Sotamies Henry Harding löysi vapaan läntin satojen muiden brittisotilaiden joukosta höyrylaiva Lancastrian kannelta. Hän oikaisi itsensä pitkäkseen ja asetteli pelastusliivit päänsä alle tyynyksi. Oli 17. kesäkuuta 1940, ja Harding tunsi pitkästä aikaa rentoutuvansa oikein kunnolla.
Britit olivat vetäytyneet Ranskan halki Saksan armeija kannoillaan viikkokausia, ja 19-vuotias Harding oli lopulta päässyt Saint-Nazairen satamakaupunkiin, mistä matkustaja-aluksesta sotakäyttöön muutettu Lancastria veisi hänet aseveljineen Britanniaan. 176 metriä pitkä höyrylaiva valmistautui lähtöön, ja Harding lojui raukeana tuijotellen sinisellä taivaalla lipuvia pilviä.
Saksalainen Junkers Ju 88 -pommikone pudotti Lancastriaan neljä 500 kilon pommia.
Harding havahtui kuullessaan yhtäkkiä läpitunkevan moottorin äänen, ja pian hän näki saksalaisen Junkers Ju 88 -pommikoneen lähestyvän. Kone syöksyi kohti Lancastriaa, avasi pommiluukkunsa ja pudotti lastinsa. Harding kierähti vaistomaisesti vatsalleen ja painoi kasvonsa pelastusliiviin. Silmänräpäyksessä neljä pommia tunkeutui Lancastrian runkoon.
Seuraavien 20 minuutin aikana koettiin Britannian merenkulun laajin tragedia. Uhrien määrä oli paljon suurempi kuin vuosisadan kuuluisimmissa, Titanicin ja Lusitanian, tuhoutumisissa vuosina 1912 ja 1915 yhteensä.
Lancastrian tapaus oli niin karmaiseva, että Britannian pääministeri Winston Churchill halusi salata sen laajuuden briteiltä.
Alus oli ääriään myöten täynnä
Suurin osa Lancastrian matkustajista oli Hardingin tapaan kuulunut Ranskaan toisen maailmansodan syttymisen jälkeen sijoitettuihin siirtojoukkoihin tai brittiläiseen siirtoarmeijaan. Natsien 10. toukokuuta 1940 aloittama salamasota oli kuitenkin liikaa Ranskalle, joka ajautui jo muutamassa viikossa romahduksen partaalle. Silloin Britannia käynnisti massiivisen joukkojensa evakuoinnin mantereelta saadakseen miehet kotiin puolustamaan omaa maataan.
Suurin evakuointi tapahtui touko-kesäkuun vaihteessa, kun Dunkerquesta Pohjois-Ranskasta laivattiin 26.5.–4.6. Englannin kanaalin yli 338 000 sotilasta. Tuhansia brittisotilaita oli kuitenkin paennut myös Ranskan läntisiin satamakaupunkeihin, ja heidän evakuointinsa käynnistyi 15. kesäkuuta. Laivaston lisäksi avuksi otettiin sotakäyttöön mukautettuja matkustaja-aluksia, kuten 18 vuotta vanha höyrylaiva Lancastria.
Noin 150 000 brittisotilasta odotti yhä evakuointia Ranskasta, kun ensimmäiset 338 000 sotilasta oli kesäkuun alussa 1940 saatu laivattua Englantiin Dunkerquesta.
Muun muassa voimakkaan virtauksen vuoksi Lancastrian oli ankkuroitava noin kahdeksan ilometrin päähän satamasta. Se oli suunniteltu 2 200 matkustajalle ja miehistön jäsenelle, mutta Lancastrian kapteeni Rudolph Sharp arveli, että kyytiin voitaisiin ottaa 3 000 ihmistä. Saint-Nazairessa ja muissa satamissa evakuointia odotti kuitenkin peräti 67 000 brittisotilasta.
Aamuvarhaisella evakuointia kapteenin kanssa koordinoimaan tulleen laivastoupseerin mukaan alukseen oli kerta kaikkiaan vain ”pakko yrittää ottaa niin paljon ihmisiä kuin mahdollista”.
”Hyvä Jumala, kuusituhatta! Tässä vanhassa lotjassa ei ole ikinä ollut niin paljon ihmisiä.” Laivan purseri Lancastrian väkimäärästä
Laivaston alukset ja pikkuveneet kuljettivat ihmisiä laivaan puoli seitsemästä alkaen aamulla. Ensimmäisistä kirjattiin nimi, rykmentti ja yksikkö, mutta kun uupuneita ja nälkäisiä miehiä vain vyöryi lisää, matkustajien tietojen luetteloinnista luovuttiin ja tulijat vain laskettiin naksuttelemalla mekaanista laskuria.
