Churchill pelasti Britannian

Hitlerin tankit vyöryivät Ardennien yli 10. toukokuuta 1940. Kaksi vuotta aiemmin Britannian pääministeri Neville Chamberlain oli neuvotellut Hitlerin kanssa ”rauhan meidän ajaksemme”. Nyt hän tunnusti epäonnistumisensa ja erosi. Esiin astui sikaria röyhyttelevä mies pelastamaan isänmaansa.

Hitlerin tankit vyöryivät Ardennien yli 10. toukokuuta 1940. Kaksi vuotta aiemmin Britannian pääministeri Neville Chamberlain oli neuvotellut Hitlerin kanssa ”rauhan meidän ajaksemme”. Nyt hän tunnusti epäonnistumisensa ja erosi. Esiin astui sikaria röyhyttelevä mies pelastamaan isänmaansa.

Pictorial Press Ltd/Imageselect, De Luan/Imageselct & Shutterstock

Britannian konservatiivinen pääministeri Neville Chamberlain oli kalpea mutta tyyni, kun hän 10. maaliskuuta astui Buckinghamin palatsin vastaanottohuoneeseen Lontoossa. Vasta tuntia aiemmin hän oli kuullut, että työväenpuolue Labour ei suostuisi hänen johtamaansa hallitukseen.

Englannin kahden suurimman puolueen yhteistyö koalitiohallituksessa oli kaikkien mielestä ainoa mahdollisuus luotsata Britannia turvallisesti läpi sodasta Hitlerin Saksaa vastaan, mutta Chamberlainin myönnytyspolitiikka Saksan johtajaa kohtaan oli rapauttanut luottamusta pääministeriin.

”Oletan, että tiedätte, miksi olen pyytänyt teidät luokseni?” Yrjö VI uudelle pääministerilleen Winston Churchillille

Labourin hallitusehtoihin kuului Chamberlainin astuminen syrjään.

Syvästi pettyneenä mutta rauhallisesti ja arvokkaasti Chamberlain ilmoitti kuningas Yrjö VI:lle eroavansa. Kuningas hyväksyi eronpyynnön surullisin mielin. Tunteet olivat aitoja, sillä miesten välinen yhteistyö oli aina sujunut hyvin. Britannialla oli edessään epävarmat ajat.

Hitler aloitti salamasodan

10. toukokuuta 1940: Hitler aloitti varhain aamulla Fall Gelbin eli suuren operaation, johon osallistui kolme armeijaryhmää ja jonka tavoite oli Ranskan valtaus.

Saksan panssarivaunudivisioonat vyöryivät nopeasti Alankomaihin, Belgiaan ja Luxemburgiin. Ne raivasivat tietä perässä tuleville jalkaväkijoukoille, joiden tehtävä oli kukistaa loppukin vastarinta.

Saksalaiset etenivät nopeasti Benelux-maiden ja Ranskan läpi kesällä 1940.

© Tallandier/Bridgeman Images

Hyökkäysjoukot etenivät pitkälle rajojen taakse, ja käytännössä koko Luxemburg oli Saksan hallussa ennen iltaa. Saksan seuraava kohde oli Ranska, ja länsirintama oli romahtamisen partaalla.

Churchill kuninkaan luona

10. toukokuuta kello 18: Tiiviiden poliittisten neuvottelujen jälkeen hallituksen uudeksi johtajaksi valittiin 65-vuotias Winston Churchill.

Kuningas pyysi Churchillia istuutumaan ja tarkkaili tätä.

”Oletan, että tiedätte, miksi olen pyytänyt teidät luokseni?” kuningas kysyi.

”En tiedä, majesteetti”, Churchill vastasi haudanvakavana mutta pilke silmäkulmassaan. ”En kerta kaikkiaan keksi mitään syytä.”

Kuningas nauroi ja sanoi: ”Haluan teidän muodostavan hallituksen.”

Valesodassa liittoutuneiden lentäjillä oli aikaa kukistaa vihollisia vaikkapa shakkilaudalla.

© De Luan/Imageselct

Valesota päättyi äkkirynnäkköön

Britannia julisti Saksalle sodan syyskuussa 1939 mutta lähetti joukkojaan länsirintamalle vasta kahdeksan kuukauden päästä.

Kun Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939, sekä Ranska että Britannia julistivat sodan Saksaa vastaan. Merkittäviin sotatoimiin ne eivät kuitenkaan ryhtyneet.

Ranskalaiset tosin hyökkäsivät Saksan Saarin alueelle 7. syyskuuta mutta vetäytyivät sieltä jo yhdeksän päivän päästä. Britanniassa ja Ranskassa ensimmäisen maailmansodan miestappiot olivat vielä muistissa, eivätkä niiden kansat halunneet uutta verenvuodatusta.

Myös britit taistelivat saksalaisia vastaan Hitlerin hyökättyä Norjaan 9. huhtikuuta, mutta luopuivat lopulta yrityksistä pelastaa Norja. Muita taisteluja liittoutuneet eivät juuri käyneet, ja siksi ajanjaksoa kutsutaankin ”valesodaksi”. Se päättyi Hitlerin hyökkäykseen 10. toukokuuta 1940.

