Kasakkajohtaja Jermak kuiskaili miehilleen käskyjä eräänä kesäyönä vuonna 1582 veneessään Uralvuorten itäpuolella Turajoella. Hän määräsi miehensä rantaan ja nousemaan maihin.
Kuun loisteessa Jermak oli erottanut edempänä joella kulun tukkivia puunrunkoja, ja hän aavisteli, että kyseessä oli ansa. Hän ei todellakaan halunnut joukkojensa päätyvän Siperiaa hallitsevien vihamielisten tataarien väijytykseen.
Jermak käski miehensä kasaamaan oksista ihmismäisiä hahmoja, pukemaan niille vaatteet ja asettelemaan risu-ukot veneisiin.
”Jos joku yritti karata, hänen rintansa ympärille sidottiin hiekkasäkki ja hänet heitettiin veteen.” Tuntematon kronikoitsija
Veneet risu-ukkoineen tuupattiin edemmäs joelle hämäykseksi, ja miehet lähtivät hiipimään puolipukeissa koivumetsän halki iskeäkseen vihollisen selustaan.
Auringon noustessa Jermakin kasakat ryntäsivät karjuen kohti vihollista hakapyssyt ladattuina. Pian ilmassa kaikuivat laukaukset, jotka ajoivat tataarit ja heitä johtaneen prinssi Mahmetkulin pakosalle. Jermak katseli tyytyväisenä, kuinka joki värjäytyi punaiseksi vihollisten verestä. Hän oli saanut tehtäväkseen liittää tutkimattoman Siperian Venäjään, ja hänellä oli vain kaksi vaihtoehtoa: voitto tai kuolema.
Tataarit hallitsivat Siperiaa
1500-luvun puolivälissä tsaarin valta ulottui idässä Uralvuorille. Silloisen Moskovan suuriruhtinaskunnan rajat eivät kuitenkaan olleet kiveen hakattuja, ja turkkilaisiin ratsastajakansoihin kuuluvat tataarit, jotka polveutuivat Tšingis-kaanin mongolivaltakunnan ajoilta, ryöstelivät usein sen eteläosia. Siellä asuivat myös kasakat, venäläisiä ja tataarijuuria omaavat palkkasotilaat ja rajavartijat.
1600-luvulta olevan Stroganovien kronikan mukaan kasakka Jermak Timofejevitš syntyi noin vuonna 1540 Volgan yläjuoksulla. Hänen on kerrottu olleen pitkä, leveäharteinen, mustapartainen ja karismaattinen. Hänestä tuli kasakoiden atamaani eli päällikkö, kuten laulun sanoissakin mainitaan:
”Kasakat elivät vapaina miehinä / Kaikki Donin ja Terekin ja Uralin kasakat / ja heidän atamaaninsa oli Jermak, Timofejn poika.”
Kasakat elivät Venäjän aroilla, missä monet hankkivat elantonsa sotimalla, metsästämällä ja kalastamalla.
Kasakat olivat Venäjän cowboyita
Kasakat rakastivat vapaata elämää aroilla. He suojelivat tsaarin nimissä venäläisiä vihamielisiltä heimokansoilta ja auttoivat puskemaan valtakunnan rajaa yhä idemmäs.
Kasakat, joilla oli sekä venäläis- että tataaritaustaa, elivät aroilla Venäjän valtakunnan laidalla itsenäisissä yhteisöissä omien johtajiensa, atamaanien, alaisuudessa. He olivat erittäin taitavia ratsastajia, joiden asuun kuului usein turkishattu ja aseistukseen sapeli. Kasakoiden elämä oli jatkuvaa selviytymistaistelua, eivätkä he aina olleet niin jaloja, kuin millaisina heidät nyky-Venäjällä usein kuvataan: heidän joukossaan oli niin uskollisia rajavartijoita kuin armottomia ryöväreitä.
1600-luvulla monet itäeurooppalaiset pakenivat köyhyyttä ja vainoja Venäjän syrjäseuduille ja ryhtyivät kasakoiksi – aivan kuten moni eurooppalainen myöhemmin aloitti uuden elämän Amerikassa. Ja kuten cowboyt myöhemmin puskivat Yhdysvaltojen rajaa lännemmäs, niin kasakat laajensivat Venäjää idemmäs.
