Tanska tuhon partaalla: Skåne on menetetty!

Puolisen vuotta aiemmin tanskalainen virkamies oli välittänyt sodanjulistuksen ruotsalaiselle virkaveljelleen. Ajankohta oli näyttänyt tanskalaisten kannalta otolliselta. Ruotsista oli kehittymässä suurvalta, joka uhkasi Tanskan asemaa, ja siksi oli syytä iskeä ennen kuin oli liian myöhäistä. Ruotsi oli jo sotkeutunut sotaan Puolassa, ja Tanskalla oli oiva tilaisuus lyödä ruotsalaiset.

Kaarle X Kustaa otti sodanjulistuksen ilomielin vastaan. Puolan sota ei ollut edistynyt toivotulla tavalla, ja sota Tanskaa vastaan vaikutti helpommin hallittavalta. Lisäksi Tanskan sodanjulistus tarjosi tilaisuuden kukistaa perivihollinen ja saavuttaa koko Pohjolan herruus. Kaarle Kustaa vetikin joukkonsa Puolasta ja lähetti ne Tanskan rajalle. Vähitellen ruotsalaiset etenivät yhä syvemmälle Tanskan alueelle.

Syksyn kuluessa he valtasivat Jyllannin, mutta Kaarle Kustaa pelkäsi joukkojensa joutuvan saarroksiin, jos Tanskan liittolaiset hyökkäisivät etelästä. Poikkeuksellisen kylmän talven vuoksi Tanskan salmet olivat jäässä eikä niitä pitkin voinut purjehtia, ja tammikuun alussa Ruotsin kuningas päätti hyödyntää tilannetta.

Tiedustelijoiden ja kenraalien kiivaista vastalauseista huolimatta Kaarle Kustaa käynnisti 28. tammikuuta 1658 yhden sotahistorian uhkarohkeimmista operaatioista: ruotsalaisjoukot ylittäisivät Vähän-Beltin ja Ison-Beltin salmet jäätä pitkin.

Neuvonantajien mielestä suunnitelma oli hullu, mutta Kaarle Kustaa piti päänsä, mikä jätti pysyvät jäljet Ruotsiin ja Tanskaan.

Ruotsalaiset luottivat Jumalaan

Fynille lähetettiin 500 ratsumiestä turvaamaan sillanpääasemaa. Kaarle Kustaa liittyi itse joukkoon reessään, jotta sotilaat näkisivät jään ylityksen olevan turvallista. Kuningas joukkoineen vältti kohtaa, jossa tiedustelijat olivat olleet vähällä hukkua, ja lähestyi Fynin lounaisrannikkoa.

Tanskan joukot olivat kuitenkin varautuneet ruotsalaisten tuloon salmen poikki ja ampuivat tykillä kohti ruotsalaisten etujoukkoa. Tiedustelijoiden epäonnen vuoksi Kaarle Kustaalla ei ollut tietoa tanskalaisten puolustuksen vahvuudesta, ja hän katsoi parhaaksi vetäytyä takaisin Jyllantiin.

Ruotsalaiskenraalit yrittivät taas vakuuttaa kuninkaalle, että suunnitelma oli mahdoton toteuttaa. He selittivät, ettei raskaita tykkejä voinut kuljettaa jään yli, ja pahimmassa tapauksessa Ruotsin armeija vajoaisi jäihin. Kaarle Kustaa ei taipunut. Hän uskoi, että Ruotsin kohtalo oli alistaa Tanska ja että Jumala auttaisi häntä siinä.

Seuraavina kahtena yönä tiedustelijat selvittivät parhaan paikan nousta maihin Fynille. Se sijaitsi Tybrind Vigissä muutaman kilometrin päässä Tanskan pääjoukoista pohjoiseen. Tammikuun 30. päivän vastaisena yönä 24 tiedustelijaa lähti etsimään ja merkitsemään turvallisen reitin. Heitä seurasi 600 miestä vetäen tukeilla lastattuja rekiä. Tukit asetettiin railojen ja avantojen poikki niin, että miehet, hevoset, reet ja vaunut voisivat ylittää Vähän-Beltin mahdollisimman turvallisesti.

