Brittiläiset sotavangit laativat hullunrohkean pakosuunnitelman
Lukuisten epäonnistuneiden pakoyritysten jälkeen brittiläiset sotavangit kehittivät suunnitelman, joka oli niin uhkarohkea, että se vaikutti suorastaan idioottimaiselta. Vangit valmistelivat viiden kuukauden ajan toisen maailmasodan kenties uskaliainta operaatiota.
Oflag VI-B -leirissä oli hyvät olot, ja vangit saivat jopa pelata jalkapalloa ja lukea kirjoja. Silti monet halusivat paeta sieltä.
Toisinaan jokin idea on niin järjetön, että se on suorastaan nerokas. Sellainen oli suunnitelma, jonka brittimajuri Tom Stallard esitti vankitovereilleen eräänä yönä vuoden 1942 alkupuolella Oflag VI-B -leirissä, joka sijaitsi Warburgin lähellä keskellä Saksaa.
Vankiparakin ulkopuolella muutama brittivanki piti vahtia saksalaissotilaiden varalta. Sisällä olevat sotavangit pälpättivät toistensa päälle, kunnes Stallard komensi heidät rauhoittumaan.
”Hyvät herrat, tiedätte, että vankileiristä pääsee pois kolmella tavalla”, hän sanoi ja piti tauon tehostaakseen sanomaansa: ”Aidan ali, aidan läpi ja pääsisäänkäynnistä.”
”En tiedä teistä muista, mutta itse olen kyllä saanut tarpeekseni tunneleista”, puuskahti yksi Stallardin kuulijoista.
”Olen samaa mieltä”, vastasi Stallard, ryhdistäytyi ja jatkoi:
”Ratkaisu, hyvät herrat, on ollut koko ajan silmiemme edessä. Aina siitä saakka, kun astelimme tälle kirotulle natsileirille. Aita, hyvät herrat, aita.”
Leveä hymy levisi Stallardin laihoille kasvoille. ”Levitämme siipemme kuin linnut ja lennämme sen yli!”
Brittiupseeri Tom Stallard jäi saksalaisten vangiksi vuonna 1941.
Vangit tylsistyivät
Vangit tekivät pakoyrityksiä tämän tästä. Kolmisen tuhatta brittiupseeria, joista suurin osa oli jäänyt vangiksi kesäkuussa 1940 Ranskasta käydyissä taisteluissa, oli täysin tympääntyneitä oloihinsa.
Tylsistymistä ei lievittänyt edes se, että saksalaiset olivat antaneet heidän käyttöönsä soittimia ja laajan kirjaston.
Ajankulukseen vangit yrittivät keksiä keinoja paeta.
Sotilaina heidän velvollisuutensakin oli yrittää paeta, mutta monille heistä pakosuunnitelmien laatimisesta oli muodostunut lähes harrastus.
Tavoitteena ei ollut vain tappaa aikaa vaan myös saada sidotuksi mahdollisimman paljon saksalaissotilaita leirin vartioimiseen.
Kaikkiaan britit kaivoivat 77 tunnelia, joista saksalaiset keksivät 65.
Stallard oli kuitenkin kehittänyt suunnitelman, jota kukaan muu ei ollut vielä yrittänyt. Sen sijaan, että he kaivaisivat tunnelin, joka todennäköisesti huomattaisiin hyvin pian, Stallard halusi kivuta aidan yli. Tikapuilla.
Pako edellytti sähkökatkosta
Vankileiriä ympäröi 2,5 metriä korkea kaksinkertainen aita, jossa oli valonheittimet 20 metrin välein.
Jotta vangeilla olisi edes pieni mahdollisuus kivuta aidan yli huomaamatta, Tom Stallardin oli keksittävä, miten sammuttaa valonheittimet.
Onneksi kapteeni Ken Searle, joka oli siviiliammatiltaan sähköasentaja, oli keksinyt heikkouden vankileirin sähkönsyötössä.
Se oli sijoitettu yhteen leirin työpajoista näkyville, joten siihen oli helppo päästä käsiksi.
Searlen taidoilla varustetulle miehelle oli lasten leikkiä katkaista valonheittimistä virta niin, että kyseessä näytti olevan tavallinen sähkökatkos.
Lautavarkaita kanttiinissa
Tom Stallard joutui puolestaan miettimään paljon muutakin kuin valoja. Tikkaiden rakentamiseen hän tarvitsi ison kasan lautoja ja noin 1 600 naulaa.
Sellaisten hankkiminen oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä saksalaiset vartioivat tiukasti kaikkea, mitä voitiin mahdollisesti käyttää pakenemiseen.
Vangeille tarjoutui kuitenkin odottamaton tilaisuus, kun saksalaiset huomasivat eräänä päivänä pakotunnelin suun yhden vankien käyttämän kanttiinin alta.
