Baltit taistelivat vapaudestaan: sissisotaa rautaesiripun takana

Baltit irtautuivat Venäjän ikeestä

Baltian partisaaniliike syntyi jo 1900-luvun alussa Viron, Latvian ja Liettuan oltua Venäjän keisarikunnan vallan alla 1700-luvulta lähtien. Kun vallankumoukset riepottelivat Venäjää vuosina 1905 ja 1917, baltit tarttuivat tilaisuuteen vapautua.

Vuonna 1918 kaikki kolme Baltian maata julistautuivat vuoron perään itsenäisiksi. Venäjän uusi bolsevikkihallitus ei kuitenkaan aikonut antaa balteille vapautta ja hyökkäsi Baltiaan. Pian baltialaiset partisaanit alkoivat toimia Venäjän linjojen takana.

Mukana oli myös vapaaehtoisia Suomesta ja Tanskasta, ja muun muassa Britannian tuella baltit onnistuivat vuonna 1919 ajamaan bolševikit pois ja vapauttamaan kaikki kolme maata.

Sotien välisenä aikana sekä Neuvostoliitto että natsi-Saksa painostivat Baltian maita liittolaisikseen, mutta baltit pitivät kiinni puolueettomuudestaan. Siksi he järkyttyivät, kun Hitler ja Stalin 23. elokuuta 1939 solmivat pahamaineisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, jolla he jakoivat Puolan keskenään.

Sopimuksen salainen lisäpöytäkirja jakoi lisäksi Baltian maat Neuvostoliitolle. Ensimmäiset saksalaissotilaat olivat tunkeutuneet Länsi-Puolaan jo 1. syyskuuta, ja Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät pian idästä. Vähän myöhemmin Baltian maat pakotettiin sallimaan Neuvostoliiton perustaa tukikohtia alueelleen.

Natsi-Saksan vallattua Ranskan kesäkuussa 1940 Stalin tarttui tilaisuuteen alistaa Baltian maat kokonaan valtaansa. Niiden hallinnon tärkeimpiin tehtäviin nimitettiin neuvostoliittolaisia virkamiehiä, kun taas balttien sotilaalliset ja poliittiset johtajat ”katosivat” yksi toisensa jälkeen.

Kun Liettuan ulkoministeri protestoi vallankaappausta vastaan, Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov vastasi hänelle:

”Teidän on katsottava realiteetteja ja ymmärrettävä, että pienet kansakunnat tulevat katoamaan.”

Kommunistit voittivat seuraavat vaalit vilpin avulla, ja 21. heinäkuuta 1940 Baltian maat julistettiin neuvostotasavalloiksi. Pian sen jälkeen Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu NKVD alkoi metsästää uuden hallinnon vastustajia.

Tuhansia karkotettiin tai teloitettiin: Viro menetti vuodessa 60 000 kansalaista, kun taas Latviassa katosi 35 000 ja Liettuassa 34 000 ihmistä. Pelkästään 14. kesäkuuta 1941 Virossa pidätettiin peräti 10 000 ihmistä, jotka karkotettiin karjavaunuissa Siperiaan.

Aivan kuten vuosina 1905 ja 1917, monet baltit piiloutuivat metsiin – valmiina vastarintaan.

Saksan hyökkäys herätti toivon

Kun Saksa 22. kesäkuuta 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, Baltian maissa virisi uusi toivo. ”Kaikki uskoivat vapautuksen hetken koittaneen”, eräs liettualainen muisteli.

Saksalaiset eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita Baltian maiden itsenäisyydestä. He halusivat saksalaistaa Baltian ja karkottaa tai muuten eliminoida sieltä ”ei-toivotut elementit”, kuten juutalaiset, kommunistit ja kansallismieliset.

Saksalaisten joukkojen kannoilla tulivat Einsatzgruppet eli kuolemanpartiot, jotka ryhtyivät murhaamaan Baltian kansalaisia.

Useat Baltian juutalaiset olivat tukeneet Baltian maiden liittämistä Neuvostoliittoon, minkä vuoksi moni piti heitä osasyyllisinä Neuvostoliiton julmuuksiin. Siksi monet baltit ilmiantoivat juutalaisia kuolemanpartioille.

”Värvätessämme latvialaisia ja liettualaisia teloitusryhmiin valitsimme miehiä, joiden sukulaisia venäläiset olivat murhanneet tai karkottaneet”, eräs saksalainen partionjohtaja selitti.

