Albert Speer piirsi Hitlerin unelman

Adolf Hitlerin luo lounaalle kokoontunut Saksan ylin natsijohto yllättyi, kun hän astui sisään nuoren Albert Speerin kanssa.

Kesällä 1933 Speer oli arkkitehtina melko tuntematon, vaikka hän vastasikin kanslerin virka-asunnon eli valtakunnankanslian modernisoinnista.

Muutostöitä tarkastamassa ollut Hitler oli esittänyt Speerille lounaskutsun vain muutamaa minuuttia aiemmin.

Kutsu tuli Speerille aivan odottamatta, sillä hän ei tuntenut vaikutusvaltaista työnantajaansa henkilökohtaisesti.

Speer epäröi, sillä aiemmin samana päivänä telineiltä pudonnut muurauslasta oli tahrannut hänen muuten moitteettomaan tumman pukunsa.

Hitler huomasi Speerin epävarmuuden.

”Tulkaa vain rohkeasti, emmeköhän me saa asian jotenkin korjattua”, hän sanoi ystävällisesti.

Hitler haki Speerille yhden omista takeistaan, minkä jälkeen he astuivat saliin muiden seuraan.

Kaikkien katseet kääntyivät arkailevaan tulokkaaseen.

Propagandaministeri Joseph Goebbels tuijotti tiukasti Speerin takkia ja huudahti:

”Teillä on Führerin rintamerkki! Eihän tuo ole teidän takkinne!”

Ennen kuin Speer ehti selittää, Hitler puuttui asiaan.

”Takki on minun!” hän totesi jämäkästi ja ohjasi Speerin pöytään viereensä.

Muiden vieraiden pettymykseksi Hitler ja Speer uppoutuivat heti keskusteluun Hitlerin suuresta intohimosta, arkkitehtuurista.

Muutama vuosi myöhemmin Hitler kertoi Speerille, miksi hän oli kutsunut tämän, nuoren tuntemattoman arkkitehdin, sisäpiiriinsä.

”Olin pannut teidät merkille tarkastuskäynneilläni. Etsin arkkitehtia, jolle voisin uskoa tulevat rakennussuunnitelmani.

Hänen tuli olla nuori, koska, kuten tiedättekin, suunnitelmat ulottuvat kauas tulevaisuuteen”, Hitler selitti.

Hitlerin haaveena oli luoda Saksalle pääkaupnki, joka vetäisi vertoja Wienille, Pariisille ja Roomalle ja josta jäisivät jäljelle vaikuttavat rauniot, vaikka Saksan valtakunta joskus luhistuisi.

Speer osoittautui juuri oikeaksi henkilöksi toteuttamaan Hitlerin suuruudenhulluimmatkin ideat.

Hitlerin puhe vakuutti arkkitehdin

Speer oli nähnyt Hitlerin ensimmäistä kertaa yli kaksi vuotta aiemmin, 4. joulukuuta 1930, tämän pitäessä puhetta Neuköllnin kaupunginosassa Berliinissä. Muun Saksan tapaan maan pääkaupunkia vaivasivat köyhyys ja työttömyys, ja kommunistit ja natsit ottivat jatkuvasti yhteen sen kaduilla.

Tuolloin Berliinissä kiersivät huhut, joiden mukaan kommunistit olivat tappaneet kaksi natsien rähinäjoukkojen, SA:n ruskeapaitojen, jäsentä.

Puoluejohtaja Hitler kehotti kuitenkin koston sijaan kompromissiin ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ja peräänkuulutti vanhoja saksalaisia arvoja, kuten kunniaa ja sankarillisuutta.

Puhujapöntöstä Hitler julisti syyn kaikkeen kurjuuteen olevan se, että saksalaisten parhaimmisto oli kuollut ensimmäisessä maailmansodassa.

Siksi maata johtivat keskinkertaisuudet, jotka olivat viemässä Saksaa tuhoon, ja natsien tehtävä oli nostaa valtaan uusi johto Saksan suuruuden palauttamiseksi.