Kuninkaan reki upposi jäihin

Tammikuun 30. päivän aamuna 1658 kaikille 10 000 ruotsalaissotilaalle jaettiin olkituppo hattuun kiinnitettäväksi. 1600-luvun armeijoilla ei ollut univormuja, joten tarvittiin jokin tuntomerkki erottamaan omat vihollisista. Kenttäpapit lausuivat rukouksen ja siunasivat sotajoukon – Ruotsin armeijan kohtalo oli nyt Jumalan käsissä.

3 000 ratsumiestä, 7 000 jalkaväen sotilasta ja pitkä jono tarvikkeita, telttoja ja ammuksia sisältäviä rekiä ja vaunuja lähti reiluin välein kulkemaan pitkin jäälle merkittyä ja vahvistettua reittiä. Matka sujui mukavasti, ja vain muutama reki ja vaunu vajosi hevosineen ja ajureineen jäihin.

Ensimmäisten ratsumiesten lähestyessä Fyniä tanskalaisten tykistö avasi tulen. Ratsumiehet hajaantuivat väistääkseen tulitusta. He joutuivat merkityn reitin ulkopuolelle, jolloin kaksi 50 miehen eskadroonaa vajosi jään läpi ja hukkui.

Kuninkaan reki oli joukkojen kärkipäässä ja päätyi myös heikolle jäälle. Jää petti, ja hevonen veti reen ja monarkin mukanaan veteen. Kaarle Kustaa heitti nopeasti päältään taljat ja peitteet, ja paikalle kiiruhtaneet sotilaat pelastivat hänet jäälle. Onnettomuudesta huolimatta kuningas ei antanut periksi vaan vaihtoi vaatteensa kuiviin ja jatkoi jalkaisin pääjoukon mukana Fynille.

Ruotsalaiset ylittivät Langelandin

Ruotsalaiset ratsumiehet tekivät pian tanskalaisten tykit vaarattomiksi, ja loput ruotsalaisjoukot pääsivät maihin. Kaarle Kustaa lähti joukkoineen heti kohti etelää ja tanskalaisten pääjoukkoa.

Tanskalaisjoukot koostuivat pääasiassa talonpojista, joilla ei ollut taistelukokemusta. Kohdatessaan 10 000 taistelussa karaistunutta ruotsalaista 3 500 tanskalaista antautui saman tien.

Muualla Fynillä ruotsalaiset kohtasivat vain hajanaista vastarintaa ja marssivat saaren poikki vastuksenaan vain ankara talvi. Ruotsalaistiedustelijat löysivät Svendborgin pohjoispuolelta turvallisen ylityspaikan, josta pääsi Langelandiin ja sieltä Lollandiin. Jää kantoi niin ratsumiehet, reet kuin vaunutkin, mutta monin paikoin jäällä oli 10 senttiä vettä. Monet sotilaat palelluttivat varpaansa, ja joidenkin jalat oli pakko katkaista, jotta kuoliot eivät olisi levinneet muualle ruumiiseen.

Nyt Kaarle Kustaa oli päässyt Nakskovin pohjoispuolelle. Yksi sotahistorian uhkarohkeimmista ja vaarallisimmista operaatioista näytti onnistuvan. Ruotsin joukkojen ja Kööpenhaminan välillä oli enää Nakskovin linnoituskaupunki.

Kuningas ei antanut Nakskovin piirityksen hidastaa matkaansa kohti Kööpenhaminaa. Hän jätti paikalle pienen joukon vartioimaan linnoitusta ja jatkoi noin 7 000 miehen kanssa kohti pääkaupunkia. Helmikuun 9. päivänä hän oli edennyt jo Vordingborgiin saakka kohtaamatta merkittävää vastarintaa.

Tanskan tilanne näytti epätoivoiselta. Ruotsalaiset lähestyivät Kööpenhaminaa, mutta tanskalaisten pääjoukot olivat Skånessa, koska kuningas Fredrik III oli kuvitellut taistelujen tapahtuvan siellä. Jäljellä oli vain yksi keino: diplomatia.

Fredrik III ei voinut muuta kuin anoa rauhaa, ja Vordingborgiin lähetettiin valtuuskunta neuvotteluja varten.

Neuvottelut päättyivät tuloksettomina, ja Ruotsin armeija jatkoi marssiaan kohti Kööpenhaminaa. Fredrik III ja kaupungin asukkaat joutuivat paniikin valtaan. Tanskalaiset kertoivat tarinoita Ruotsin armeijan vahvuudesta, ryöstelyistä ja julmuuksista, ja kansan keskuuteen levisi ruotsalaiskammo.