Saksalaiset kuolemanpartiot tappoivat kuudessa kuukaudessa noin 120 000 Liettuan juutalaista.

Virolaisia ja latvialaisia värvättiin kansallisiin Waffen-SS:n yksiköihin, mutta vapaaehtoisten balttien määrä jäi pieneksi. Tilanne muuttui kuitenkin vuoden 1943 lopulla, kun kävi selväksi, etteivät saksalaiset pystyneet pidättelemään etenevää puna-armeijaa.

Nyt baltit alkoivat ilmoittautua taisteluun. Yksi heistä oli 21-vuotias Alfred Käärmann.

Partisaanit piiloutuivat metsiin

Helmikuussa 1944 Saksan miehityshallinto Virossa kutsui kaikki nuoret miehet puolustamaan maata Stalinin eteneviä joukkoja vastaan. Teknillisessä opistossa opiskellut Käärmann hyvästeli rakkaansa Kleinan ja pukeutui univormuun.

Käärmann ja tuhannet muut baltit taistelivat seitsemän kuukauden ajan saksalaisten joukkojen rinnalla puna-armeijaa vastaan. Mikään kuitenkaan pysäyttänyt neuvostojoukkojen etenemistä, ja syksyllä 1944 puna-armeija oli miehittänyt suuren osan Baltian maista.

Vähän myöhemmin neuvostojoukot pidättivät Alfred Käärmannin veljen, joka lähetettiin rangaistusleirille napapiirin pohjoispuolelle. Alfred Käärmann pakeni metsään ja liittyi Baltian metsäveljiin.

”On parempi kuolla metsässä ase kädessä kuin Neuvostoliiton leirillä”, hän ajatteli. Käärmann ei ollut yksin.

Aivan kuten saksalaiset vähän aikaisemmin, Neuvostoliiton miehityshallinto kutsui nyt tuhansia baltteja taistelemaan saksalaisia vastaan. Saksan puolella taistelleet baltit määrättiin etulinjaan – ilman aseita. Tämän seurauksena yhä enemmän baltteja pakeni metsiin taistelemaan neuvostojoukkoja vastaan.

Syksyllä 1944 NKVD:lle alkoi tulvia raportteja balttisissien hyökkäyksistä neuvostojoukkoja vastaan. Kun liettualaiset sissit joulukuussa 1944 tappoivat noin 90 neuvostosotilasta, jotka olivat yrittäneet vallata heidän leirinsä, neuvostoliittolaiset alkoivat toden teolla pelätä metsissä piileskelevää vihollista.

Erikoisyksiköt metsästivät partisaaneja

Kun Länsi-Euroopassa juhlittiin toisen maailmansodan päättymistä 8. toukokuuta 1945, metsäveljet uurastivat tehdäkseen Stalinin joukkojen elämästä helvettiä. He toivoivat naiivisti, että länsivallat tulisivat heidän avukseen, kuten ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Valtaosa sissien toiminnasta liittyi paikallisväestön suojelemiseen neuvostosotilaiden mielivallalta. Lisäksi he sabotoivat vaaleja, tuhosivat puhelinlinjoja ja tekivät koordinoituja iskuja Neuvostoliiton sotilasyksiköitä vastaan.

NKVD vastasi aloittamalla joukkokarkotukset uudelleen ja lähettämällä erikoisyksiköitä metsästämään sissejä. Luultavasti juuri tällainen erikoisyksikkö ampui Alfred Käärmannia 17. lokakuuta 1945.

Hän oli yksin metsäpolulla, kun neuvostoliittolaisten luoti osui yhtäkkiä häneen: ”Käsivarteni murskaantui täysin.”

Haavoittunut Käärmann pakeni metsään, ja suolla vietetyn yön jälkeen hän saapui vanhan muorin mökille. Tämä lähetti viestin metsäveljille, ja kymmenen päivää myöhemmin mökkiin tuli sairaanhoitaja, joka amputoi Käärmannin käsivarren ja pelasti siten hänen henkensä.

Seuraavat seitsemän vuotta Käärmann taisteli muiden metsäveljien kanssa alati raaistuvassa sissisodassa.

Vapaustaistelun hinta oli kova

Tutkijat ovat arvioineet, että metsäveljien riveissä taisteli jopa 50 000 balttia partisaaniryhmien ollessa suurimmillaan heti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.