Hitler suuntasi puheensa erityisesti opiskelijoille, joita oli runsaasti viisituhatpäisessä yleisössä. Näiden tulisi löytää tapa ”integroitua kansakunnan elämään ja tulevaisuuteen”.

Puhe sai innostuneen vastaanoton. Keskiluokan nuoriso oli varttunut suurin odotuksin, mutta nyt heillä näytti olevan edessään vain työttömyys.

Natsijohtajan optimismi oli juuri sitä, mitä yleisö kaipasi. Tähän joukkoon kuului myös nuori arkkitehti Albert Speer, joka oli valmistuttuaan joutunut tyytymään näköalattomaan ja huonosti palkattuun työhön yliopiston professorin assistenttina.

Hitler vaikutti hillitymmältä kuin Speer oli odottanut.

Julisteiden ja lehtien pilapiirrosten perusteella hän oli varautunyt näkemään miehen, jolla oli hieman omituinen kampaus ja joka oli pukeutunut univormun paitaan, rähinäremmiin ja hakaristikäsivarsinauaan.

Speerin yllätykseksi puhujapöntössä esiintyvällä miehellä oli kuitenkin yllään siisti, hyvin istuva sininen puku.

Speer muisteli myöhemmin, että Hitler oli puhuessaan ”suorastaan mielenosoituksellisen korrekti” ja että tämän ”ironiaa sävytti itsetietoinen huumori”. Lisäksi hän myönsi ihastuneensa Hitlerin ”eteläsaksalaiseen charmiin”.

Uusia uramahdollisuuksia

Tilaisuuden jälkeen Speer pohti Hitlerin sanoja. Palatessaan kotiin hän oli omien sanojensa mukaan ”uusi ihminen”.

”Tajusin, että tässä oli toivoa, uusia ihanteita, uusi yhteys, uusia tehtäviä”, hän kertoi muistelmissaan.

Speer liittyi natsipuolueeseen 1. maaliskuuta 1931 jäsenenä numero 473 481. Hän etsi töitä ja osallistui moniin suunnittelukilpailuihin mutta ei sijoittunut koskaan kolmatta sijaa paremmin.

Speer alkoi viihtyä yhä enemmän kansallissosialistien puoluetoimistolla.

Siellä hän tapasi samanikäisen Karl Hanken, joka oli koulutukseltaan opettaja mutta työskenteli Berliinin puolueosaston organisaattorina.

Hanke järjesti Speerille pieniä työtehtäviä, esimerkiksi talonsa katon korjauksen ja myöhemmin uusien puoluetilojen remontoinnin.

Puoluetoimisto sijaitsi Berliinin arvokkaassa hallintokorttelissa, ja natsipuolueella oli hädin tuskin varaa maksaa sen kallista vuokraa.

Hitler kannattajineen kuitenkin uskoi, että natsit pääsisivät pian valtaan, ja siksi hän halusi edustavat tilat arvostetussa osoitteessa.

Hitler oli oikeassa, ja 30. tammikuuta 1933 hänestä tuli valtakunnankansleri.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Hanke värväsi Speerin remontoimaan Berliinin Wilhemsplatzilla sijaitsevaa Prinssi Leopoldin palatsia, josta tuli Goebbelsin propagandaministeriö.

Speer kävi työnsä takia usein ministeriön sihteeristössä, jota Hanke nyt johti.

Siellä hän näki kerran sattumalta luonnoksen Adolf Hitlerin kaaavailemista toukokuun ensimmäisen päivän juhlista.

Päivä oli perinteisesti ollut sosialistien, kommunistien ja ammattiyhdistysliikkeen juhla, mutta Hitler halusi muuttaa sen.

Vastedes 1. toukokuuta olisi kansallisosialistinen työn päivä, Tag der nationalen Arbeit. Sitä juhlittaisiin suurissa iltajuhlissa valtavalla Tempelhofer Feld -aukiolla Berliinissä. Speer ei kuitenkaan ollut Hanken toimiston laatimiin suunnitelmiin tyytyväinen.

Hän huomautti Hankelle, että puhujalavakin oli kuin paikallisen ampumaseuran juhlista.

Hanke vastasi, että suunnitelkoon Speer sitten itse uuden lavan. Speer otti haasteen vastaan ja istuutui jo samana iltana piirustuspöytänsä ääreen.

