Tuuli puisteli kuljetuskonetta, ja Dakota oli kuin hauras peltirasia, joka voisi syöksyä milloin tahansa mereen Sisilian edustalle vihollisen ilmatorjunnan puhkomana.
20 brittiläistä laskuvarjomiestä istui ahtaasti kahdessa rivissä lentokoneen hämärässä ruumassa.
Heidän johtajansa everstiluutnantti Alastair Pearson vilkaisi miestensä jännittyneitä kasvoja vihollisen valoammusten välkähdellessä taivaalla.
Everstiluutnantti olikin raivon partaalla, kun hänen Dakota-koneensa yhtäkkiä kääntyi poispäin Sisiliasta.
Kukaan ei kertonut sinä iltana vitsejä, vaan kaikki vain odottivat vaitonaisina. Kello lähestyi iltayhtätoista 13. heinäkuuta 1943.
Kuljetuskoneen sotilaat olivat osa Sisiliaan suunnanneen brittien 1. laskuvarjoprikaatin 1 856 miehestä.
Heidän tehtävänään oli vallata tärkeä Primosolen silta Catanian eteläpuolella ja varmistaa sen hallinta niin, etteivät akselivallat räjäyttäisi siltaa taivaan tuuliin.
Pearson ennakoi, että sillan hallinnan varmistamiseen tarvittaisiin joka ikinen laskuvarjomies. Everstiluutnantti olikin raivon partaalla, kun hänen Dakota-koneensa yhtäkkiä kääntyi poispäin Sisiliasta. Lentäjä oli hermostunut kovassa tuulessa ja ilmatorjunnan sulkutulessa.
”Mitä helvettiä sinä teet?” Pearson karjui ahtautuessaan ilmassa heilahtelevan lentokoneen ohjaamoon.
Brittien laskuvarjojoukkojen varusteissa oli muun muassa osiksi purettuja polkupyöriä.
”Ei sinne pysty lentämään”, lentäjä vastasi ääni hermostuneesti väristen.
”Minä en aio kääntyä takaisin!” Pearson raivosi, tarttui revolveriinsa ja tähtäsi sillä lennon perämiestä:
”Minun täytyy ampua ensin sinut, jotta lentäjä tulisi järkiinsä”, tokaisi 28-vuotias Pearson ja käänsi sitten katseensa koneen lentäjään:
”Sen jälkeen ammun tarvittaessa sinutkin, sillä lastiruumassa istuu odottamassa aivan erinomainen lentäjä.”
Uhkaus tehosi. Lentäjä käänsi koneen vastentahtoisesti kohti Sisiliaa, joten Pearson miehineen oli taas oikealla reitillä. Tehtävä tulisi kuitenkin olemaan raskain, johon brittien laskuvarjoukot olivat siihen mennessä ryhtyneet.
Uusi rintama painostamaan Saksaa
Pearsonin lentäessä laskuvarjomiehineen kohti Sisiliaa kesällä 1943 toinen maailmansota oli kestänyt jo lähes neljä vuotta.
Churchill ja Roosevelt olivat saaneet iloita keväällä 1943 saksalaisten takaiskuista – ensin itärintamalla Stalingradissa ja sitten Pohjois-Afrikassa, jossa akselivallat Saksa ja Italia olivat toukokuussa antautuneet liittoutuneille.
Useat tehtävän Waco-liitokoneista syöksyivät maahan ja paloivat poroksi.
Italialaisten pelästyminen esti katastrofin
Britit järjestivät kenraaliharjoituksen kolme päivää ennen Primosolen sillan hyökkäystä. Operaatio Ladbroken tarkoitus oli valloittaa Ponte Granden silta lähellä Sisilian Syrakusaa.
Puutteellinen kokemus laskuvarjo-operaatioista johti siihen, että lähes kaikki meni pieleen. Koiranilma ja vihollisen ankara tulitus pakottivat irrottamaan liitokoneita liian aikaisin.
Vain 30 miestä 2 000:sta ehti sillalle suunnitellusti ensimmäisessä hyökkäysaallossa.
Italialaiset sotilaat kuitenkin yllätettiin niin, että he antautuivat lähes taisteluitta, ja britit saivat varmistettua sillan hallinnan.
Brittien ja amerikkalaisten oli aika nousta maihin Saksan hallitsemaan Länsi-Eurooppaan, jotta Hitlerin joukkoja voitaisiin painostaa useilla rintamilla.
Maalina oli Italia, jota Churchill nimitti ”Euroopan pehmeäksi vatsaksi”.
Ensimmäinen askel otettaisiin Sisiliassa, jonka lukuisilta lentokentiltä ja satamista akselivallat hyökkäilivät Välimerellä liikkuneiden liittoutuneiden alusten kimppuun. Sisilian valloittaminen lopettaisi vihollisen hyökkäykset, ja liittoutuneet saisivat haltuunsa tärkeitä lento- ja laivastotukikohtia myöhempää Italian mantereen valloitusta varten.