Churchillin nimitys tuli yllätyksenä monille briteille, vaikka hän oli jo vuosia palvellut maataan alahuoneen jäsenenä ja toiminut useissa ministerinviroissa, muun muassa laivastoministerinä. Churchillille itselleen uusi asema sopi hyvin. Käydessään läpi päivän tapahtumia Buckinghamin palatsin vierailunsa jälkeen hän tunsi olonsa paremmaksi kuin koskaan.

”Tunsin, että näin kohtalo oli määrännytkin ja että koko aiempi elämäni oli ollut vain valmistautumista tähän aikaan ja näihin koetuksiin”, Churchill kirjoitti.

Verta, hikeä ja kyyneleitä

13. toukokuuta kello 13.45: Churchillin ja hänen sotaministeriönsä suureksi järkytykseksi Saksan panssarijoukot olivat edellisenä päivänä hyökänneet Ardennien läpi ja murtaneet ranskalaisten linjat. Nyt saksalaiset olivat matkalla kohti Englannin kanaalia.

Churchill ei yrittänytkään kaunistella tilannetta tai valaa britteihin turhaa toivoa. ”Minulla ei ole tarjota muuta kuin verta, uurastusta, kyyneliä ja hikeä”, pääministeri julisti puheessaan Britannian parlamentin alahuoneessa.

”Meillä on edessämme mitä tuskallisimpia koettelemuksia. Meillä on edessämme kuukausien taisteluja ja kärsimyksiä.”

”Sainpas niiden paskiaisten huomion.” Churchill pidettyään ensimmäisen puheensa alahuoneessa pääministerinä

Jännitys Churchillin äänessä paljasti tilanteen vakavuuden, mutta hän jatkoi painokkaasti:

”Kysytte, mikä on toimintasuunnitelmamme. Sanon: se on sotaa merellä, maassa ja ilmassa kaikilla voimillamme ja kaikella sillä voimalla, jonka Jumala meille suo; sotaa hirviömäistä tyranniaa vastaan, jolle ei löydy vertaa ihmiskunnan rikosten murheellisessa historiassa.”

Churchillin sanat vyöryivät saliin kuin aallot, jotka edetessään voimistuivat.

”Kysytte, mikä on tavoitteemme. Voin vastata vain yhdellä sanalla: voitto! Voitto mihin hintaan hyvänsä!”

Churchill oli päävastuussa epäonnistuneesta maihinnoususta Turkin Gallipoliin ensimmäisessä maailmansodassa.

© Archives New Zealand

Fiaskosta onnistumiseen

Winston Churchill on yksi 1900-luvun suurista johtajista, mutta hänen ensimmäinen poliittinen ja sotilaallinen operaationsa oli verinen fiasko.

Churchill haaveili jo nuoruudessaan suuren sotilasoperaation johtamisesta. Haave toteutui mutta muuttui painajaiseksi, kun hän vuonna 1915 käynnisti ensimmäisessä maailmansodassa hyökkäyksen Turkkiin Gallipolin niemimaalle. Kaikki meni vikaan, ja 44 000 liittoutuneiden sotilasta sai surmansa.

Churchill kantoi vastuunsa ja erosi, mutta hänen kunnianhimonsa politiikan saralla ei laantunut. Hän värväytyi länsirintamalle, jossa hänet ylennettiin everstiluutantiksi. Churchillin taisteluissa osoittama pelottomuus huomattiin, ja vuonna 1917 hänet kutsuttiin kotiin varusteluministeriksi.

Seuraavina vuosina Churchill tuli tunnetuksi siitä, että hän vaihtoi nopeasti mielipidettään asiassa kuin asiassa. Kun Hitler nousi valtaan vuonna 1933 ja aloitti heti maansa valtavan varustelun, Churchill ryhdistäytyi ja alkoi jylistä painokkaasti Saksan uhkaa vastaan.

”Hitler on suurin uhka imperiumille”, Churchill julisti vuonna 1938. ”Pysäyttäkää hänet. Sen aika on nyt”, hän vaati.

Kun Saksan panssarivaunut muutama vuosi myöhemmin jyristivät Länsi-Euroopan halki, Churchill sai mahdollisuuden hyvittää Gallipolin tapahtumat.

Puhe päättyi kehotukseen:

”Menkäämme yhteisvoimin eteenpäin!”

Kuulijat nousivat osoittamaan suosiotaan seisten. Se oli luottamuksenosoitus Churchillin uudelle konservatiivien ja Labourin muodostamalle hallitukselle. Churchill oli löytänyt tiensä: hänen taistelutahtoa lietsovat puheensa yhdistäisivät britit edessä olevana synkkänä aikana.

”Sainpas niiden paskiaisten huomion”, Churchill totesi myöhemmin voitonriemuisesti yksityissihteerilleen. Hän oli voittanut ensimmäisen erän.

