Britiske styrker giver op efter modstand

3 000 kilometrin raskas pako

Japanilaiset valtasivat Singaporen vuonna 1942. Satoja tuhansia ulkomaalaisia suljettiin vankileireille, joilla tylyt ja sadistiset vartijat tappoivat heitä yksi kerrallaan. Britti Charles McCormac tajusi pian, että pako oli ainoa keino selviytyä hengissä, vaikka se merkitsikin 3 000 kilometrin taivalta halki villin viidakon, myrskyävän meren ja vihollisen miehittämien alueiden.

Japanilaiset valtasivat Singaporen vuonna 1942. Satoja tuhansia ulkomaalaisia suljettiin vankileireille, joilla tylyt ja sadistiset vartijat tappoivat heitä yksi kerrallaan. Britti Charles McCormac tajusi pian, että pako oli ainoa keino selviytyä hengissä, vaikka se merkitsikin 3 000 kilometrin taivalta halki villin viidakon, myrskyävän meren ja vihollisen miehittämien alueiden.

Polfoto/topfoto

Hävittäjä syöksyi kohti satamalaituria. Lieskat leimahtivat koneen konekivääreistä, ja pari laiturilla lojuvaa puulaatikkoa syttyi palamaan.

Liekit loimusivat kirkkaina tummaa taivasta vasten, kun kone katosi varastorakennuksen taakse.

Savu leijui sankkana laiturien yllä, mutta Charles McCormac näki vain suuren harmaan kuljetusaluksen, joka oli ajamassa ulos satamasta.

Jossakin Wakefield-aluksen jykevän rungon suojissa oli hänen vaimonsa Pat. Hän itse joutuisi pian japanilaisten sotavangiksi, mutta ainakin Pat ja heidän syntymätön lapsensa olisivat turvassa, Charles ajatteli.

”Japanilaiset on nujerrettu, tai sitten he ovat saartaneet meidät”. Britti Singaporen yhtäkkiä hiljennyttyä

Hän ajoi takaisin Britannian sotilastukikohtaan, jossa pariskunta oli asunut kohta vuoden, ja tuhosi asunnossa kaiken, mistä olisi voinut olla hyötyä japanilaisille. Sitten hän vaihtoi vaatteet ja lähti ulos.

Elämä tukikohdassa oli ollut leppoisaa. Sen asukkailla oli käytössään oma golfkenttä, uima-allas ja yksityiskuljettajia.

Charles ja Pat olivat nauttineet Singaporen elämää kuhisevista kaduista ja kaupungin vilkkaasta yöelämästä.

Euroopassa raivoava sota oli tuntunut kaukaiselta, ja useimmat uskoivat Singaporen olevan mahdoton valloittaa.

Tilanne kuitenkin muuttui tammikuussa 1942, jolloin Japanin joukot olivat edenneet noin 30 kilo­metrin päähän tukikohdasta. Muutamaa päivää myöhemmin naiset ja lapset eva­kuoitiin, Pat heidän joukossaan.

Japanilaisten sotavankina

Singapore oli sekasorron vallassa. Kaupunkiin johtavat tiet olivat täynnä pakenevien sotilaiden ja siviilien autoja, ja ruuasta ja juomasta alkoi olla pulaa. Charles vaelteli pitkin kaupunkia, kunnes hän kohtasi joukon miehiä rakentamassa tiesulkua kivistä ja tiilistä.

Lyhyt ja vanttera valkoisiin sortseihin ja siniseen silkkipaitaan ­pukeutunut mies istui sivummalla syöden voileipää. Hän esittäytyi Doniksi.

Hän oli australialainen ja noin 40-vuotias. Don mursi leipänsä kahtia ja tarjosi toisen puolikkaan Charlesille. Yön miehet viettivät tien vieressä kuunnellen Singaporeen putoilevien pommien jylyä.

Singapore i ruiner, mennesker

Kun japanilaiskoneet viimein kääntyivät takaisin kotiin, Singapore oli raunioina.

© Getty images

Eräänä iltana lentokoneiden surina ja pommien kumu vaikenivat.

”Japanilaiset on nujerrettu, tai sitten he ovat saartaneet meidät”, yksi miehistä totesi.

Charles ja Don kävivät joka päivä tiedusteluretkillä kaupungin ulkopuolella. Välttääkseen törmäämästä japanilaissotilaisiin he kulkivat viidakossa.

Eräällä sivutiellä heidät ohitti noin 20 japanilaissotilaan ryhmä, jolla oli mukanaan eurooppalaiselta näyttävä siviili.

”Mitä helvettiä tuo siviili oikein tekee?” Charles kuiskasi. ”Otetaan selvää”, Don vastasi ja ponkaisi tielle. Hetkeä myöhemmin luotisade ajoi miehet takaisin viidakkoon.

Charles vei vaistomaisesti sormensa pistoolin liipasimelle ja veti. Kolme japanilaista kaatui pölyiselle tielle.

”Senkin idiootti. Nyt meillä ei ole mitään mahdollisuuksia”, Don huusi. Raivoissaan hän heitti pistoolinsa pois ja lähti kävelemään kädet ylhäällä kohti japanilaisia.

