Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Berliini 1945: Lähtölasku tuomiopäivään

Berliinin viimeistä sotatalvea leimasivat ilmahyökkäykset, nälkä ja neuvostojoukkojen pelko. Harvat uskoivat enää natsijohdon vakuutteluihin voitosta, mutta kukaan ei kapinoinut. Katastrofi lähestyi vääjäämättä päivä päivältä.

Ursula Röhnert/SZ photo/Ritzau Scanpix

Adolf Hitleristä ei ollut kuultu kuukausiin. Hän oli vetäytynyt julkisuudesta, ja saksalaiset arvailivat syytä valtakunnanjohtajan poissaoloon. Erään teorian mukaan Hitler oli menettänyt järkensä ja häntä pidettiin siksi piilossa suurelta yleisöltä.

Uudenvuodenpäivänä 1945 saksalaisten radioista kaikui jälleen tuttu ääni. Hitler vakuutti puheessaan, että koettelemukset olisivat pian ohi ja Saksalla olisi edessään loistava tulevaisuus.

”Tiedämme, mitä angloamerikkalaiset valtiomiehet haluavat tehdä Saksalle, ja mitä juonia bolševikkijohtajat – ja heidän narujaan vetelevät kansainväliset juutalaiset – punovat saksalaisille”, Hitler julisti itävaltalaisella aksentillaan.

Natsismin ansiosta Saksa kuitenkin voittaisi, diktaattori lupasi. Silloin valtakunta pääsisi kukoistamaan: ”Kansallissosialistinen valtio korjaa tarmollaan ja aloitekyvyllään kaiken sen, mitä nyt on tuhottu”, Hitler vakuutti. ”Kaupungeistamme tulee mahtavampia ja kauniimpia kuin koskaan. Kunnolliset saksalaiset kodit korvaavat tuhotut vuokrakasarmit.”

Hitlerin huimat visiot olivat kaukana todellisuudesta, jonka berliiniläiset näkivät arjessaan: suuria osia kaupungista oli pommitettu tai palanut maan tasalle. Valtakunta kutistui päivä päivältä, tehtaita pommitettiin, rautateitä
tuhottiin ja sukellusveneitä upotettiin.

Puna-armeija oli jo Puolassa vain 500 kilometrin päässä Berliinistä, ja tiedusteluraportin mukaan vihollinen valmisteli suurhyökkäystä itärintamalla – 6 miljoonaa sotilasta, 91 000 tykkiä ja 11 000 tankkia odotti käskyä.

© Imageselect

Päivän neuvo: ”Nauti sodasta”

Hitler torjui raportin tiedot ”täydellisenä idiotismina” ja sanoi, että asiasta vastanneet pitäisi ”teljetä hullujenhuoneeseen”.

Siksi niin monille tuli täytenä yllätyksenä se, että puna-armeija ylitti 12. tammikuuta Veikseljoen ja valloitti jo viikkoa myöhemmin Varsovan Puolassa.

Berliiniläiset seurasivat tapahtumia huolestuneina, sillä kertomukset neuvostojoukkojen sadismista kiirivät niiden edellä.

Puna-armeija oli valloittanut itäpreussilaisen Nemmersdorfin maalaiskylän lokakuussa 1944: kaikki kylän naiset raiskattiin ja sitten surmattiin.

”Nauti sodasta – rauhasta tulee kauhea!” Berliinin kaduilla vitsailtiin synkkään sävyyn. Tai: ”Pysyn hyvillä mielin vain ajattelemalla natsien tuhoa.”

Berliinissä oli ollut enimmillään neljä miljoonaa asukasta, mutta jäljellä oli enää 2,8 miljoonaa – pääasiassa naisia, lapsia sekä vanhoja ja sotaan kelpaamattomia miehiä.

Asukkaat heräsivät ilmahälytyksiin monta kertaa viikossa, ja heidän piti rientää väestösuojiin – tai omiin kellareihinsa – päästäkseen turvaan.

Kaikilla oli mukana jonkinlainen hätälaukku, jossa oli henkilöpaperit, rahaa ja vähän ruokaa. Laukku odotti ulko-oven vieressä, jotta se olisi helppo napata paetessa mukaan.