Churchill kävi Ranskassa

16. toukokuuta kello 17: Saksan panssarit etenivät Ranskassa ilmavoimien tuella. Strategisesti tärkeä Sedan oli vallattu, ja saksalaiset olivat enää 177 kilometrin päässä Pariisista.

Tunnelma oli alakuloinen Ranskan ulkoministeriössä Quai d’Orsayssa Pariisissa Seinen länsirannalla, kun Churchill saapui sinne tapaamaan Ranskan johtajia. Hänen aikomuksensa oli rohkaista liittolaisia koviin otteisiin saksalaisia vastaan.

Ranskan pääministeri Paul Reynaud, puolustusministeri Édouard Daladier ja armeijan ylipäällikkö kenraali Maurice Gamelin seisoivat alistuneen oloisina ulkoministeriön tyylikkään kokoushuoneen pöydän ympärillä.

Gamelin selitti lyhyesti rintamalla vallitsevan tilanteen ja kertoi, että Saksan panssarijoukot etenivät uskomatonta vauhtia murskaten kaiken tieltään. Hänen lopetettuaan huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus.

”Emme voi jättää joukkojamme teurastettavaksi tai antautumaan. Meidän on haettava ne sieltä pois!” Churchill päätti aloittaa evakuoinnin Dunkerquesta.

Churchill rikkoi hiljaisuuden: ”Missä reservinne ovat?”

Gamelin kohautti olkapäitään.

Aucune”, hän vastasi – niitä ei ole.

Churchill oli järkyttynyt. Yrittäessään koota ajatuksiaan hän katsahti ikkunasta ja näki, että ministeriön pihalla roihusi suuria nuotioita. Virkailijat toivat kottikärryillä poltettavaksi valtion virallisia asiakirjoja, jotta ne eivät päätyisi saksalaisten käsiin.

Churchill tunsi kurkkuansa kuristavan – Pariisin evakuointi oli siis jo aloitettu.

Dunkerque oli viime pelastus

23. toukokuuta: Etenevät saksalaisjoukot uhkasivat Britannian siirtoarmeijaa eli 200 000 sotilaan joukkoja, jotka Britannia oli lähettänyt Ranskaan sodan sytyttyä syyskuussa 1939. Nyt ne olivat Ranskassa kanaalin rannikolla.

Churchill asteli amiraliteetin operaatiohuoneessa Lontoossa levottomasti edestakaisin etukumarassa ja kädet selän takana. Hän oli yhtä lailla raivoissaan ranskalaisten puolustuskyvyttömyydestä kuin murheellinen ajatellessaan brittisotilaita odottavaa kohtaloa. Hän mumisi ääneen mutta ikään kuin itsekseen:

”Emme voi jättää joukkojamme teurastettavaksi tai antautumaan. Emme missään tapauksessa! Meidän on haettava ne sieltä pois!”

Video: Brittien Dunkerqueen jättämää sotakalustoa

Sitten Churchill suoristautui. Hän oli tehnyt päätöksensä. Sotilaat oli pelastettava, vaikka se tarkoittaisi suuria materiaalisia menetyksiä. Churchill kääntyi paikalla olevien puolustuskomitean jäsenten puoleen teräksinen katse silmissään:

”Jos menetämme sotilaat, häviämme sodan. Miesten on yritettävä Dunkirkiin [Dunkerque]. Laivasto hakee heidät sieltä.”

Suurisuuntainen pelastusoperaatio oli alkanut muotoutua Churchillin mielessä.

Kohtalokas viesti matkaan

25. toukokuuta kello 21: Prikaatikenraali Claude Nicholsonin johtaman pienen, noin 4 000 sotilaan joukon oli määrä pidätellä saksalaisia, kun loput brittiarmeijasta evakuoitaisiin Dunkerquesta.

”Joka tunti, jonka olette siellä, on arvokas, ja taistelua on jatkettava. Ihailemme suuresti rohkeaa vastarintaanne. Teitä ei (toistan ei) evakuoida, ja evakuointiinne varatut alukset palaavat Doveriin”, Churchill oli juuri sähköttänyt prikaatikenraali Claude Nicholsonille.

Adolf Hitler katseli Britannian rannikoita Kanaalin rannalta Ranskan valtauksen jälkeen.

© SZ Photo/Imageselect

Hitler halusi nujertaa Britannian

Hitler ihaili brittejä ja halusi luoda hyvät suhteet imperiumiin. Churchillin sinnikäs vastarinta sai ihailun kuitenkin vaihtumaan kiihkeään vihaan.

Ennen sotaa Hitler suhtautui Britanniaan toiveikkaasti. Hän piti brittejä arjalaisena veljeskansana ja brittiläistä imperiumia esikuvanaan. Etenkin hän ihaili Britannian ”säälimätöntä” – kuten natsit sitä ylistävästi kutsuivat – muiden kansojen alistamista.

Hitler ei luopunut hevillä toiveestaan rakentaa yhteisymmärrystä kansojen välille. Hän jopa puhui monesti brittien ”saamisesta järkiinsä” eli hyväksymään Saksan herruuden.