Nämä saartoivat miehet ja potkaisivat Charlesin kumoon.

Hän yritti nousta mutta sai uuden potkun. ”Tuo sika sanoo, että ei kannata panna vastaan. Joukkomme ovat antautuneet”, Don totesi ja mulkaisi siviiliä.

Britisk tropper overgiver sig

Brittijoukot antautuivat ehdoitta japanilaisille 15. helmikuuta 1942.

© Getty images

Singaporen kohtalo järkytti Churchilliä

Tykkien, konekivääreiden ja suuren laivastotukikohdan piti suojata Singaporea vihollisilta. Mutta kun japanilaisjoukot vuonna 1942 hyökkäsivät, Britannian siirtomaan puolustus murtui nopeasti.

Pääministeri Winston Churchill oli järkyttynyt. Mahdoton oli käynyt toteen: Japani oli miehittänyt Singa­poren.

”Pahin mahdollinen katastrofi” ja ”Britannian historian mittavin antautuminen”, luonnehti Churchill katkeraa tappiota, joka osoitti, että Singapore ei ollutkaan se murtumaton linnoitus, jollaiseksi britit olivat sitä luulleet.

Singaporen suojana oli lukemattomia tehokkaita tykkejä ja konekivääriasemia.

Pitääkseen Japanin alati kasvavan laivaston loitolla Britannia oli perustanut Singaporeen valtavan laivastotukikohdan kuivatelakoineen, maanalaisine ammusvarastoineen ja asuinalueineen, joilla oli oma sairaala, kirkkoja ja jalkapallokenttiä.

Tukikohta oli rakennettu pitämään puoliaan hyökkääjiä vastaan niin kauan, että brittialukset ehtisivät sen avuksi Euroopasta asti.

Mikään ei kuitenkaan pysäyttänyt japanilaisia, kun he 31. tammikuuta 1942 tunkeutuivat Singaporeen.

Kaksi kuukautta aiemmin japanilaiset olivat käynnistäneet laajamittaisen Kaakkois-Aasian valloitusretkensä ja miehittäneet muun muassa Thaimaan ja ­Malesian.

Japanilaiset upottivat brittien suuret sotalaivat, ja brittien oli myönnettävä, että he olivat aliarvioineet Japanin sotavoiman. 13. huhtikuuta kenraaliluutnantti Arthur E. Percival sähkötti Lontooseen ja pyysi lupaa antautua.

Churchill, joka oli vajaata kuukautta aiemmin julistanut, ettei antautuminen tullut kuuloonkaan, myönsi tappion, ja kaksi päivää myöhemmin Singapore antautui ehdoitta.

Miehitystä kesti syyskuuhun 1945, jolloin japanilaiset antautuivat.

Miehet pantiin marssimaan tarkoin vartioituina kohti Singaporen keskustaa, missä vielä ehjät rakennukset hohtivat valkoisina savun peittämää taivasta vasten.

Vangit ohjattiin erään rakennuksen sisäpihalle, missä he viettivät yön saamatta sen enempää ruokaa kuin ­juomaakaan.

Seuraavana päivänä heidät pantiin marssimaan parin tunnin matkan päässä sijaitsevalle Pasir Panjangin vankileirille.

Leiri koostui piikkilangalla ympäröidyistä palmuhökkeleistä, jotka oli ahdettu täyteen nälkiintyneitä ja janoisia vankeja.

Vaikka Charles oli koko ajan tiennyt, miten asiat olivat, karu todellisuus iski häntä nyt vasten kasvoja. Hän oli sotavanki.

Raakuuksia ja kidutusta

Charles ja Don määrättiin työosastoon, joka lähetettiin raivaamaan Singaporen satamaa romusta ja raunioista.

Eräänä päivänä työt keskeytettiin ja vangit vietiin katsomaan viimeisillään raskaana olleen kiinalaisnaisen ruumista.

Japanilaiset olivat viiltäneet naisen mahan auki, ja haavasta saattoi erottaa selvästi sikiön­ pään ja raajoja.

Japanilaisupseerit pakottivat vangit katsomaan kammottavaa näkyä 20 minuutin ajan. Moni miehistä oksensi ja yksi menetti tajuntansa.

Japanske fangelejre, sult , underernæring

Nälkä oli japanilaisten ­vankileireillä arkipäivää.

© Getty images

Natsejakin pahempia

Kidutusta, pakkotyötä ja mielivaltaisia teloituksia: japanilaisten vankileirit olivat toisen maailmansodan raaimpia.

Japanilaiset päihittivät väkivallassa ja ­raakuudessa jopa natsit. Länsimaisten ­van­kien kuolinprosentti japanilaisilla vanki­leireillä oli 27, mikä oli noin seitsemän kertaa korkeam­pi kuin natsien vankileireillä.

Korkea kuolleisuus johtui osittain siitä, että japanilaisessa kulttuurissa antautuminen merkitsi kasvojen menettämistä.

