Yhdysvaltain 612 pommikonetta lastattiin 15. maaliskuuta 1945 vastaisena yönä. Juuri ennen kuin tappava lasti asetettiin paikoilleen, mekaanikot kiinnittivät pommeihin erikoisen laitteen.
Se näytti noin puolen metrin pituiselta puikolta, jonka päässä oli pieni potkuri. Kyseessä oli ajastin, joka viivästytti pommien laukeamista.
Aamupäivällä B-17-koneet nousivat Etelä-Englannin sotilastukikohdista ja suuntasivat kohti Saksaa. Lounasaikaan ne ylittivät rintamalinjan.
Silloin alkoi Saksan ilmatorjuntatuli, joka osui moniin koneisiin, mutta ne eivät poikenneet kurssiltaan. Niiden kohteena oli Oranienburgin pikkukaupunki noin 30 kilometriä Berliinin pohjoispuolella.
Virallisen tehtävänannon mukaan miehistöjen piti tähdätä junarataan kaupungin keskellä, mutta se oli peitetarina. Pommittajien ennen lähtöä tutkimissa ilmakuvissa kohteena oli rakennettu alue radan vieressä. Se oli Oranienburgin suuri kemiantehdas Auergesellschaft.
Ensimmäiset jylisevät koneet olivat perillä kello 15.50 ja pudottivat lastinsa. Kaupungin asukkaat suojautuivat peloissaan.
Oranienburg ei ollut ensimmäistä kertaa pommitusten kohteena. Kaupungissa sijaitsivat rautatien lisäksi muun muassa Heinkelin lentokonetehdas ja suuri SS:n kasarmi, joita liittoutuneet olivat jo aiemmin pommittaneet.
Tuona torstaina hyökkäys kesti yli kaksi tuntia, kun yhä uudet B-17-koneet pudottivat pommilastinsa kaupunkiin.
”Bombs away”, ilmoitti pommittaja lentäjälle tiedoksi siitä, että tehtävä oli hoidettu ja oli aika palata kotiin. Saksan ilmatorjuntatuli jatkui kuitenkin kiivaana, ja yksi B-17 syöksyi maahan. Toinen pahoin vaurioitunut onnistui pelastautumaan Puolaan ja tekemään hätälaskun puna-armeijan vapauttamalle alueelle.
Oranienburgissa pommien ajastuksen takia Auerin tehtaita ravisuttivat seuraavien kuuden päivän aikana räjähdykset, jotka murskasivat rakennuksia, tuotantokoneistoa ja suuria osia kaupungista.
”Tärkeintä on, että tietää, mitä tekee.” Pomminraivaaja ja raivauspäällikkö André Müller Saksan Brandenburgin osavaltiosta.
Raivauspäällikkö André Müller vieressään 250 kiloa painava pommi vuodelta 1945.
Nyt: Kilpa kelloa vastaan
Monta kertaa vuodessa pomminraivaaja André Müller lähtee purkamaan räjähtämättömiä pommeja, joita pudotettiin Berliinin seudulle toisessa maailmansodassa.
Työ vaatii laajoja valmisteluja ja kehittynyttä tekniikkaa, jotta asukkaat ja raivaajat eivät joudu vaaraan.
Oranienburgissa monet pommit ovat peräisin ilmahyökkäyksestä natsien ydinasetutkimuksia vastaan.
Pomminraivaajilla riittää töitä
Nykyään, kun sodan päättymisestä on lähes 75 vuotta, Oranienburg on rauhallinen kaupunki, jossa on 45 000 asukasta ja S-junayhteys Berliiniin.
Sodan jälkiä näkyy vain vähän, mutta maan alla tilanne on toinen. Tieteellisten laskelmien mukaan noin kolmesataa pommia on 15. maaliskuuta 1945 tehdyn hyökkäyksen jäljiltä yhä kaupungin maaperässä.