Toimittaja Ursula von Kardorff kirjoitti sodan aikana päiväkirjaansa näin: ”Lähes joka päivä kuullaan kaksi ilmahälytystä, kirjaimellisesti samoilla kellonlyömillä, ensin iltakahdeksalta ja sitten taas yhdentoista aikaan. Varoituksena kuullaan ’pommikoneita Hannover-Braunschweigissä’, ja sitten juostaan pommisuojiin.”

Ursula von Kardorffin aateliset juuret ja hyvät suhteet sallivat hänelle pääsyn Speer-bunkkeriin, joka sijaitsi lähellä Brandenburgin porttia ja ministeriöitä.

Virkamiehet pääsivät sinne suojaan melko mukaviin oloihin: pommisuojaan kulki vesijohto, ja vanha seremoniamestari tarinoi keisari Vilhelmin hovista.

Hitlerin arkkitehti ja varusteluministeri Albert Speer vieraili myös pommisuojassa pääkaupungissa käydessään: ”Hän on vaatimaton ja ystävällinen eikä vaikuta päsmäriltä”, 33-vuotias Ursula von Kardorff kirjoitti.

Useimmille berliiniläisille pommitukset eivät kuitenkaan olleet jännittäviä poikkeuksia arjen keskellä sivistyneine keskusteluineen.

Riittämättömät julkiset pommisuojat olivat tupaten täynnä, ja ihmisiä murskaantui sisäänkäynneillä kuoliaaksi, kun räjähdykset saivat ihmisjoukon sekasortoon.

Käymälöitä oli vähän ja ne menivät usein tukkoon – ne olivat usein varattuja myös siksi, että epätoivoiset kaupunkilaiset telkeytyivät oven taakse tekemään itsemurhan.

Paksu teräsbetoni kesti kyllä kaikki pommit, mutta täysosuma sai pommisuojan tärisemään – eikä pelon vallitessa rupattelu tullut ensimmäisenä mieleen.Ilmahälytyksen lopulta päättyessä ihmiset lähtivät tarkistamaan, oliko heidän kotinsa yhä pystyssä.

Joka puolella lenteli kipinöitä, kertoi sveitsiläisen lehden kirjeenvaihtaja Konrad Warner: ”Ihmiset huusivat toisilleen: ’Täällä palaa! Sammuttakaa liekit!’ Jatkoin juoksemista ja tukahdutin samalla kipinöitä hakkaamalla niitä takilla ja hatulla.”

Valtaosa berliiniläisistä joutui hakeutumaan suojaan vain omaan kellariinsa. Sinne pääsi toki nopeasti, mutta kellari ei ollut mikään varma turvapaikka.

Lukemattomia taloja sortui pommituksissa kellareiden päälle niin, että niihin jääneet paloivat hengiltä tai tukehtuivat hitaasti hapen puutteeseen ennen avun saapumista.

Berliinissä oli kelvollisesti toimiva palolaitos, mutta toistuvat ilmahyökkäykset tekivät tulipalojen sammuttamisesta käytännössä mahdotonta.

15-vuotias Wolfgang Pickert oli ”palotarkastaja” – hänen tehtävänään oli pinkaista ulos ja tarkistaa vauriot heti, kun ensimmäiset pommit olivat räjähtäneet. Pari vuotta aiemmin hän oli ollut valpas ja pelastanut kerrostalon tulipalolta vain hosalla ja vesiämpärillä.

Nyt hän joutui todistamaan, kuinka kokeneet rintamasotilaatkin ahdistuivat, jos he sattuivat olemaan Berliinissä juuri ilmahyökkäyksen aikaan: ”Isäni koki pommituksen yhden kerran, ja hän oli ilmaiskun päättyessä ja sireenien metelin lopulta vaimentuessa aivan hermoheikko.”

Katuja puhdistivat ulkomaiset pakkotyöläiset ja satunnaiset ohikulkijat, joita määrättiin auttamaan raivaamisessa. Kivensirpaleiden alla makasi ruumiita, jotka piti kerätä kokoon perheenjäsenten tai naapurien tunnistettaviksi.

Yksi suurista flaktorneista sijaitsi Berliinin eläintarhan lähellä. Sen katolla oli ilmatorjuntatykkejä ja sisällä suojaa 15 000 kaupunkilaiselle.

Arthur Grimm/BPK

Palomiehet taistelivat lähes päivittäin liekkejä vastaan pommitetussa kaupungissa.