Siksi japanilaiset halveksivat suuresti vankejaan, ja ­nälkä, kidutus ja teloitukset – usein lyömällä pää poikki – olivat leireillä arkipäivää.

Joskus vangit joutuivat marssimaan päiväkausia ­ilman ruokaa tai vettä.

1942 ja 1943 vankeja lähetettiin pakkotyöhön rakentamaan rautatietä Thaimaasta Burmaan. Erityisesti britit, australialaiset ja hollantilaiset raatoivat ”kuoleman radalla”, missä noin 20 prosenttia vangeista kuoli.

Muutaman viikon vankeuden jälkeen Charles vietiin kuulusteltavaksi. Ennen kuin hänet vietiin varsinaiseen kuulusteluhuoneeseen, vartija pieksi hänet kiväärinperällä.

Kuulusteluhuoneessa häntä odotti japanilaisupseeri, joka viskasi kirjoituspöydälle valokuvan.

Se esitti Charlesia ja Patia tanssilattialla.

”Haluaisitko nähdä vaimosi?” upseeri kysyi maireasti.

Charlesin ­sydäntä kylmäsi.

”Wakefield on upotettu. Vain muutama selvisi hengissä. Jos vaimosi on heidän joukossaan, vien sinut hänen luokseen, mutta ensin sinun on vastattava kysymyksiini.”

Udlændinge i Singapore samles

Kaikki Singaporen ulkomaalaiset lähetettiin japanilaisten pelätyille vankileireille.

© Getty images

Samassa joku tarttui Charlesiin lujasti takaa päin ja upseerin miekka välähti ilmassa.

Charles nykäisi vaistomaisesti päänsä sivuun, mutta miekan terä osui häneen ja hän tunsi toisen silmänsä alla terävää kipua. Veri alkoi valua pitkin poskea suuhun ja paidalle.

Hän yritti suojata päätään, mutta miekka viilsi taas, tällä kertaa suuhun.

”Joko nyt vastaat?” upseeri huusi. Charlesin kurkkua kuristi, ja sanat juuttuivat nieluun. Upseeri löi häntä kasvoihin, kunnes hän menetti tajuntansa.

Pako yön pimeydessä

Charles oli viettänyt leirissä kaksi kuukautta, kun paon aika viimein koitti. Toisten odotellessa kauempana hän työnsi kätensä piikkilanka-­aidan läpi ja katkaisi sähköjohdon, joka syötti leirin valonheittimille virtaa.

Valojen sammuttua portinvartija meni generaattorikoppiin tutkimaan vian syytä. Yhtäkkiä generaattori käynnistyi taas, ja koppi räjähti taivaan tuuliin.

Miehet tuijottivat silmänrä­päyksen verran näkyä mykistyneinä – generaattorin oli täytynyt mennä oikosulkuun.

Fangerne døde af underernæring

Monet vangit kuolivat ­punataudin ja siihen l­iittyvään ripuliin, kun niukka ruoka ei ehtinyt imeytyä.

© Polfoto/topfoto

Pakosuunnitelma alkoi muotoutua

Viikot vierivät, ja Charlesin voimat hupenivat. Kidutukset ja teloitukset olivat leirissä arkipäivää, ja moni nälkiintynyt ja uupunut vanki vaipui maahan nousematta enää.

Ajatus paosta alkoi pyöriä Charlesin mielessä yhä useam­min. Hänen oli paettava ennen kuin olisi hänen vuoronsa kuolla.

Hänen oli päästävä Australiaan. Sinne oli kuitenkin 3 000 kilometriä matkaa, eikä Charle­silla ollut aavistustakaan, miten päästä pakenemaan Singaporesta.

Eräänä päivänä yksi vartijoista lähestyi Charlesia. Hän ei tunnistanut miestä heti, mutta kun hän sai tietää vartijan työskennelleen aiemmin Britannian sotilastukikohdassa, hän muisti pienen ja paksun filippiiniläisen nimeltä Rodriques.

Tämä oli ryhtynyt työskentelemään japanilaisille voidakseen elättää perheensä mutta kannatti salaa liittoutuneita.

Rodriques vilkuili ympärilleen, koska pelkäsi japanilaisten näkevän hänen puhuvan vangille.

”Te kuolette yksi toisensa jälkeen”, hän henkäisi ja tarjoutui hankkimaan Charlesille veneen pakoa varten.

”En halua rahaa. Japanilaiset raiskasivat tyttäreni”, hän jatkoi ja käänsi katseensa pois.

Charles tuli siihen tulokseen, että koko työosaston oli oltava mukana juonessa, koska muuten japanilaiset seivästäisivät paon paljastuttua jäljelle jääneet pistimillään.

Kuusi miestä ei kuitenkaan halunnut paeta, joten Charlesin ja Donin oli löydettävä ratkaisu ongelmaan.

He keksivät, että vartijat eivät koskaan pitäneet nimenhuutoa vaan tyytyivät vain laskemaan vangit.

Niinpä pako­haluttomat vangit voisivat helpostisiirtyä toisiin työosastoihin, joista puolestaan saataisiin puuttuvat miehet pakenijoiden osastoon.

