Emiiri Timur istui teltassaan. Hän oli lähes seitsenkymmenvuotias ja hänen kasvonsa olivat ahavoituneet ja uurteiden kirjomat. Hänen älynsä oli edelleen veitsenterävä, ja strategina hän oli ylivertainen.
Hänen telttansa oli Zarafshanjoen rannalle pystytetyn leirin suurin. Se oli ommeltu kultalangoin kirjaillusta silkistä, ja sillä oli pituutta sata askelta ja korkeutta kolme keihäänmittaa.
Vaimojen, sotilaiden ja pyhien miesten ympäröimälle emiirille oli katettu paahdettua lammasta, makeita kakkuja ja mehukkaita hedelmiä. Leiri oli täynnä sotilaita ja muuta väkeä, joka oli kokoontunut juhlimaan hänen voittoaan ottomaanien valtakunnasta.
Vastarintaa tehneiden vihollisten hirtetyt ruumiit keinuivat hiljaa tuulessa kevätauringon paisteessa kylpevän juhlakentän keskellä.
Tänä suurena päivänäkään ei sopinut unohtaa, että voitonjuhlan keskipiste, voittoisa Timur, Tšingis-kaanin seuraaja, maailman valloittaja, Aasian hallitsija Delhistä Ankaraan, ei kaihtanut mitään keinoja päästäkseen tavoitteisiinsa.
Vuonna 1404 Timurin valtakunta oli laajimmillaan. Yli kolmekymmentä vuotta hän oli sotinut ja voittanut jokaisen sotaretkensä. Kaanit ja sulttaanit kumarsivat maahan asti hänen edessään, ja pelkkä hänen nimensä sai kylmät väreet kulkemaan Euroopan kuninkaallisten selkäpiissä.
Tšingis-kaanin mongolivaltakunnan jälkeen Aasiassa ei ollut nähty yhtä suurta sotapäällikköä kuin emiiri Timur, joka halusi luoda kaanin mongolivaltakunnan uudelleen. Suuren esikuvansa Tšingis-kaanin lailla Timur aikoi vielä valloittaa Kiinan.
Tšingis-kaanin jalanjäljissä
Timur syntyi Keshissä lähellä Samarkandia barlas-heimon päällikön poikana. Tšagatain kaanikunta, johon Timurin kotimaa Transoksania kuului, kattoi nykyisen Uzbekistanin sekä osia Afganistanista ja Pakistanista.
Tšingis-kaanin mongolivaltakunnan hajottua hänen jälkeläistensä hallitsemasta kaanikunnasta oli tullut poliittisen hajaannuksen ja levottomuuksien riivaama paikallisten päälliköiden valtataistelujen näyttämö.
1360-luvulla Timur johti Tšagatain kaanikuntaan kuuluvan Transoksanian joukkoja ja pani paikalliset päälliköt kuriin ja järjestykseen.
Vuonna 1370 Timur oli käytännössä Transoksanian hallitsija, vaikka hän muodollisesti olikin vain kaanin alainen emiiri, sillä Tšagatain kaanikunnan kaanien täytyi olla Tšingis-kaanin suoria jälkeläisiä.
Neuvostoarkeologit ja Timurin kallo.
Jäännökset todistivat Timurin ontuneen
Nimitys Timur Lenk merkitsee rampa-Timuria. Aikalaislähteet kertovat, että Timur loukkaantui nuoruudessaan vakavasti taistelussa ja ontui toista jalkaansa loppuikänsä.
Vuonna 1941 neuvostoliittolaiset arkeologit avasivat Samarkandissa sijaitsevan Timurin mausoleumin Gur-e Amirin kryptan.
Luurangosta havaittiin, että Timurin oikea polvinivel oli vahingoittunut, niin että hän on ontunut. Hänen oikeasta kädestään puuttui sormia, ja myös kyynärpää oli vahingoittunut.
Luurangon perusteella Timurin pääteltiin olleen leveäharteinen ja aikanaan poikkeuksellisen pitkä, yli 170 senttinen.
Kaani oli kuitenkin vain keulakuva, ja valta oli Timurilla. Varmistaakseen paikallisten suosion Timur otti vaimokseen kaanin tyttären ja ryhtyi kutsumaan itseään nimellä Timur gurgan eli lankomies-Timur. Tämä nimitys painettiin jopa valtakunnan rahoihin.