Elokuvalavasteet inspiroivat Albert Speeriä

Aikaa oli niukasti, joten lavan piti olla helppo valmistaa ja nopea pystyttää.

Speer haki innoitusta elokuvan maailmasta. Hänen ehdotuksensa oli yksinkertainen ja toimiva kuin elokuvien kulissit:

Lava reunustettaisiin yhdeksällä 33 metrin korkuisella lipputangolla, joihin ripustettaisiin suorakaiteen muotoiset hakaristiliput.

Saksan tunnetuimman elokuvayhtiön UFA:n studioilta lainattaisiin voimakkaita valonheittäjiä, jotka asetettaisiin juhla-aukion reunoille osoittamaan taivaalle niin, että muodostuisi vaikuttavia valopylväitä.

Niiden väleihin asetettaisiin pienempiä lipputankoja, joiden liput liehuisivat valonheittimien valossa.

Hitler oli ehdotuksesta innoissaan – tosin tietämättä, miten merkittävä osuus Speerillä oli siinä ollut, sillä Goebbels onnistui haalimaan suurimman kunnian suunnitelmasta itselleen.

Työn päivän suunnitelma toi Speerille kuitenkin tehtävän remontoida valtakunnankanslia.

Hitler kävi usein työmaalla tarkastuskäynnillä, ja heinäkuussa 1933 hän kutsui Speerin sisäpiiriinsä tarjoamalla tälle lounaan lähimpien ja uskottujen miestensä kanssa.

Albert Speer toimi sovittelijana

Lounaalla Hitler kertoi Speerille nuoruudestaan ja ajastaan tuntemattomana ja köyhänä taiteilijana Wienissä.

Hitler oli kierrellyt Itävalta-Unkarin keisarikunnan pääkaupunkia ja ihastellut sen mahtipontisia rakennuksia, kun hän itse asui vaatimattomissa vuokra-asunnoissa.

”Kuvitelmissani asuin palatseissa”, hän paljasti.

Kun Hitler oli nyt noussut valtaan, nuori Speer sai tehtäväkseen toteuttaa hänen suurelliset visionsa.

Tuollainen luottamus ja tehtävä vahvistivat arkkitehdin itsetuntoa, ja hänen uransa lähti huimaan nousuun.

”Ponnisteltuani vuosia aivan turhaan olin nyt täynnä toimintatarmoa”, Speer kuvaili myöhemmin alkuaikoja Hitlerin lähipiirissä.

Uusia töitä seurasi virtanaan: Saksan Lontoon-suurlähetystön remontointi, puolueen juhla-aukion eli niin sanotun Zeppelin-kentän suunnittelu Nürnbergiin sekä monien teollisuusrakennusten uudisrakentamista.

Hän toimi myös sovittelijana Hitlerin ja muiden arkkitehtien välillä, jos näiden työ ei ollut johtajan mieleen.

Kesällä 1934 Speer joutui muun muassa kaikessa kiireessä tarkistamaan Berliiniin olympialaisia varten rakennettavan uuden stadionin piirustukset.

Arkkitehti Werner March oli piirtänyt modernin rakennuksen teräksestä, lasista ja betonista, mutta se oli aivan liian moderni Hitlerin makuun. Kerrotaan, että hän sai raivokohtauksen ja uhkasi peruuttaa koko olympialaiset.

Speer poisti suunnitelmista lasin ja päätti päällystää betonipinnat kalkkikivellä niin, että rakennus näytti monumentaalisemmalta. Hitler oli tyytyväinen muokattuun versioon.

Maailman suurin kaupunki

Keväällä 1936 Hitler ilmoitti Speerille, että tämän seuraava tehtävä olisi ”kaikkien aikojen suurin.” Tavoite oli rakentaa Berliini lähes kokonaan uudelleen niin, että se vastaisi Hitlerin kuvitelmia arvokkaasta pääkaupungista.

Berliini oli tuolloin Hitlerin mukaan vain ”sattumanvarainen sekamelska kauppoja ja kiinteistöjä” eikä sitä voinut verratakaan sellaisiin metropoleihin kuin Wien ja Pariisi. Speerin tehtäväksi tuli korjata asia.