Charles ja Don hiipivät pimeän turvin työosastosta toiseen vältellen leiriä öisin valaisevia valonheittimiä. Lopulta heillä oli koossa 17 miestä, jotka olivat halukkaita osallistumaan ­uhkarohkeaan pakoyritykseen.

Sitten Don karjaisi ”Nyt!” ja miehet syöksyivät kohti porttia.

Samassa paikalle ilmestyi vartijoita, jotka alkoivat ampua pakenijoita kohti. Charles huitaisi yhtä vartijaa puunkarahkalla ja näki, miten tämän kallo murskautui. Hän sieppasi kuolleelta vartijalta pistimen ja juoksi viidakkoon.

Miehet olivat lopen uupuneita päästessään sovittuun kohtauspaikkaan Rodriquesin talolle noin 12 kilometrin päähän leiristä.

Rodriques ­raotti varovasti ovea ja kertoi, että Singaporen ja Malesian välissä olevan padon luona miehiä odotti vene.

”En voi lähteä mukaan. Perheeni vuoksi en voi ottaa riskejä. Teidän on selviydyttävä omillanne”, hän sanoi ja työnsi Charlesin käteen nipun rullalle käärittyjä seteleitä.

Sitten hän toivotti miehille rohkeutta ja ­onnea ja veti oven perässään kiinni.

Hyökkäys ilmasta

Taistelussa vartijoiden kanssa oli kuollut kaksi miestä. Hengissä säilyneet jatkoivat matkaa Charlesin johdolla.

Yksi miehistä innostui nähdessään padon luona kaksi venettä, mutta hänen toverinsa vaiensi hänet pian.

Vain vähän matkan päässä japanilaisten partio marssi päättäväisesti kohti veneitä. Charles pidätti hengitystään.

Japanilaiset avasivat tulen. Karkulaiset syöksyivät kuin yksissä tuumin heidän kimppuunsa, ja Charles suuntasi pistimensä kohti yhden japanilaisen kasvoja.

Miehet kaatuivat yhdessä mutaiseen maahan Charlesin jäädessä päällimmäiseksi.

Hän tunsi, miten japanilaisen kynnet kaivautuivat hänen reiteensä, kun hän survaisi pistimensä tämän ruumiiseen.

Lopulta­ japanilaisen ote kirposi, ja Charles kompuroi pystyyn ja juoksi kohti toista venettä.

Vesille päästyään pakolaiset laskivat eloonjääneet: taistelu veneiden luona oli vaatinut seitsemän miehen hengen.

Yksi miehistä roikkui puoliksi veneen laidan yli ja yritti epätoivoisesti meloa kädellään. Toiset yrittivät auttaa ja joku käytti airoa perä­simenä, mutta turhaan.

Miehet eivät onnistuneet ohjaamaan venettä salmen yli Malesiaan, vaan se ajautui virran mukana kohti avomerta. Lannistuneina pakolaiset söivät kuivattua kalaa ja puolimätiä hedelmiä, joita he olivat löytäneet veneestä.

Yö oli kylmä. Aamulla miehet olivat juuri tekemässä paidoistaan purjetta, kun taivaalta alkoi kuulua lentokoneiden tasainen surina.

Ryhmä japanilaisten nopeita Zero-hävittäjiä lähestyi venettä. Zerot syöksyivät alemmas niin, että Charles saattoi erottaa niiden konekivääreiden suuliekit.

Pakolaiset hyppäsivät veteen Zerojen hyökätessä yhä uudelleen heidän kimppuunsa.

Viimein koneet kääntyivät pois, ja Charles kiipesi takaisin veneeseen. Don ja kaksi muuta miestä, Roy ja Skinny, seurasivat häntä.

Meri oli tyyni.

Muista ei näkynyt jälkeäkään.

Hollantilaiset tulivat avuksi

Vene oli saanut vain kaksi osumaa vesirajan alapuolelle, ja Charles tukki reiät paidastaan repimillään kangassuikaleilla.

Aurinko porotti armottomasti, ja miesten voimat alkoivat huveta. Jopa yleensä puhelias Skinny oli vaitonainen, ja neljäs miehistä, Roy, oli sairas.

Monen muun vangin tavoin hän oli sairastunut puna­tautiin. ­Ilman vettä hän ei eläisi enää pitkään.

Kort over flugtrute fra japansk fangelejr
© HISTORIA

Vain kaksi selvisi paosta hengissä

Vain kaksi niistä 17 miehestä, jotka pakenivat japanilaisten vankileiriltä Singaporesta, pääsi määränpäähän. Kaksi joutui japanilaisten ampumaksi jo leiristä paetessaan ja kymmenen hieman myöhemmin. Jäljelle jääneistä neljästä yksi kuoli paon aikana sairauteen ja yksi luopui yrityksestä.

Syyskuussa 1942 australialaiskone pelasti viimeiset kaksi miestä.