”Täällä ei kysytä, laukeavatko pommit ollenkaan vaan milloin ne laukeavat”, kertoo raivauspäällikkö André Müller.
Müller johtaa pomminraivaustehtäviä Brandenburgin osavaltiossa. Kuuden hengen tiiminsä kanssa hän lähtee useita kertoja vuodessa purkamaan pommeja, jotka on löydetty uudisrakentamisen ja
tietyömaiden yhteydessä.
André Müller on pidättyväinen mies, joka ei vitsaile eikä huido käsillään. Pomminraivaus vaatii tasaista luonnetta.
”Tärkeintä on, että tietää, mitä tekee. Lisäksi näissä hommissa tarvitaan hyvää itseluottamusta”, Müller sanoo.
”Pomminraivaajat ovat erittäin koulutettua väkeä. Ensin he opiskelevat monta vuotta ja keräävät kokemusta. He oppivat menettelytapoja ja yhteistyötä kunnan viranomaisten ja poliisin kanssa. Sitten he ovat valmiita raivaamaan pommeja.”
André Müller itse päätyi pomminraivaajaksi tehtyään ensin pitkän uran Itä-Saksan armeijassa (NVA). Siellä hän oli vastannut harjoitusalueiden raivauksesta.
Työ oli rankkaa, ja hän muun muassa menetti suuren palasen peukalostaan:
”Berliinin muurin murruttua suurin osa neuvostojoukoista siirrettiin kotimaahansa vuonna 1994, ja meidän tuli raivata kasarmialue. Silloin siellä räjähti miina... Ongelmana oli, että neuvostojoukoilla oli täysin erilaiset varusteet kuin NVA:sta tuntemamme. He eivät kertoneet niistä mitään, mutta silti meidän piti raivata heidän jälkensä. Nykysilmin katsottuna se oli rikollista.”
Sota-ajan pommeihin kuluu aikaa ja rahaa
Joka kerran, kun maasta löydetään pommi, käynnistyy laaja koneisto, koska työ ei sisällä vain räjähtämättömän pommin saattamista vaarattomaksi.
Ennen raivausta poliisin on eristettävä kaupunginosa ja evakuoitava asukkaat vähintään 500 metrin säteeltä.
Kaupunki huolehtii, että evakuoiduilla on jokin paikka, missä he voivat odottaa, ja tarvittaessa heille on toimitettava ruokaa. Mikäli pommi löydetään läheltä sairaalaa tai vanhusten hoivakotia, potilaat ja asukkaat on siirrettävä muihin laitoksiin.
Pommi porautuu maahan
1: Ajastuksen takia Yhdysvaltain 15. maaliskuuta 1945 pudottamat pommit eivät lauenneet heti maahan osuttuaan.
2: Satoja pommeja porautui Oranienburgin hiekkaisen maaperän uumeniin.
3: Pommin muoto aiheutti sen, että noin 300 pommia teki kaarroksen maan alla ja jäi pystyyn kärki ylöspäin. Tällöin ajastus seisahtui.
Vanhat ilmakuvat apuna
4: Yhdysvaltalaiset ottivat kuvia kohteista hyökkäysten jälkeen. Nyt pomminraivaajat tutkivat kuvia kartoittaakseen putoamispaikat, joissa ei näy räjähdystä. Niin voidaan löytää räjähtämätön pommi.
5: Pommin siivekkeet ruostuivat pois ajan myötä.
Alue tutkitaan tutkan avulla
6: Ennen talon tai tien rakentamista porataan riveittäin reikiä, joihin lasketaan maatutka.
7: Tutkassa näkyy jotain 3 metrin syvyydessä
8: Tutkan kantama on kolme metriä.
Kaivutyöt käynnistyvät
9: Kaivinkone painaa neljä kaivantoseinää pommin ympärille ja poistaa maata.
10: Työtila kuopassa on kooltaan 5 x 5 metriä.
Hiekka poistetaan varovasti
11: Tehokkaat pumput poistavat pohjavettä kuopasta (700 m3/h).