Hitlerin toive ei kuitenkaan toteutunut. Brittien ensimmäisten yöpommitusten jälkeen elokuussa 1940 hän kutsui heitä ”yömerirosvoiksi”. Myös Churchill sai osansa kiukusta, ja Saksan Britanniaan pudottamissa lehtolehtisissä häntä nimitettiin ”gangsteriksi” ja ”sotarikolliseksi.”

Kun Churchill myöhemmin kokoontui neuvonantajiensa kanssa, ajatus siitä, että Nicholsonin joukot oli nyt tuomittu kuolemaan tai natsien käsiin, teki hänet sairaaksi. Pahoinvointi sai yliotteen, ja hän joutui menemään oksentamaan.

Kapina uhkasi Churchillin hallintoa

26. toukokuuta: Nicholsonin sotilaiden taistellessa viimeiseen mieheen Churchill lounasti Lontoossa Ranskan pääministerin Paul Reynaudin kanssa. Churchill sai tietää, että Ranska joutuisi pian luovuttamaan.

Uutinen Ranskan odotettavissa olevasta tappiosta laski mielialaa brittien sotakabinetissa iltapäivällä. Churchill kuunteli pahoin aavistuksin, kun ulkoministeri lordi Halifax alkoi puhua.

Halifaxilla oli ehdotus: Italia oli puolueeton, joten kenties Mussolinia voitaisiin hyödyntää neuvoteltaessa rauhasta Hitlerin kanssa. Hän tiedusteli, olisiko Churchill ”halukas keskustelemaan ehdoista, jos niillä ei olisi vaikutusta itsenäisyyteemme”.

Halifax oli tukenut Chamberlainin myönnytyspolitiikkaa Hitlerin suhteen – ja vielä sotakabinetissakin hän puhui rauhanomaisen ratkaisun puolesta.

Britannian Home Guard partioi muun muassa rannikolla ja vartioi Britannian lentokenttiä.

© GP Library Limited/Imageselect

Ikämiehet suojelivat kotirintamaa

Churchill oli lokakuusta 1939 lähtien puhunut kodinturvajoukkojen perustamisesta. Ne olisivat siviileistä kootut joukot, jotka sodan tullen suojelisivat tehtaita ja huoltolinjoja. Suunnitelmaa alettiin toteuttaa 14. toukokuuta 1940.

Joukkoihin saivat hakea 17–65-vuotiaat, mutta yläikäraja oli häilyvä. Vanhin jäsen oli ilmeisesti Andrew Parr, joka täytti 82 vuotta vuonna 1941.

Heinäkuussa joukkoihin kuului 1,5 miljoonaa henkilöä, ja Churchillin aloitteesta niitä alettiin kutsua nimellä ”Home Guard”.

Churchill joutui hillitsemään itsensä. Hän oli pitänyt Halifaxin ulkoministerinä välttääkseen konflikteja, mutta puheet neuvotteluista raivostuttivat häntä. Hän yritti muotoilla vastauksensa diplomaattisesti:

”Ainoa varma tapa on vakuuttaa Hitler siitä, ettei hän pysty voittamaan meitä!”

Pääministeri oli päättänyt taistella Hitleriä vastaan viimeiseen asti. Hän pelkäsi kuitenkin Halifaxin saavan hallituksen puolelleen.

Halifax pantiin ojennukseen

28. toukokuuta: Belgian joukot antautuivat saksalaisille kuningas Leopoldin käskystä, ja Britannian valtauksen vaarasta tuli todellinen. Kulisseissa Halifax jatkoi edelleen sovitteluyrityksiään.

Paperit oli jaettu kaikille paikoille hallituksen ministerien astuessa huoneeseen. ”Häviön mahdollisuus ei kiinnosta meitä; sellaista ei ole”, paperiarkeilla luki lyhyesti.

Sanat olivat kuningatar Viktorian, ja hän oli lausunut ne buurisodan aikaan niin sanotulla mustalla viikolla joulukuussa 1899, jolloin 2 776 brittisotilasta oli kaatunut.

Kun kaikki olivat paikoillaan, Churchill alkoi puhua.

”Odotettavissa on uusi isku meitä vastaan. Tietoomme on tullut, että herra Hitler suunnittelee hyökkäystä Britteinsaarille.” Churchill puheessa alahuoneelle 4. kesäkuuta 1940

”Olen viime päivät miettinyt pitkään ja hartaasti, onko velvollisuuteni neuvotella sen miehen kanssa”, Churchill sanoi.

Churchill lausui Hitleriä tarkoittavat sanat ”se mies” syvää halveksuntaa äänessään.

”On kuitenkin aivan turha kuvitella, että me – jos yrittäisimme neuvotella rauhasta nyt – saisimme paremmat ehdot kuin jos valitsemme taistelun”, hän jatkoi. Britannian menettäisi laivastonsa ja päätyisimme ”orjavaltioksi”, pääministeri sanoi painokkaasti.

Tilanteesta johtuen puhe oli improvisoitu, mutta Churchill puhui varmasti ja yhä kiihkeämmin:

”Olen vakuuttunut, että jokainen teistä nousisi ja repisi minut paikaltani, jos vain harkitsisinkin neuvotteluja tai antautumista.”