  • 1: Vankileiri:: Charles joutui japanilaisten vangiksi mutta pakeni yhdessä 16 muun vangin kanssa.
  • 2: Hyökkäys: Miesten kimppuun iski japanilaisten partio ja pian sen ­jälkeen joukko japanilaisia hävittäjiä.
  • 3 + 4: Läheltä piti: Hollantilaiskone otti pakolaiset kyytiin mutta joutui laskemaan heidät taas ­maahan Pohjois-Sumatralle.
  • 5: Automatka: Kiinalainen kuorma-autonkuljettaja vei miehet kohti etelää.
  • 6: Työtä: : Charles työskenteli japanilaisille väärällä ­nimellä, Skinny nai ­paikallisen tytön. Roy kuoli punatautiin.
  • 7: Kapinalliset: Jaavalla Don ja Charles kohtasivat japanilaisia vastaan taistelevia kapinallisia.
  • 8: Pelastus: Viiden kuukauden pakomatkan päätteeksi ­australialainen lentokone ­pelasti miehet Jaavalta.

Seuraavana iltapäivänä miehet kuulivat jälleen moottorin surinaa.

Ensin he luulivat Zerojen palanneen, mutta sitten he näkivät valtavan vesitason lähestyvän. Kokovalkoisiin pukeutunut vaaleahiuksinen mies avasi luukun ja auttoi pakolaiset koneeseen, minkä jälkeen se nousi taas ilmaan.

Mies kertoi koneen kuuluvan Hollannin ilmavoimille.

Pakolaiset huoahtivat helpottuneina ja ottivat kiitollisina vastaan heille tarjotun kylmän riisiaterian ja kuuman kahvin. He olivat tuskin uskoa onneaan – piina ja kärsimykset olisivat vihdoinkin ohi.

VIDEO – Singaporen laivastotukikohdan historiaa:

Charles huomasi kuitenkin pian, että jokin oli vialla. Aluksen miehistö vältteli vastaamasta kysymyksiin, ja tunnelma oli kireä.

Viimein hollantilainen kertoi aluksen olevan matkalla Sumatralle, joka oli joutunut japanilaisten käsiin.

Aluksen miehistö oli saanut määräyksen eva­kuoida kaikki ulkomaalaiset, ja vesitasoa oli määrä käyttää naisten ja lasten kuljettamiseen turvaan.

Siksi hollantilaisten oli jätettävä pakolaiset Sumatran pohjoisrannikolle. ”Kai te tulette hakemaan meidät?” Skinny kyseli toiveikkaasti, mutta hollanti­laisen vastaus oli kieltävä.

Sumatran rannikolla pakolaisia oli vastassa vanha hampaaton mies, joka kutsui heidät vieraikseen läheiseen kylään.

Sumatran viidakko oli pakolaisille kuuman­kostea helvetti. Kaikkialla vaani käärmeitä, skorpioneja, myrkyllisiä hämähäkkejä ja malaria­sääskiä.

Mies oli kaikesta päätellen kylän päällikkö. Hän järjesti miehille majan ja huolehti, että he saivat jotain syödäkseen.

Roy oli kuitenkin huonossa kunnossa, ja punataudille tyypillinen raju ripuli ajoi hänet kerran toisensa jälkeen pienestä puumajasta ­viidakon suojiin oloaan helpottamaan.

Seuraavana päivänä miehet keskustelivat jatkosta. He olivat yhtä mieltä siitä, että heidän oli pyrittävä länteen vuorille. Siellä ilmasto oli miellyttävämpi ja japanilaisiin törmäämisen riski pienempi.

Illalla pari kylän naista tuli tuomaan heille riisiä, minkä jälkeen vanha mies palasi. Hän kertoi olevansa iloinen saatuaan miehet vieraiksi kyläänsä.

”Mutta te ette voi jäädä tänne moneksi päiväksi”, hän lisäsi.

Hän kertoi ­japanilaisten jo kerran tutkineen koko kylän ja uskoi näiden palaavan pian.

Paria päivää myöhemmin vanhus saikin käsiinsä lentolehtisen, jossa japanilaiset lupasivat palk­kion tiedoista, jotka johdattaisivat heidät ”valko­ihoisten ja heidän toveriensa jäljille”.

Karkulaisten oli lähdettävä jatkamaan matkaa saman tien.

Juomana oma virtsa

Sumatran viidakko oli pakolaisille kuuman­kostea helvetti. Kaikkialla vaani käärmeitä, skorpioneja, myrkyllisiä hämähäkkejä ja malaria­sääskiä.

Miehet kulkivat pitkin puiden ja pensaiden keskellä kiemurtelevaa kapeaa polkua, jonka ylle puiden latvustot muodostivat vihreän varjoisan holvin.

He söivät rambutan-hedelmiä sekä etäisesti kaktusviikunoita muistuttavia ­hedelmiä. Hedelmät maistuivat happamilta ja auttoivat sammuttamaan janoa.

Pimeän laskeuduttua viidakko täyttyi ­äänistä. Miehet makasivat säkkipimeässä ja kuuntelivat viidakon taukoamattomia risahduksia, kahahduksia ja eläinten kiljahduksia.

Hollandske tropper krydser flod

Jaavan viidakko oli hyvin vaikeakulkuista niin kuormajuhdille kuin sotilallekin.