Yksi suuri ero kuitenkin oli: siinä missä Amerikan uudisasukkaat kasvattivat karjaa ja viljelivät maata, kasakat eivät asettuneet aloilleen. He rakastivat vapautta ja pitivät venäläisten talonpoikien maahan sidottua elämää silkkana orjuutena.
Jermakin maine taitavana soturina kiiri myös menestyneen Stroganovien kauppiassuvun korviin. Suvulla oli jo vuosia ollut Uralvuorten juurella kauppa-asema, missä he ostivat suolaa ja turkiksia myytäväksi suurella voitolla Moskovassa. Siperialaiset heimokansat tekivät kuitenkin toistuvasti iskuja vuorten yli kauppa-asemalle, ja siksi Stroganovit tarvitsivat apua.
Tuohon aikaan tataarit hallitsivat Uralvuorten itäpuolella Länsi-Siperiassa niin maita kuin alueen alkuperäiskansojakin pääkaupungistaan Sibiristä käsin. Siperian tataarit olivat aiemmin maksaneet veroja tsaarille Moskovaan, mutta Kutšum-kaanin aikana maksut lakkasivat.
Siksi Moskovan hallitsija, tsaari Iivana IV Julma, kuuntelikin suopealla korvalla Stroganovien avunpyyntöjä. Vuonna 1575 tsaari teki heidän kanssa sopimuksen: jos Stroganovit kukistaisivat Kutšumin, he saisivat 20 vuodeksi verovapauden ja oikeuden hyödyntää vapaasti Siperiaa siirtomaanaan.
Kapinalliset heitettiin jokeen
Stroganovit eivät itse pystyneet päihittämään Kutšumia, joten he palkkasivat tehtävään Jermakin. Vuonna 1581 Kamajoelta lähti itää kohti tasapohjaisten jokiveneiden laivue kyydissään 540 kasakkaa. He olivat aseistautuneet hampaisiin asti hakapyssyin, keihäin, miekoin ja tikarein. Tuntemattoman kronikoitsijan mukaan Jermak piti yllä kivenkovaa kuria välttääkseen kapinan:
”Jos joku yritti karata, hänen rintansa ympärille sidottiin hiekkasäkki ja hänet heitettiin veteen.”
Siperiassa riitti vaeltajakansoja
Poronhoitajat alkoivat maksaa veroa
Mansit elivät Objoen ja Uralvuorten välillä puolittain vaeltavaa elämää metsästäjinä ja kalastajina sekä osin poronhoitajina. He kuuluivat ensimmäisiin, jotka tunnustivat Jermakin vallan maksamalla hänelle veroja.
Multimediecenter NSU
Intiaanien kielisukulaisia
Ketit vaelsivat porojensa kanssa nykyisen Mongolian pohjoispuolella. Vuonna 1914 norjalainen napatutkija Fridtjof Nansen kohtasi šamanismiin uskovan heimon, jonka kieli on sukua Pohjois-Amerikan intiaanikielille.
Library of Congress
Mordvalaiset olivat kronikasta tuttuja
Suomalais-ugrilaiset mordvalaiset eivät olleet mikään uusi tuttavuus – kansa mainitaan jo venäläisessä 1100-luvulta peräisin olevassa Nestorin kronikassa. He asuivat Volga- ja Okajoen välillä ja toimivat usein tataarien kätyreinä.
Radziwiłł Chronicle
Inuittien naapurit pyytivät hylkeitä
Koillis-Siperiassa Jermakin seuraajat kohtasivat tšuktšeja, jotka elivät Siperiasta Grönlantiin levittäytyneiden naapuriensa inuittien tavoin hylkeen- ja valaanpyynnillä. Tundralla tšuktšit kuitenkin harjoittivat poronhoitoa.