30. tammikuuta 1937 Hitler nimitti Speerin valtakunnan pääkaupungin ylimmksi rakennustarkastajaksi, General-bauinspektor für die Reichshauptstadt.

Uudessa toimessaan Speer sai lukuisia erityisoikeuksia, jotka takasivat hänelle lähes kaiken päätösvallan rakennustoiminnassa. Vain Hitler oli häntä ylempänä.

”Tästä lähtien te laaditte kaupungin luonnokset. Kun olette saanut jotain valmiiksi, näytätte sen minulle. Tiedättehän, että tällaiselle minulla on aina aikaa”, Hitler neuvoi arkkitehtiaan.

Speer piirsi tiiviissä yhteistyössä Hitlerin kanssa tulevaisuuden Berliinin, jonka nimeksi tuli Welthauptstadt Germania, ”maailmanpääkaupunki Germania”.

Suunnitelmat olivat vielä nimeäkin mahtipontisemmat. Kaupungin keskustaa halkoisi suuri bulevardi, joka lähti kohti pohjoista uudelta päärautatieasemalta, Südbahnhofilta.

Viisi kilometriä pitkän bulevardin varrelle tulisi ministeriöitä ja suuryrityksiä sekä teattereita, suuria tavarataloja ja riemukaari ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden sotilaiden muistoksi.

Bulevardin päähän tulisi myös suuri kansanhalli, Volkshalle, jonka kupolihalliin mahtuisi 180 000 ihmistä ja jonka sisäosat koristettaisiin marmoripylväillä sekä mosaiikeilla ja kullalla.

Riemukaari ja kupolihalli perustuivat Hitlerin luonnoksiin, jotka hän oli laatinut kymmenkunta vuotta aiemmin.

Vieraisiin piti tehdä vaikutus

Kesken Germanian suunnittelutöiden Hitler päätti, että hän tarvitsi arvonsa mukaisen palatsin. Speer ja rakennustyöläiset ryhtyivät toimeen tammikuussa 1938, jotta uusi valtakunnankanslia olisi valmis jo seuraavana vuonna.

Hitler oli erittäin tyytyväinen lopputulokseen.

”Olen liian ylpeä asettuakseni vanhaan kuninkaanlinnaan. Uusi Saksan tasavalta ei voi olla hyyryläisenä eikä syöttiläänä entisessä kuninkaan asunnossa”, Hitler julisti uuden valtakunnankanslian harjannostajaispuheessaan.

Kansliassa oli muun muassa Hitlerin työhuone sekä valtionhallinnon konttoreita, mutta rakennuksen päätehtävä oli tehdä vieraisiin vaikutus ja herättää heissä jopa hieman pelkoa.

Rakennuksen julkisivu oli 421 metrin pituinen, ja sisäänkäynnin päällä oli kotkafiguuri, jonka siipien väli oli 7,75 metriä. Kotka piteli kynsissään valtavaa seppelettä, jonka keskellä oli hakaristi.

Päästäkseen Hitlerin työhuoneeseen vierailijan piti ensin kulkea noin 46 metriä pitkän ikkunattoman, mosaiikkihuoneeksi kutsutun salin läpi.

Sitten matka jatkui läpi marmorisalin, jonka esikuvana oli Versaillesin linnan peilisali mutta joka oli sitä kaksi kertaa pidempi.

Sen päässä oli sisäänkäynti Hitlerin lähes kymmenen metriä korkeaan työhuoneeseen.

Huoneen toisessa päässä oli Hitlerin massiivinen työpöytä, joka oli tummaa puuta ja punaista marmoria.

Propagandan mukaan Hitler työskenteli sen ääressä yötä päivää, mutta todellisuudessa työtuolilta ei ulottunut puhelimeen ja pöydällä harvoin näkyi papereita.

Hitlerillä oli selkeä käsitys siitä, mitä hän halusi. Kun Speer ehdotti mattoa marmorisalin lattialle, Hitler kieltäytyi jyrkästi.

