Noin 50 000 metsäveljeä taisteli neuvostomiehittäjää vastaan toisen maailmansodan jälkeen. Kuvassa on liettualaisia metsäsissejä.
Baltit taistelivat vapaudestaan: sissisotaa rautaesiripun takana
Toinen maailmansota päättyi virallisesti vuonna 1945, mutta Baltian maissa taistelu jatkui, kun Stalinin joukot miehittivät ne Hitlerin armeijan vetäydyttyä. Niinpä baltit piiloutuivat metsiin – valmiina taisteluun.
Virolaisen Alfred Käärmannin viimeinen muistikuva lokakuun 1945 päivästä, jolloin häntä ammuttiin, oli neuvostokiväärin metallinen naksahdus. Seuraavassa hetkessä hänen kätensä räjähti veriseksi massaksi.
HISTORIA-lehden haastattelija tapasi Käärmannin, yhden Viron viimeisistä elossa olevista partisaaneista, tämän 81-vuotissyntymäpäivänä syyskuussa 2003 eli samana päivänä, jolloin virolaiset äänestivät EU-jäsenyyden puolesta.
Metsän keskellä sijaitsevassa talossaan Käärmann muisteli vuosiaan Baltian maiden tunnetuimmassa neuvostovastaisessa sissiryhmässä.
”Ne olivat ikäviä aikoja. Nykyajan nuoret eivät ymmärrä sitä”, ikääntynyt entinen sissi totesi haastattelijalle.
Siinä missä Länsi-Eurooppa juhli vuonna 1945 toisen maailmansodan loppua, Itä-Euroopassa tilanne oli hyvin toisenlainen. Siellä Hitlerin joukot vaihtuivat Stalinin puna-armeijaan, joka ei tuntenut armoa.
Niinpä ryhmä kapinallisia baltteja tarttui aseisiin Baltian vapauden puolesta. Heitä kutsuttiin ”metsäveljiksi”.
Alfred Käärmann uhrasi vasemman käsivartensa ja 23 vuotta elämästään Viron vapaudelle.
Baltit irtautuivat Venäjän ikeestä
Baltian partisaaniliike syntyi jo 1900-luvun alussa Viron, Latvian ja Liettuan oltua Venäjän keisarikunnan vallan alla 1700-luvulta lähtien. Kun vallankumoukset riepottelivat Venäjää vuosina 1905 ja 1917, baltit tarttuivat tilaisuuteen vapautua.
Vuonna 1918 kaikki kolme Baltian maata julistautuivat vuoron perään itsenäisiksi. Venäjän uusi bolsevikkihallitus ei kuitenkaan aikonut antaa balteille vapautta ja hyökkäsi Baltiaan. Pian baltialaiset partisaanit alkoivat toimia Venäjän linjojen takana.
Mukana oli myös vapaaehtoisia Suomesta ja Tanskasta, ja muun muassa Britannian tuella baltit onnistuivat vuonna 1919 ajamaan bolševikit pois ja vapauttamaan kaikki kolme maata.
Puna-armeija joukkomurhasi ensimmäisen maailmansodan jälkeen vapaudestaan taistelleita baltteja.
Sotien välisenä aikana sekä Neuvostoliitto että natsi-Saksa painostivat Baltian maita liittolaisikseen, mutta baltit pitivät kiinni puolueettomuudestaan. Siksi he järkyttyivät, kun Hitler ja Stalin 23. elokuuta 1939 solmivat pahamaineisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, jolla he jakoivat Puolan keskenään.
Sopimuksen salainen lisäpöytäkirja jakoi lisäksi Baltian maat Neuvostoliitolle. Ensimmäiset saksalaissotilaat olivat tunkeutuneet Länsi-Puolaan jo 1. syyskuuta, ja Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät pian idästä. Vähän myöhemmin Baltian maat pakotettiin sallimaan Neuvostoliiton perustaa tukikohtia alueelleen.
Natsi-Saksan vallattua Ranskan kesäkuussa 1940 Stalin tarttui tilaisuuteen alistaa Baltian maat kokonaan valtaansa. Niiden hallinnon tärkeimpiin tehtäviin nimitettiin neuvostoliittolaisia virkamiehiä, kun taas balttien sotilaalliset ja poliittiset johtajat ”katosivat” yksi toisensa jälkeen.