© Ullstein bild

Matkalaisten lähestyessä vuoristoa maasto muuttui vähitellen kivikkoisemmaksi ja kasvillisuus niukemmaksi.

Rinteillä ei ollut vettä, ja jano piinasi kaikkia – erityisesti Royta.

Kun miehet olivat olleet kolme päivää ilman juotavaa, Charles sitoi housunsa lahkeen toisesta päästä kiinni ja täytti sen hiekalla.

Hän virtsasi hiekkaan ja antoi virtsan hiljalleen siivilöityä kankaan läpi onttoon hedelmän kuoreen.

Sitten hän joi nesteen irvistellen. Skinny ilmoitti tekevänsä samoin, ja pian muutkin seurasivat esimerkkiä. Miehet joivat yökkäillen, mutta neste teki tehtävänsä ja miehet vaipuivat uneen.

Seuraavana aamuna he heräsivät entistäkin janoisempina. Roy nojasi uupuneena puunrunkoa vasten.

Hänen kasvonsa olivat sinertävät, posket olivat painuneet kuopalle ja silmät tuijottivat tyhjinä ilmaan.

Don jäi huolehtimaan Roysta, ja Charles ja Skinny lähtivät etsimään ruokaa ja juomaa. He löysivät lahon puun alta koppakuoriaisia, jotka he käärivät Skinnyn aluspaitaan.

Charles kääri paidan mytyksi ja löi sitä lujasti kiveä vasten, kunnes kangasmytty muuttui vaaleanpunervaksi.

Roy oli liian heikko syömään itse, ja niinpä hänen toverinsa syöttivät hänelle koppakuoriaismuhennosta väittäen sen olevan hedelmää.

Kaksi päivää myöhemmin miehet löysivät pienen puron. He heittäytyivät vatsalleen sen ääreen ja joivat kuin eläimet.

Kiinalainen tarjosi kyydin

Helpotus oli kuitenkin vain ­tilapäistä.

Pakolaiset olivat kaikki nälän heikentämiä ja täynnä kivikossa kasvavien piikkipensaiden repimiä haavoja. Japanilaisen miekan viiltämä haava Charlesin kasvoissa oli kipeä ja tulehtunut, ja Roy oli alkanut hourailla.

Kun miehet huomasivat lähistöllä kylän, huoli Royn kunnosta sai heidät unohtamaan varovaisuuden ja he marssivat suoraan kylään pyytämään apua.

Kyläläisten kuultua, että miehet olivat englantilaisia eivätkä siirtomaiden kauppaa hallitsevasta Hollannin Itä-Intian kauppakomppaniasta, he saivat lämpimän vastaanoton.

Kyläläiset hieroivat Royhyn valkoista jauhetta, jonka piti lievittää hänen tautiaan. Muut saivat syötäväkseen kuumaa currykeittoa, ja heidät vietiin palmumajaan, missä he saivat yöpyä.

Seuraavana aamuna miehiä tuli tapaamaan nuori kiinalaismies nimeltä Nang Sen. Hän oli pukeutunut silkkisaronkiin ja vastaprässättyihin housuihin, ja hymyillessä hänen suussaan välkehti pari kultahammasta.

Hyvää englantia puhuva kiinalainen tarjoutui kuljettamaan miehet mukanaan etelärannikolla sijaitsevaan Palembangin kaupunkiin, mistä nämä voisivat jatkaa pakoaan edelleen Jaavan saarelle.

Muutaman päivän kuluttua pakolaiset kiipesivät kovia kokeneen kuorma-auton lavalle. Nang Sen oli saanut auton japanilaisilta kumin kuljettamista varten. ”Japanilaiset luulevat, että olen heidän ystävänsä ja kerron heille kaiken.

Niinpä minä kerron heille kaiken, mutta vain sen osan kaikesta, joka heidän minun mielestäni sopii tietää”, hän virnuili.

Pakolaiset lähtivät matkaan tukahduttavassa kuumuudessa ja haisevan raakakumin alle piiloutuneina. Yöksi he pysähtyivät pieneen kylään.

Charles ei ollut mielissään kuultuaan, että Nang Sen aikoi vielä ajaa japanilaisten sotilasleiriin hakemaan bensiiniä.

Miehet pohtivat, voivatko he luottaa kiinalaiseen. Skinny kuitenkin kertoi muuan paikallisen vakuuttaneen hänelle, että Nang Sen oli aiemminkin auttanut erästä pakomatkalla olevaa brittisotilasta.

Niinpä miehet päättivät jäädä odottamaan Nang Seniä, joka saapuikin seuraavana aamuna.

Huojentuneena miehet kiipesivät taas kuorma-auton ­lavalle ja jatkoivat kuoppaista kyytiään.

”Et kai vain ole englantilainen?”

Pakolaiset jäivät kyydistä Palembangin pohjoispuolella. Toiset joutuivat kantamaan Royta vuorotellen viimeisen taipaleen kohti etelää ja merta.

Tämä ei jaksanut seistä omin avuin ja puhui enää vain harvakseltaan.