Timur perusti valtansa keskuksen Samarkandiin ja nosti kaupungin uuteen kukoistukseen. Hän rakennutti pääkaupunkiinsa upeita puutarhoja ja palatseja sekä uudet muurit ja syvän vallihaudan sen ympärille.
Hänen hallitsemansa alue oli kuitenkin yhä vain rahtunen siitä, mitä Tšingis-kaanin suunnaton mongoli-valtakunta oli ollut.
Ruumiskasoja ja kallopyramideja
Timur oli jo lähes viisikymmenvuotias ryhtyessään palauttamaan Tšingis-kaanin parinsadan vuoden takaisen mongolivaltakunnan suuruutta.
Hän valmisteli sotaretkiään vuosikausia etukäteen ja kartoitti muun muassa armeijan muonitusmahdollisuudet.
Hän panosti tiedusteluun ja psykologiseen sodankäyntiin ja lietsoi vihollisissa tappiomielialaa lähettämällä joukkojensa edellä tiedustelijoita, joiden tehtävänä ei ollut pelkästään kerätä strategista tietoa vaan myös levittää huhuja hänen armeijansa suuruudesta ja voimasta sekä joukkojen julmuudesta ja vastarinnan tuhoisista seurauksista.
Vuoteen 1391 mennessä Timur oli valloittanut osan Persiaa ja Georgian, johon kuuluivat myös Armenia ja Azerbaidzan, sekä alistanut valtaansa nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueilla sijainneen Kultaisen ordan valtion.
Persiassa Timurin kerrotaan tehneen varoittavan esimerkin Sistanin alueen pääkaupungista Zarendjista, kun kaupunkilaiset eivät antautuneet suosiolla.
Hän antoi surmata kaikki sen asukkaat ja polttaa kaiken, mitä sotilaat eivät ryöstäneet. Myös Isfahanin asukkaat surmattiin ja 70 000 teloitetun kallot kasattiin keoksi.
Sabzavarissa hän tapatti lähes kaksituhatta ihmistä ja muurautti surmattujen ruumiista laastin ja tiilien avulla muistomerkin kertomaan vastarinnan seurauksista.
Huhut Timurin julmuudesta saivat monet kaupungit antautumaan ilman taisteluja. Kertomukset ryöstelystä ja hävityksestä eivät olleet pelkkää propagandaa, sillä sotilaille ei maksettu palkkaa, vaan heillä oli oikeus ryöstää valloitetut seudut.
Miehet tapettiin, naiset ja lapset raiskattiin ja otettiin orjiksi ja kylät ja kaupungit ryöstettiin putipuhtaiksi, minkä jälkeen ne usein myös poltettiin.
Sotaretkien välillä Timur palasi Samarkandiin. Kaupunkiin vietiin vaunulasteittain kultaa, hopeaa ja marmoria, joiden avulla siitä rakennettiin maailmanvalloittajan arvoista.
Kaupungin puistoista yhden kerrotaan olleen niin suuri, että erään työntekijän hevonen katosi sinne puoleksi vuodeksi.
Vuoteen 1395 mennessä Timur oli laajentanut valtansa osaan Syyriaa ja Vähää-Aasiaa aina ottomaanien valtakunnan rajalle saakka.
Vuoteen 1395 mennessä Timur oli laajentanut valtansa osaan Syyriaa ja Vähää-Aasiaa aina ottomaanien valtakunnan rajalle saakka.
Islamin miekka
Kun Timur sotaretkiltä palattuaan paneutui rakennushankkeisiinsa pääkaupungissaan Samarkandissa, hän kuuli, että muslimien valta oli heikkenemässä Intiassa: Delhin sulttaanikunnassa oli syntynyt oma intialainen islaminsa, jonka rinnalla hindulaisuus kukoisti.
Tämä kelpasi syyksi hyökätä Delhiin vuonna 1398. Samarkandista on Delhiin linnuntietäkin 1 600 kilometriä, ja sotajoukon oli matkallaan ylitettävä Hindukušin vuoret, mikä oli ankara koettelemus jopa Timurin kaiken nähneille ja taisteluissa karaistuneille sotajoukoille.