”Teidän on katsottava realiteetteja ja ymmärrettävä, että pienet kansakunnat tulevat katoamaan.” Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov Liettuan ulkoministerille vuonna 1940
Kun Liettuan ulkoministeri protestoi vallankaappausta vastaan, Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov vastasi hänelle:
”Teidän on katsottava realiteetteja ja ymmärrettävä, että pienet kansakunnat tulevat katoamaan.”
Kommunistit voittivat seuraavat vaalit vilpin avulla, ja 21. heinäkuuta 1940 Baltian maat julistettiin neuvostotasavalloiksi. Pian sen jälkeen Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu NKVD alkoi metsästää uuden hallinnon vastustajia.
Tuhansia karkotettiin tai teloitettiin: Viro menetti vuodessa 60 000 kansalaista, kun taas Latviassa katosi 35 000 ja Liettuassa 34 000 ihmistä. Pelkästään 14. kesäkuuta 1941 Virossa pidätettiin peräti 10 000 ihmistä, jotka karkotettiin karjavaunuissa Siperiaan.
Aivan kuten vuosina 1905 ja 1917, monet baltit piiloutuivat metsiin – valmiina vastarintaan.
Saksan hyökkäys herätti toivon
Kun Saksa 22. kesäkuuta 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, Baltian maissa virisi uusi toivo. ”Kaikki uskoivat vapautuksen hetken koittaneen”, eräs liettualainen muisteli.
Saksalaiset eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita Baltian maiden itsenäisyydestä. He halusivat saksalaistaa Baltian ja karkottaa tai muuten eliminoida sieltä ”ei-toivotut elementit”, kuten juutalaiset, kommunistit ja kansallismieliset.
Baltiaan vuonna 1941 hyökänneet saksalaiset olivat yhtä raakalaismaisia kuin Stalinin joukot.
Baltit olivat loukussa kahden jätin välissä
Baltit ovat vuosisatojen ajan eläneet suurvaltojen oikkujen armoilla, ja itsenäisyysjaksot ovat kerta kerran jälkeen vaihtuneet äärimmäiseen julmuuteen.
1918: Baltit irtautuivat Venäjästä
Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi oltuaan Venäjän vallan alla 1700-luvulta lähtien.
1939: Neuvostoliitto miehitti Baltian
Neuvostoliitto siirsi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen nojalla ja Saksan siunauksella rajaansa länteen ja liitti Baltian maat itseensä.
1940: Stalinin puhdistukset
Neuvostoliitto karkotti tuhansia baltteja Siperiaan ja teloitti joukoittain ihmisiä. Baltiaa neuvostoliittolaistettiin kovin ottein, ja Baltian partisaanit piiloutuivat metsiin.
1941: Hitlerin joukot hyökkäsivät
Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja miehitti Baltian maat. Monet baltit pitivät saksalaisia alkuun vapauttajina mutta joutuivat pettymään.
1944: Stalinin joukot ”vapauttivat” Baltian
Neuvostoliitto miehitti Baltian maat toistamiseen. Seurauksena oli lisää joukkokarkotuksia, ja metsäveljet kävivät sissisotaa miehittäjiä vastaan.
1953: Metsäveljet luovuttivat
Neuvostoliitto murskasi metsäveljien viimeisenkin vastarinnan. Suurin osa selviytyneistä antautui, mutta jotkut jatkoivat piileskelyä.
1991: Baltian maat saivat vihdoin vapauden
Neuvostoliitto hajosi, ja Baltian maat itsenäistyivät jälleen. Seuranneina vuosina metsäveljet – elävät ja kuolleet – saivat vihdoin tunnustusta vastarintataistelustaan.
Saksalaisten joukkojen kannoilla tulivat Einsatzgruppet eli kuolemanpartiot, jotka ryhtyivät murhaamaan Baltian kansalaisia.
Useat Baltian juutalaiset olivat tukeneet Baltian maiden liittämistä Neuvostoliittoon, minkä vuoksi moni piti heitä osasyyllisinä Neuvostoliiton julmuuksiin. Siksi monet baltit ilmiantoivat juutalaisia kuolemanpartioille.