Alinari Archives/Getty Images

Hitler palasi Berliiniin

Puna-armeijan käynnistäessä suurhyökkäyksensä 12. tammikuuta aamuviideltä Adolf Hitler nukkui Adlerhorst-päämajassaan Reinin varrella. Kolme viikkoa aiemmin hän oli johtanut sieltä epäonnistu-nutta Ardennien hyök-
käystä.

Neuvostojoukkojen tunkeutuminen idästä ei ensi aiheuttanut Adlerhorstissa suurtakaan hälyä. Hitlerin avustajat herättivät hänet vasta kello 12, ja sitten käynnistyi tavanomainen päiväohjelma kokouksineen, kävelyretkineen ja iltateen juomisineen.

Hitler lähti vasta tammikuun 15. päivän iltana panssaroidulla junallaan kohti Berliiniä. Hän saapui perille seuraavana aamuna ja matkusti sitten loppumatkan valtakunnankansliaan autokyydillä.

Hitler vaikutti yllättyneeltä, kun häntä vietiin tuhotun pääkaupungin läpi. Hänkään ei välttynyt ilmahyökkäysten aiheuttamilta hankaluuksilta.

Turvallisuutensa takia Hitlerin piti yöpyä valtakunnanjohtajan bunkkerissa, jonka Albert Speer oli rakennuttanut valtakunnankanslian pihan alle. Uutta valtakunnankansliaa voitiin käyttää vain päivisin.

Puna-armeija rynnisti samaan aikaan vääjäämättä Puolan läpi, ja pian neuvostojoukot jo marssivat saksalaiseen Sleesian provinssiin.

Ursula von Kardorffin vieraaksi saapui tuttavapariskunta Breslausta, jonka Hitler oli julistanut ”linnoitukseksi” – eli kaupungiksi, jota puolustettaisiin kaikin keinoin valloitukselta.

He olivat päässeet viimeiseen junaan, joka lähti Breslausta (nykyisin Puolan Wrocław) ennen kuin puna-armeija saarsi kaupungin.

”He kertoivat paetessaan toisiaan lähes hengiltä talloneista ihmisistä, kylmästä tavarajunasta kesken matkan heitetyistä ruumiista ja järkensä menettäneistä äideistä, jotka eivät uskoneet sylissään pitämiensä lastensa kuolleen”, Ursula von Kardorff kirjasi päiväkirjaansa ja tunnusti, etteivät tarinat olleet juuri liikuttaneet häntä: ”Sitä on jo niin turta, ettei sellaisiin kauheuksiin jaksa enää samastua.”

Hitlerin betonikoti

Metrien paksuinen betoni suojasi Hitleriä ilmaiskuilta ja tykistökeskityksiltä, mutta tappio oli silti vääjäämätön.

Sol 90/Shutterstock

Hitlerin huone

Hitlerillä oli valtakunnanjohtajan bunkkerissaan kolme pientä huonetta: makuu-, työ- ja olohuone. Hän heräsi yleensä myöhään, noin kello 11.30, ja kävi kylvyssä.

Huoneet oli sisustettu valtakunnankanslian esineillä synkän kellarin piristämiseksi.

Seinällä oli maalaus Preussin kuninkaasta Fredrik Suuresta, joka oli Adolf Hitlerin merkittävä esikuva.

Sol 90/Shutterstock

Työhuone

Hitler liikutteli vielä lopun alkaessa suuren tilannekartan edessä armeijoitaan – joita ei käytännössä enää ollut.

Sol 90/Shutterstock

Eva Braunin huone

Hitlerin rakastajatar vietti valtaosan sota-ajasta Berghofin alppitalossa. Braun muutti vasten Hitlerin tahtoa hänen bunkkeriinsa maaliskuussa 1945.

Sol 90/Shutterstock

Goebbelsin huone

Propagandaministeri Goebbelsilla oli Hitlerin lisäksi ainoana natsijohtajana omat tilat bunkkerissa.

Sol 90/Shutterstock
Sol 90/Shutterstock

Puhelinkeskus

Puhelinlinja oli lopuksi ainoa yhteys ulkomaailmaan. Bunkkerin puhelinnumero oli 12 00 50.

Hätäuloskäynti

Tavallisesti bunkkeriin kuljettiin valtakunnankanslian ja esibunkkerin läpi.

Sol 90/Shutterstock

Lääkärit ja sotilaat tutkivat Nemmersdorfissa surmattujen 72 siviilin ruumiita.