”Hyvä Jumala, kuusituhatta! Tässä vanhassa lotjassa ei ole ikinä ollut niin paljon ihmisiä”, voihkaisi laivan purseri, ennen kuin miehistö luopui kokonaan myös tulijoiden laskemisesta.
Sotilaita vain ängettiin laivaan niin paljon kuin mahtui. Esimerkiksi 800 ilmavoimien miestä ohjattiin laivan pohjalle synkkään ja heikosti valaistuun lastiruumaan.
Harva kuitenkaan oli millänsäkään ahtaista oloista. Suurin osa sotilaista oli ollut pakomatkalla viikkotolkulla, kuten Edwin Quittentonkin. Hänen pioneerijoukkonsa olivat edelliset 18 tuntia sinnitelleet piileskellen vähän väliä saksalaisilta pommikoneilta pensasaitojen suojissa, ja hänellä oli monien muiden tavoin päässään vain yksi ajatus:
”Nyt mennään kotiin!”
Tuhannet kuolivat välittömästi
Päästyään laivaan nälkiintyneet sotilaat ahtoivat itseensä makkaroita, kaalipataa ja mitä kovia kokenut kokki nyt pystyikin miehille taikomaan miehistön valmistautuessa lähtöön. Myöhään iltapäivällä Harding meni laivan baariin ostaakseen oluen. Jono oli kuitenkin niin pitkä, että hän päättikin vain asettua aurinkoon laivan kannelle. Kuten kaikkialla laivassa, sielläkin vilisi enemmän ihmisiä kuin hän oli koskaan nähnyt niin pienellä alueella.
Ja siellä hän oli, kun katastrofi iski. Taivaalle ilmestyi parvi saksalaiskoneita, ja kello 15.48 ensimmäinen kone pudotti kohtalokkaan pommilastinsa kohti Lancastriaa. Yhtäkkiä koko maailma Hardingin ympärillä täyttyi räjähdyksistä, ja hän painoi kasvonsa tyynyksi ottamaansa pelastusliiviin.
Matkustajalaivasta muokattu Lancastria oli saksalaisten hyökätessä lähdössä muiden joukkojenkuljetusalusten kanssa kohti Britanniaa.
Kannella olevien konekiväärien luo ryntäsi sotilaita, jotka ryhtyivät ampumaan kohti lentokoneita, mutta ne olivat jo kaukana, kun neljä 500 kilon pommia iskeytyi aluksen teräsrunkoon. Räjähdykset olivat niin voimakkaita, että ne lennättivät raskaat kansiluukut korkealle ilmaan. Moni laivassa olleista kuoli silmänräpäyksessä, kuten lastiruumaan ohjatut 800 ilmavoimien sotilasta ja 12 laivan sairastuvalla ollutta potilasta. Valtavat liekit leimahtivat kohti taivasta, ja palavasta öljystä nousi paksua mustaa savua.
”Kaikki kunnossa, poika hyvä. Tämä on kunnon laiva, joka ei uppoa”, purseri yritti rauhoitella Hardingia.
”Te voitte uskoa, ettei se uppoa, mutta minulla on oma mielipiteeni, ja minä lähden nyt!” Harding huudahti.
Hän vetäisi päättäväisesti pelastusliivin ylleen ja hyppäsi aaltoihin.
”Kompuroin pimeydessä kompastellen jatkuvasti elottomiin ruumiisiin. Kaikkialta kuului huutoa ja voihketta.” Sotilas Edwin Quittenton kuolinkamppailusta laivan sisällä
Kaikkialla oli verta ja puunsäleitä
Räjähdysten aikana kannen alla olleilla miehillä ei ollut samaa mahdollisuutta. Siellä laivaa kiertävistä räjähdysten tuhoamista putkista suhisi tulikuumaa höyryä käytäville, missä se poltti epätoivoisesti ulos yrittävien miesten ihoa. Edwin Quittenton seisoi pommien iskiessä laivan baarissa.
”Tunsin kuuman ilmavirran ja iskun päässäni. Sitten oli kuin helvetti olisi auennut. En voinut kääntyä enää takaisin, sillä tuli roihusi kuin sulatusuunissa”, Quittenton kertoi myöhemmin.