12: Turvallisuusmääräysten mukaan kuopassa saa olla samaan aikaan korkeintaan kaksi henkilöä.
13: Viimeiset metrit lapioidaan, kunnes pommi on esillä.
Pommi tuetaan paikoilleen
14: Erikoisrobotti lasketaan kuopan pohjalle varsinaisesti purkamaan pommia.
15: Pommiin kiinnitetään kiristysrengas, jotta se ei pääse liikkumaan.
16: Kesäisin pommeja jäähdytetään, koska ne voivat laueta lämpötilan muutoksista.
Pommi tuetaan paikoilleen
Pommi sidotaan paikoilleen purkamisen ajaksi.
Sytytyspanos irrotetaan
17: Pomminraivaajat ohjaavat purkua turvallisella etäisyydellä 500 metrin päässä. Kuopassa on kamera, jonka avulla he seuraavat tapahtumia.
18: Pommin raivaus vaatii kuusi henkilöä: 2 robotinkäyttäjää, 2 pomminpurkajaa, 1 videotarkkailijan ja 1 raivauspäällikön.
19: Robotti suuntaa pommin pohjaan vesi- ja hiekkasuihkun, joka leikkaa aikasytyttimen irti. Sytytin poistetaan pitkävartisilla pihdeillä.
Pommi on nyt vaaraton
Aikasytytin on irrotettu pommista. Kuvassa pomminraivaajat ovat halkaisseet sytyttimen ja nähneet asetoniampullin olevan edelleen ehjä.
Ilman ajastinta pommi on lähes harmiton, ja se voidaan viedä räjäytettäväksi valvotuissa oloissa.
Koko Saksa kärsi pommeista
Ei tiedetä, kuinka paljon pommeja sodan aikana Saksaan pudotettiin. Yhden arvion mukaan pommien kokonaispaino oli 1,2 miljoonaa tonnia, ja suuri osa niistä ei räjähtänyt pudotettaessa.
Asiantuntijat arvioivat, että jopa joka viides oli ”suutari”, Räjähtämättömien pommien suuri määrä työllistää osavaltioiden palkkaamia pomminraivaajia, sillä hälytyksiä annetaan usein. Joka vuosi poistetaan yhteensä noin 2 000 tonnia pommeja.
Jokainen pommilöytö vaatii laajoja toimenpiteitä. Ennen kuin pomminraivaajat voivat aloittaa, asuinkorttelit ja joskus koko kaupunki evakuoidaan.
Oranienburgissa näin tapahtuu 2–10 kertaa vuodessa. Ensin pommi on löydettävä.
Oranienburgissa kukaan ei saa talolle rakennuslupaa, ennen kuin tontti on tutkittu pommien varalta. Ensin tutkitaan vanhoja ilmakuvia, joita britit ja yhdysvaltalaiset ottivat joka hyökkäyksen jälkeen. Silloin kuvien perusteella ratkaistiin, oliko hyökkäys ollut onnistunut. Nykyään pomminraivaajat tutkivat ilmakuvia löytääkseen putoamiskuoppia, joihin ei liity räjähdyskraatteria.
”Olemme ostaneet yhdysvaltalaisten ilmakuvat, ja niistä näemme, mihin kukin pommi on pudonnut”, selittää André Müller. ”Näemme myös paikat, joihin keskitysleirivankeja lähetettiin.”
Sodan aikana natsit käyttivät läheisen Sachsenhausenin keskitysleirin vankeja hyökkäysten jälkien raivaamiseen. Tappioluvut olivat suuria, koska natsit eivät piitanneet vankien hengestä.
Nykyään asiantuntijat lähtevät paikalle, kun esimerkiksi tontille aiotaan rakentaa. He poraavat hiekkaan 1,5 metrin välein syviä reikiä, joihin lasketaan maatutka.