© AKG Images/Ritzau Scanpix & Braunschweiger Tageszeitung

Vihollisen väkivalta lietsoi paniikkia

Puna-armeijan väkivalta ja raiskaukset päätyivät Joseph Goebbelsin käsissä propaganda-aseeksi.

Hyökättyään Neuvostoliittoon kesällä 1941 saksalaiset syyllistyivät lukuisiin julmuuksiin valloittamillaan alueilla. Kosto koitti vuodesta 1944 alkaen.

”Saksalaiset eivät ole ihmisiä”, luki 21. lokakuuta itäpreussilaiseen Nemmersdorfin kylään hyökänneille neuvostojoukoille jaetuissa lentolehtisissä. Pari päivää myöhemmin kylän takaisin valloittaneet saksalaiset löysivät sieltä verilöylyn jäljet.

”Maatilan pihassa oli hevosrattaat. Niihin oli sidottu neljä alastonta naista kuin ristiinnaulittuina. Rakennuksista löydettiin 72 ruumista – naisia, lapsia, 74-vuotias mies ja sylilapsi, jota oli lyöty tylpällä esineellä päähän”, kertoi sotilas nimeltä Karl Potrek. Kaikki surmatut tytöt ja naiset – iältään 8–84-vuotiaita – oli raiskattu.

Propagandaministeri Joseph Goebbels näki heti verilöylyn tilaisuutena levittää Saksan kansan keskuuteen kauhua ja motivoida sotilaita vielä uusiin ponnistuksiin itärintamalla.

Siksi Nemmersdorfin tapahtumat dokumentoitiin perusteellisesti, ja niitä tutkimaan kutsuttiin kansainvälisistä asiantuntijoista muodostettu tutkimusryhmä.

Pojat astuivat miesten tilalle

Siviilien kyyhöttäessä pommisuojissa tai kellareissaan alaikäiset yrittivät puolustaa kotikaupunkiaan. Flak- eli ilmatorjuntapattereissa ei ollut enää juurikaan täysi-ikäisiä sotilaita – valtaosa miehistöstä koostui 15–17-vuotiaista Hitlerjugend-nuorisojärjestön pojista.

Myös Bund Deutscher Mädel -järjestön tyttöjä osallistui ilmapuolustukseen. Natsien ahdas sukupuolikäsitys ei sallinut naisten painavan aseen laukaisinta, mutta tytöt käsittelivät ilmatorjuntajoukoissa valonheittimiä, tutkia, etäisyysmittareita ja muita laitteita.

Berliinin ilmapuolustus oli ollut edellisvuodet koko Saksan tehokkain, sillä jokainen pääkaupunkiin kohdistunut pommitus heikensi natsihallinnon virheetöntä mainetta.

Valtaosa ilmatorjuntatykeistä oli kuitenkin nyt siirretty rintamille, eikä maan pelottomilla hävittäjälentäjillä ollut tarpeeksi polttoainetta ”lentävien linnoitusten” ja Lancaster-pommikoneiden aaltojen torjumiseen.

Berliiniä suojasi hajanaisten ilmatorjuntapatterien lisäksi vain kolme suurta flak-ilmatorjuntatornia. Valtavissa betonilinnoituksissa oli katolla neljä kaksiputkista 128 millin ilmatorjuntatykkiä.

Aseet olivat koko Saksan asearsenaalin tehokkaimpia lajissaan. Alemmilla tasanteilla oli 20:n ja 37 millin konekiväärejä. Viholliskoneet joutuivat maksamaan kovan hinnan flak-tornit ylittäessään.

Pelon hellittäessä berliiniläisten ajatukset täytti ruoka. Kurniva vatsa muistutti pienistä annoksista, eivätkä korvikkeet vieneet kunnolla nälkää.

Saksalaisten ruuan ravintoarvo oli heikentynyt sodan alusta 40 prosentilla, ja suurkaupungeissa tilanne oli vielä huonompi.

”Tämä sonta ei ole syömäkelpoista”, Ursula von Kardorffin kollega Deutsche Allgemeine Zeitung -lehdessä valitti yhtenä päivänä. Kardorff kertoi asian vain naurattaneen häntä, sillä mies oli tavallisesti niin kovin kohtelias.

Kardoff itse pärjäsi muita paremmin, sillä hän saattoi hyödyntää suhteitaan varusteluministeriöön ja ostaa ministeriön työntekijöille myytävää salaattia, makkaraa ja leipää.