Shutterstock
Ainut uhrasivat karhuja
Ainut elivät Japanissa, Tyynenmeren Sahalinin saaressa ja Siperiassa Kamtšatkan niemimaalla. Heidän kulttuuriinsa kuului seremonia, jossa he uhrasivat kasvattamiaan ja pyhänä pitämiään kaksivuotiaita karhuja.
Shutterstock
Jermak eteni miehineen jokiverkostoa pitkin hitaasti Uralvuorten toiselle puolelle. Välillä veneitä oli vedettävä maata pitkin, kun matkalla tuli vastaan jyrkkiä vesiputouksia tai kivikkoisia osuuksia. Vuoriston jäätyä lopullisesti taakse veneet hylättiin ja matkaa jatkettiin jalan.
Maa oli autiota, eikä Jermak osannut aavistaa vaaraa, kun hän Tagiljoelle saavuttuaan käski miehet puunkaatoon ja rakentamaan uusia aluksia. Ne valmistuivat myöhään syksyllä 1581, ja kasakat jatkoivat Turajoelle kaanin Siperiaan.
Yllätyshyökkäys joella
Matka Turajoella osoittautui kaikkea muuta kuin rauhalliseksi. Eräänä päivänä miehet joutuivat väijytykseen ja taivas pimeni nuolisateesta. Jermak käski miestensä avata tulen kohti rannalla olevia jousimiehiä, ja omiensa tuliaseiden ruudinsavun lomasta hän näki jousimiesten pinkaisevan peloissaan karkuun. Kasakat nousivat maihin ja seurasivat pakenijoita näiden kylään, missä Jermak otti haltuunsa päällikön asunnon, eivätkä kyläläiset nousseet vastarintaan.
Kasakat viettivät kylässä talven korjaten ja vahvistaen veneitään ja jatkoivat matkaa Turalla vasta seuraavan kesän koittaessa. Nyt Jermak osasi jo varoa vaaroja, ja niinpä hän havaitsikin eräänä kesäyönä vuonna 1582 edemmäs jokeen tehdyn esteen. Tataariprinssi Mahmetkul odotti väijyksissä, mutta Jermakin kasakat tekivät onnistuneen yllätysiskun hänen selustaansa lähetettyään veneensä risu-ukoilla täytettynä hämäämään hyökkääjiä.
Jermak valtasi Sibirin
Jermakin tilanne oli voitosta huolimatta hankala. Matkaan lähteneistä 540 kasakasta oli jäljellä enää 400 – muut olivat kaatuneet sairauksiin, nälkään ja nuoliin. Kun lisäksi sekä ammukset että muonavarat olivat vähissä, Jermakin oli pakko edetä varovasti. Hän lähetti tiedustelijoita edeltä tutkimaan maastoa, mikä osoittautuikin viisaaksi, sillä miehet palasivat pian kertomaan lähistöllä olevista vihollisjoukoista.
Jermak tiesi, että häneltä loppuisivat sekä miehet että tarvikkeet, jos hän juuttuisi pitkään ja kuluttavaan sotaan, joten hän teki rohkean päätöksen ja lähti suoraan kaanin pääkaupunkiin Sibiriin, jotta tilanne voitaisiin ratkaista yhdellä taistelulla.
Jermakin kasakoilla oli tuliaseidensa vuoksi etulyöntiasema taistelussa Siperian jousin ja nuolin aseistautuneita heimokansoja vastaan.
Syksyllä 1582 Jermak pääsi 400 miehensä kanssa lopulta Sibiriin Irtyš- ja Toboljokien yhtymäkohtaan. Kutšum-kaani oli koonnut tataareista ja heimokansoista kahdentuhannen miehen armeijan – mutta kasakoilla oli ruutia ja luoteja. Verisiä taisteluja käytiin päiväkausia ilman lopullista ratkaisua. Kasakat kärsivät pieniä tappioita, mutta käytännössä kaikki paikallisten heimojen sotilaat pakenivat Kutšumin armeijasta.
Lopulta koitti ratkaiseva yhteenotto, ja Jermakin kasakat saivat tähtäimeensä prinssi Mahmetkulin, joka haavoittui vakavasti. Sen jälkeen tataarit vetäytyivät ja Kutšum käski evakuoida pääkaupungin. Jermak, joka oli menettänyt taisteluissa 107 miestä, sai Sibirin haltuunsa lokakuun lopussa.