Helmikuun 13. päivänä ruotsalaiset olivat jo Køgessä Kööpenhaminan eteläpuolella, kun paikalle saapui uusi tanskalaisvaltuuskunta neuvottelemaan rauhasta. Tällä kertaa heidät oli valtuutettu hyväksymään kaikki ruotsalaisten ehdot. Aselepo solmittiin 18. helmikuuta 1658, minkä jälkeen alkoivat varsinaiset rauhanneuvottelut Roskildessa.

Tanskaa nöyryytettiin

Neuvottelut kestivät kuusi päivää. Ruotsalaisten valtuuskunta halusi saada tuloksia mahdollisimman nopeasti, sillä se pelkäsi Tanskan liittolaisten sekaantuvan konfliktiin. Tanskalaiset olivat yhä ruotsalaiskammon vallassa ja halusivat solmia rauhan ennen kuin Kaarle Kustaa muuttaisi mielensä ja hyökkäisi Kööpenhaminaan.

Ruotsalaisten vaatimukset kuitenkin vaikeuttivat neuvotteluja: Tanskan piti luopua kaikista liittosopimuksistaan, jotka saattoivat uhata Ruotsia, ja Tanskan laivaston tuli estää vihamielisiä laivoja purjehtimasta Itämerelle. Lisäksi Tanskan oli luovuttava muun muassa Skånesta, Hallandista, Blekingestä, Bornholmista, Mønista, Anholtista, Læsøstä, Islannista ja Färsaarista. Tanskan piti myös muonittaa valloitusjoukot toukokuuhun 1658 saakka ja luovuttaa Ruotsin armeijalle 12 laivaa, 2 000 ratsumiestä sekä 2 000 jalkaväensotilasta.

Roskildessa pidettyjen virallisten neuvottelujen rinnalla kuninkaat kävivät yksityisiä neuvotteluja. Fredrik III antoi Ruotsin kuninkaan ymmärtää pelkäävänsä menettävänsä kaiken ja olevansa siksi valmis hyväksymään vaatimukset. Monet neuvonantajat kehottivat kuitenkin kuningasta hylkäämään sopimuksen – ulkomaiset diplomaatit olivat kertoneet, että Hollanti, Englanti ja Preussi tulisivat pian Tanskan avuksi turvatakseen tuottoisan Itämeren-kauppansa.

Kaarle Kustaan neuvonantajat olivat myös selvillä tilanteesta ja ilmoittivat hänelle, että Tanskalle oli tulossa apua ulkomailta. Puolalaisia ja preussilaisia joukkoja oli jo matkalla Jyllantiin, joten ruotsalaiset olivat vaarassa joutua saarroksiin Själlantiin. Ruotsalaisille tuli kiire, ja he tinkivät joistakin vaatimuksistaan. Fredrik III piti sitä diplomaattisena voittona ja hyväksyi uudet rauhanehdot.

Roskilden rauhansopimus allekirjoitettiin 26. helmikuuta 1658. Sen mukaan Tanskan sulkisi Juutinrauman vihollislaivoilta ja luopuisi muun muassa Skånesta, Hallandista, Blekingestä ja Bornholmista. Lisäksi Tanskan oli luovutettava 1 650 sotilasta Ruotsille. Tanska säilytti itsenäisyytensä mutta menetti kolmasosan asukkaistaan Ruotsille. Varsinkin Skånen menetys oli kova isku, sillä se oli yksi Tanskan väkirikkaimmista ja vauraimmista maakunnista.

Kaarle Kustaa muutti mielensä

Keväällä 1658 Kaarle X Kustaa alkoi katua sitä, että oli Euroopan suurvaltojen painostuksesta solminut rauhan ennen kuin oli saavuttanut tavoitteensa tulla Ruotsin, Tanskan ja Norjan kuninkaaksi. Siksi ruotsalaissotilaat jäivät Själlantiin, ja Kaarle Kustaa toi sinne Saksasta 6 000 miestä lisää. Ilman ennakkovaroitusta tai sodanjulistusta heidät laskettiin maihin Korsørissä, mistä he lähtivät etenemään kohti Kööpenhaminaa. Samalla ruotsalaislaivasto ankkuroitui pääkaupungin edustalle katkaistakseen kaupungin huoltoreitit.