Timurin hyökkäys Delhiin kohtasi ankaraa vastarintaa, mutta sulttaanin armeija saatiin nujerrettua. Jälleen kerran seurasi ryöstelyä, hävitystä ja etenkin hindujen joukkoteloituksia.
Timurin muistelmissa (Tuzk-e-Taimuri), joita osa pitää Timurin omaelämäkertana ja osa myöhempänä sepitteenä, Delhin hävitystä kuvataan seuraavasti:
”– – yhdessä tunnissa katkaistiin kymmenentuhannen vääräuskoisen kaulat. Islamin miekka pestiin vääräuskoisten verellä, ja kaikki linnoituksen omaisuus ja vuosia säilytetty vilja olivat sotilaitteni käsissä. He sytyttivät rakennukset tuleen ja polttivat ne poroksi, hävittivät rakennelmat ja tuhosivat linnoituksen.
Vääräuskoiset hindut surmattiin ja heidän omaisuutensa ja tavaransa jaettiin sotilaiden kesken. Ilmoitin, että jokaisen, joka oli ottanut vääräuskoisia vankeja orjikseen, tulisi surmata ne. Se, joka ei tottelisi, teloitettaisiin, ja ilmiantaja saisi hänen omaisuutensa. Kun uskonsoturit kuulivat käskyn, he vetivät miekkansa ja surmasivat vankinsa.”
KARTTA: Timurin imperiumi
Vuonna 1370 Timurista oli tullut Tšagatain kaanikuntaan kuuluvan Transoksanian emiiri. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänenvaltansa ulottui Ankarasta Delhiin.
Vihreä: Transoksania 1370
Keltainen: Timurin imperiumi 1398
Punainen: Alueet, joille Timurin sotaretket ulottuivat
Timur oli onnistunut pääsemään syvemmälle Intiaan kuin Aleksanteri Suuri ja Tšingis-kaani, jotka olivat joutuneet jäämään Delhin porteille.
Hän palasi Samarkandiin mukanaan myös intialaisia käsityöläisiä ja taiteilijoita, ja kerrotaan, että hänen armeijansa jätti jälkeensä yli sadantuhannen surmatun kalloista kootut keot.
Satumainen Samarkand
Samarkandiin armeijoineen ja vauraasta Delhistä ryöstettyjen aarteiden sekä orjiksi otettujen oikeauskoisten intialaisten taiteilijoiden ja käsityöläisten kanssa palannut Timur sai suurenmoisen vastaanoton, ja hänen eteensä kaadettiin helmiä, kalliita kiviä ja kultaa.
Kaupunki oli kasvanut ja muuttunut hänen ollessaan sotaretkillään, sillä kaikkialta Aasiasta oli tuotettu parhaat ammattilaiset tekemään Samarkandista maailman kaunein kaupunki.
Sotanorsut olivat pelätty raskas ase ennen tykkien käyttöönottoa.
Timurin savuavat kamelit saivat sulttaanin sotanorsut pillastumaan
Sotanorsut olivat suojanneet Delhiä Aleksanteri Suuren ja Tšingis-kaanin joukoilta, mutta Timuria ne eivät pysäyttäneet.
Timurin joukot joutuivat vuonna 1398 Delhin sulttaanin pelättyjä sotanorsuja vastaan. Jousimiehiä kantaneita norsuja oli yli sata. Niillä oli rautapanssarit ja metallivahvisteet syöksyhampaissaan.
Sotanorsujen näkeminen sai Timurin joukot pelon valtaan, ja hyökkäys oli vähällä pysähtyä. Timur keksi keinon: hän antoi sitoa joukkojensa kamelien häntiin häntiin kuivaa heinää.
Kun heinä sytytettiin palamaan, kamelit lähtivät juoksemaan kohti norsuja päästäkseen pakoon savuavaa peräpäätään. Norsut pillastuivat nähdessään palavat kamelit, pyörsivät ja lähtivät ryntäämään pakoon talloen omia joukkoja.
Kun puolustus oli hajalla, Timurin oli helppo vallata Delhi. Sotanorsut Timur otti sotasaaliiksi ja liitti ne menestyksekkäästi osaksi omaa armeijaansa ja käytti niitä taistelussa ottomaanien valtakuntaa vastaan.