Laskuvarjojoukot avainroolissa
Yöllä 10. heinäkuuta 1943 brittiläiset ja amerikkalaiset joukot nousivat maihin Sisilian etelärannoille.
Kenraali George Pattonin yhdysvaltalaisjoukot etenivät kohti saaren luoteiskulmaa, ja brittien 8. armeijan oli tarkoitus taistella itsensä kenraali Bernard Montgomeryn johdolla pikavauhtia Messinaan saakka.
Koillisen Sisilian kaupunki oli maihinnousun pääkohde, sillä sieltä oli vain viisi kilometriä matkaa manner-Italiaan.
Liittoutuneet olisivat tykinlaukauksen päässä mantereesta.
De britiske faldskærmstropper
Virallinen nimi: 1st Parachute Brigade
Käytössä: 1941–1948
VARUSTEET
Jokaisella miehellä oli jopa 40 kiloa varusteita – kaikkea ensiapupakkauksesta varasukkiin, ammuksiin ja aseeseen. Brittien laskuvarjosotilaiden aseena oli yleensä Enfield .303 -kivääri ja pistin, mutta se jumittui usein hiekasta ja liasta.
KOULUTUS
Miehet kävivät ensin 12 viikon laskuvarjokurssin ennen koehyppyjä ilmasulkupalloista ja lentokoneista. Sen jälkeen keskityttiin suunnistus- ja hyökkäystaitoihin sekä kestävyyteen, sillä sotilaiden piti kyetä muun muassa marssimaan 80 kilometriä täysvarustuksessa yhdessä vuorokaudessa.
KOKEMUS
Sisilian laskuvarjoyksikkö oli kokenut tulikasteensa helmikuussa 1942, kun 120 brittiä hyökkäsi Ranskassa saksalaisen tutka-aseman kimppuun. Yksikkö siirrettiin Pohjois-Afrikkaan, mutta se ei osallistunut merkittäviin tehtäviin.
TAISTELUTAHTO
Brittien laskuvarjojoukkoihin hyväksyttiin vain jo aiemmin kunnia-merkkejä uroteoistaan keränneitä. Useimmat olivatkin taistelukentällä rohkeita ja valmiita uhraamaan itsensä.
Messinan pikaisen valloituksen tiellä oli silta Ponte Primosole.
Silta oli ainoa Simetojoen ylityspaikka, ja 8. armeijan piti ylittää joki päästäkseen Messinaan.
Sisilian sotaretki venyisi pahasti, jos vihollinen ehtisi räjäyttää sillan, sillä brittien tankit ja tykistö juuttuisivat joen eteläpuolelle ja vihollinen vahvistaisi puolustusta.
Koko brittiarmeija asetti siksi toivonsa ”Punaisiksi paholaisiksi” kutsuttuun laskuvarjoprikaatiin. Prikaati oli saanut lempinimensä Pohjois-Afrikan saksalaissotilailta, eikä punaruskeita baretteja käyttäneillä briteillä ollut mitään nimitystä vastaan.
Paholaiset lensivät prikaatikenraali Gerald Lathburyn johdolla kohti Ponte Primosolea iltahämärässä 13. heinäkuuta 1943.
“Minun täytyy ampua ensin sinut, jotta lentäjä tulisi järkiinsä”. Alastair Pearson, 1943.
Lähes 2 000 laskuvarjosotilaan piti laskeutua operaatio Fastianissa Simeto-joen molemmille rannoille kello 23.00, vallata silta ja pitää se hallussa, kunnes Montgomeryn 8. armeija ehtisi apuun seuraavana aamuna.
Laskuvarjosotilaiden varaan laskettiin paljon, sillä heidän panoksensa ratkaisisi koko Sisilian valtauksen onnistumisen.
Miehet hyppäsivät sokkoina
Everstiluutnantti Alastair Pearson tiesi hyvin, kuinka tärkeä Primosolen silta oli liittoutuneiden etenemiselle Sisiliassa – muuten hän ei olisi mennyt niin pitkälle kuin teki uhatessaan lentäjää aseella.
Dakota-kone laskuvarjorykmentin ensimmäisen pataljoonan miehineen oli onneksi taas matkalla kohteeseen.
Tarkoitus oli, että suunnannäyttäjät hyppäisivät puoli tuntia ennen pääjoukkoa. Suunnistuslaitteilla ja merkkisoihduilla varustettujen joukkojen tehtävä oli merkitä muille pudotus- ja laskeutumispaikkoja.
Useat etujoukon koneista eivät kuitenkaan ehtineet paikalle ajoissa navakan tuulen ja ilmatorjunnan takia.
Primosolen sillan kohdealueita ei ollut merkitty kunnolla, joten Dakota-koneiden täytyi päästää laskuvarjomiehet hyppäämään saarelle umpimähkään.
Brittejä kaatui sillasta taistellessa 168, ja 141 katosi tai haavoittui.
Britit taistelivat estääkseen sillan räjäyttämisen
Kamppailu strategisesti tärkeästä Simetojoen ylittävästä sillasta aaltoili edestakaisin kolme päivää. Brittiläisten laskuvarjojoukkojen tärkein tehtävä oli estää saksalaisia ja italialaisia tuhoamasta siltaa.