Pian kaikki laivan valot sammuivat.
”Kompuroin pimeydessä kompastellen jatkuvasti elottomiin ruumiisiin. Kaikkialta kuului huutoa ja voihketta.”
Laivan juhlavassa tammipaneloidussa suuressa salissa miehet taistelivat päästäkseen pääportaikon kautta ylemmille kansille, mutta ihmisjoukon paine kävi pian niin suureksi, että puiset rakenteet pettivät. Ensin katkesi porraskaide, ja sitten romahtivat askelmat. Paniikissa olevat sotilaat putosivat laivaan syöksyvien vesimassojen syövereihin.
”He vain seisoivat siinä odottaen ihmettä.” Lääkintäjoukkojen upseeri Field sotilaista laivan kannella
Komentosillalla kapteeni Rudolph Sharp ja yliperämies Harry Grattidge näkivät ja kuulivat, kuinka katastrofi levisi ympäri laivaa.
”Kuulin viestimiesten huhuilevan yhä uudestaan ja uudestaan ’Haloo? Haloo? Konehuone?’, mutta kukaan ei vastannut”, kertoi Grattidge jälkikäteen.
Kun räjähdyksen nostattama savupilvi hälveni, Grattidge näki kannen peittyneen vereen ja huomasi laivan kallistuvan voimakkaasti tyyrpuurin puolelle.
”Kaikki miehet paapuurin puolelle, kaikki miehet paapuurin puolelle”, hän karjui megafoniin.
Kaikki kynnelle kykenevät siirtyivät laivan toiselle reunalle, ja alus oikeni hetkeksi. Helpotus oli kuitenkin vain lyhytaikainen, sillä seuraavaksi Lancastrian perä alkoi kohota veden kohistessa kannelle laivan etuosassa. Laivalla ollut lääkintäjoukkojen upseeri, kapteeni Field seurasi tapahtumia korkealta laivan perästä.
”Kansi oli täynnä sotilaita kivääreineen ja muine painavine varusteineen. He vain seisoivat siinä odottaen ihmettä”, Field muisteli.
Öljy ympäröi laivan
Kannella seisoivat myös Vera ja Clifford Tillyer, jotka kuuluivat noin 40:een laivalle otettuun siviiliin. Clifford oli ollut töissä brittiläisellä lentokonetehtaalla Belgiassa, kuten monet muutkin evakuoitavat, ja pariskunta oli paennut Ranskan halki. Vera puristi sylissään heidän kaksivuotiasta tytärtään Jacquelinea.
”Täällä on lapsi, täällä on lapsi”, hän huuteli pyrkiessään miesjoukon läpi kohti pelastusveneitä.
Veran helpotukseksi sotilaat tekivät heille tietä, ja niin hän pääsi kiipeämään pelastusveneeseen. Harva oli yhtä onnekas. Lancastrialla oli 32 pelastusvenettä, mutta se kallistui niin pahasti, että vain kaksi niistä saatiin mereen.
Sotilaat katsoivat kauhuissaan toisilta laivoilta, kuinka heidän toverinsa kamppailivat hengestään öljyn peittämillä aalloilla.
Sotilaat uivat öljyssä
Pommit räjäyttivät muun muassa Lancastrian polttoainesäiliön, josta purkautui mereen tuhansia litroja öljyä. Tahmea öljy sotki sotilaiden silmät ja keuhkot heidän räpiköidessään aalloilla.
Saksalaisten pommikoneiden neljä 500 kilon pommia iskivät Lancastriaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Laivassa iskun aikaan ollut kapteeni Field kertoi laivan hajonneen ”kuin se olisi ollut lasten peltirumpu, jota joku iski vasaralla”.
Pommeista kolme iskeytyi runkoon ja räjähti lastiruumassa. Neljäs putosi savupiipun viereen ja tunkeutui kannen läpi.
Räjähdykset repivät yhden laivan polttoainesäiliöistä, ja mereen päätyneiden tuhansien uhrien päälle purkautui valtava määrä öljyä. Öljy muodosti veden pinnalle paksun tahmean kerroksen, joka tunkeutui armotta sotilaiden silmiin, suuhun ja keuhkoihin.
Suurin osa mereen hypänneistä sotilaista kuoli ilmeisesti joko mereen päässeen öljyn takia tai koska heille ei ollut riittänyt pelastusliivejä eivätkä he osanneet uida. Lancastrian runko kärsi niin pahoja vaurioita, että se kallistui ja upposi noin 20 minuutin kuluttua pommituksesta – liian nopeasti, että laivan sisuksista olisi saatu evakuoitua tuhansia siellä olleita miehiä.