Ajan mittaan ryhmien toiminta muuttui yhä organisoidummaksi. Esimerkiksi liettualainen metsäveli Adolfas Ramanauskas kokosi monia pieniä erillisiä ryhmiä jopa 140 miehen komppanioiksi. NKVD:n alaiset tuhopataljoonat, joissa palveli myös baltialaisia pettureita, vastasivat taas raa’asti.

Ryhmä virolaisia sissejä sai kokea sen karvaasti, kun he huhtikuussa 1946 etsivät suojaa maatilalta. He taistelivat tuntikausia, kunnes ammukset loppuivat. Neuvostojoukot sytyttivät maatilan tuleen, ja kaikki metsäveljet menehtyivät. Ennen kuolemaansa he kätkivät talon savupiippuun kirjeen:

”Taistelimme kahdeksan tuntia. Virolaiset, taistelkaa Viron kansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta yhtä kiivaasti kuin me.”

Urheudestaan huolimatta monet sissit alkoivat menettää toivoaan. He alkoivat tajuta, että länsivallat eivät aikoneet auttaa heitä ja vihollinen vain vahvistui.

Alkuvuosina partisaanit olivat hyökänneet suurin joukoin suoraan neuvostojoukkoja vastaan. Moinen taktiikka kävi kuitenkin kalliiksi. Pelkästään vuosina 1944–1945 Liettuan noin 30 000 sissistä kuoli noin 12 000.

Vielä useammat laskivat aseensa, ja vuonna 1946 Liettuassa oli enää noin 4 000 aktiivista sissiä. Vuotta myöhemmin määrä oli puolittunut. Metsäveli Lionginas Baliukevičiusin päiväkirja paljastaa, miten taistelutahto horjui:

”Kaipaan niin rauhallista ja merkityksellistä elämää. Mutta täällä... Täällä ei ole sijaa apatialle tai unelmille, vain taistelulle.”

Vakooja ilmiantoi Baliukevičiusin ja kolme muuta metsäveljeä vuonna 1950. Heidät piiritettiin, ja kaikki neljä ampuivat itsensä.

Viimeinen metsäveli tapettiin vuonna 1978

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun laajasta vakoojien ja ilmiantajien verkostosta tuli metsäveljille suuri ongelma. Heidän piilopaikkojaan ilmiannettiin, ja vuonna 1952 Alfred Käärmannkin joutui vihollisen käsiin.

Hänet vangittiin, tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen ja lähetettiin rangaistusleirille Uralvuorille Siperian rajalle.

Sama kohtalo odotti muitakin metsäveljiä, ja vuoden 1953 loppuun mennessä murhat ja karkotukset olivat johtaneet toivottuun lopputulokseen: Viro ja Latvia olivat molemmat menettäneet yli 100 000 kansalaistaan ja Liettua yli 330 000.

Neuvostoliiton ylivoima oli niin musertava, että metsäveljien oli luovutettava, ja kun Neuvostoliitto lähetti joukkojaan Unkariin vuonna 1956, viimeinenkin toivo vapaudesta sammui. Jotkut metsäveljet päättivät kuitenkin jatkaa piileskelyä.

KGB jatkoi sissien metsästystä 1960- ja 1970-luvuille asti. Viimeinen metsäveli kuoli vasta 1978, kun virolainen August Sabbe hukkui pidätyksen yhteydessä. On arvioitu, että taisteluissa kuoli yhteensä noin 20 000 metsäveljeä. 18 000 sissiä pidätettiin ja vangittiin tai teloitettiin.

Alfred Käärmann vapautettiin vankileiriltä 15 vuoden jälkeen vuonna 1967, mutta hän sai luvan palata pysyvästi Viroon vasta vuonna 1981. Hän muutti takaisin kotikyläänsä, jossa Kleina odotti häntä yhä.

Kun HISTORIA-lehden haastattelija tapasi Käärmannin vuonna 2003, hän varoitti painokkaasti:

”Jeesuksen kuolemasta on kulunut 2 000 vuotta, mutta ihmiset eivät vieläkään tajua, että heidän on taisteltava vainolaisia vastaan. Jokainen sukupolvi joutuu oppimaan sen uudelleen.”

Alfred Käärmann kuoli vuonna 2010 – vapaana miehenä vapaassa maassa.