Liittoutuneiden päätettyä Sisilian valloittamisesta heille valkeni pian, että yhden Simetojoen ylittävän sillan hallinta täytyi varmistaa. Saaren toiseksi pisin joki mutkitteli maisemassa kuin luonnollisena linnoituksena brittejä vastaan, joiden oli tarkoitus edetä Sisilian itärannikkoa pohjoiseen.
Upseerit valitsivat Primosolen sillan joukkojen joen ylittämispaikaksi. Silta oli osa Messinaan johtavaa päätietä, ja kaupunki oli brittien operaation perimmäinen päämäärä.
Britit laativat suunnitelman, jonka mukaan laskuvarjojoukot ja tykeillä lastatut liitokoneet laskeutuisivat joen molemmille rannoille, jotta sillalle voisi hyökätä etelästä ja pohjoisesta. Tarkoitus oli yllättää nukkuvat italialaiset niin, etteivät he ehtisi räjäyttää siltaa.
Kaikki näytti sekavalta ilmasta käsin, kun Pearsonin Dakota hidasti vauhtia noin 180 kilometriin tunnissa ja miehet asettuivat kahteen jonoon ennen hyppyä. Samalla palava brittikone syöksyi lähellä maahan, ja eräs briteistä huomautti kuivasti, kuinka valoammukset ”saivat aikaan näyttävän ilotulituksen”.
Pearsonin miehet halusivat vain äkkiä ulos koneesta. Hyppyoven punainen valo vaihtui lopulta 150 metrissä vihreäksi.
”Ulos! Ulos! Ulos!” raikui huuto, kun punaiset paholaiset hyppäsivät yksitellen loimuavalle taivaalle.
Varjot aukesivat automaattisesti kolmen sekunnin kuluttua, ja Pearsonin koneen kymmenen ensimmäistä miestä laskeutui ehjinä puolessa minuutissa.
Kuljetuskone oli kuitenkin menettänyt korkeutta, joten viimeiset kymmenen sotilasta osuivat maahan aivan liian kovaa.
Moni heistä kuoli, ja osa sai vakavia vammoja.
Lue myös:
Pearson hyppäsi kymmenentenä ja paiskautui maahan kovaa muttei loukkaantunut.
Menetykset painoivat mieltä, mutta Pearson ei voinut tehdä mitään. Hän kokosi hengissä selvinneet miehensä ja lähti kohti kaukana siintävää siltaa.
Operaation kenraali oli kaukana
Sillan lähellä tilanne oli sekasortoinen. Valtaosa sotilaista oli päätynyt kauaksi kohteistaan, sillä vain 39 operaatio Fustianin yhteensä 133 koneesta sai vietyä miehet alle kilometrin päähän pudotuspaikoistaan Primosolen sillan lähellä.
Osa miehistä päätyi 32 kilometrin päähän tulivuori Etnan rinteille.
Tehtävää johtanut Gerald Lathbury päätyi kilometrien päähän kohteestaan. Hän tarttui kompassiinsa ja lähti kohti Primosolen siltaa.
Lathbury kulki muiden laskuvarjomiesten tapaan varuillaan, ja pimeässä oli vaikea suunnistaa. Aina nähdessään ihmisen hahmon miehet kuiskasivat tunnussanan ”aavikkorotat”.
Yhdysvaltojen ilmavoimat testasi uutta Waco CG-4A-liitokonetta vuonna 1942.
Liitokoneiden tykit jäivät matkalle
Primosolen sillan hyökkäyksessä kokeiltiin uutta sotilaallista ideaa: liitokoneilla vietäisiin raskasta tykistöä suojaamaan brittien laskuvarjojoukkoja. Ikävä kyllä suunnitelma meni pahan kerran pieleen.
Liittoutuneet halusivat kuljettaa miehiä ja materiaalia huomaamatta vihollisen linjojen taakse, joten ne päättivät kokeilla liitokoneita.
Moottorittomat koneet saivat liikanimen ”Hiljaiset siivet”, ja ne vedettiin ilmaan tavallisilla lentokoneilla.
Nousukiidossa liitokoneessa oli kaikkea muuta kuin hiljaista, sillä vetokoneen moottorin melu oli liitokoneen lentäjän Donald McRae mukaan raju: ”Meille meteli oli helvetillistä.”
Liitokoneet pääsivät varsinaiseen tulikasteeseen Primosolen sillan operaatiossa. Niillä piti kuljettaa ratkaisevaksi avuksi tarkoitetut 12 suurta tykkiä 2,7 kilon kranaatteineen.
Laskeutumiset kuitenkin epäonnistuivat yön pimeydessä. Ilmatorjunta pudotti useita hauraita koneita, ja navakka tuuli häiritsi liitokoneiden ohjaamista suunniteltuihin laskeutumispaikkoihin.