Muuta tarpeellista hän hankki mustasta pörssistä – kuten valtaosa kaikista muistakin berliiniläisistä. Adolf Hitlerin ääni kuului jälleen radiosta 30. tammikuuta 1945.

Radiopuhe pidettiin, koska tuolloin oli natsien vuoden 1933 valtaan nousemisen vuosipäivä. Aiempina vuosina päivää oli juhlittu soihtukulkueella.

Tuona iltana kadut pysyivät tyhjinä, ja Hitlerin puhe käsitteli paljolti Stalinin joukkoja, jotka lähestyivät Oderjokea alle sadan kilometrin päässä.

”Se kauhistuttava tuho, jonka sadat-tuhannet nyt kokevat kylissä ja kauppaloissa, maaseudulla ja kaupungeissa, kääntyy lopulta voitoksi ja vihollinen ajetaan takaisin äärimmäisillä uhrauksilla kaikista vastoinkäymisistä ja koettelemuksista huolimatta”, Hitler vakuutti.

Osa halusi yhä uskoa johtajaansa: ”Odotan tulevaa täynnä toivoa”, kirjoitti eräs nainen miehelleen, joka oli sotavankina Ranskassa.

”Kaikki ovat valmiita marssimaan ase kädessä. Meillä on salaisia aseita, joita voidaan käyttää oikealla hetkellä, ja meillä on ennen kaikkea valtakunnanjohtaja, johon voimme luottaa sokeasti.”

Pommitukset yltyivät entisestään

Brittien öisistä pommituksista oli tullut berliiniläisille jo rutiinia, kun yhdysvaltalaiset ryhtyivät helmikuun alussa tekemään ilmahyökkäyksiä myös päivisin.

Taivaan peitti 3. helmikuuta tuhat pommikonetta kohteinaan rautatiet, hallintorakennukset ja valtakunnankanslia.

Siviilejäkään ei säästetty, kertoi juuri vauvan saanut 21-vuotias Ilse Schier: ”Helvetti pääsi irti yhdentoista aikaan aamupäivällä. Taivas oli pilkkopimeä, ja vain liekit paljastivat kamalan näyn. Palaneen lihan haju lemusi kaikkialla. Palopommit läpäisivät katot, ja hengittäminen oli savussa mahdotonta. Metrossa oli täysi sekasorto. Ihmismassat vain kulkivat kiskoilla vailla määränpäätä.”

Ursula von Kardorff selvisi päivästä. Pommitukset kiristivät kuitenkin myös hänen hermojaan, kun nukkuminen oli mahdotonta: ”Miksei kukaan kävele kadulle ja huuda, että nyt riittää?”

Yhdysvaltalaisten hyökkäyksessä kuoli 3 000 berliiniläistä – ja uhreihin kuului myös natsien kansantuomioistuimen julma tuomari Roland Freisler.

Kalmoja kerättiin urheiluhalleihin, joissa omaiset ja tuttavat yrittivät tunnistaa uhreja. Viranomaiset olivat aiemmin keränneet uhreja tunnistettaviksi kaduille, mutta ”ruumisparaatit” olivat liian julmia näkyjä kaupungin asukkaille.

”Neuenburger Strassella ollut tyttökoulu sai osuman, ja sen kellariin oli hakeutunut turvaan satoja tyttöjä”, kirjoitti Karl Deutmann, joka oli teräskonserni Mannesmannin vartija.

”Myöhemmin vanhemmat seisoivat raunioista kerättyjen murskaantuneiden ruumiiden äärellä kykenemättä tunnistamaan tyttäriään.”

Hallinto ja kaikkein vannoutuneimmat natsit yrittivät yhä pitää berliiniläisten taistelumielialaa yllä. Raunioihin pystytettiin ryöstelyn kieltäviä kylttejä. Niissä kerrottiin, että rikkomuksista rangaistaisiin kuolemalla.

”Muurimme voivat murtua, mutta sydämemme eivät”, julistettiin kaupungin raunioihin kirjoitetuissa iskulauseissa. Samaa vakuuteltiin julisteissa ja viireissä. ”Järjetöntä touhua”, puuskahti Ursula von Kardorff. ”Tuollaista eivät usko kuin kaikkein hölmöimmät.”