”Värvätessämme latvialaisia ja liettualaisia teloitusryhmiin valitsimme miehiä, joiden sukulaisia venäläiset olivat murhanneet tai karkottaneet”, eräs saksalainen partionjohtaja selitti.
Saksalaiset kuolemanpartiot tappoivat kuudessa kuukaudessa noin 120 000 Liettuan juutalaista.
Virolaisia ja latvialaisia värvättiin kansallisiin Waffen-SS:n yksiköihin, mutta vapaaehtoisten balttien määrä jäi pieneksi. Tilanne muuttui kuitenkin vuoden 1943 lopulla, kun kävi selväksi, etteivät saksalaiset pystyneet pidättelemään etenevää puna-armeijaa.
Nyt baltit alkoivat ilmoittautua taisteluun. Yksi heistä oli 21-vuotias Alfred Käärmann.
Partisaanit piiloutuivat metsiin
Helmikuussa 1944 Saksan miehityshallinto Virossa kutsui kaikki nuoret miehet puolustamaan maata Stalinin eteneviä joukkoja vastaan. Teknillisessä opistossa opiskellut Käärmann hyvästeli rakkaansa Kleinan ja pukeutui univormuun.
”On parempi kuolla metsässä ase kädessä kuin leirillä Neuvostoliitossa.” Metsäveli Alfred Käärmann
Käärmann ja tuhannet muut baltit taistelivat seitsemän kuukauden ajan saksalaisten joukkojen rinnalla puna-armeijaa vastaan. Mikään kuitenkaan pysäyttänyt neuvostojoukkojen etenemistä, ja syksyllä 1944 puna-armeija oli miehittänyt suuren osan Baltian maista.
Vähän myöhemmin neuvostojoukot pidättivät Alfred Käärmannin veljen, joka lähetettiin rangaistusleirille napapiirin pohjoispuolelle. Alfred Käärmann pakeni metsään ja liittyi Baltian metsäveljiin.
”On parempi kuolla metsässä ase kädessä kuin Neuvostoliiton leirillä”, hän ajatteli. Käärmann ei ollut yksin.
Aivan kuten saksalaiset vähän aikaisemmin, Neuvostoliiton miehityshallinto kutsui nyt tuhansia baltteja taistelemaan saksalaisia vastaan. Saksan puolella taistelleet baltit määrättiin etulinjaan – ilman aseita. Tämän seurauksena yhä enemmän baltteja pakeni metsiin taistelemaan neuvostojoukkoja vastaan.
Syksyllä 1944 NKVD:lle alkoi tulvia raportteja balttisissien hyökkäyksistä neuvostojoukkoja vastaan. Kun liettualaiset sissit joulukuussa 1944 tappoivat noin 90 neuvostosotilasta, jotka olivat yrittäneet vallata heidän leirinsä, neuvostoliittolaiset alkoivat toden teolla pelätä metsissä piileskelevää vihollista.
Metsäveljet jatkoivat taistelua pitkälle 1950-luvulle. Kuvassa virolaiset metsäsissit puhdistavat aseitaan vuonna 1953. Vuotta myöhemmin kaikki kuvan miehet oli tapettu.
Erikoisyksiköt metsästivät partisaaneja
Kun Länsi-Euroopassa juhlittiin toisen maailmansodan päättymistä 8. toukokuuta 1945, metsäveljet uurastivat tehdäkseen Stalinin joukkojen elämästä helvettiä. He toivoivat naiivisti, että länsivallat tulisivat heidän avukseen, kuten ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Valtaosa sissien toiminnasta liittyi paikallisväestön suojelemiseen neuvostosotilaiden mielivallalta. Lisäksi he sabotoivat vaaleja, tuhosivat puhelinlinjoja ja tekivät koordinoituja iskuja Neuvostoliiton sotilasyksiköitä vastaan.
NKVD vastasi aloittamalla joukkokarkotukset uudelleen ja lähettämällä erikoisyksiköitä metsästämään sissejä. Luultavasti juuri tällainen erikoisyksikkö ampui Alfred Käärmannia 17. lokakuuta 1945.
Hän oli yksin metsäpolulla, kun neuvostoliittolaisten luoti osui yhtäkkiä häneen: ”Käsivarteni murskaantui täysin.”