Turkikset vakuuttivat tsaarin
Jermak hallitsi kaupunkia talven ajan ja lähetti kasakka Ivan Koltson länteen pyytämään Stroganoveilta vahvistuksia. Koltso sai kuitenkin viileän vastaanoton, sillä siperialaiset heimot olivat vastikään taas hyökänneet Stroganovien kimppuun, ja sekä he että tsaari uskoivat Jermakin valloitusretken epäonnistuneen ja johtaneen siperialaisten uusiin iskuihin.
Tsaari Iivana IV Julma lähetti Siperiaan täydennyksiä ja tuoreita joukkoja Jermakin lähettilään tuotua hänelle arvokkaita turkiksia valloitetuilta alueilta.
Siksi Koltso joutui tentattavaksi Moskovassa, mutta ääni kellossa muuttui, kun hän lahjoitti tsaarille yli viisituhatta turkista. Tsaari ymmärsi, että hän voisi ansaita turkiksilla omaisuuden, jonka avulla hän pystyisi modernisoimaan Venäjän armeijaa. Hän lähetti Koltson takaisin viemään Jermakille sotilaita, aseita ja lahjoja, kuten arvokkaan pikarin ja kaksi upeasti koristeltua haarniskaa.
Tsaarin haarniska oli kuolemaksi
Kesällä 1585, vajaa kolme vuotta Sibirin valloituksesta, Jermak oli saanut hallintaansa suurimman osan Kutšum-kaanin alueista Länsi-Siperiassa. Kutšum oli kuitenkin yhä hengissä, ja hän halusi kostaa Jermakille. Hän pani liikkeelle perättömän huhun, jonka mukaan Irtyšjoelle oli saapunut Buharasta nykyisestä Uzbekistanista lähtenyt karavaani.
Jermak lähti 50 kasakan kanssa karavaania vastaan. Joelle päästyään he eivät kuitenkaan nähneet kauppiaita missään ja päättivät sitten leiriytyä yöksi joessa olevaan saareen. He eivät kuitenkaan saaneet nauttia yöunista pitkään, sillä keskellä yötä joukko tataareja – jotka olivat ilmeisesti uineet joen poikki saareen veitsi hampaissaan – ryömi rantaa ylös ja tunkeutui hiljaa leiriin.
Venäläisten Siperian-valloituksen aloittanutta kasakka Jermakia pidetään Venäjällä nykyisin kansansankarina.
Jermak heräsi, mutta moni hänen miehistään ei ehtinyt edes havahtua ennen kuin heidän kurkkunsa viillettiin auki. Jermak ymmärsi, että hänen oli pakko paeta, ja lähti juoksemaan kohti rantaan kiinnitettyä venettä.
Jermakin kerrotaan saaneen toiseen silmäänsä nuolen mutta jatkaneen silti juoksua. Rantaan päästyään hän kuitenkin näki vielä terveellä silmällään, että vene oli poissa. Epätoivoissaan hän syöksyi veteen ja lähti uimaan. Muutaman vedon jälkeen tsaarilta saatu raskas haarniska painoi kuitenkin Jermakin auttamatta lopullisesti pinnan alle.
Venäjä laajeni Tyynellemerelle
Jermakin kuolema järkytti pientä venäläistä Länsi-Siperian siirtokuntaa, ja jäljellä olevat kasakat pelkäsivät, mitä tuleman piti, ja yrittivät pitää etäisyyttä tataareihin. Tsaari oli kuitenkin jo ihastunut siperialaisiin turkiksiin, erityisesti soopelinnahkoihin.
Siksi Siperiaan lähetettiin yhä enemmän venäläisiä ja kasakoita, ja 50 vuodessa tsaarin joukot etenivät Tyynenmeren rannikolle – ja jotkut siitä ylikin Alaskan puolelle. Jermak oli kuollut, mutta hän oli avannut valtauksillaan lopullisesti Venäjälle ovet Siperiaan, ”Venäjän villiin itään”.