Etelä-Ranskassa. Kuukautta myöhemmin natseja myötäillyt Vichyn hallinto kaatui, ja suuri osa Ranskasta ­vapautui miehitysvallasta. Vasta silloin Wake sai tietää, että hänen aviomiehensä oli kuollut Gestapon kiduttamana jo vuonna 1943. Tieto oli hänelle raskas ­isku, mutta toisaalta sota oli hänen osaltaan ohi, ja hän oli yhä elossa.

Britannia, Ranska ja Yhdysvallat myönsivät Wakelle sodan jälkeen kunniamerkkejä tunnustukseksi hänen ­tekemästään arvokkaasta työstä.

Moni naisagentti menetti henkensä

14 naispuolista SOE-agenttia kuoli. Monet heistä teloitettiin.

© Getty Images & Atkins Family/Little, Brown Book Group/Sarah Helm

Kaikki SOE:n 40 Ranskaan lähettämää nais­agenttia eivät kuitenkaan selvinneet sodasta yhtä vähällä kuin Nancy Wake.

SOE oli varoittanut naisia siitä, että vain noin puolet heistä palaisi kotiin. Vaikka tilanne ei aivan niin synkkä ollutkaan, 14 naisagenttia kuoli palveluksessa.

Useimmat heistä joutuivat saksalaisten vangiksi ja kiduttamiksi, minkä ­jälkeen heidät vietiin keskitysleireille teloitettavaksi. Suurin osa naisista ei silti paljastanut salaisuuksia.

Myös hengissä selvinneet naiset vaikenivat pitkään kokemuksistaan, ja siksi SOE:n nais­agenttien tärkeä työ on vasta nyt alkanut saada ­ansaitsemaansa tunnustusta.