”Kiitin Jumalaa, että minut lähetettiin taisteluun laskuvarjo selässä eikä liitokoneella”, tunnusti eräs lasku-varjojoukkojen kapteeni.
Hän näki liitokoneen katkeavan laskeutumisessa niin, että sen takaosa sotilaineen ja varusteineen paiskautui voimalla Simetojokeen.
Vain kolme tykeistä saatiin perille asti.
Määräyksenä oli ampua heti, ellei hahmo vastaisi ”tappakaa italialaiset”, sillä tuntemattomien oletettiin olevan joko italialaisia tai saksalaisia sotilaita.
Kellon ohittaessa keskiyön Lathbury oli vielä kaukana Primosolen sillasta. Hän toivoi muiden upseerien ottavan aloitteen ja hyökkäävän ennen kuin vihollinen räjäyttäisi sillan.
Brittikapteeni aloitti hyökkäyksen
Kello oli lähes yksi yöllä, kun kapteeni J. Rann ja hänen keräämänsä 50 miestä lähtivät hiipimään kohti siltaa joen pohjoisrantaa pitkin.
Mikään ei ollut mennyt suunnitelman mukaan, joten Rann oli päättänyt tarttua toimeen itse.
156 metriä pitkän sillan molemmissa päissä odottivat maahan kaivetut bunkkerit, ja siltaa puolustavat italialaiset olivat pystyttäneet betoni- ja piikki-lankaesteitä ajoneuvojen tielle.
Ilmatilan melskeestä huolimatta silta näytti vain tavalliseen tapaan vartioidulta.
Lue myös:
Rann arvioi ryhmänsä onnistuvan hyökkäyksessä, vaikka heitä oli vähän.
Britit tarkkailivat vartijoiden liikkeitä puoli tuntia, ja sitten Rann jakoi miehensä hyökkäysjoukkoon ja tulitukea antaviin.
Kapteeni johti itse hyökkäystä, joka eteni hänen merkistään kello kaksi yöllä pimeässä kohti sillan pohjoista päätyä.
”Waho Mohammed!” huusivat punaiset paholaiset ensimmäisen laukauksen ammuttuaan, kun taisteluhuutoa ei enää tarvinnut pidätellä. Huuto oli opittu Pohjois-Afrikan tunisialaisilta muulikuskeilta, jotka hoputtivat sillä juhtaansa.
Italialaiset menivät lähes paniikkiin, ja valtaosa pakeni tai luopui aseestaan ja antautui.
Rann hämmästeli vihollisen heikkoa taistelutahtoa ja määräsi miehensä jatkamaan sillan yli.
Vastarinta oli etelärannallakin vain satunnaista, ja kun yksi laskuvarjosotilaista sai heitettyä bunkkeriin käsikranaatin, niin 18 italialaista nousi esiin kädet ylhäällä.
Lathbury ja Pearson saapuivat hieman kolmen jälkeen yöllä
Kapteeni Rann totesi kello 2.15 tyytyväisenä, että hänen pieni iskuryhmänsä oli vallannut Primosolen sillan. Vankeja oli saatu 50, eikä vihollinen ehtinyt käyttää räjähdelatauksia, joita oli kiinnitetty siltaan.
Lisää brittijoukkoja pääsi myöhemmin sillalle, ja miehiä riitti jo partioimaan lähialueille paikantamaan vihollisia ja opastamaan muita brittejä perille.
Lathbury ja Pearson saapuivat hieman kolmen jälkeen yöllä. Tehtävän alku oli onnistunut heidän poissaolostaan huolimatta, mutta operaation korkea-arvoisimmat upseerit tiesivät hyvin, että edessä oli rankempia taisteluja.
Vain muutama liitokone pääsi perille tykkeineen, ja alle puolet pudotetuista aseista ja varusteista oli löydetty ja saatu käyttöön.
Kenttäsairaalan lääkärit tekivät 31 hätäleikkausta ja hoitivat 78 muuta haavoittunutta siltahyökkäyksen aikana.
Brittilääkärit parsivat vihollisiakin kokoon
Primosolen silta oli brittien hallussa 14. heinäkuuta, ja laskuvarjo-joukot perustivat kenttäsairaalan maatalon rakennuksiin Simetojoen eteläpuolelle.
Kirurgit raatoivat siellä pelastaakseen haavoittuneita brittisotilaita, mutta myös italialaisia vietiin samaan kenttäsairaalaan saamaan hoitoa vammoihinsa.
Britit joutuivat pian vetäytymään sillalta, ja akselivallat ottivat kenttäsairaalan hallintaansa.
Italialainen upseeri paiskasi oven selälleen ja julisti kaikkien lääkärien olevan sotavankeja.
Kun hän kuitenkin näki, että myös hänen maanmiehensä saivat sairaalassa hoitoa, kirurgit saivat luvan jatkaa työtään.
Britit tiesivät, että Cataniassa oli saksalaisjoukkoja. Niistä osa oli laskuvarjosotilaita, jotka olivat saaneet liittoutuneilta lempinimen ”Vihreät pirut”. Heitä oli pudotettu Simetojoen pohjoispuolelle aiemmin päivällä.
Prikaatikenraali Lathburyn pieni joukko joutui pian kovaan paineeseen.
Räjähteet poistettiin sillan teräsrakenteista
Akselivallat eivät aikoneet luopua Primosolen sillasta, ja se kävi selväksi puoli neljän aikaan yöllä, kun saksalais-italialainen saattue saapui sillan pohjoispuolelle 88 millimetrin tykkiä vetäen.
Lathbury lähetti heti osaston vihollisen kuorma-autojen kimppuun.
Britit avasivat tulen, ja pian näyttikin siltä, että saattue oli tehty vaarattomaksi.
Lathbury ryhtyi tarkistamaan kuorma-autoja, kun henkiin jäänyt italialainen heitti yhtäkkiä käsikranaatin.
“Selvä. Antakaa mennä! Työn pitää olla ohi ennen aamun sarastusta” Gerald Lathbury, 1943.
Kranaatinsirpaleita pureutui Lathburyn reisiin ja selkään, joten hänet piti auttaa vasta perustettuun päämajaan Simetojoen etelärannalle.
Lathburyn saadessa hoitoa – johon kuului myös reilu kulaus viskiä – prikaatikenraali tapasi pioneerijoukkojen johtajan, joka oli selvittänyt, kuinka kauan kestäisi purkaa Primosolen siltaan asennetut räjähdelataukset.
”Vain varttitunti”.
”Selvä. Antakaa mennä! Työn pitää olla tehty ennen aamun sarastusta”, määräsi Lathbury, joka halusi myös tietää, kuinka nopeasti saksalaiset voisivat asentaa räjähteet uudelleen.
”Uskon, että noin suuren sillan kohdalla se kestää ainakin nelisen tuntia”, kuului vastaus. Nyt kenraali tiesi, miten paljon hänen joukoillaan olisi aikaa, jos vihollinen valtaisi sillan takaisin.
Liitokoneet täytyi irrottaa vetokoneista jo paljon ennen Primosolen siltaa, ja moni niistä syöksyi mereen. Maihin päässeet joukot eivät hyötyneet niiden lastista lainkaan.
Pioneerit kiipesivät sillan ristikko-rakennelmiin ja irrottivat sytytyslangat sekä 30 kappaletta yhdeksän kilon räjähdepusseja. Lathbury siirsi osan komentovastuusta Pearsonille, koska prikaatikenraali ei kyennyt itse kentälle.
Pearson otti tehtävän vastaan innolla ja ryhtyi välittömästi vahvistamaan sillan puolustusta, mutta everstiluutnantilla oli kovin vähän keinoja käytössään.
Brittijoukolla oli vain kaksi raskasta kranaatinheitintä ja kolme panssarintorjuntatykkiä. Vihollista oli pidättelemässä ainoastaan 295 miestä, joten punaisilla paholaisilla oli edessään vaativa tehtävä, kun aurinko kipusi lopulta Sisilian saaren ylle 14. heinäkuuta.
Päivästä tulisi pitkä Primosolen sillan brittiläisille laskuvarjomiehille.
Saksalaiset iskivät kaikin voimin
Saksalaiset kokosivat heinäkuun 14. päivän yönä ja aamuna 350 miehen joukon, jota johti kapteeni Franz Stangenberg. Pikaisesti koottu osasto koostui pääasiassa Saksan ensimmäisen laskuvarjojääkäridivisioonan eliittisotilaista.
Britit havaitsivat aamupäivällä joen pohjoispuolella saksalaisen kuorma-autojen kolonnan. Se liikkui hitaasti lähemmäksi sisilialaisten viinitarhojen ja oliivipuiden keskeltä.
Lue myös:
Britit näkivät kiikareillaan, että saksalaiset olivat tuomassa paikalle raskasta tykistöä. Saksalaiset aloittivat tykistökeskityksen kymmenen yli yksi iltapäivällä. 88 millimetrin tykkien kranaatteja satoi brittien niskaan, ja samalla Messerschmitt-hävittäjät ampuivat laskuvarjosotilaita ilmasta.
Saksalaiset laskuvarjojoukot rynnäköivät savukranaattien suojaamina sillan pohjoispuolen oliivitarhoihin, joihin britit olivat kaivautuneet puolustusasemiin.
”He taistelivat kuin tiikerit. Kamppailun melske oli kauheaa: miehet juoksivat ympäriinsä, huusivat ja iskivät toisiaan maahan pistimillään”, kirjoitti saksalainen laskuvarjosotilas kirjeessään kotiin.
Brittiläinen sotilas George Pratt ampui täyttä vauhtia konekiväärillään ampuma-aukosta eräästä jokivarren valloitetusta bunkkerista, kun saksalaiset osuivat hänen vierustoveriinsa:
”Vieressäni ollut sotilas sai yhtäkkiä osuman kasvoihinsa: hänen päänsä kirjaimellisesti räjähti kappaleiksi, ja kudoksia sekä luunpirstaleita lensi ylleni. Hän huojui taaksepäin kuin robotti, kunnes hänen selkänsä törmäsi takaseinään ja hän valui sitä pitkin alas jättäen seinään pitkän veriläiskän kohtaan, jossa takaraivo kosketti seinää.”
Liittoutuneet käyttivät liitokoneita tykkien ja maastoautojen rahtaamiseen Primosolen sillalle.
Näky oli järkyttävä, mutta Pratt murehti silti enemmän sitä, että hänen konekiväärinsä ammukset olivat loppumassa pian. Ammusten vähyys huolestutti yhtä lailla Pearsonia. Iltapäivän päätteeksi hän päätti, että Simetojoen pohjoispuolella olevat joukot pitäisi vetää takaisin etelään.
Britit säästäisivät sekä henkiä että luoteja keskittämällä puolustuksensa sillan eteläiseen päätyyn, jossa joki rajoitti vihollisen mahdollisuutta hyökätä.
”Pitäkää ne raakalaiset loitolla niin kauan kuin vain voitte!” Pearson huusi etummaisen aseman automaattiaseita käyttäneille miehille, joiden piti pitää vihollinen kiireisenä sillä aikaa, kun muut britit vetäytyivät sillalta etelään.
Myös George Pratt määrättiin pysymään paikallaan, mutta hän rukoili, että evakuointi vauhdittuisi, jotta hän ehtisi itse turvaan ennen kuin saksalaiset murjoisivat bunkkerin kokonaan maan tasalle. Lopulta hän sai hartaasti odottamansa merkin:
”Pitäkää ne raakalaiset loitolla niin kauan kuin vain voitte!” Everstiluutnantti Alastair Pearson, 1943.
”Pillin vislauksen kuullessani tiesin, että oli aika liikkua rivakasti – eikä aikaa jäänyt tuhlattavaksi, sillä livahtaessani ovesta koko bunkkeri räjähti ja paiskauduin maahan. Pääsin jaloilleni ja juoksin sillan yli turvaan.”
Pearsonin joukot puolustivat kaksi tuntia asemiaan Primosolen sillan eteläpäässä, mutta sitten ryhmä saksalaisjääkäreitä onnistui ylittämään Simetojoen sillan itäpuolelta, joten brittejä uhattiin yhtäkkiä sekä idästä että pohjoisesta.
Punaisia paholaisia oli enää jäljellä 200 uupunutta miestä – lähes sata brittiä oli joko kuollut tai haavoittunut vakavasti. Lathbury määräsi kello 19.35 joukkonsa vetäytymään etelään kukkuloille, jossa ne olisivat paremmassa turvassa.
81 brittiläistä laskuvarjosotilasta menetti henkensä Arnhemissä, ja satoja sotilaita haavoittui.
Punaiset paholaiset petettiin Arnhemissa
Punaiset paholaiset pääsivät vuosi Sisilian valloituksen jälkeen tositoimiin Euroopan länsirintamalla. Niiden tehtävänä oli varmistaa operaatio Market Gardenin aikana kanavia ja jokia ylittävien siltojen hallinta Hollannissa – ja Reinin ylittävä silta Arnhemissa oli erityisen tärkeä.
Erikoisjoukko valtasi sillan 17. syyskuuta. Suunnitelman mukaan brittien täytyi pysyä sillalla, kunnes 30. armeijakunnan joukot ehtisivät paikalle kahta vuoro-kautta myöhemmin. Montgomeryn suunnitelma vastasi
paljolti Primosolen hyökkäystä vuotta aiemmin, mutta siinä missä apujoukot pääsivät Sisiliassa perille, niin nyt saksalaiset pysäyttivät ne Arnhemiin.
Laskuvarjojoukot joutuivat antautumaan taisteltuaan sillasta neljä päivää.
Siellä oli bunkkereita, ja laskuvarjosotilaat kykenisivät ammusten vain riittäessä ampumaan sillalle saakka ja estämään uusien räjähdelatausten asentamisen.
Lathbury ei ollut lainkaan tyytyväinen tilanteeseen. Everstiluutnantti lohdutti itseään vain sillä, että viholliselta kestäisi ainakin neljä tuntia tuhota silta sen jälkeen, kun brittien ammukset ehtyisivät. Hiekka hupeni kuitenkin koko ajan tiimalasissa. Ellei Montgomery ilmaantuisi pian paikalle 8. armeijan kanssa, niin silta ja koko Sisilian valloitusretki olisivat pahan kerran vaarassa.
Tankkeja saatiin avuksi
Heinäkuun 14. päivän iltana Pearson näki kukkuloilta saksalaisten etenevän kohti Primosolen siltaa. He pyrkivät perustamaan sillanpääaseman joen etelärannalle.
Britit tarkkailivat kaikkea liikettä sillalla, ja tarkka-ampujat olivat valmiina ampumaan jokaisen, joka yrittäisi asentaa siltaan räjähteitä.
Lue myös:
Paikallinen maanviljelijä saapui illalla brittijoukkojen luokse. Hän kertoi olevansa täysin kyllästynyt Italian diktaattoriin Mussoliniin ja voivansa siksi ilokseen ilmoittaa, että brittiläisiä tankkeja oli saapumassa etelästä.
Pian myös Pearson kuuli Sherman-tankkien nitisevien telaketjujen kaivatun äänen, ja keskiyön aikaan everstiluutnantti sekä Lathbury tervehtivät Durhamin jalkaväkeä ja 4. panssariprikaatia, jotka olivat osa Montgomeryn 8. armeijaa.
Yö eteni rauhallisesti vailla kummankaan osapuolen hyökkäyksiä, ja brittiläiset laskuvarjomiehet saivat syötyä vatsansa täyteen paikalle päässeiden huoltojoukkojen kuorma-autojen antimista – ja ruokaa tosiaan kaivattiin puolentoista vuorokauden rankan raatamisen jälkeen.
“No, jos haluatte menettää taas yhden pataljoonan, niin tuo on toki yksi tapa”. Alastair Pearson, 1943.
Punaiset paholaiset olivat onnistuneet estämään siihen saakka sillan räjäyttämisen, ja heinäkuun 15. päivän aamuna komento taistelupaikalla siirtyi Durhamin jalkaväen upseereille.
Useiden satojen brittien osasto lähti hyökkäykseen kello 7.30 tukenaan Sherman-tankkeja. Miesten lähestyessä saksalaisten asemia etelästä britit ampuivat savukranaatteja, jotka peittivät näkyvistä tankkien rinnalla suoralla rynnäköllä kohti siltaa etenevän jalkaväen.
Saksan vihreät pirut ampuivat kuitenkin lakkaamatta MG42-konekivääreillään, ja savun hälvettyä saksalaiset ampuivat myös 88 millimetrin tykeillään joen pohjoisrannalta yrittäen saada Sherman-panssarivaunuja pois pelistä.
Italialaiset olivat asentaneet Ponte Primosoleen räjähdelatauksia, mutta niitä ei ehditty räjäyttää brittien hyökätessä.
Brittien jalkaväellä ei ollut suojaa joen eteläpuolisessa kitukasvuisessa maastossa, ja sotilaiden piti kantaa monia kuolleita ja haavoittuneita tovereitaan takaisin avomaaston läpi.
Brittien onneksi saksalaiset tekivät ratkaisevan virheen. Viestintävirheen takia joen eteläpuolelle edenneet laskuvarjosotilaat vetäytyivät takaisin pohjoiseen.
Britit hyödynsivät tilanteen heti ja valtasivat joen eteläpuoliset asemat uudelleen. Sillan läheisyydessä taisteltiin ankarasti, mutta britit totesivat puolenpäivän jälkeen, etteivät he saisi pakotettua saksalaisia vetäytymään riittävän nopeasti. Kolme Sherman-tankkia oli tuhoutunut, 34 brittiläistä jalkaväen sotilasta oli menetetty ja yli sata miestä oli haavoittunut.
”Se oli puistattavaa katseltavaa. Simeto-joki oli kirjaimellisesti punainen verestä”, eräs sotilaista kuvaili myöhemmin valtavia miestappioita.
“Minä saan vietyä teidät joen yli ja sillan luokse, mutta sitten täytyy pärjätä omin neuvoin.”
Luotaantyöntävä näkymä kertoi paljon punaisten paholaisten taistelutahdosta menneinä päivinä, joten Alastair Pearson kutsuttiin mukaan, kun Durhamin upseerit suunnittelivat seuraavaa liikettä, uutta rintamahyökkäystä.
”No, jos haluatte menettää taas pataljoonan, niin tuo on toki yksi tapa”, keskeytti Pearson, joka ehdotti Simeto-joen ylittämistä sillan itäpuolelta niin, että vihollinen voitaisiin yllättää:
”Minä saan vietyä teidät joen yli ja sillan luokse, mutta sitten täytyy pärjätä omin neuvoin”, hän lupasi.
Pearson toteutti suunnitelmansa
Valmistelut olivat ohi hiukan keskiyön jälkeen 16. heinäkuuta, ja Pearson lähti matkaan kaksi komppaniaa perässään.
Päästyään paikkaan, jossa jokirannat eivät olleet liian jyrkkiä, sotilaat ylittivät Simetojoen yksitellen kahlaten mahdollisimman vaivihkaa vyötäröön ulottuneen mutta kesän lämmittämän veden läpi.
Miesten ylittäessä jokea tykistö rummutti Primosolen siltaa siirtääkseen vihollisen huomion muualle kahlauspaikoista.
”Muistakaa, kuinka toiselle pataljoonalle kävi”, Pearson varoitti Durhamin joukkojen johtajaa, kun he erkanivat sillan pohjoispuolella lähellä saksalaisia.
Britit ottivat oppia Primosolesta
Primosolen silta oli briteille menestys, mutta oli silti selvää, että laskuvarjohyökkäykset piti kyetä toteuttamaan tehokkaammin. Varsinkin kolmeen asiaan paneuduttiin perusteellisesti.