Hän pääsi hyökkäystä seuranneena päivänä vaivoin työpaikalleen: ”Pelkkään tänne pääsemiseen kuluu kahdesta kolmeen tuntia. Istumme kaikki suuressa salissa kuin papukaijat eläintarhan häkissä. Kuin robotit teemme käskystä jotain, mitä kukaan ei enää ymmärrä. Meidän pitää laatia seinille ripustettaviksi kauhutarinoita venäläisistä tai idioottimaisia iskulauseita: ’Me voitamme, koska meidän täytyy voittaa!’”

Berliinistä piti tehdä linnoitus

Berliinin natsijohto epäröi kaupungin linnoittamissuunnitelman, operaatio Clausewitzin toteuttamista pelätessään sen säikäyttävän kaupungin asukkaat. Siksi työt aloitettiin liian myöhään.

Puolustussuunnitelma operaatio Clausewitz perustui puolustuskehiin, joiden panssariesteiden, linnoitettujen asemien sekä raitiovaunuista ja katukivistä tehtyjen barrikadien piti pysäyttää neuvostojoukot.

Töitä kuitenkin lykättiin, kun natsit eivät halunneet myöntää Berliinin olevan vaarassa. Huhtikuussa 70 000 saksalaista komennettiin lopulta rakentamaan katusulkuja.

Lähinnä naisten ja ikämiesten avuksi määrättiin 17 000 ranskalaista sotavankia. Hallinnolla ei kuitenkaan ollut polttoainetta kaivinkoneisiin eikä myöskään tarpeeksi piikkilankaa ja maamiinoja.

Valtaosa voimavaroista käytettiin sisimpään ”sitadelliin”, joka suojasi keskuslinnoituksena hallintokorttelia ja Hitlerin Führerbunkeria.

Satoja naisia komennettiin 9. huhtikuuta 1945 kaivamaan panssariesteitä, joiden toivottiin pysäyttävän neuvostotankit.

AKG Images/Ritzau Scanpix

Raitiovaunujakin nostettiin kiskoilta barrikadeiksi.

Illus/SZ photo

Edellisen sodan veteraaneja kutsuttiin Volkssturm-turvajoukkoihin opettelemaan uuden Panzerfaust-aseen käyttöä.

AKG Images/Ritzau Scanpix

Rautaristejä 12-vuotiaille

Yhdysvaltalaisten käynnistettyä ilmapommitukset päivisin Hitler uskaltautui enää harvoin maan pinnalle. Sisäpiirinsä lisäksi hän tapasi enää ryhmän Hitlerjugend-poikia, jotka saivat valtakunnankansliassa rautaristit 20. maaliskuuta.

Tapaus kuvattiin saksalaiseen Wochenschau-viikkokatsaukseen, jossa käsiteltiin tärkeitä tapahtumia ennen illan elokuvaa. Sodan kokeneet pojat seisoivat vakavailmeisinä Hitlerin taputtaessa heitä poskelle.

Sitten he kertoivat yksityiskohtaisesti kokemuksistaan rintamalla. Hitler sai vaivoin pidettyä vasemman kätensä kurissa – hän ei halunnut kenenkään huomaavan sen tärinää.

”Saatamme olla vain hiiriä suuressa ansakuopassa”, Ursula von Kardorff kirjoitti päiväkirjaansa.

”Säntäilemme vielä sinne tänne, mutta näkymätön jätti pitelee koko ansaa käsissään hukuttaakseen sen sadevesitynnyriin.” Hitler ja natsien propagandakoneisto vaativat kaikkia jatkamaan taistelua voiton varmistamiseksi, mutta valtakunnanjohtaja valmisteli samalla oman kansansa tuhoa.

Päivää ennen rautaristien jakamista Hitlerjugend-pojille hän oli allekirjoittanut määräyksen, jota kutsuttiin myöhemmin ”Nero-julistukseksi”: ”Kamppailu olemassaolostamme vaatii meitä käyttämään kaikki keinot vihollisen iskukyvyn heikentämiseksi sekä sen etenemisen estämiseksi”, kirjoitti Hitler.

Liittoutuneille ei saanut jättää mitään hyödyllistä. Kaikki sillat, rautatiekiskot, tehtaat, työpajat, sähkölaitokset ja muonavarastot piti tuhota perusteellisesti.

Varusteluministeri Albert Speer ymmärsi käskyn tekevän maasta lähes asuinkelvottoman, ja hän matkusti vimmaisesti saadakseen paikalliset natsijohtajat luopumaan sen toimeenpanosta.