Kapteeni Rademacher, joka oli ollut johtajaopettaja ja vahti vankeja samalla uutteruudella kuin hän oli aiemmin kurittanut oppilaita, käski heti sulkea kanttiinin ja täyttää tunnelin käymäläjätteellä ja mullalla.
Rademacherin sulkema kanttiini oli Stallardille oikea aarrearkku täynnä kipeästi kaivattua puutavaraa.
Viideltä iltapäivällä eräänä varhaisena kevätpäivänä Stallardin miehet lähtivät ryöstöretkelle.
Sitä ennen muutamat vangeista olivat kaivaneet valmiiksi ojia vankileirin kasvimaalle ja odottivat piilottaakseen kähvelletyn puutavaran heti näkyvistä maan alle.
Lautavarkaat odottivat parakissa suljetun kanttiinin lähellä merkkiä, joka kertoisi tien olevan selvä.
”Nyt”, kuiskasi ryhmän johtaja, kun hän näki yhden miehistä, joita oli siellä täällä leirissä tarkkailemassa vartijoiden liikkeitä. ”Mennään!”
Hän kiskaisi oven auki, ja muut seurasivat häntä kanttiiniin. Kasvimaalla odottavat kuulivat pian liiankin selkeitä vasaran iskuja ja puun kirskahduksia.
Vartiossa seisova brittivanki ei kuitenkaan hätkähtänyt melua, vaan piti tiukasti katseensa toisessa salaliittolaisessa, joka seisoi tarkkailemassa jonkin matkan päässä.
Lopulta ensimmäiset miehet saapuivat kantaen lautoja harteillaan.
”Tässä teille postia”, vitsaili yksi miehistä heittäessään kolme lautaa ojaan. Lautoja kantavia miehiä saapui kasvimaalle muutaman sekunnin välein, ja oja toisensa jälkeen täyttyi.
Puuhaa valvovasta Stallardista kaikki sujui lähes liian hyvin ollakseen totta.
Hän vilkuili hermostuneesti kelloaan ja totesi, että ilmeisesti saksalaiset vanginvartijat eivät olleet kiinnittäneet meteliin mitään huomiota.
Musiikki peitti harjoittelun
Toukokuun lopulla britit rakensivat ensimmäisen kaikkiaan neljästä tikasparista, jotta Tom Stallard ja muut pääsivät harjoittelemaan pakoa.
Loput kolmet tikkaat oli pakko rakentaa vasta pakopäivänä, koska niitä oli lähes mahdotonta piilottaa leiriin.
Vartijoiden huomaamatta vangit salakuljettivat harjoitustikkaat parakkiin, jossa he usein soittivat, asettivat ne seinää vasten ja naamioivat ne kirjahyllyksi nuottivihoilla ja kirjoilla.
Suunnitelman mukaan kymmenen miehen piti päästä yksien tikkaiden avulla aidan yli reilussa 60 sekunnissa. Koko kesä- ja heinäkuun pakenijat harjoittelivat tarmokkaasti, jotta operaatio sujuisi kellon tarkkuudella ja huomiota herättämättä.
Harjoitustilan kaksi kattopalkkia saivat esittää 2,5 metrin korkuista kaksinkertaista aitaa. Harjoittelevien miesten huohotusta ja askelten ääniä oli kuitenkin vaikea peittää.
Stallard olikin järjestänyt leirin orkesterin harjoittelemaan parakin ulkopuolelle ja pyytänyt soittajia lyömään rumpuja ja puhaltamaan trumpetteja tavallista kovemmin.
Yhdellä kolmannen ryhmän harjoitteluvuorolla suunnitelma oli kuitenkin paljastua. Ikkunan luona vahdissa ollut vanki huusi yhtäkkiä: ”Gorillat tulevat!”
Kaksi brittivangeista oli juuri kavunnut tikapuista kattopalkkien päälle tehdylle sillalle. Ensimmäinen heistä hyppäsi heti alas sillalta ja toinen seurasi hänen kintereillään sillä seurauksella, että hän laskeutui ensimmäisen jaloille.
Miehen huutaessa kivusta Stallard kiskoi kiireesti tikkaat alas palkkien päältä, siirsi ne seinän viereen ja naamioi ne muutamalla nuottiviholla.
Ikkunan luona vahtia pitänyt kiirehti vanhan ja epävireisen pianon luo ja alkoi takoa sitä hermostuneesti.
Muutamassa sekunnissa muut miehet kerääntyivät hänen ympärilleen ja alkoivat hengästyneenä tapailla laulun sanoja.
Juuri silloin kapteeni Rademacher astui ovesta perässään nuori, finninaamainen korpraali, joka kantoi asetta.
Vangit keskeyttivät välittömästi laulamisen ja seurasivat, miten Rademacher marssi ympäri huonetta tutkiskellen sitä.
Samaan aikaan korpraali lähestyi ”kirjahyllyä” ja katseli nuotteja vankien kauhistuneiden katseiden seuratessa hänen jokaista liikettään.