Suurin osa räjähdyksestä selvinneistä joutui kamppailemaan hengestään vedessä. Laivalla oli vain 2 500 pelastusliiviä, ja ilman liiviä jääneet, usein uimataidottomat sotilaat tarrautuivat epätoivoisesti onnekkaampiin tovereihinsa. Kapteeni Clement Stott vajosi pinnan alle, kun eräs mies roikkui hänen jaloissaan.
”Ymmärsin, että minun oli pakko päästä hänestä eroon, muuten hukkuisimme molemmat. Potkaisin rajusti ja pyristelin hänestä irti”, Stott tunnusti myöhemmin.
Pommit olivat tuhonneet myös yhden laivan polttoainesäiliöistä, ja veteen purkautui noin 1 400 tonnia öljyä. Paksu öljy levisi kaikkialle laivan ympärille ja tunkeutui miesten silmiin ja suuhun.
”Tämä on loppuni. Onpa yksinäinen paikka hukkua”, mietti kapteeni Field, joka kaikesta huolimatta selvisi.
Hän oli kääntynyt selälleen vedessä, jotta ei saisi öljyä silmiinsä ja suuhunsa. Hänen ympärillään kellui tuhansia kuolleita ja kuolevia. Saksalaiskoneet lensivät iskupaikan yllä tulittaen aaltoihin, missä muun muassa majuri A. Picken yritti erään toverinsa kanssa pysyä pinnalla takertumalla airoon.
”Yhtäkkiä ylitsemme lensi nopeasti kaksi konetta. ’Hyvä Jumala’, huusi toverini. Hän sai luodin otsaansa ja katosi näkyvistä”, Picken kertoi.
Henry Harding, joka oli hypännyt kannelta pelastusliivi yllään mereen, seurasi tapahtumia ympärillään kauhuissaan.
”Jos maan päältä voi löytyä helvetti, minä olin siellä tuolloin.”
Lancastria oli alun perin rakennettu matkustajalaivaksi, joten siinä oli sekä baari että ravintola.
Neljä maanpäällisestä helvetistä selviytynyttä
Lancastrian katastrofista selvisi2 477 ihmistä. Joukossa oli sekä matkustajia että miehistön jäseniä, ja selviämismahdollisuudet riippuivat siitä, missä kukin oli ilmaiskun hetkellä.
Ystävyksistä toinen selvisi
Huoltojoukkojen sotilas Stan Flowers oli lastiruumassa pommien pudotessa. Hän taisteli yhdessä ystävänsä Wally Smithin kanssa tiensä kannelle, mistä he hyppäsivät mereen. Flowers selvisi, Smithiä enää koskaan näkynyt.Kaksivuotias roikkui puupalkissa
Kaksivuotias Jacqueline oli vanhempiensa kanssa iskun aikaan laivan ravintolassa. Perhe sai paikan pelastusveneestä, mutta se upposi. Vanhemmat nostivat Jacquelinen puupalkille, jota he tuuppivat edellään uidessaan. Kaikki kolme selvisivät.Kapteeni kuoli kaksi vuotta myöhemmin
Lancastrian kapteeni Rudolph Sharp seisoi iskun aikaan komentosillalla. Hän hyppäsi viimeisten joukossa veteen ja selvisi hengissä. Hän kuoli vuonna 1942, kun saksalainen sukellusvene upotti hänen uuden aluksensa, entisen matkustajalaiva Laconian.Kello tallensi iskuhetken
Walesilainen sotilas Henry Harding makasi kannella iskun sattuessa. Hän hyppäsi veteen, mistä hänet poimittiin tuntien kuluttua ja vietiin Englantiin. Hän säilytti loppuikänsä tuona päivänä käyttämänsä kellon, jonka viisarit pysähtyivät pommituksessa.
Selvinneet unohdettiin
Lancastrian kannelta tulitettiin yhä saksalaiskoneita konekivääreillä, vaikka alus vajosi vääjäämättä ja uppoaisi pian. Yksi ampujista kuoli ja toinen haavoittui vakavasti, mutta muut jatkoivat ampumista, kunnes vesi ulottui jo heidän pohkeisiinsa ja jyrkkä kallistuma teki ampumisesta mahdotonta. Kello oli 16.08, ja Lancastria oli vajoamassa pinnan alle.