Winston Churchill syntyi aristokraattiperheen ainoaksi lapseksi. Hän oppi nopeasti valitsemaan oman tiensä – ja keinot, joiden avulla hän nousi koko kansakunnan tietoisuuteen.

© Pictorial Press Ltd/Imageselect

Yksipuolista rakkautta

Churchillillä oli lastenhoitaja, kuten yläluokassa oli tapana, ja hän vietti vain vähän aikaa vanhempiensa kanssa Hän kuitenkin palvoi äitiään, vauraan perheen tytärtä Jennie Spencer-Churchilliä, vaikka tunsi usein ettei saanut vastarakkautta.

Pictorial Press Ltd/Imageselect

© The Print Collector/Imageselect

Rohkea pako herätti ihailua

Churchill nousi ensimmäisen kerran yleiseen tietoisuuteen jouduttuaan buurien vangiksi vuonna 1899 ollessaan sotareportterina buurisodassa Etelä-Afrikassa. Dramaattinen pako vankilasta teki 25-vuotiaasta Churchillistä Britanniassa sankarin.

The Print Collector/Imageselect

© Fremantle/Imageselect

Upseeri joutui tulilinjalle

Palvellessaan länsirintamalla ensimmäisessä maailmansodassa Winston Churchill ylennettiin everstiluutnantiksi. Yksi hänen tehtävistään oli tarkastaa juoksuhautojen välinen ei-kenenkään-maa, milloin hän joutui usein tulilinjalle.

Fremantle/Imageselect

© Interfoto Friedrich/Imageselect

Rouva Churchill puolusti miestään

Winston Churchillin ja upseerin tyttären Clementine Hozierin avioliitto oli kaikesta päätellen onnellinen. Clementine oli ehdottoman lojaali miehelleen, ja hän lausui usein teräväkielisiä kommentteja Winstonin poliittisista vastustajista.

Interfoto Friedrich/Imageselect

Churchill päätti puheensa dramaattisesti ja äänenpainolla, josta kävi selväksi, että pääministeri katsoi sanoneensa asiassa viimeisen sanan:

”Jos saaremme pitkä historia on nyt päättymässä, olkoon sen loppu sellainen, jossa jokainen meistä makaa maassa tukehtumassa omaan vereensä.”

Hetken oli aivan hiljaista, ja sitten kuulijat puhkesivat suosionosoituksiin. Moni ministeri nousi taputtamaan Churchilliä selkään. Kun sotakabinetti kokoontui kello 19, Halifax veti neuvotteluehdotuksensa pöydältä. Churchill oli tyytyväinen. Hän oli voittanut valtataistelun omassa hallituksessaan, ja nyt hän saattoi keskittyä Hitlerin lyömiseen.

Pelastus saapui viime hetkellä

3. kesäkuuta: Churchill oli käynnistänyt Britannian siirtoarmeijan evakuoinnin. Pääministerin vetoomuksen jälkeen laivasto sai apuun satoja kalastusaluksia, huviveneitä ja muita yksityisaluksia. Dunkerquen pelastusoperaatioon osallistui noin 700 laivaa ja venettä.

Kuninkaallisten pioneerijoukkojen 16. rynnäkköeskadroonan kersantti Bernard Kaye tärisi kylmästä ja pelosta. Aamu oli sarastamassa Kanaalin rannikolla hyisen yön jälkeen, ja päivän valjetessa kuolemanvaara oli lähellä.

Saksan panssarivaunut eivät hyökänneet yöllä, mutta nyt, ollessaan vielä puoliunessa, Kaye kuuli kaukaa moottorin äänen. Pian toinenkin ääni kiinnitti hänen huomionsa.

Kaikkiaan 338 266 liittoutuneiden sotilasta evakuoitiin Ranskasta Dunkerquen kaupungin rannoilta touko- ja kesäkuussa 1940.

© Shutterstock

Hiljainen kuiske alkoi levitä hänen laillaan aallonmurtajalle asettuneiden sotilaiden keskuudessa. Hän erotti hälinän keskeltä sanan ”laivoja”.

Väistyvän pimeyden keskeltä erottui pari mastoa, ja kalastusalus ajoi aallonmurtajan viereen. Aluksen pitkä, ja Kayelle outo, nimi paljasti laivan olevan hollantilainen.

”Ei suuri, mutta riittävän iso”, Kaye ajatteli noustessaan terästikkaita pitkin alukseen.

Pian kalastusalus lähti kohti merta. Sen takana rannalla valtava tulenlieska syöksyi taivaalle saksalaisten kranaattitulen sytyttäessä öljyvaraston tuleen ja edessä Doverin valkoiset kalliot hohtivat auringossa. Kaye oli pelastunut viime hetkellä.

Churchill puhui alahuoneessa

4. kesäkuuta: Churchillin Dunkerquen evakuointi onnistui – 338 266 liittoutuneiden sotilasta oli pelastettu. Britit olivat kuitenkin joutuneet jättämään taakseen 2 472 tykkiä, 20 000 moottoripyörää ja 65 000 muuta ajoneuvoa, ja armeija oli surkeassa kunnossa.