Lentäjät pelkäsivät
Yhdysvaltalaisten Dakota-kuljetuskoneiden lentäjien hermot pettivät. Brittikapteeni näki operaatio Fustianin edetessä vihollisen ilmatorjunnan saaneen ”useita lentäjiä kääntymään”, ja lentäjät olivat ”syypäitä epätarkkoihin maihinlaskupaikkoihin”. Kapteenin mukaan oli virhe määrätä ohjaamoihin ”kuljetusmiehistöjä, joiden koulutus ja luonteenlaatu eivät riittäneet tulituksen kohteeksi joutumiseen”. Tämän jälkeen liittoutuneet kouluttivat erikseen lentäjiä laskuvarjohyökkäyksiin, jotta he kestäisivät henkisesti vihollisen ilmatorjunnan tulituksen.
Etujoukon kiire
Suunnitelman mukaan taistelualueelle pudotettiin ennalta oppaiksi joukkoja, jotta nämä voisivat merkitä laskeutumispaikat erivärisillä soihduilla. Tehtävään oli aikaa vain puoli tuntia ennen pääjoukon laskeutumista sillan luokse. Puoli tuntia ei kuitenkaan riittänyt, sillä etujoukon sotilaat olivat päätyneet kauaksi suunnitelluista laskeutumispaikoista. Primosolen jälkeen liittoutuneet päättivät, että etu-joukolle piti varata enemmän aikaa merkkisoihtujen asettamiseen. Laskeutumis-alueita pitäisi myös olla vähemmän mutta suurempia, jotta ne näkisi helpommin ilmasta.
Liitokoneet putosivat mereen
Liitokoneiden käyttö operaatio Fustianissa päättyi tuhoisasti. Lähes 40 prosenttia meren yllä irrotetuista liitokoneista katosi aaltoihin. Liittoutuneet huomioivat tämän ja päättivät, ettei liitokoneita saisi enää irrottaa meren yllä pimeässä. Liitokoneiden laskeutumisalueet osoittautuivat myös liian pieniksi, joten vain harvat lentäjistä onnistuivat havaitsemaan laskeutumispaikat riittävän ajoissa.
Pearson palasi turvaan Simetojoen eteläpuolelle, ja Durham-yksikkö jatkoi etenemistä kohti vihollista:
”Emme nähneet eteemme, sillä yö oli pilkkopimeä. Hiiviskelimme viinitarhojen läpi, ja hermot olivat kireällä, sillä koskaan ei tiennyt, milloin joku ampuisi kohti”, sotilas kertoi myöhemmin.
Brittien kiivas yöllinen tykistökeskitys säikäytti sillan pohjoispäädyn saksalaisia niin paljon, että valtaosa sillan puolustusjoukoista oli vetäytymässä pohjoiseen. Siksi sillalla ammuttiin vain hajanaisia laukauksia, kun Durhamin jalkaväen kaksi komppaniaa pääsivät perille perustamaan sillanpääasemaa.
Vetäytymisen keskellä yksittäinen epätoivoinen saksalainen laskuvarjo-jääkäri yritti vielä toivotonta tekoa: sillan räjäyttämistä.
“Emme nähneet eteemme, sillä yö oli pilkkopimeä. Hiiviskelimme viinitarhojen läpi, ja hermot olivat kireällä, sillä koskaan ei tiennyt, milloin joku ampuisi kohti”
Hän ajoi paikalle täyttä vauhtia kuorma-auto täyteen räjähteitä lastattuna, mutta tarkkana olleet britit ampuivat autoa ja surmasivat kuljettajan.
Rikki ammuttu kuorma-auto pysähtyi niin, ettei sen kuorma räjähtänyt.
Montgomery kiitti laskuvarjomiehiä
Auringon osuessa taas Primosolen sillan teräsrakenteisiin heinäkuun 16. päivänä kello kuusi aamulla se oli brittien hallussa. Punaisia paholaisia kaatui taisteluissa 27, ja lisäksi menehtyi noin 500 Durhamin jalkaväen miestä. Montgomeryn 8. armeija pääsi kuitenkin etenemään nopeasti Sisilian itärannikkoa.
Liittoutuneet valtasivat täsmälleen kuukauden kuluttua Messinan, ja Sisilia oli länsivaltojen hallussa. Pearson ei saanut nähdä sitä itse, sillä hän oli jo 16. heinäkuuta poistumassa rintamalta kuorma-autosaattueessa 1. laskuvarjoprikaatin mukana.
Everstiluutnantin ei tarvinnut kuitenkaan epäillä punaisten paholaisten panoksen tärkeyttä, sillä Montgomery oli lausunut kiitoksensa laskuvarjomiehelle juuri ennen Primosolesta lähtöä:
”Voi, Pearson”, sanoi kenraali everstiluutnantille ja jatkoi: ”Olen enemmän kuin iloinen nähdessäni sinut. Sinä ratkaisit sotaretkeni onnistumisen.”