Timurin hovissa Samarkandissa useita kuukausia viettänyt Kastilian kuninkaan Henrik III:n lähettiläs Ruy Gonzalez de Clavijo kuvaa Timurin erikoista tapaa kannustaa rakentajia: ”Hän seisoi melkein koko päivän katselemassa työntekoa. Hän käski paistaa lihaa ja heittää sen kaivannossa työtä tekeville rakentajille, aivan kuin koiralle heitetään luu.”
Ottomaanien sulttaani Bayezid I oli sotinut naapureittensa kanssa Euroopassa ja Lähi-idässä mutta alkanut havitella valtakuntansa itäpuolelta samoja alueita kuin Timur, joten Timurin ja Bayezidin välit kiristyivät.
Timur kävi vuosien ajan kipakkaa kirjeenvaihtoa sulttaani Bayezidin kanssa ja suunnitteli tämän valtakunnan valloittamista.
Timur kirjoitti Bayezidille: ”– – laske katumuksen ankkuri turvallisuuden satamaan tai hukut armeijamme nostattamaan myrskyyn rangaistusten merellä.” Varmistaakseen, ettei varsinainen sanoma kadonnut kaunopuheisuuteen, hän lisäsi viestiin: ”Olet pelkkä kusiainen. Jos et noudata neuvoani, saat katua.”
Kuten arvata saattaa, sulttaani ei alistunut, ja kun Samarkandin rakentaminen alkoi vuoden 1399 lopulla jälleen ikävystyttää kärsimätöntä emiiriä, tämä kokosi valtavan armeijansa ja lähti sotaretkelle länteen kohti ottomaanien valtakuntaa ryöstäen ja hävittäen pitkällä matkallaan myös Persiaa ja Syyriaa.
Tuhoa ja hävitystä Damaskoksessa
Elokuussa vuonna 1400 Timurin joukot tuhosivat Sivasin Syyriassa. Tarinan mukaan Timur oli luvannut, että pisaraakaan kaupungin asukkaiden verta ei vuodateta, joten tuhannet sotilaat haudattiin elävältä ja kristityt hukutettiin.
Timur hyökkäsi Bagdadiin, Aleppoon ja Damaskokseen vuonna 1401. Bagdad hävitettiin ja poltettiin, samoin Aleppo, ja molemmissa teloitettujen pääkalloista kerrotaan rakennetun pyramideja.
Timur lähetti mamelukkien nuorelle sulttaanille Farajille kirjeen, jossa hän käski Damaskosta antautumaan viidessä päivässä ja Farajia liittämään Timurin nimen perjantairukoukseensa.
Faraj vastasi suostuvansa, mutta ettei pystyisi noudattamaan viiden päivän aikarajaa. Nuori ja kokematon Faraj kuitenkin hermostui Egyptistä kantautuneista kapinahuhuista, jätti armeijansa Syyriaan ja lähti itse Egyptiin.
Timur ei hyökännyt, mutta ryhtyi valmistelemaan piiritystä. Timurin armeija oli suurimmillaan, ja joukkojen leiritulten kerrotaan muodostaneen noin kolmensadan kilometrin mittaisen saartorenkaan kaupungin ympärille.
Kuulu historioitsija Ibn Khaldun kirjoitti Timurin armeijan koosta: ”Joukkoja on niin paljon, että niistä on vaikea pitää lukua. Jos kaikki pystyttäisivät telttansa, koko seutu olisi telttojen peitossa. Ja jos järjestettäisiin ohimarssi, joukkoja riittäisi silmänkantamattomiin.”
Damaskos oli hyvin linnoitettu, ja kaupungissa oli ruokaa pitkänkin piirityksen varalle, joten Timur tarjosi kaupungille mahdollisuutta antautua. Ibn Khaldun, joka oli jäänyt Farajin edustajaksi piiritettyyn kaupunkiin, toimi Damaskoksen neuvottelijana, ja hänet laskettiin köysillä kaupunginmuurilta neuvottelemaan Timurin kanssa.
Kun antautumisen ehdoista saatiin sopimus, Timurin armeija marssi kaupunkiin. Ryöstely oli ehdottomasti kielletty, ja kiellon rikkojat ristiinnaulittiin julkisesti. Tällä haluttiin kertoa Damaskoksen asukkaille, että kaupungin uusi valtias oli suopea ja hyvä.