Britannia oli ahdistettu nurkkaan, ja Churchill tiesi sen aloittaessaan puheensa parlamentin alahuoneessa. Hän tiesi myös, että tällä kohtalokkaalla hetkellä hänen tehtävänsä oli näyttää tie ulos katastrofista. Hän ei salaillut tilanteen vakavuutta:

”Odotettavissa on uusi isku meitä vastaan. Tietoomme on tullut, että herra Hitler suunnittelee hyökkäystä Britteinsaarille.”

Churchill kuitenkin vakuutti, että britit olivat valmiita. Hän vetosi brittien taistelutahtoon ja puhui kieltä, jota kaikki ymmärsivät.

Video: Britit kuuntelevat Churchillin puhetta

”Puolustamme saartamme, maksoi mitä maksoi. Taistelemme rannoillamme. Taistelemme lentokentillämme. Taistelemme pelloilla ja kaduilla. Taistelemme kukkuloilla emmekä antaudu koskaan!” Churchill julisti äänensä kohotessa kohti loppuhuipennusta.

Istuuduttuaan Churchill lisäsi hiljaa:

”Ja me taistelemme rikkinäisillä olutpulloilla, sillä ne ovat piru vie ainoita, mitä meillä on.”

Yleisö ei kuullut viimeisiä sanoja, kun koko sali puhkesi suosionosoituksiin. Churchill katseli tyytyväisenä aikaansaamaansa reaktiota ja huomasi, että moni taputtavista parlamentin jäsenistä oli liikuttunut kyyneliin asti.

Pariisi uhattuna

11. kesäkuuta: Ranskan hallitus oli lähtenyt Pariisista välttääkseen etenevät saksalaisjoukot. Pääministeri Reynaud pyysi tapaamista Churchillin kanssa.

Churchill oli lentänyt Ranskaan taivutellakseen ranskalaiset jatkamaan taistelua. Kokous pidettiin Château du Muguet’n linnassa, ja pian sinne saapumisensa jälkeen Churchill pelasi viimeisen korttinsa siteeraamalla ranskalaisen valtiomiehen George Clemenceaun sanoja ensimmäisen maailmansodan ajalta:

”Taistelen Pariisin edessä, Pariisissa ja Pariisin takana.”

Ranskan armeijan komentaja ja varapääministeri Pétain vastasi, että ranskalaisilla oli tuolloin 60 divisioonaa – nyt heillä ei ollut yhtään.

Pääministeri Reynaud alkoi puhua. Hän selitti, että saksalaiset lähestyivät Pariisia nopeasti ja että Ranska tarvitsi Britannian ilmatukea.

”Tämä on käännekohta ja ratkaiseva hetki”, Reynaud sanoi painokkaasti. ”Siksi on väärin pitää yhtäkään hävittäjää Englannissa.”

Churchill kieltäytyi lähettämästä hävittäjiä ja pommikoneita Ranskaan Château du Muguet’ssa pidetyssä kokouksessa 11. kesäkuuta 1940.

© Francois Goglins

Churchill katsoi tiukasti ranskalaista kollegaansa.

”Tämä ei ole ratkaiseva hetki”, hän vastasi. ”Se hetki koittaa, kun Hitler lähettää Luftwaffen kohti Britanniaa. Jos onnistumme pitämään ilmaherruuden ja pystymme pitämään meret vapaina, voitamme kaiken takaisin teille.”

Reynaud kysyi hermostuneesti, mitä britit aikoivat tehdä, jos Saksa yrittäisi maihinnousua Britanniaan. Kysymys ärsytti Churchilliä.

”Enpä ole miettinyt sitä tarkemmin”, hän vastasi sarkastisesti. ”Mutta varmaan ehdottaisin, että hukutamme mahdollisimman monta matkalla ja kolautamme päähän niitä, jotka yrittävät ryömiä maihin.”

Lentokoneessa matkalla kotiin hetkellinen epäilys valtasi Churchillin. ”Voimme molemmat olla vainaita kolmen kuukauden päästä”, hän totesi synkästi sotilaalliselle neuvonantajalleen Hastings Ismaylle.

Pariisi murtui kolmen päivän päästä. Churchill oli jäänyt yksin.

Ranska antautui

2. heinäkuuta puolenyön jälkeen: Reynaud oli eronnut ja hallituksen uusi johtaja Pétain oli allekirjoittanut rauhansopimuksen Saksan kanssa. Ranskan laivasto, joka oli Euroopan toiseksi suurin Britannian jälkeen, oli Oranin edustalla Algeriassa. Churchill pelkäsi sotalaivojen päätyvän Hitlerin käsiin.

Voimakas puuskainen tuuli lennätti oksia ja lehtiä, kun Winston Churchill hieman puolenyön jälkeen käveli Downing Street 10:ssä sijaitsevan pääministerin asunnon takapihalla. Hän asteli pimeässä lähes maanisesti nurmikkoa ympäröivää polkua. Hän oli juuri tehnyt elämänsä tuskallisimman päätöksen, ja hän oli tehnyt sen yksin: Hän määräisi hyökkäyksen Ranskan laivaston kimppuun.