Lopulta Rademacher päätti tarkastuskierroksensa ja suuntasi kohti ovea. Juuri, kun hän oli päässyt kynnykselle ja britit olivat huokaisemassa helpotuksesta, hän kääntyi ympäri ja osoitti kädellään nuottivihoilla naamioituja tikkaita. Stallard ja muut jähmettyivät paikoilleen.
”Harjoitteletteko konserttia varten?” mylvähti Rademacher ja totesi sitten hymyillen: ”Jatkakaa vain, kuulosti hyvältä.
Esityksenne onnistuu varmasti.” Heilautettuaan kättään vielä toistamiseen teatraalisesti hän poistui, ja ovi lämähti kiinni hänen jälkeensä.
Tom Stallard piirsi kartan leiristä ja merkitsi siihen pakenemiskohdan.
Pako onnistui lähes suunnitellusti
Tom Stallard oli suunnitellut, että pako tapahtuisi 30. elokuuta kello 21.30. Puoli tuntia ennen h-hetkeä hän kokosi pakoon aikovat 40 miestä aidan lähellä oleviin parakkeihin numero 20 ja 21.
Heidän apurinsa partioivat ympäri leiriä ja tarkkailivat saksalaisia teeskennellen olevansa tavanomaisella iltatupakallaan.
Miehet odottivat parakeissa kärsimättöminä. Stallard kätki oman hermostuneisuutensa parhaansa mukaan ja kävi toivottamassa jokaiselle miehelle onnea matkaan.
Sitten kaikki vain odottivat aloillaan, että Ken Searle ja Ron Moulson sammuttaisivat valot.
”Mitä kello on?” kysyi joku. ”21.25”, kuului vastaus. Juuri silloin aita pimeni.
Miehet odottivat nyt ulkona olevien apureiden ilmoitusta siitä, että tie oli selvä. Parakissa 21 yhden ryhmän jännittynyt johtaja kuuli vahdin sanovan ulkona jotain, mutta oli niin pimeää, ettei hän ollut saanut selvää merkistä.
”Oliko se go vai no?” hän kuiskasi takanaan olevalle miehelle. Mennäkö vai odottaa? Muutaman hermoja raastavan sekunnin hän kuitenkin teki päätöksen.
”Helvettiäkö siitä, nyt mennään, pojat”, hän sanoi ja ryntäsi ovesta.
Parakissa 20 vallitsi myös epätietoisuus. Siellä ei oltu edes kuultu mitään, mutta kun miehet yhtäkkiä kuulivat toisen parakin miesten juoksevan kohti aitaa, hekin lähtivät liikkeelle.
”_Go_, go, go, mennään”, ryhmän johtaja kuiskasi ja juoksi ulos kuunvaloon.
Pakenijat näkivät vain 50 metrin päässä saksalaisen vanginvartijan, joka kuulosteli epäluuloisena aidan välissä olevasta piikkilangasta kuuluvia outoja ääniä.
Vartija näytti hämmentyneeltä, eikä hänen tilannettaan auttanut se, että kaksi brittiä kajautteli vihaisia käskyjä saksaksi ja että puhallinorkesteri alkoi yhtäkkiä soittaa fanfaareja musiikkiparakin ulkopuolella.
Vartija seisoi kuin paikoilleen naulittuna eikä huomannut 40:tä pakenevaa miestä. Sisemmän aidan luona ryhmät nostivat tikkaat pystyyn.
Tuntikausien harjoittelu oli kannattanut, sillä miehet työnsivät nopeasti ja täsmällisesti toiset tikkaat sillaksi aitojen päälle ja ensimmäinen heistä alkoi kivuta ylös pystyssä olevia tikkaita.
Stallard kuuli selvästi vartijoiden häkeltyneet huudot, kukaan vartijoista ei ilmeisesti tajunnut, mitä oli tapahtumassa.
Vasta kun useita brittejä oli päässyt aidan toiselle puolelle ja kadonnut pimeyteen, kuului ensimmäinen laukaus ja saksalaiset alkoivat ammuskella summittaisesti varjoihin.
40 sekunnissa 32 miestä ehti ylittää aidan, ennen kuin turvallisuusupseeri pysäytti muut vangit. Stallard oli yksi viimeisistä, jotka ehtivät pakoon.
30. elokuuta Oflag VI-B -vankileiristä pakeni 32 miestä. Kuin ihmeen kaupalla he selvisivät leiristä elävinä. He suuntasivat kahden hengen ryhmissä muun muassa Sveitsiä, Alankomaita, Belgiaa ja Tanskaa kohti, mutta vain kolme heistä pääsi kotiin.
Tom Stallard vangittiin 13. syyskuuta lähellä Saksan ja Alankomaiden rajaa. Sodan jälkeen hän asettui Bournemouthiin ja ryhtyi viinikauppiaaksi.