Kaarle Kustaa oli varma, että pystyisi valtaamaan Kööpenhaminan ennen kuin Tanskan liittolaiset ehtisivät reagoida. Asukkaat olivat kuitenkin päättäneet puolustaa kaupunkiaan. He olivat kuulleet Ruotsin kuninkaan luvanneen joukoilleen kolme päivää ryöstelyaikaa, kun kaupunki olisi vallattu.

Kööpenhaminaa puolustamassa oli vain 3 000 sotilasta, mutta tuhansia kaupunkilaisia ilmoittautui vapaaehtoisiksi. Kaupunkia ympäröiviä muureja korjailtiin ja vahvistettiin kiireesti, ja niiden ulkopuolella olevat rakennukset ja kasvillisuus poltettiin, jotta ne eivät antaisi ruotsalaisille suojaa.

Seuraavien kuukausien aikana Kööpenhaminan ulommilla muureilla oli useita verisiä yhteenottoja, joissa ruotsalaiset kärsivät suuria tappioita. Koska suurin osa ruotsalaisten tykeistä ei ollut vielä saapunut, Kaarle X Kustaa lykkäsi kaupungin valtaamiseksi tehtävää rynnäkköä. Se ratkaisi sodan tuloksen. Lokakuussa Hollannin laivasto onnistui murtamaan ruotsalaisten laivastosaarron ja saapui Kööpenhaminaan mukanaan sotilaita ja täydennyksiä.

Hyökkäys Kööpenhaminaan

Ruotsalaiset vetäytyivät Brønshøjhin kuuden kilometrin päähän Kööpenhaminasta. He perustivat sinne linnoitetun leirin, jossa oli noin 10 000 sotilasta ja 20 000 huoltojoukkojen sotilasta, kauppiasta, naista ja lasta, eli saman verran kuin Kööpenhaminassa oli asukkaita. Siellä Kaarle X Kustaa hioi Kööpenhaminaan kohdistuvan lopullisen hyökkäyksen viimeisiä yksityiskohtia.

Hyökkäys alkoi 10. helmikuuta 1659. Ruotsalaiset yrittivät rynnäköidä kaupunkiin vallitusten heikoimmasta kohdasta, mutta eivät päässeet niistä läpi. Tanskalaisvakoojat olivat muutamaa päivää aiemmin huomanneet kannettavat sillat, joilla ruotsalaisten oli tarkoitus ylittää jäätyneet vallihaudat. Tavallisesti vallihaudoista pidettiin noin 8 metriä jäättömänä, joten ruotsalaiset olivat rakentaneet silloista 11 metrin pituisia.

Vakoojien havaintojen innoittamina sadat vapaaehtoiset hakkasivat railoja leveämmiksi, niin että ruotsalaisten sillat eivät yltäneet niiden yli. Ruotsalaisten huolellisesti suunniteltu rynnäkkö päättyi sekasortoon ja Kaarle Kustaa kärsi ensimmäisen tappionsa. Ruotsalaisia kaatui noin tuhat ja noin 2 000 joutui vangiksi. Kaupunkilaisia kuoli alle 20.

Ruotsalaiset olivat nyt pulassa. Puolalaisista, preussilaisista ja itävaltalaisista koottu sotilasosasto oli edennyt Jyllantiin, ja toukokuussa viimeisetkin ruotsalaisjoukot purjehtivat Jyllannista Fynille. Kaarle Kustaa kieltäytyi yhä antamasta periksi mutta kuoli yllättäen keuhkotulehdukseen, minkä myötä ruotsalaisten sotainto lopahti. Kuninkaan kuoltua joukot vedettiin Ruotsiin ja uudet rauhanneuvottelut käynnistyivät.

Euroopan suurvaltojen edustajia toimi neuvotteluissa välittäjinä. Tanska vaati saada Skånen ja Bornholmin takaisin. Ruotsi olisi suostunut siihen rauhan saavuttamiseksi, mutta Englanti, Ranska ja Hollanti vastustivat Skånen palauttamista Tanskalle. Oli niiden edun vastaista, että Juutinrauman molemmat rannat olisivat kuuluneet samalle valtiolle.

Ruotsi ja Tanska allekirjoittivat rauhansopimuksen 26. toukokuuta 1660. Tanska onnistui nipin napin säilyttämään itsenäisyytensä, mutta menetti Skånen sekä toivon nousta koskaan todelliseksi eurooppalaiseksi suurvallaksi.