Ne, jotka eivät osanneet uida tai eivät peloltaan pystyneet hyppäämään veteen, roikkuivat yhä kiinni kallistuvassa laivassa. Viitisenkymmentä ihmistä takertui laivan suureen potkuriin, joka oli jo kokonaan pinnan yläpuolella. Lancastrian komentosillalla kapteeni Sharp kääntyi yliperämiehen puoleen.
”Nyt on se hetki, Harry. Minä menen mereen laivan perästä”, hän sanoi.
Grattidge oli entinen kilpauimari, joten hän antoi viimeisen pelastusliivin Sharpille.
”Onnea matkaan”, Grattidge sanoi pelastusliiviä ojentaessaan.
Joukko Lancastrialta selvinneitä tapasi vuonna 2005 Saint-Nazairessa muistotilaisuudessa.
Lancastria keikahti viimeisen kerran ja painui pinnan alle kello 16.12, vajaat 20 minuuttia ilmaiskun jälkeen.
”Se vajosi hiljaa ja arvokkaasti ja vesi sulki sen syleilyynsä”, kirjoitti Edwin Quittenton myöhemmin.
Lähistöllä oli jo veneitä, jotka poimivat kyytiin hengissä selvinneitä. Osa pääsi suoraan Englantiin, osa takaisin Saint-Nazaireen kuljetettavaksi myöhemmin toisilla laivoilla.
Katastrofista selvisi 2 477 ihmistä, mutta menehtyneiden määrä on tuntematon, sillä kukaan ei tiedä, paljonko laivassa lopulta oli ihmisiä. Selvinneiden arvioiden mukaan laivaan nousi vielä lähes kolmetuhatta ihmistä sen jälkeen, kun miehistö oli jo lopettanut laskemisen. Jos se on totta, Lancastrialla oli lähes yhdeksäntuhatta ihmistä ja siten menehtyneitä oli yli kuusituhatta. Lopullinen totuus ei selviä koskaan, sillä monen uhrin osalta arkistoihin on merkitty vain ”kaatunut Ranskassa”.
Kaksivuotiaana neljä tuntia puupalkilla vedessä sinnitellyt Jacqueline Tillyer (kesk.) tapasi muita Lancastrialta selvinneitä vuonna 1949.
Churchill halusi salata onnettomuuden
Lancastrian uppoaminen oli paitsi traagista myös äärettömän kiusallista Britannian pääministerille Winston Churchillille, joka teki hartiavoimin työtä vahvistaakseen brittien taistelumielialaa.
Britannian pääministerille Winston Churchillille Lancastrian uppoaminen oli poliittinen katastrofi. Britit olivat 4. kesäkuuta saaneet päätökseen 338 000 liittoutuneiden sotilaan evakuoinnin Ranskan Dunkerquesta.
”Brittiläinen siirtoarmeija on nyt kokonaisuudessaan ja onnistuneesti evakuoitu Ranskasta”, Churchill julisti.
Se ei kuitenkaan ollut koko totuus, sillä Ranskassa odotti 17. kesäkuuta, päivää ennen Lancastrian uppoamista, vielä peräti 67 000 miestä. Siksi Churchill pelkäsi, että tapahtumasta uutisointi vaikuttaisi heikentävästi brittien taistelutahtoon, ja leimasi tiedotteen Lancastriasta merkinnällä ”D”, mikä oli merkki lehdistölle, että uutista ei olisi syytä julkaista ”kansallisen turvallisuuden vuoksi”.
Asiasta kirjoitettiin vasta 26. heinäkuuta, yli viisi viikkoa tapahtuman jälkeen, The Scotsman -lehdessä. Tapauksen virallinen raportti on julistettu salaiseksi vuoteen 2040 asti – ehkä Churchill tiesikin kuolleiden määrästä enemmän kuin on luultu.
Britannia ei aloittanut muodollista tutkintaa Lancastrian uppoamisen jälkeen. Ranska antautui 22. kesäkuuta 1940, ja britit odottivat kauhulla saksalaisten yrittävän maihinnousua Britanniaan. Maa tarvitsi kipeästi menestystarinoita – ei tragedioita.
Viranomaiset jättivät Lancastrian ja sen lukemattomat matkustajat, niin elävät kuin kuolleetkin, täysin huomiotta, ja nämä painuivat unholaan yhtä vääjäämättömästi kuin alus oli painunut uhreineen meren pohjaan.