Päätös painoi raskaasti Churchillin hartioilla. Pääministerinä hän ei voisi mitenkään sallia Ranskan sotalaivojen joutuvan Hitlerin haltuun, mutta samalla Churchill pelkäsi ranskalaisten reaktiota. Pahin seuraus olisi se, että laivaston tuhoaminen ajaisi ranskalaiset suoraan Hitlerin syliin, mutta se riski Churchillin oli pakko ottaa.

Royal Observer Corpsin jäsenet tarkkailivat Lontoossa taivasta valmiina tekemään hälytyksen havaitessaan saksalaisia koneita.

© Shutterstock

Muutaman minuutin kuluttua Churchill palasi kokoushuoneeseen, jossa hänen hallituksensa odotti. Levottomuus oli tiessään, ja hän saattoi jälleen keskittyä töihinsä. Myöhemmin päivällä hän saneli käskyn amiraali James Somervillelle, joka komensi brittien laivastoa Gibraltarilla.

”Tämä on epämiellyttävin ja vaikein tehtävä, minkä eteen yksikään brittiläinen amiraali on koskaan joutunut”, Churchill aloitti ilmoituksensa, mutta käsky oli selvä: Somervillen oli upotettava Ranskan laivasto Oranissa.

Taistelu Britanniasta alkoi

10. heinäkuuta: Ranskalaiset ovat raivoissaan brittien upotettua Ranskan laivaston Oranissa vikkoa aiemmin. Teko kuitenkin vakuutti Luftwaffen komentajan Hermann Göringin siitä, että Churchillin saaminen neuvottelupöytään edellytti kovia keinoja. Hän antoi määräyksen: Royal Air Force (RAF) on tuhottava ja brittien laivaliikenne pysäytettävä.

Sateinen ja harmaa aamu oli vaihtunut aurinkoiseksi päiväksi Etelä-Englannissa. Laivueen komentaja John Thompson katseli Hurricane-hävittäjästään laivoja, jotka lipuivat hitaasti hänen allaan Englannin kanaalissa. Pian hän sai kuitenkin muuta ajateltavaa.

Video: RAF:n lentäjät taistelevat Luftwaffea vastaan

Saksalaisten pommikoneiden muodostelma Messerschmitt-hävittäjien seuraamana tuli kohti häntä ja muita brittikoneita kovaa vauhtia. Kun saksalaiset sitten yhtäkkiä kääntyivät takaisinpäin, Thompson näki mahdollisuutensa. Hän alkoi tulittaa konekiväärillään ja ampui saksalaiskoneen mereen. Taistelu Britanniasta oli alkanut.

Valokuvan piti valaa rohkeutta

21. heinäkuuta: Luftwaffe hyökkäsi Britannian lentokentille voimalla heikentääkseen brittejä tulevaa valtausta varten. 8.–21. heinäkuuta välisenä aikana britit menettivät 45 lentokonetta.

Churchill kävi tarkastuskäynneillä puolustusvoimien eri kohteissa vahvistaakseen brittien sotatahtoa. Nyt vuorossa oli Koillis-Englannissa sijaitseva Hartlepool, jossa Churchill huomasi yhdysvaltalaista Thompson-konepistoolia kantavan sotilaan. Pääministeri sai idean.

Pääministerinä Churchill ymmärsi hyvän lehdistökuvan merkityksen.

© Pictorial Press Ltd/Imageselect

Churchill nappasi päättäväisesti aseen sotilaalta ja kääntyi kohti valokuvaajaa, joka kulki hänen mukanaan tarkastusmatkoilla. Kun kuvaaja kohotti kameran, Churchill nosti konepistoolin eteensä ikään kuin kävelisi rannikolla partioimassa.

Kuva pääministeristä liituraitapuvussa, knallissa ja sikari suussaan uhmaamassa vihollista sai suuren suosion brittien keskuudessa. PR-tempun tarkoitus oli saada sotatoimille kansan tuki, jota Churchille tiesi tulevina kuukausina tarvitsevansa.

Urheat lentäjät puolustivat maata

16. elokuuta: Ilmasota oli kiivaimmillaan. Saksan pommikoneet olivat kolme päivää aiemmin tehneet 1 485 lentoa Etelä-Englannin ylle. Brittien oli turvauduttava viimeisiin reserveihinsä.

Churchillin saapuessa tukikohdan lentäjät seisoivat rivissä, ja hän kätteli jokaisen heistä. Hänen päästyään rivin loppuun hälytys ilmoitti Luftwaffen hyökkäyksestä. Miehet tarttuivat varusteisiinsa ja juoksivat koneilleen.

Hälytyksen tullessa brittilentäjät juoksivat kentällä oleville lentokoneilleen lähteäkseen taistelemaan saksalaisia vastaan.