”Jos näytöllä havaitaan poikkeama, katsomme hahmon muotoa, koska tutka ei erota kiveä raudasta.
Jos näyttää siltä, että esine on 130 senttiä pitkä ja halkaisijaltaan 40 senttiä, 98–99 prosentin varmuudella kyseessä on pommi.”
Omakotitalotontilla tutkatutkimus vie pari päivää, mutta suurten rakennusten tonteilla se voi kestää kuukausia.
Lehnitzin kylässä Oranienburgin lähellä pomminraivaajien oli luovutettava vuonna 2013. Talon omistajalla oli jokunen minuutti aikaa hakea tavaroitaan, ennen kuin koti räjähti.
Aika seisahtui hiekkaan
Pommien muodon takia sadat niistä eivät iskeytyneet vain maan pintakerrokseen vaan jatkoivat 5–12 metrin syvyyteen hiekkakerrokseen, jonka päälle Oranienburg on rakennettu.
Maan alla pommit etenivät loivassa kaaressa, kunnes ne pysähtyivät jopa kymmenen metrin päähän ilmakuvissa näkyvistä putoamisaukoista. Pommin liike maan alla selittää sen, että niitä voi löytyä ennen sotaa rakennettujen talojen alta, missä niiden pitäisi olla vaarattomia.
Juuri pommien tekemä loiva kaari oli myös syynä siihen, etteivät ne räjähtäneet pudotessaan, André Müller kertoo.
Aikasytyttimessä oli asetoniampulli, jonka oli määrä liuottaa selluloidilevy joidenkin tuntien kuluessa.
Silloin pommin iskuri pääsisi laukeamaan:
”Teoriassa pommi putoaa kärki edellä ja porautuu maahan. Jos niin tapahtuu, ajastus toimii täydellisesti. Hiekkamaa kuitenkin aiheutti paraabelimaisen liikeradan, jonka jälkeen pommi jäi kärki ylöspäin. Silloin asetoni valui taaksepäin eikä liuottanutkaan selluloidilevyä.”
Asetonin liuottava vaikutus seisahtui, ja sen sijaan selluloidi mureni hitaasti vanhentuessaan 250 kiloa painavien pommien sisällä Oranienburgin alla.
”Kukaan ei voi sanoa, missä vaiheessa liukeneminen on pysähtynyt, ja milloin pommi laukeaa. Siksi ne ovat niin vaarallisia”, André Müller kertoo.
1: Pommin pudotessa ilmavirta pyörittää ohjaussiivekkeiden väliin kiinnitettyä pientä potkuria.
2: Potkuri pyörittää vaijeria pommin sisällä.
3: Vaijeri rikkoo ampullin, jonka sisällä on liotinaine asetonia.
4: Asetoni valuu alas selluloidilevyn päälle.
5: Selluloidilevy liukenee usean tunnin kuluessa, jolloin kaksi kuulaa pääsee vierimään esiin.
6: Kuulat ovat tähän asti pitäneet iskuria paikoillaan. Nyt se laukeaa ja lyö sytyttimeen, joka räjäyttää pommin.
Auerin tehtaan salaisuus
”Oranienburg ei itse asiassa vaurioitunut pahemmin kuin esimerkiksi Berliini, Bremen tai Köln”, André Müller toteaa.
Näihin kaupunkeihin hyökättiin tonnien painoisilla pommeilla, jotka saattoivat tuhota kokonaisia kortteleita. Toiset kaupungit – kuten Hampuri ja Dresden – kokivat palo- ja räjähdyspommien pirullisen yhdistelmän, jossa ensin talojen katot tempautuivat irti.
Sen jälkeen kattopalkit olivat paljaina palopommien fosforin sytyttämän tulimeren armoilla.
Oranienburgiin tehty ilmahyökkäys oli kuitenkin ainutlaatuinen. Mihinkään muuhun kaupunkiin ei pudotettu pelkästään ajastettuja pommeja:
”Kaupungin suuri epäonni oli Auerin tehdas, jossa valmistettiin uraanioksidia”, André Müller huomauttaa. Näin löytyykin selitys, miksi juuri kyseinen tehdas pyrittiin tuhoamaan ajastetuilla, päiväkausien ajan räjähdyksiä aiheuttaneilla pommeilla: Auer-yhtiö oli tutkimuksen kulmakivi Saksan ydinpommin kehityshankkeessa.
Ennen sotaa Saksa oli ollut ydintutkimuksen johtava valtio.
Vuonna 1938 kemisti Otto Hahn esimerkiksi onnistui ensimmäistä kertaa maailmassa halkaisemaan atomin Berliinin Kaiser-Wilhelm-instituutissa.
Silloin ymmärrettiin, miten valtavia voimia atomeissa piilee. Otto Hahnin keksintöä voitiin käyttää rauhanomaisesti ehtymättömän energianlähteen keksimiseen, mutta uraanista voitiin kenties myös rakentaa voimakkain ase, jota ihmiskunta koskaan oli käyttänyt.
Otto Hahnin opiskelijoiden joukossa oli nuori ja kunnianhimoinen tutkija Nikolaus Riehl. Väiteltyään tohtoriksi hän pääsi tutkimusjohtajaksi kemian alan yritykseen Aueriin, joka oli erikoistunut niin sanottujen harvinaisten maalajien jalostamiseen muun muassa neonvalon, itsehohtavan maalin ja kaasunaamarien suodattimien valmistusta varten.
Nikolaus Riehl piti opintojensa jälkeen tiiviisti yhteyttä Otto Hahniin, ja siksi hän tiesi hyvin edistysaskeleista Saksan ydintutkimuksessa, jossa toimi noin sata tutkijaa ja jota rahoitti Saksan armeijan asevirasto (HWA).
Kun Riehl kuuli tutkijoiden tarvitsevan uraania polttoaineeksi koereaktoriinsa, hän äkkäsi Auerille oivan liiketoimintamahdollisuuden. Tutkimusjohtaja tarjoutui valmistamaan kokeissa vaadittavaa uraani-
oksidia, jolle hän antoi salaperäisen nimen spezialmetall (erikoismetalli).
HWA korosti, että kukaan ei saanut tietää ydintutkimuksesta mitään, ei edes Auerin pääkonttorissa Berliinissä.
Tuolloin Saksalla ei ollut käytössään lähes lainkaan uraania, mutta tilanne muuttui, kun Wehrmacht miehitti toukokuussa 1940 naapurimaan Belgian. Belgia oli hankkinut itselleen 1 200 tonnin varaston uraanimalmia
Afrikassa sijainneista siirtomaistaan. Saksalaiset kuljettivat malmin nyt Saksan itäosaan, jossa se varastoitiin lakkautettuun kaivokseen.
Vielä samana vuonna Riehl toimitti ensimmäiset erikoismetallit valettuina alle 10 x 10 x 10 sentin kuutioiksi.
Tutkijoiden työ eteni hitaasti, koska uraanioksidin tuotanto oli odotettua työläämpää. Toimitettujen kuutioiden määrä oli luvattua pienempi, ja tutkijat valittivat metallin laadusta.
Nikolaus Riehl valjasti kaikki voimat käyttöön, ja teknisistä vaikeuksista ja materiaalien puutteesta huolimatta Saksan reaktori oli lähes valmis vuonna 1944.
Se sijaitsi kallioluolassa Haigerlochin kaupungissa maan lounaisosassa. Siellä Riehlin uraanikuutiot kiinnitettiin toisiinsa ketjuiksi, jotka laskettiin reaktoriin.
Ydinprosessin hallitsemiseksi tutkijat päättivät käyttää miehitetyssä Norjassa valmistettua raskasta vettä.
Tehtaan konttori vaurioitui pahoin maaliskuun 1945 hyökkäyksessä.
Oranienburg toimitti uraania Saksan ydintutkimuksiin
Auerin tehtaan tutkimusosaston ansiosta Oranienburg oli johtava mineraalien jalostaja esimerkiksi neonvaloa, kaasunaamareita ja ydinpolttoainetta varten.
Auer-yhtiö perustettiin nerokkaan keksinnön, hehkusukan, hyödyntämiseksi. Sen avulla himmeä kaasuliekki valaisi tehokkaammin.
Itävaltalainen Carl Auer keksi vuonna 1885 kiinnittää kuumutta kestävän verkon kaasuliekin ympärille.
Syttyessään verkko hehkui ja loi terävää, valkoista valoa, joka tehollaan päihitti kaikki kilpailijansa. Verkkoon oli imeytetty torium- ja ceriumoksidia, joita saatiin tietyistä mineraaleista.
Seuraavina vuosikymmeninä yritys keräsi arvokasta tietoa mineraaleista ja oli johtavia yrityksiä esimerkiksi neonvalon ja kaasunaamareiden valmistuksessa.
Vuonna 1938 Auer alkoi valmistaa uraanioksidia, joka valettiin kuutioiksi ja toimitettiin Saksan ydintutkimuksiin.
Pian tehtaassa kehitettiin myös uusi hammastahna, Doramad, joka sisälsi radioaktiivista radiumia.
Tehdas lupasi, että ostajat saisivat ”säteilevän valkoiset hampaat”, ja että suun bakteerit kuolisivat säteilyyn. Radioaktiivisuuden terveyshaitat selvisivät asiakkaille vasta Hiroshiman ydinpommin jälkeen vuonna 1945.
Saksan pommia jahdattiin
Saksa ei saanut tehdä tutkimustaan rauhassa. Liittoutuneet nousivat kesällä 1944 maihin Normandian rannikolla, ja joukkojen etulinjassa oli agentteja vasta perustetusta tiedustelupalvelusta, jonka nimi oli Alsos.
Agenttien tärkein tehtävä oli selvittää, miten pitkällä saksalaiset olivat ydinpommin kehitystyössä, sekä pidättää saksalaisia tutkijoita ja takavarikoida heidän uraanivarastonsa.
Kun miehitettyä Eurooppaa vähitellen vapautettiin, Alsos penkoi yliopistoja ja yrityksiä löytääkseen johtolankoja etsintöihinsä.
Belgiassa agentit saivat selville, että maan uraanimalmia oli kuljetettu itäiseen Saksaan, ja että Auerin tehtaan tutkimusjohtajalla Riehlillä oli tärkeä rooli ydinhankkeessa.
Liittoutuneiden ylipäällikkö Dwight D. Eisenhower lähetti sotilaitaan määrätietoisesti kohti itää niin, että he etenivät kauas alueille, jotka Jaltan konferenssissa vuonna 1944 oli sovittu kuuluvaksi Neuvostoliitolle.
Varmasti ei tiedetä, oliko uraanijahti Dwight D. Eisenhowerin todellinen tavoite, mutta Alsosin agentit pääsivät vallatuille alueille, ja Stassfurtin kaupungin luona lähellä Magdeburgia heillä oli onnea. He löysivät saksalaisten sinne sijoittamaa belgialaista malmia pakattuna tuhansiin puutynnyreihin.
Agentit eivät voineet noudattaa Jaltan sopimusta. Uraanimalmi lastattiin kuorma-autoihin ja laivattiin Yhdysvaltoihin.
Alsosin tehtävälistalle jäi enää Auerin tehdas Oranienburgissa. Aikaa oli vähän, sillä puna-armeija oli vain sadan kilometrin päässä idässä.
Yhdysvalloilla ei ollut mitään mahdollisuutta vallata kaupunkia perinteisin keinoin. Sen sijaan ilmavoimat määrättiin hoitamaan ongelma.
Siten 612 pommikonetta sai tehtävän, jossa niiden tuli tuhota Auerin tehdas maan tasalle, hajottaa tuotantolaitteet ja surmata tai ajaa pois saksalaistutkijat.
Samaan aikaan operaatio tuli pitää salassa. Pommikoneiden oikeaa kohdetta ei mainittu missään muistiinpanoissa, jotta Neuvostoliitto ei saanut vihiä tehtävästä, joka virallisesti oli suunnattu strategisesti tärkeälle rautatiealueelle.
Pommien ajastuksella huolehdittiin, että räjähdykset kestäisivät kuusi päivää ja sammutustyö olisi mahdotonta.
“Oranienburg ei itse asiassa vaurioitunut pahemmin kuin Berliini ja Köln.” Pomminraivaaja ja raivauspäällikkö André Müller Saksan Brandenburgin osavaltiosta.
Viisi pommia on räjähtänyt
Juuri 15. maaliskuuta 1945 oli Oranienburgissa sähkökatko, jonka takia Auerin tehtaan työntekijät oli lähetetty kotiin. Yhdysvaltain koneiden lähestyessä paikalla oli vain 300 naispuolista keskitysleirivankia, jotka asuivat tehdasalueella.
Suurin osa naisista kuoli. Tutkimusjohtaja Nikolaus Riehl oli maaseudulla eikä aavistanut, mitä tehtaalla tapahtui.
Paljon pommeja ajautui tehtaan ohi, joten niitä on eri puolella kaupunkia, ja ne tekevät ihmisten elämästä vaarallista. Vuodesta 1970 lähtien viisi suutaria on räjähtänyt itsestään – onneksi kenenkään vahingoittumatta.
Osan pommeista pomminraivaajat poistivat aikoinaan henkensä uhalla ja alkeellisilla työkaluilla.
”Elokuvissa näkyy pomminraivaajia, jotka ruuvaavat pommista levyn irti purkaakseen sen. Niin emme toimi enää”, raivausjohtaja André Müller kertoo.
Nykyajan pomminraivaajat käyttävät laserohjattua vesi- ja hiekkasuihkua, joka leikkaa aikasytyttimen irti pommista raivaajien seistessä 500 metrin päässä turvassa ohjaamassa robottia videokameroiden avulla.
”En halua saattaa tiimiäni vaaraan. Emme ikinä koske pommiin käsin.
Pystytämme laitteet ja työskentelemme turvallisen etäisyyden päästä.”
Laserohjaus tarkoittaa, että vesi- ja hiekkasuihku osuu ruuvikierteeseen, johon aikasytytin kiinnitettiin ennen pommituslentoa 15. maaliskuuta 1945. André Müllerin robotissa on jopa puhdistussuutin, jolla pommi huuhdotaan puhtaaksi ennen purkamista.
Kun nämä toimet on tehty, Müller aktivoi pihdit, joilla aikasytytin vedetään ulos.
Sitten pommi on valmis kuljetettavaksi pois.
André Müller ja hänen leikkurinsa. Kapea suihku, joka sisältää vettä ja hienoa hiekkaa, ruiskutetaan kohti pommia, ja se pureutuu raudan läpi. Sitten aikasytytin nostetaan irti.
Tilastojen mukaan kaikki tehtävät eivät kuitenkaan pääty hyvin. Joskus pommi on niin ruostunut, että siitä on mahdoton löytää oikeaa leikkauskohtaa. Silloin raivauspäällikön on tehtävä nopea päätös ja pelattava varman päälle.
”Kukaan ei saa kyseenalaistaa raivauspäällikön päätöstä – ei pormestari eikä asiasta vastaava osavaltion ministeri. Jos raivauspäälliköllä on pieninkin syy pelätä työntekijöidensä terveyden puolesta, hän räjäyttää pommin, vaikka sitten tontilla oleva talo tuhoutuisi. Talo on kuitenkin vain tavaraa. Tehtävämme on suojella elämää”, André Müller selittää.
Jos pommi sijaitsee lähellä taloa tai kadun alla, aineelliset vahingot voivat olla suuria. Vuonna 2013 Oranienburgin lähellä omistaja menetti talonsa, kun pomminraivaajat joutuivat luovuttamaan.
Mies sai joitakin minuutteja aikaa pelastaa arvokkaimmat tavaransa, ennen kuin talo hävisi valtavassa räjähdyksessä, josta jäi viisi metriä syvä kraatteri.
Kaikista turvajärjestelyistä huolimatta työ ei ole vaaratonta. Monta pomminraivaajaa on kuollut. Viimeksi näin kävi vuonna 2010, kun kolme miestä sai surmansa Saksan Göttingenissä rutiinitehtävässä.
André Mülleriä ei pelota työssään – ja jos niin käy, hän tietää voivansa lopettaa: ”Voin sanoa: Turvaraja on tässä! Sitten lasken räjähteen käsistäni ja vetäydyn kauemmaksi. Hengen vaarantaminen on väärää
isänmaallisuutta!”
Yhdysvaltalaiset saapuivat Haigerlochiin maaliskuussa 1945 ja löysivät reaktorin sekä kasan Riehlin uraanikuutioita.
Yhdysvaltain ydinpommi sai pian kilpailijoita
Yhdysvaltain agentit tosin nappasivat uraanin Neuvostoliiton nenän edestä ja tuhosivat Auerin tehtaan, mutta Neuvostoliitto rakensi varsin pian oman ydinpomminsa.
Neuvostoliiton tiedustelupäällikkö Lavrenti Berija joutui myöntämään toukokuussa 1945, että Yhdysvaltain agentit olivat huijanneet häntä.
He olivat vieneet uraanivarastot Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeeltä, kuten myös lähes kaikki saksalaistutkijat, ja tuhonneet Auerin tehtaan.
Berija lähetti NKVD:n agentit silti miehitysalueille etsimään uraania ja viimeisiä ydintutkijoita.
NKVD löysi suuria uraaniesiintymiä Erzgebirgen vuorilta Koillis-Saksasta, ja agentit löysivät myös Auerin tutkimusjohtajan Nikolaus Riehlin Oranienburgin lähistöltä.
Berija tiesi, että Riehlin asiantuntemus uraanin jalostamisesta ydinreaktoreihin voisi olla hyödyksi. Riehl tiesi Yhdysvaltain ydintutkimuksista, sillä laaja vakoojaverkko lähetti hänelle tarkkoja raportteja sen edistymisestä.
Riehl sai tiukan kehotuksen siirtyä Neuvostoliittoon, ja seuraavat 10 vuotta hän osallistui maan ydinaseohjelmaan, kunnes vuonna 1955 hän sai luvan palata kotiin Saksaan.
Stalin palkitsi Riehlin työpanoksen Lenin-mitalilla.
Yhdysvaltain suuri voitto
Sodan päätyttyä Alsosin agentit saivat juhlia voittoaan. He olivat onnistuneet pidättämään valtaosan Saksan ydintutkijoista, mukaan lukien maineikkaan Otto Hahnin. Lisäksi he olivat varastaneet Neuvostoliitolta 1 200 tonnia malmia ja tuhonneet Auerin tehtaan.
Stalinin valtiossa ei ollut uraania, ja Alsosin operaation myötä Neuvostoliiton ydinpommin rakentaminen oli siirtynyt kauas tulevaisuuteen.
Niin Yhdysvalloissa luultiin. Kesäkuussa 1945 Neuvostoliiton tiedusteluväkeä tuli tutkimaan Auerin tehdasta.
Nähdessään mustuneet rauniot he ymmärsivät, mitä tehtaassa oli tehty ja että heitä oli huijattu: Yhdysvaltain ilmaiskua ei ollut suunnattu natsi-Saksan ydintutkimusta vastaan, vaan varsinaisena kohteena oli Neuvostoliitto.