Haavoittunut Käärmann pakeni metsään, ja suolla vietetyn yön jälkeen hän saapui vanhan muorin mökille. Tämä lähetti viestin metsäveljille, ja kymmenen päivää myöhemmin mökkiin tuli sairaanhoitaja, joka amputoi Käärmannin käsivarren ja pelasti siten hänen henkensä.
Seuraavat seitsemän vuotta Käärmann taisteli muiden metsäveljien kanssa alati raaistuvassa sissisodassa.
Vapaustaistelun hinta oli kova
Tutkijat ovat arvioineet, että metsäveljien riveissä taisteli jopa 50 000 balttia partisaaniryhmien ollessa suurimmillaan heti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.
Ajan mittaan ryhmien toiminta muuttui yhä organisoidummaksi. Esimerkiksi liettualainen metsäveli Adolfas Ramanauskas kokosi monia pieniä erillisiä ryhmiä jopa 140 miehen komppanioiksi. NKVD:n alaiset tuhopataljoonat, joissa palveli myös baltialaisia pettureita, vastasivat taas raa’asti.
”Virolaiset, taistelkaa Viron kansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta yhtä kiivaasti kuin me.” Virolaiset sissit jäähyväiskirjeessään
Ryhmä virolaisia sissejä sai kokea sen karvaasti, kun he huhtikuussa 1946 etsivät suojaa maatilalta. He taistelivat tuntikausia, kunnes ammukset loppuivat. Neuvostojoukot sytyttivät maatilan tuleen, ja kaikki metsäveljet menehtyivät. Ennen kuolemaansa he kätkivät talon savupiippuun kirjeen:
”Taistelimme kahdeksan tuntia. Virolaiset, taistelkaa Viron kansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta yhtä kiivaasti kuin me.”
Urheudestaan huolimatta monet sissit alkoivat menettää toivoaan. He alkoivat tajuta, että länsivallat eivät aikoneet auttaa heitä ja vihollinen vain vahvistui.
Alkuvuosina partisaanit olivat hyökänneet suurin joukoin suoraan neuvostojoukkoja vastaan. Moinen taktiikka kävi kuitenkin kalliiksi. Pelkästään vuosina 1944–1945 Liettuan noin 30 000 sissistä kuoli noin 12 000.
”Täällä ei ole sijaa apatialle tai unelmille, vain taistelulle.” Metsäveli Lionginas Baliukevičius, 1948
Vielä useammat laskivat aseensa, ja vuonna 1946 Liettuassa oli enää noin 4 000 aktiivista sissiä. Vuotta myöhemmin määrä oli puolittunut. Metsäveli Lionginas Baliukevičiusin päiväkirja paljastaa, miten taistelutahto horjui:
”Kaipaan niin rauhallista ja merkityksellistä elämää. Mutta täällä... Täällä ei ole sijaa apatialle tai unelmille, vain taistelulle.”
Vakooja ilmiantoi Baliukevičiusin ja kolme muuta metsäveljeä vuonna 1950. Heidät piiritettiin, ja kaikki neljä ampuivat itsensä.
Viimeinen metsäveli tapettiin vuonna 1978
Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun laajasta vakoojien ja ilmiantajien verkostosta tuli metsäveljille suuri ongelma. Heidän piilopaikkojaan ilmiannettiin, ja vuonna 1952 Alfred Käärmannkin joutui vihollisen käsiin.
Hänet vangittiin, tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen ja lähetettiin rangaistusleirille Uralvuorille Siperian rajalle.
Sama kohtalo odotti muitakin metsäveljiä, ja vuoden 1953 loppuun mennessä murhat ja karkotukset olivat johtaneet toivottuun lopputulokseen: Viro ja Latvia olivat molemmat menettäneet yli 100 000 kansalaistaan ja Liettua yli 330 000.
Neuvostoliiton ylivoima oli niin musertava, että metsäveljien oli luovutettava, ja kun Neuvostoliitto lähetti joukkojaan Unkariin vuonna 1956, viimeinenkin toivo vapaudesta sammui. Jotkut metsäveljet päättivät kuitenkin jatkaa piileskelyä.
Metsäveljien bunkkereiden sisäänkäyntiä oli vaikea havaita lehtien alta.