© PA Images/Imageselect

Churchill seurasi tapahtumia maanalaisessa bunkkerissa, jossa RAF:n henkilöstö näytti suurelta kartalta saksalaiskoneiden muodostelmia. Vasta illalla taistelujen laannuttua Churchill lähti tukikohdasta.

”Älä sano mitään. En ole koskaan ollut näin liikuttunut”, Churchill sanoi autossa neuvonantajalleen Hastings Ismaylle.

Lause alkoi muodostua pääministerin mielessä automatkan aikana.

”Koskaan ihmiskunnan sotaisassa historiassa ei niin moni ole ollut niin paljosta kiitollisuudenvelassa niin harvalle”, Churchill muotoili. Tunteikkaista sanoista tuli hänen neljän päivän päästä parlamentissa pitämänsä puheen huippukohta.

Kortteli muuttui kraattereiksi

8. syyskuuta iltapäivällä: saksalaiset pommittivat brittikaupunkeja pehmittääkseen brittejä tulevaan maihinnousuun. Hyökkäyksessä Lontooseen oli edellisenä päivänä kuollut 300 siviiliä.

Churchill tunsi piston sydämessään katsellessaan autostaan pommitettujen talojen raunioita East Endissä, Lontoon köyhimmässä kaupunginosassa. Auto pysähtyi pommisuojalle, jossa 40 ihmistä oli kuollut. Ihmisiä alkoi kerääntyä auton ympärille.

Saksalaisten ankarissa Lontoon-pommituksissa 1940–1941 kuoli yli 40 000 brittisiviiliä.

© Shutterstock

”Vanha kunnon Winnie”, väkijoukko huusi pääministerin astuessa ulos autostaan. ”Odotimmekin, sinua. Me kestämme tämän – kunhan annatte niille kunnolla turpiin!”

Churchill joutui tunteidensa valtaan, ja hän tunsi kyynelten alkavan valua poskilleen.

”Näettehän, että hän välittää meistä. Hänhän itkee”, vanhempi nainen huudahti pääministerin kierrellessä ihmisten joukossa.

Churchill kävi RAF:n tukikohdassa

16. syyskuuta: Churchill oli lisännyt lentokonetuotantoa voimakkaasti. Vuoden 1940 ensimmäisellä neljänneksellä oli valmistunut 2 729 konetta, ja touko-elokuussa tehdashalleista oli rullannut ulos jo 4 578 lentokonetta.

Churchill seurasi kasvavalla jännityksellä ilmataistelun kulkua bunkkeristaan. Hän oli 18 metriä maan alla RAF:n Uxbridgen tukikohdassa Lontoon länsipuolella. Suuri taulu, jossa oli sähkölamppuja, kertoi eri lentueiden tilasta. Punainen lamppu tarkoitti, että lentue oli taistelussa. Churchill sävähti, kun koko taulu alkoi hehkua punaisena.

Saksalaiset yrittivät murentaa lontoolaisten puolustustahdon jatkuvilla pommituksillaan.

© De Luan/Imageselect

”Mitä muita reservejä meillä on?” hän kysyi ylipäälliköltä.

”Ei niitä ole”, tämä vastasi lyhyesti.

Jännitys uuvutti Churchillin niin täysin, että päästyään kotiin kello 16.30 hän vajosi heti syvään uneen, josta hän heräsi vasta kello 20. Hän soitti hermostuneena sihteerilleen John Martinille. Tällä oli muutama huono uutinen, mutta lopuksi hän vielä sanoi:

”Ilmassa sen sijaan tapahtui jotain suurenmoista! Ammuimme alas 183 konetta ja menetimme vain 40!”

Myöhemmin selvisi, että saksalaiset olivat menettäneet vain 56 konetta, mutta taistelujen suunta oli kuitenkin muuttunut. Puhelun lopuksi Churchill huokaisi helpottuneena.

Isänmaa oli pelastettu

Lontoo 24. lokakuuta: Taistelu Britanniasta oli voitettu. Saksasta ei enää ollut todellista uhkaa Britannialle.

Churchillin auto ajoi hitaasti ohi ihmisjoukon, joka oli kerääntynyt vastaanottamaan häntä hänen palatessaan joukkojentarkastuskäynniltä Skotlannista. Pääministeri vilkutti ihmisille.

”Vuoden parin päästä he eivät enää kiitä minua.” Churchill ihmisten juhliessa häntä kaduilla vuonna 1940

”Edustan heille jotain sellaista, mitä he voivat tukea kaikesta sydämestään: vankkumatonta voitontahtoa”, hän totesi miettiväisesti.

Pian Churchill lisäsi kuitenkin kuivasti:

”Vuoden parin päästä he eivät enää kiitä minua.”

Jälkisanat: Churchillin puolustustahto sai Hitlerin luopumaan Britannian valtaussuunnitelmista, ja hän lähetti armeijansa Neuvostoliittoon. Churchill hävisi vaalit vuonna 1945 mutta nousi jälleen pääministeriksi vuonna 1951. Hän kuoli 90-vuotiaana vuonna 1965. Neville Chamberlain ei nähnyt seuraajansa politiikan seurauksia, sillä hän kuoli syöpään marraskuussa 1940.