Rannan tuntumassa Charles ja Don lähtivät etsimään marjoja ja juuria hengittäen ahnaasti raikasta meri-ilmaa.

Samassa he näkivät kahden hahmon lähestyvän rantaa pitkin.

Tulijat olivat Skinny ja tuntematon nuori nainen. ”Katsokaa, mitä minä löysin!” Skinny huusi ja katsoi ylpeästi vierellään astelevaa tyttöä.

indonesien, sumatra, flygtninge

Sumatralla pakolaiset saivat lämpimän ­vastaanoton ja apua pikkukylien asukkailta.

© Getty images

Tämä oli sievä – sekoitus kiinalaista ja jaavalaista – ja Skinny hymyili kuin ihastunut teinipoika.

Hän kertoi tytön olevan nimeltään Li-Tong ja asuvan läheisessä kylässä. Charles viittasi Royta kohti ja kysyi, voisivatko he saada apua tytön kotikylästä. Tyttö kohautti olkapäitään. ”Otetaan riski”, Charles päätti.

Kylän asukkaat suhtautuivat muukalaisiin kuitenkin varautuneesti. Kun kerran Li-Tongkin oli monikulttuurinen, Charles päätti kertoa kyläläisille, että hän itsekin oli sekä eurooppalaista että aasialaista sukua.

Paljastus sai kyläläiset lämpenemään, ja kun japanilaiset tulivat kylään palkkaamaan miehiä tienrakennukseen, Charles saattoi ”sekarotuisena” mennä mukaan ja ansaita rahaa jäljellä olevaa taivalta ja Royn hoitoa varten.

Charlesin otsalle kihosi kylmä hiki, kun hänen piti ilmoittautua työnjohtajalle.

Hän esittäytyi nimellä Oehlus. Japanilainen katsahti häneen kysyvästi: ”Et kai vain ole englantilainen?” ”En, tuan” Charles vastasi käyttäen kunnioitusta osoittavaa malesialaista puhuttelumuotoa ja sylkäisi maahan osoittaakseen inhoaan brittejä kohtaan.

”Isäni oli saksalainen ja äitini puoliksi eurooppalainen, puoliksi malesialainen”, hän selitti kuten oli ennalta suunnitellut.

Hetken hän pelkäsi, että japanilainen alkaisi puhua hänelle saksaa, mutta tämä vain nyökkäsi hyväksyvästi.

”Se on hyvä yhdistelmä”, hän totesi ja kirjoitti Charlesin kohdalle nimen Oehlus.

Skinny halusi naimisiin

Roy vajosi lähes pysyvään tajuttomuuteen. Harvoina selkeinä hetkinään hän tuijotti puoliksi suljettujen luomiensa takaa ja kuiskasi vaimeasti olevansa kunnossa.

Kun Charles eräänä päivänä palasi töistä, Don kertoi uskovansa, että Roy ei eläisi yön yli. Hän oli oikeassa.

Aamulla miehet kantoivat Royn riutuneen ruumiin kylän ulkopuolella sijaitsevalle aukealle. He kaivoivat haudan, laskivat ruumiin siihen ja peittivät haudan saniaisilla.

Sitten he rukoilivat ja pystyttivät haudan merkiksi bambu­ruo'oista tehdyn ristin. Palatessaan kylään Charles mietti, etteivät he olleet ehtineet oppia tuntemaan Royta.

He eivät edes tienneet, oliko tämä naimisissa ja oliko tällä lapsia.

soldater omkom dødsmarch

Vankien oli marssittava lähes 100 km ­polttavassa kuumuudessa ilman juomaa.

© Getty images

Kuolemanmarssi vei 11 000 sotilaan hengen

Japanilaiset pakottivat 78 000 sotavankia marssimaan päiväkausia ilman ruokaa ja juomaa Filippiinien ­miehityksen yhteydessä vuonna 1942. Tuhannet sotilaat menettivät julmalla marssilla henkensä.

Huhtikuun 9. päivän aamuna vuonna 1942 yhdysvaltalainen kenraalimajuri Edward P. King antautui joukkoineen Filippiinit vallanneille japanilaisille. 78 000 miestä joutui japanilaisten armoille.

Vangit pantiin saman tien marssimaan.

Kuuden päivän ajan jo entuudestaan heikot sotavangit taivalsivat yhteensä 88 kilometrin matkan Bataanin provinssista San Fernandon kylään.

Ruokaa tai vettä ei ollut, ja ne sotilaat, jotka pysähtyivät matkalla juomaan, ammuttiin tai mestattiin siihen paikkaan. Myös vangeille ruokaa antaneet siviilit tapettiin.

Matkan varrella nälästä uupuneet vangit joko ammuttiin tai japanilaiset ajoivat heidän ylitseen kuorma-autoilla.

Joiltakuilta japanilaiset viilsivät kurkun auki tai kaivoivat pistimillään sisälmykset ulos. Erään kerran japanilaiset huvittelivat pujottamalla vangeille köyden kaulaan ja raahaamalla heitä kuorma-auton perässä.