Metsäveljet piileskelivät maan alla
Neuvostoliiton turvallisuusjoukkojen toiminnan tehostuessa metsät eivät enää tarjonneet riittävää suojaa metsäveljille. Niinpä he painuivat kirjaimellisesti maan alle.
Metsäveljet piileskelivät pitkään Baltian metsissä. Vastarintataistelun alkuvaiheessa vuosina 1944–1946 metsäveljiä oli yhteensä jopa 50 000, ja he rakensivat hallitsemiinsa metsiin linnoitettuja leirejä.
Neuvostoliiton turvallisuusjoukkoihin värvättiin kuitenkin yhä lisää miehiä, ja taisteluissa kuoli tuhansia metsäveljiä. Niinpä metsäveljien oli vaihdettava taktiikkaa. He siirtyivät sissisodankäyntiin ja suurista hyökkäyksistä pieniin täsmäiskuihin.
Lisäksi heidän piti myös alkaa piiloutua paremmin. Niinpä he alkoivat kaivaa metsiin pieniä maanalaisia bunkkereita. Ne kaivettiin yleensä kahden metrin syvyyteen, ja niiden mitat olivat oli 2,5 x 2,5 metriä.
Lumisena aikana metsäveljien piti piileskellä bunkkereissa päivä- ja jopa viikkokausia, sillä jalanjäljet olisivat voineet paljastaa piilon. Bunkkerien sisäänkäynti oli naamioitu taitavasti, ja niiden ympärillä saattoi olla juoksuhautoja.
Joissakin bunkkereissa oli puolustuksena jopa panssarivaunujen torneja.
KGB jatkoi sissien metsästystä 1960- ja 1970-luvuille asti. Viimeinen metsäveli kuoli vasta 1978, kun virolainen August Sabbe hukkui pidätyksen yhteydessä. On arvioitu, että taisteluissa kuoli yhteensä noin 20 000 metsäveljeä. 18 000 sissiä pidätettiin ja vangittiin tai teloitettiin.
Alfred Käärmann vapautettiin vankileiriltä 15 vuoden jälkeen vuonna 1967, mutta hän sai luvan palata pysyvästi Viroon vasta vuonna 1981. Hän muutti takaisin kotikyläänsä, jossa Kleina odotti häntä yhä.
Kun HISTORIA-lehden haastattelija tapasi Käärmannin vuonna 2003, hän varoitti painokkaasti:
”Jeesuksen kuolemasta on kulunut 2 000 vuotta, mutta ihmiset eivät vieläkään tajua, että heidän on taisteltava vainolaisia vastaan. Jokainen sukupolvi joutuu oppimaan sen uudelleen.”
Alfred Käärmann kuoli vuonna 2010 – vapaana miehenä vapaassa maassa.
Latvialaiset kaatoivat Neuvostoliiton voiton muistomerkin Riiassa elokuussa 2022.
Venäläisten voiton muistomerkit kaatuvat
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostanut balttien ja venäläisten vanhat kaunat taas pintaan. Nyt kiistakapulana ovat toisen maailmansodan muistomerkit.
Kun Latvian hallitus kaatoi maan suurimman Neuvostoliiton aikaisen patsaan pääkaupunki Riiassa elokuussa 2022, seurauksena oli mielenosoituksia.
84 metriä korkea muistomerkki oli pystytetty juhlistamaan Neuvostoliiton voittoa natsi-Saksasta, mutta latvialaisille se oli myös vuosikymmeniä kestäneen neuvostovallan symboli. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muistuttanut heitä siitä, että vapaus ei ole itsestäänselvyys.
Siksi muistomerkki poistettiin protestina Venäjän hyökkäystä vastaan. Myös virolaiset ovat päättäneet poistaa kaikki Neuvostoliiton sotamuistomerkit.
Päätökset ovat suututtaneet venäläiset, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun patsaat ovat synnyttäneet kiistoja Baltian maiden ja Venäjän välille.
Venäläiset ovat vuosikausia protestoineet neuvostojoukkoja vastaan taistelleiden Baltian partisaanien muistomerkkejä vastaan, sillä he pitävät metsäveljiä natseina, jotka syyllistyivät joukkomurhiin saksalaisten rinnalla.