Lapset ja vanhukset Stalinin uhreina

Kaikki saksalaiset 16–60-vuotiaat miehet oli koottu jo vuonna 1944 Volkssturm- joukkoihin. Ne olivat eräänlaiset kodinturvajoukot, joihin kuului poikien lisäksi vanhoja miehiä ja osittain vammautuneita, joilla oli vielä siviilityö.

Armeija oli värvännyt jo kaikki taistelukuntoiset. Berliinin Volkssturmissa oli 60 000 miestä, joista suurin osa sai aseikseen saivat vain vanhentuneita tai sotasaaliina saatuja aseita.

Propagandaministeri Joseph Goebbels oli myös Berliinin poliittinen gauleiter eli aluejohtaja, ja hän otti vastaan Berliinin Volkssturmin valan Hitlerille.

Siksi ”armeijaa” marssitettiin kaduilla, vaikka monilla ”sotilaista” oli omat siviilivaatteet ja aseena vain lapio. Sotilaskoulutusta ei voitu järjestää, sillä ammuksia ei ollut tarpeeksi.

”Isänmaa, ollos huoleton: johtajallamme vaarien armeija on”, pilkattiin laulussa, jonka melodia oli otettu saksalaisesta marssilaulusta nimeltä Die Wacht am Rhein.

Koulutus kesti viikon

17-vuotias Helmut Altner kuului niihin teinipoikiin, jotka kutsuttiin palvelukseen keväällä 1945. Hän lähti 29. maaliskuuta kotoaan vaaralliselle matkalle kaupungin läpi päästäkseen Spandaun linnoituksen kasarmeille.

”Berliini on romahduksen partaalla”, Altner kirjoitti päiväkirjaansa. ”Metro kulkee milloin sattuu, eivätkä puolen tunnin myöhästymiset ole tavattomia. Paikallisjunia ei enää juuri liiku, sillä niiden raiteet on monin paikoin tuhottu.”

Teinipojan piti muiden kaupunkilaisten tapaan kulkea pitkiä pätkiä jalan, ellei sitten jonkin kuorma-auton kuljettajaa saatu painostettua ajamaan lähemmäs määränpäätä.

Hän näki matkalla vasta pommitettuja taloja, joiden raunioista Hitlerjugendin 12-vuotiaat pojat oli määrätty keräämään ruumiiden kappaleita.

Hoikka poika puki kasarmilla ylleen aivan liian suuren sotilastakin, joka roikkui hänen päällään. Housut ylsivät sen sijaan hädin tuskin polviin.

Seuraavina päivinä Helmut Altner ampui muutaman kerran kiväärillään ja sai opastusta Panzerfaust- eli panssarinyrkki-aseen laukaisemiseen.

Lopuksi uhattiin, että karkuun yrittävät ja muut pelkurit ammuttaisiin heti paikalla. Seitsemäs huhtikuuta teinipoika lähetettiin rintamajoukkoihin.

Puna-armeija vyöryi 21. huhtikuuta Berliinin esikaupunkeihin. Loppu oli jo lähellä.

© AKG Images/Ritzau Scanpix

Tuomiopäivän aika koitti

Saksan strategia perustui puna-armeijan pysäyttämiseen Oderjoelle. Joen rannoilla Seelowin ylängöllä taisteltiin huhtikuussa kolme päivää.

Sitten Saksan joukot oli raivattu tieltä ja hyökkäys Berliiniin alkoi. 19. huhtikuuta brittikoneet pommittivat Berliiniä viimeisen kerran – puna-armeija kun tarvitsi työrauhan.

Pääkaupungin kohtalo oli Volkssturmin ikämiesten ja Helmut Altnerin tapaisten poikien varassa. Hitler määräsi maanalaisesta piilopaikastaan jatkamaan taistelua viimeiseen veripisaraan.

Lue myös:

Kansallissosialismi

Huippunatsien lapset – mitä heille tapahtui?

6 minuuttia
Hitler

Vieraile Berghofissa: Näin mukavasti Hitler asui

15 minuuttia
Kansallissosialismi

Hitlerin mahtirakennelmia ei ole saatu tuhottua

6 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostisi, niin saat ohjeet salasanan nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Syötä koodi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostilla koodin osoitteeseen

Uusi salasana

Enter a password with at least 6 characters.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota