148 päivää jäätiköllä: Amerikkalaislentäjien piina Grönlannissa

Toinen vaihtoehto oli kääntyä ja lähteä vuonosta. Perämies Harry Spencer arvioi, että kone oli noin 30 metriä jään yläpuolella, ja Monteverde päätti kääntää konetta sokkona vasemmalle.

Kohtalokas valinta kostautui heti. Kuului voimakasta narisevaa ääntä, ja irtain tavara ja ilman turvavöitä olleet miehistön jäsenet heittelehtivät ympäriinsä koneessa.

Monteverde tajusi heti, että kone ei ollut enää vuonon päällä vaan jo pitkällä mannerjäätikön yllä. Vasen siipi kynti nyt lunta, ja pian kone luisui kokonaan jään päällä.

Matkalla koneen runko murtui heti siipien takaa, ja kone pysähtyi kynnettyään jäätä parisataa metriä.

B-17:ssä ei ollut miehistölle mukana lämpimiä vaatteita, ja ruokaa oli vain muutamaksi päiväksi. Miehistö oli uhkaavassa hengenvaarassa mannerjäätiköllä, jossa lämpötila saattoi laskea 40 pakkasasteeseen. Onnettomuutta seurasi yksi toisen maailmansodan vaarallisimmista pelastusoperaatioista, jota myrskyt, paleltumat ja railot vaikeuttivat.

Etsintä päättyi huonosti

Vuosina 1941–1945 yhdysvaltaiset pommi- ja kuljetuskoneet lensivät Euroopan taistelukentille Grönlannin kautta niin sanottua Pohjois-Atlantin lauttareittiä.

Monteverde ja hänen miehistönsä olivat juuri saapuneet Grönlantiin upouudella myös ”lentäväksi linnoitukseksi” kutsutulla B-17-koneella, kun lähtö kohti Eurooppaa siirtyi: kuljetuskone oli kadonnut, ja kaikkien kynnelle kykenevien piti lähteä etsimään sitä.

Niinpä Monteverde nousi 9. marraskuuta 1942 ilmaan Bluie West One (BW-1) -tukikohdasta (nyk. Narsarsuaqin lentokenttä) Lounais-Grönlannista, ja kolme tuntia myöhemmin hän syöksyi maahan sakeassa sumussa ja oli itse kipeästi avun tarpeessa.

Kone oli hajonnut törmäyksessä kahteen osaan, jotka makasivat maassa peräkkäin. Monteverde, Spencer ja viisi muuta olivat edelleen hylyssä, mutta ylikersantti Alfred Best oli lentänyt ulos nokan pleksi-ikkunasta ja oli saanut verta vuotavan haavan päähänsä ja polviinsa.

Vielä pahemmin oli käynyt lentoteknikko Paul Spinalle. Lentävän linnoituksen yhdeksäs miehistön jäsen oli sinkoutunut ulos kattoikkunasta ja makasi nyt jäällä käsi kahdesta kohtaa murtuneena.

Spina ei pystynyt tuiskussa näkemään konetta eikä tovereitaan, ja kylmässä tunto alkoi hävitä hänen hanskattomista käsistään.

”Voisiko joku hakea minut sisään, täällä on hyytävän kylmä”, hän huusi ennen kuin menetti tajuntansa.

Luut väännettiin paikoilleen

Toettuaan Monteverde aukaisi turvavaljaansa ja kömpi ulos hakemaan Spinaa. Koneen etuosa oli murskana, joten Montervede raahasi teknikkonsa sisään pyrstöosan kautta, jonne muu miehistö oli käpertynyt suojaan.

Kun Spina palasi tajuihinsa, Monteverde yritti vääntää hänen kyynärvartensa murtuneita luita paikoilleen. Hän askarteli käden kanssa puoli tuntia ilman että potilaalle oli tarjota minkäänlaista puudutusta tai kivunlievitystä.

Kun luut oli vihdoin saatu paikoilleen, Monteverde teki alumiininkappaleesta lastan ja vuorasi sen laskuvarjokankaalla. Muut pakkautuivat huopiin ja laskuvarjoihin ja liikuttelivat parhaansa mukaan varpaitaan ja sormiaan välttyäkseen paleltumilta.

Seuraava ongelma oli jano. Saadakseen jotain nestettä miehet tunkivat suuhunsa lunta, mutta he saivat siitä vain ripulin.

Vasta silloin miehistö huomasi, että koneen pyrstöosa oli vaarallisessa paikassa. Jäätiköt liikkuvat eri nopeuksilla ja jatkuva liike saa jäätikön syvät halkeamat vuoroin aukeamaan ja sulkeutumaan. Jos koneen pyrstön takana oleva railo kasvaisi suuremmaksi, hylky voisi liukua railoon ja pudota tyhjyyteen vieden miehistön mukanaan.

Samana iltana yhdysvaltalaisten tukikohdat Grönlannissa saivat tiedon, että Monteverden lentävä linnoitus ei ollut palannut tehtävältään. Koska miehistö ei ollut ehtinyt lähettää hätäkutsua, kukaan ei tiennyt, missä onnettomuus oli tapahtunut. Seuraavana päivänä 17 konetta lähti etsintäretkelle.

Etsintäkoneiden piti tutkia etenkin se noin sadan neliökilometrin suuruinen osa jäätiköstä, jonne B-17 oli alun perin lähetetty. Niiden piti kuitenkin myös seurata koneen 500 kilometrin pituista reittiä tukikohdasta.

Yksikään koneista ei kuitenkaan nähnyt vilaustakaan hylystä, ja seuraavana päivänä etsintöjä piti lykätä, kun alkoi yksi Grönlannin talvimyrskyistä lumipyryineen.

Putoaminen railoon

Myrsky laantui vuorokauden kuluttua, ja Monteverden miehistö kaivoi yli metrin lunta hylyn päältä, jotta etsijät havaitsisivat sen vihreät siivet ja rungon.

Myöhemmin samana päivänä Spencer ja navigaattori Bill O’Hara uskaltautuivat tutkimaan ympäristöä ja merkitsemään vaarallisia railoja. Selkeässä säässä he näkivät Køgenlahden (nyk. Ikeq) ja arvioivat, että sinne olisi matkaa enintään noin 16 kilometriä (todellisuudessa matkaa oli vain 11 kilometriä).

He pohtivat, pystyisikö koko miehistö vaeltamaan rannikolle, jossa sen olisi helpompi selviytyä.

Jäätikkö on petollinen ja sillä on edettävä erittäin varovaisesti, ja vain 50 metrin päässä hylystä olikin käydä kalpaten. Spencer astui tukevalta näyttävälle lumisillalle, joka kuitenkin petti, ja hän putosi halkeamaan.

22-vuotias Spencer ehti jo ajatella viimeisen hetkensä koittaneen, kun hän noin kolmen sekunnin pudotuksen jälkeen rojahti selälleen johonkin kovaan. Railoon noin 30 metrin syvyyteen kiilautunut auton kokoinen jäälohkare oli pysäyttänyt Spencerin matkan.

Spencer katseli hädissään ympärilleen ja näki, että jäälohkare, jonka päällä hän makasi, oli ainoa tasanne niin pitkälle kuin silmä kantoi. Jos hän olisi kävellyt kaksi metriä vasemmalle, jäätiköstä olisi tullut hänen hautansa. Hän kuuli O’Haran huutavan ylhäällä muille, että nämä toisivat köyttä.

Kun Spencer huomasi, että lumi oli pehmentänyt törmäystä eikä hän ollut loukkaantunut, hän nousi ja huusi olevansa kunnossa. Samassa jäälohkare irtosi ja putosi jälleen.

Spencerillä oli jälleen käsittämätön onni myötä, sillä railo kapeni niin, että lohkare juuttui taas kiinni muutaman metrin pudottuaan. Pian muut vetivät Spencerin turvaan laskuvarjonarusta tekemällään köydellä.

Tapaus vakuutti kaikki siitä, että rannikolle pyrkiminen olisi hengenvaarallista. Osalla miehistä alkoi näkyä jaloissa paleltumien merkkejä, joten matka olisi heille fyysisestikin mahdoton. Etenkin O’Hara kärsi paleltumista.

Hän ei ollut uskaltanut riisua saappaitaan moneen päivään, mutta Monteverde sai suostuteltua hänet tarkistamaan jalkansa. Osassa varpaita iho oli jo muuttunut keltaiseksi, vihreäksi ja siniseksi, ja varpaissa oli paikoin syviä halkeamia.

Muut hieroivat tuntikausia vuorotellen O’Haran jalkoja pitääkseen niiden verenkiertoa yllä ja lämmittivät niitä pitämällä hänen varpaitaan vatsaansa vasten.

Tuska poltti sormia

Päivien mittaan miehet löysivät lisää hylkytavaraa, jotka he veivät koneen lattialle.

Peitot, laukut ja istuimien kangas saivat toimia eristeenä, joka esti kylmää tunkeutumasta koneeseen jäästä. Pyrstön avoin pää peitettiin pressulla.

Vain yksi seikka ylitti huolen paleltumista ja nopeasti hupenevista ruokatarvikkeista: se, ettei taivalla näkynyt etsintäkoneita. Koska miehillä ei ollut radiota, jolla saisi yhteyden tukikohtaan, oli epätodennäköistä, että kukaan eksyisi hylyn luo.

B-17:n radiolaitteet olivat tuhoutuneet turmassa, ja laatikot, joihin ne oli asennettu, toimivat nyt tuulensuojana pressun edessä.

Kun sää vihdoin salli, sähköttäjä Lolly Howarth tutki laitteet ja huomasi, että monta lasista radioputkea oli säilynyt ehjänä.

Howarth halusi yrittää korjata radion, mutta vaikka hän sähköttäjänä osasi käyttää radiota, sellaisen rakentaminen oli aivan eri asia. Lisäksi hänen piti työskennellä ulkona paljain käsin, sillä koneen pyrstöosaan oli roiskunut polttoainetta eikä Monteverde uskaltanut ottaa sitä riskiä, että kipinä sytyttäisi sen.

Howarth pystyi työskentelemään radion kimpussa vain muutaman minuutin kerrallaan, ennen kuin hänen piti mennä sisälle lämmittelemään käsiään. Hänen sormensa turposivat ja niitä poltteli, ja hän itki tuskasta mutta jatkoi silti. Viikko turmasta, 16. marraskuuta, hän sai radion toimimaan.

Miesten mieliala kohosi heti merkittävästi, ja Howarth kiirehti lähettämään ensimmäistä viestiä:

”PN9E (koneen kutsunimi, toim.) pudonnut jäätikölle. Olemme elossa, lähettäkää apua nopeasti.”

Hän ei kuitenkaan tiennyt, kuuliko kukaan viestiä, sillä vastaanotin ei toiminut.

Ruokapommitus ilmasta

Tukikohta sai Howarthin hätäviestin, ja muutaman päivän kuluttua, kun hän oli saanut B17:n vastaanottimenkin toimimaan, hän kuuli, että kaikki Yhdysvaltojen 14 tukikohtaa Grönlannissa osallistuivat etsintöihin.

Valitettavasti lentokoneet eivät pystyneet myrskyn vuoksi nousemaan ilmaan seuraavaan kahdeksaan päivään. 24. marraskuuta norjalainen lentäjä Bernt Balchen päätti kuitenkin yrittää, vaikka sääennusteen mukaan huono sää jatkuisi edelleen.

43-vuotias Balchen oli Yhdysvaltain ilmavoimien eversti ja Søndre Strømfjordissa sijaitsevan Bluie West Eight - eli BW-8-tukikohdan päällikkö.

Hän lähti Douglas C-54 Skymasterilla Grönlannin poikki pelastamaan B-17:ää mukanaan runsaasti ruokaa, makuupusseja, lämpimiä vaatteita, lääkkeitä ja kaksi retkikeitintä, joiden ääressä miehet voisivat lämmitellä. Myrsky puhalsi edelleen 280 kilometriä tunnissa.

”20 minuuttia nelimoottorinen koneemme heittelehti holtittomasti kuin lehti hirmumyrskyssä. Se oli pahin myrsky, mitä olen lentokoneessa kokenut – ja se oli lähellä viedä henkeni”, Balchen kirjoitti myöhemmin muistelmissaan.

Päästyään Køgenlahden pohjoispuolelle Balchen näki B-17:n, joka näytti hänestä kolhiintuneelta sudenkorennolta.

Myrsky kuljetti ensimmäiset tarvikelaskuvarjot kauas hylystä, joten Balchen käski radiolla miehiä suojautumaan ja pommitti heitä sitten ruokalaatikoilla – joista osa putosi vain muutaman metrin päähän hylystä.

Sinniteltyään viikon vain parilla juustonpalasella ja keksillä mieheen päivässä miehet saivat vihdoin syödä itsensä kylläiseksi.

Pelastuskone laskeutui kauas

Balchen ilmoitti tukikohtaan löytäneensä hylyn mutta arvioi, että miehistön pelastaminen olisi erittäin vaarallista. Hän näki ilmasta, että lentokoneen ympärillä jäätikössä oli syviä halkeamia ja B17:ää voisi lähestyä vain pohjoisesta erittäin varovasti.

Ennen kuin hän lähti lentämään takaisin kohti tukikohtaa, hän lähetti Monteverdelle ja tämän miehistölle rohkaisevia uutisia: Rannikkovartioalus Northland oli lahdessa hylyn eteläpuolella eikä yhdysvaltalaisten tukikohta rekikoirineen ja moottorikelkkoineen sekään ollut kaukana.

Odotellessa O’Haran tila kuitenkin paheni. Hänen jalkansa olivat alkaneet joutua kuolioon, ja hän alkoi hätääntyä eikä halunnut syödä.

Howarth lähetti kiireellisen pyynnön radiolla:

”Tilanne vakava. Yksi mies erittäin sairas. Kiirehtikää.”

Northlandin saatua viestin lentäjä John Pritchard ja radiosähköttäjä Benjamin Bottoms nousivat ilmaan laivan Grumman J2F -amfibiolentokoneella, jota kutsuttiin lempinimellä ”ankka”.

Lennettyään noin tunnin verran he laskeutuivat vaaroja uhmaten jäätikölle kolmen kilometrin päässä hylystä ja lähtivät sitten varovasti etenemään kohti hylkyä.

Heidät nähdessään Monteverde totesi:

”Teidän ei olisi pitänyt laskeutua, ette ehkä pääse enää nousemaan ilmaan.”

Pritchard vastasi: ”Olen valmis jäämään, jos täytyy.”

Jalkansa palelluttanut O’Hara ei pystynyt millään kulkemaan pelastuskoneelle, eikä myöskään kätensä murtaneesta Spinasta ollut siihen, joten kaksi muuta miestä evakuoitiin ensimmäiseksi.

Northlandilla Pritchard sai sankarin vastaanoton, ja kahdelle hylyltä evakuoidulle miehistön jäsenelle kannettiin eteen kuumaa kahvia ja höyryävää keittoa.

Samana iltana kaksi moottorikelkkaa pääsi B-17:n luo pieneltä sääasemalta, jota kutsuttiin nimellä Ice Cap Station. Luutnantti Max Demorest ja kersantti Don Tetley toivat bakteereja tappavaa sulfavalmistetta O’Haran jalkoja varten, ja heidän suunnitelmansa oli evakuoida muutama miehistön jäsen moottorikelkoillaan.

Suunnitelma piti seuraavaan aamuun asti, jolloin Demorest yritti ylittää tukevalta näyttävän lumisillan. Silloin kelkan paino sai lumisillan romahtamaan, ja Demorest putosi syvään railoon.

Samoihin aikoihin Pritchard ja Bottoms saapuivat taas ”ankallaan”. Monteverde lähetti heidät kuitenkin heti takaisin Northlandille hakemaan köyttä Demorestin pelastamiseksi – ja Howarth sai käskyn lähteä mukaan.

Jäätikkö oli kuolemanloukku

Ei tiedetä, miksi Monteverde määräsi vain yhden miehistään evakuoitavaksi, mutta päätös pelasti ihmishenkiä. Matkalla Pritchard lensi samaan ”maitoon”, joka oli aiheuttanut B-17:n onnettomuuden. Lentokone putosi maahan, ja kaikki sen kyydissä olleet kuolivat.

Toivo löytää Demorest hengissä hiipui vähitellen, ja O’Haran tila heikkeni heikkenemistään. Tetley oli valmis yrittämään uudelleen pääsyä rannikolle, mutta hän tarvitsi avukseen kaksi miestä. Toisen pitäisi mennä edellä ja varmistaa, että jää kantaisi moottorikelkan, ja toisen pitäisi pitää huolta O’Harasta, jota vedettäisiin mukana reellä.

Perämies Spencer valittiin etumieheksi, ja mekaanikko Clarence Wedel tulisi perässä lumikengillä ja tarkkailisi O’Haraa.

Välttääkseen pahimmat railot jäätikössä Tetley ajoi ensin pohjoiseen, kuten Balchen oli suositellut. Muutaman tunnin päästä hän kääntyisi itään päästäkseen Ice Cap Stationille noin vuorokauden päästä. Jäätikkö oli kuitenkin toista mieltä.

Jo muutaman tunnin ajon jälkeen Tetley ylitti lumisillan, joka kantoi sekä hänet, moottorikelkan että O’Haran, mutta Wedelin astuessa sillalle hän putosi ja katosi syvyyksiin.

Muut jatkoivat järkyttyneinä matkaa, kunnes heidän moottorikelkkansa hajosi kymmenen kilometriä pohjoiseen B-17:n hylystä. Miehet kaivoivat itselleen lumeen suojan hyytävää tuulta vastaan.

Monteverdelle tarvikkeita tuova lentokone havaitsi myös Tetleyn leirin ja pudotti sinne ruokaa. Mutta päivät muuttuivat viikoiksi, ja O’Haran tilanne huononi entisestään. Hänen jalkojensa iho muuttui keltaiseksi, ja kuolioon joutuneet varpaat olivat mustat möykyt. Morfiini lievitti tuskia jonkin verran, mutta O’Hara muuttui koko ajan apaattisemmaksi.

Eräänä yönä kuollut liha putosi ja jalat irtosivat. Kaikki nilkoista alaspäin jäi saappaisiin.

Monteverden koneen putoamisesta oli kulunut 74 päivää, ja hylyn takaosassa mieliala synkkeni vähitellen. Howarthin korjaama radio ei enää toiminut, ja ilman sitä he eivät voineet lähettää eivätkä vastaanottaa viestejä – he saattoivat vain odottaa.

Vasta 89 päivää maahansyöksyn jälkeen sää salli Tetleyn, O’Haran ja Spencerin pelastamisen jäätiköltä. Bernt Balchen laskeutui jäälle Consolidated PBY Catalina -lentoveneellä ja kantoi voimattoman O’Haran koneeseen. Tehtävä oli helppo, sillä navigaattori painoi enää vain noin 36 kiloa eli 46 kiloa vähemmän kuin tullessaan Grönlantiin.

B-17:n lähelle ei voinut laskeutua lentokoneella joka puolella sen ympärillä olevien vaarallisten railojen vuoksi, ja Grönlannin talven näyttäessään jälleen hampaansa pelastustoimia piti lykätä.

Miehet olivat viettäneet jäätiköllä 129 päivää ja jo melkein luopuneet kaikesta toivosta, kun heidät lopulta haettiin koiravaljakoilla, jotka oli lennätetty Tetleyn vanhaan leiriin.

Heidän oli määrä jatkaa sieltä matkaa lentokoneella, mutta huono sää viivästytti evakuointia vielä kaksi ja puoli viikkoa, ja kolmikko pääsi jäätiköltä vasta 148 päivän päästä.

Pelastusoperaation viimeinenkään osa ei sujunut ilman dramatiikkaa. Lentoveneellä oli vaikeuksia nousussa, ja sen toinen moottori ylikuumeni. Lieskojen lyödessä moottorista Balchen tajusi, että painoa oli liikaa.

Niinpä hän ja kolme hänen miestään lähtivät ajamaan rannikolle koiravaljakoilla, ja koneen kevennyttyä perämies pystyi nousemaan sillä ilmaan.

B-17:n yhdeksästä miehistön jäsenestä kaksi kuoli, ja kolme sankarillista miestä menehtyi yrittäessään pelastaa heidät arktisen kylmyyden syleilystä. Sen kuljetuskoneen miehistö, jota Montervede oli lähtenyt etsimään, ei selvinnyt.