Marssin vaatimien kuolonuhrien tarkkaa määrää on vaikea arvioida, koska osa vangeista onnistui pakenemaan.

Historioitsijat ovat kuitenkin arvioineet, että epäinhimillinen marssi vaati jopa 11 000 ihmisen hengen.

Yksi kylän miehistä oli löytänyt kalastajan, joka lupasi viedä miehet veneellään Jaavalle.

”Me kyllä huolehdimme ystävänne haudasta”, Li-Tongin isä lupasi, kun miehet olivat jättämässä hyvästejä.

Skinny näytti surkealta. Hän kiemurteli ja vääntelehti ja sai viimein sanottua, että aikoi mennä naimisiin Li-Tongin kanssa.

Charles ja Don yrittivät koko yön saada Skinnyä luopumaan hullusta aikeestaan, mutta tämä oli järkähtämätön.

Vasta kun vene seuraavana aamuna valmistautui lähtemään matkaan, hän tuli katumapäälle.

Kun Skinny yritti kivuta veneeseen, Li-Tong alkoi nyyhkyttää. Skinny yritti pelastaa tilanteen höpöttämällä sekavia englannin ja malaijin sekoituksella.

Veneen hankkinut vanha mies keskeytti pälpätyksen: ”Jos tuan Skinner ei jää tänne, kalastaja ei vie toisia tua­neja veden yli”, hän sanoi painokkaasti.

Se ratkaisi asian. Vene lähti matkaan, ja viimeinen mitä toiset näkivät ennen kuin ranta katosi näkyvistä, oli Skinny ja Li-Tong seisomassa rannalla vilkuttamassa.

Sissit pelastivat britit

Jaavalla muuan kalastaja vei Charlesin ja Donin viidakkoon. ”Friends there. You walk”, hän sanoi ja lähti.

Parin tunnin kuluttua kaksikko kohtasi japanilaisia vastaan taistelevan sissijoukon.

Sen hollantilainen johtaja Mansfeldt lupasi piilottaa pakenijat ja auttaa heitä, kun aika olisi ­sopiva. Siihen asti Charlesin ja Donin oli tehtävä niin kuin hän sanoi.

Kaksikko ryhtyi auttamaan sissejä, joita oli niin Hollannista, Jaavalta, Mongoliasta kuin Kiinastakin. Heillä oli runsaasti konepistooleja, ­kiväärejä ja revolvereita, joita Charles ja Don pantiin puhdistamaan.

Lisäksi he kokkasivat, siivosivat ja kävivät tiedusteluretkillä. Kolmen viikon kuluttua he saivat luvan jatkaa matkaa.

Mansfeldt piti sanansa ja esit­teli Charlesin ja Donin lähes kaksimetriselle indonesialai­selle, jonka oli määrä johdattaa heidät sankan viidakon halki. Sissipäällikkö ei suostunut paljastamaan määränpäätä. Hän käski vain miesten totella opastaan kyselemättä.

”Jos ette tottele, kuolette.”

Charlesin ja Donin oli lähes hölkättävä pysyäkseen pitkäjalkaisen indonesialaisen kannoilla.

Vähitellen he menettivät ajan- ja paikantajunsa ja seurasivat vain sokeasti opastaan.

Muutaman päivän marssin jälkeen kolmikko tuli kallioluolalle, jossa istui verhon takana vanttera khakisortseihin ja -paitaan pukeutunut mies. Hänen takanaan oli teline, jossa oli kiväärejä ja konepistooleja, sekä radiolähetin.

”Olen täällä auttamassa teidänlaisianne”, mies sanoi australialaisella aksentilla.

”Mistä olette tulossa?” hän kysyi.

”Singaporesta”, Charles vastasi. ”Ihanko totta?” mies huudahti ja tuijotti miehiä tarkkaan.

Nämä alkoivat kilvan kertoa pakomatkastaan, kunnes australialainen keskeytti heidät: ensi heidän piti syödä.

fangerne fangelejre befriet

Yhdysvaltalaisjoukot vapauttivat japanilaisten vankileirien vangit elokuussa 1945.

© Getty images

Aterian jälkeen australialainen lähetti radiolähettimellään viestin Darwiniin Australiaan ja pyysi koneen hakemaan miehet Jaavalta. Sen kuullessaan Donin silmät kostuivat. ”Hyvä Jumala, Charles. Me selvisimme!”

Matkalla Darwiniin lentokoneen miehistö tarjosi kaksikolle konjakkia ja tuijotti heitä uteliaasti.

”Mikä päivä nyt on?” Charles kysyi.

”Kuudestoista”, vastasi joku.

”Kuudestoista mitä kuuta?” Charles jatkoi.

”Syyskuuta tietysti. Mitä luulit?” toinen kysyi.

”Uskokaa tai älkää, mutta viidakossa ei juurikaan ollut sanomalehtiä”, Don vastasi kireällä äänellä.

Miesten raskas pakomatka oli kestänyt viisi kuukautta. He tyhjensivät lasinsa ja katsoivat toi­siaan. Sitten he purskahtivat itkuun.