Hän selitti, että peilikirkkaalla marmorilla vierailija tuntisi olevansa petollisella alustalla, mikä oli tarkoituskin.

Rahaa ei säästelty

Hitler ja Speer työskentelivät yhdessä tiiviisti myös Germanian suunnittelussa. Speer sai työhuoneen Berliinin taideakatemian talosta Pariser Platzilta, läheltä Hitlerin virka-asuntoa. Näin Hitler pääsi tapaamaan Speeriä vain yhden pihan ylittämällä.

Hitler kävikin arkkitehtinsa luona jonkin aikaa lähes päivittäin, yleensä pimeän jo tultua.

Miehet syventyivät tuntikausiksi luonnoksiin ja malleihin haaveidensa Germaniasta.

Speer joutui miettimään tarkasti, miten mahtipontinen hanke voitaisiin toteuttaa käytännössä.

Ensin hänen piti testata Berliinin hiekkapitoisen maapohjan kantokyky, minkä hän teki 12 650 tonnin painoisella betonimöhkäleellä, jota kutsuttiin nimellä Schwerbelastungskörper.

Jos se vajoaisi tietyssä ajassa alle kuusi senttimetriä, suunnitelmia voitasiin huoletta jatkaa.

Mikään ei enää tuntunut olevan liian suurta Speerille, joka toteutti työnantajansa toiveet enemmän kuin mielellään.

Tunnettu arkkitehti Gerdy Troost huomautti kerran Hitlerille, että jos tämä olisi pyytänyt Speeriä rakentamaan sadan metrin pituisen rakennuksen, Speer olisi vastannut:

”200 metriä, mein Führer!” ja saanut välittömästi vahvistuksen: ”Juuri niin!” Hitler nauroi tarinalle.

Berliiniläiset supisivat hankkeen tuhlailevaisuudesta, mutta Hitleriin sillä ei ollut mitään vaikutusta.

”Jos valtiovarainministeri kysyy, paljonko se tulee maksamaan, vastatkaa vältellen. Sanokaa, että meillä ei ole vielä kokemusta näin suurista rakennushankkeista”, Hitler ohjeisti Speeriä.

Hitler puolusteli kuluja lisäksi Saksan hyvinvoinnilla:

”Minusta kyse ei ole suuruudenhulluudesta vaan sen kylmän tosiasian tunnustamisesta, että vain näin voimme valaa kansaan sellaista itseluottamusta, jota tarvitaan historiallisen tehtävän suorittamisessa.”

Kustannuksia säästelemättä alettiin myös siirtää ihmisiä pois uuden uljaan pääkaupungin tieltä. Pakkomuutot, joita kutsuttiin kiertoilmaisulla ”evakuointi”, kohdistuivat etenkin juutalaisiin.

Ainakin 75 000 juutalaista siirrettiin muualle, ja useimmat päätyivät idän tuhoamisleireille.

Albert Speer ja Hitler kävivät yhdessä Pariisissa

Uuden valtakunnankanslian valmistumisen jälkeen Hitler palkitsi Speerin puolueen kultaisella ansiomerkillä sekä akvarellilla, jonka hän oli maalannut 20-vuotiaana Wienissä.

Hitler ei myöskään säästellyt kehuja puhuessaan arkkitehdistaan ja kutsui tätä muun muassa ”nerokkaaksi suunnittelijaksi ja rakennusmestariksi”.

Uutta valtakunnankansliaa Hitler kuvaili ”uuden Suur-Saksan valtakunnan ensimmäiseksi rakennukseksi”, joka olisi pystyssä vielä satojen vuosien päästä.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Syyskuussa 1939 Hitler alkoi toteuttaa tavoitettaan Suur-Saksasta lähettämällä sotajoukot rajan yli Puolaan.

Sodasta huolimatta Speerin ja Hitlerin yhteistyö jatkui, ja kun Hitler vuonna 1940 Ranskan valtauksen jälkeen kävi Pariisissa, Speer oli mukana.

Yhdessä he tutustuivat kaupungin kuuluisiin rakennuksiin: Louvreen, Notre-Dameen ja Pariisin oopperaan, jota kohtaan Hitler osoitti erityisesti kiinnostusta.

Miesten kulkiessa ylellisessä oopperatalossa Hitler osoitti monia yksityiskohtia ja Speer huomasi, että tämän silmät ”loistivat ihastuksesta”.

”Eikö Pariisi ollutkin kaunis? Berliinistä tulee vielä paljon kauniimpi!” Hitler tokaisi vierailun jälkeen, ja Speer kaksinkertaisti ponnistelunsa.

Germania ei kuitenkaan koskaan edennyt piirustuspöytää pidemmälle, sillä jo helmikuussa 1942 Speerin ura sai yllättävän käänteen.

Natsien varusteluministeri Fritz Todt sai surmansa lento-onnettomuudessa, ja näin vapautui tärkeä asema, jonka haltija koordinoi Saksan asetuotantoa.

Hitler tarvitsi Todtille aikaansaavan seuraajan, ja valinta kohdistui Albert Speeriin.

Speerille nimitys ei ollut pelkästään mieluisa. Hänellä ei enää ollut juurikaan aikaa Germanian suunnitteluun, ja vähitellen se jäi kokonaan taustalle. Siitä tuli Speerille ”kaunis aavekaupunkini”.

Hitler uppoutui arkkitehtuuriin

Kun sota eteni, pommeja alkoi putoilla myös Berliiniin.

Hitler oli edelleen optimistinen. Hän huomautti, että tuhothan säästivät häneltä sen valtavan purkutyön vaivan, jota uuden kaupungin rakentaminen vaati.

Huomautus oli yksi osoitus siitä, että Hitler oli menettämässä otettaan todellisuudesta. Kun Saksan sotaonni kääntyi, diktaattori alkoi vajota tilaan, joka muistutti yhä enemmän mielipuolisuutta.

Ryppyiseen ja tahraiseen univormuun pukeutuneena hän siirteli kartalla joukkoja, joita ei enää ollut, ja vaati ilmatukea hävittäjiltä, jotka eivät päässeet ilmaan, koska ilmavoimilla ei ollut polttoainetta.

Toisinaan Hitler haki lohtua uppoutumalla arkkitehtonisiin unelmiinsa Speerin kanssa. Germania-suunnitelma oli jäissä, mutta käsillä oli uusi hanke, Itävallassa sijaitsevan Linzin kaupungin uudelleenrakennus.

Hitler suunnitteli viettävänsä siellä eläkepäivänsä.

Vielä huhtikuussa 1945 miehet tapasivat Hitlerin bunkkerissa, ja pommien räjähdysten täristäessä betoniseiniä Hitler ja Speer syventyivät Linzin suunnitelmaan.

”Sanaakaan sanomatta tutkimme noita kaukaisen tulevaisuuden haaveita”, Speer kirjoitti muistelmissaan.

Tuolloin Hitler rauhoittui. ”Hän muistutti sitä Hitleriä, jonka olin oppinut tuntemaan yhteistyömme alussa 12 vuotta aiemmin”, Speer kirjoitti.

23. huhtikuuta Speer kävi Hitlerin luona viimeisen kerran. Jotkut historioitsijat ovat arvelleet, että Speer odotti saavansa kuolemantuomion, sillä hän oli varusteluministerinä rikkonut Hitlerin niin sanottua Nero-julistusta.

Siinä tämä määräsi räjäyttämään kaikki Saksan tärkeät sillat ja teollisuuslaitokset, jotteivät ne päätyisi liittoutuneiden haltuun.

Hitler oli kuitenkin tapansa mukaan ystävällinen lempiarkkitehdilleen. ”Jaahas, olette lähdössä. Hienoa. Näkemiin”, hän sanoi ja puristi Speerin kättä.

Speer poistui valtakunnankanslian mosaiikkisalin kautta. Sen tummanpunaiset marmorit olivat mustuneet ja halkeilleet pommituksissa.

Muutamaa päivää myöhemmin, 1. toukokuuta 1945, hän sai kuulla Hitlerin itsemurhasta. Speer purskahti itkuun. Heidän suurelliset suunnitelmansa olivat lopullisesti kariutuneet.