Vaikka kaupunki oli muuten antautunut, päälinnoituksen kasarmi teki edelleen vastarintaa. Lopulta Timurin joukot murskasivat tuon viimeisen vastarintapesäkkeen murtamalla linnoituksen muurit.
He kuumensivat niitä ensin palavalla maaöljyllä ja jäähdyttivät ne sen jälkeen viinietikalla, jolloin muurit haurastuivat ja sotilaat saivat murrettua ne.
Kun linnoitus oli valloitettu, Timur vaati kaupungilta suunnattoman sakon, joka köyhdytti sen typötyhjäksi. Kun kaikki arvokas oli saatu, Timur päästi sotajoukkonsa ryöstelemään.
Aikalaistodistaja kertoi Timurin joukkojen hävitysvimmasta Damaskoksessa:
” – – ihmisiä murskattiin kuoliaaksi, käristettiin liekeissä ja riiputettiin pää alaspäin. Uhrien sieraimet tungettiin täyteen hienoa pölyä, jota meni henkeen jokaisella hengenvedolla niin, että he olivat tukehtua. Kun hengenlähtö alkoi olla lähellä, kidutuksessa pidettiin taukoa, jotta julmuus saattoi jatkua.”
Häkkiä Bayezidille
Kun Timurin joukot jättivät raunioituneen Damaskoksen, saapuivat vielä heinäsirkkaparvet ja söivät kaiken, mitä oli jäänyt jäljelle. Timurin armeija jatkoi edelleenBagdadiin ja ryösti ja poltti maan tasalle 700-luvulla perustetun kaupungin.
Loppuvuodeksi Timur vetäytyi joukkoinensa Kaukasukselle Karabahiin keräämään voimia sotaretkeen ottomaanien valtakuntaa vastaan.
Samarkandin astronomien mittaustarkkuus oli hämmästyttävä, sillä he käyttivät pelkkää sekstanttia.
Tähdet kertovat, emiiri Timur
Timurilla oli sotaretkillään aina joukko astrologeja mukanaan. Astrologit määrittivät hyökkäyksiile suotuisan ajankohdan tähdistä.
Timur uskoi menestyksensä johtuvan siitä, että hänen syntymänsä hetkellä peräti kaksi planeettaa oli erityisen suotuisassa asemassa.
Hän otti tunnuksekseen astrologisen merkin Sahib-qiran eli konjunktion valtias, jossa on kolme ympyrää kolmion muotoon asetettuna.
Timurin armeija ei milloinkaan hyökännyt ennen kuin astrologeilta oli kysytty, olivatko tähdet suotuisat. Yleensä astrologit ymmärsivät kertoa ajankohdan olevan mitä parhain juuri siihen, mitä Timur halusi.
Aina ennustukset eivät kuitenkaan osuneet yksiin Timurin tahdon kanssa. Esimerkiksi Delhissä astrologit kinasivat keskenään siitä, olivatko enteet hyökkäämiselle suotuisat vai eivät.
Timur otti Koraanin ja avasi sen sattumanvaraisesta kohdasta. Koraanin säe sopi Timurin tahtoon, joten sen mukaan toimittiin tähdistä piittaamatta.
Bayezidin armeija kohtasi Timurin joukot heinäkuun lopussa vuonna 1402. Bayezidin armeija oli suunnilleen saman suuruinen kuin Timurin, joten Timur halusi varmistaa olevansa edullisemmassa asemassa ja johdatti siksi Bayezidin armeijan Ankaraan.
Bayezidin joukot olivat enimmäkseen jalkaväkeä, kun taas Timurin joukot olivat pääosin ratsuväkeä. Timurin armeija oli voimissaan ja saapunut vehmaiden maiden halki, kun taas Bayezidin joukot olivat marssineet viikkoja erämaassa ja olivat nälkäisiä, janoisia ja uupuneita.
Bayezid oli värvännyt armeijansa suurelta osin Keski-Aasian aroilta. Taistelun käynnistyessä Bayezidin keskiaasialaiset sotilaat siirtyivät yllättäen Timurin puolelle, koska Timur oli luvannut heille maata Anatoliasta ja vedonnut sihen, että tataarit olivat heidän yhteisiä esi-isiään.
Lopputuloksena oli ottomaanien armeijan tappio, sulttaani Bayezidin vangitseminen ja Ankaran hävitys.
Kerrotaan, että Bayezid sai viettää loppuelämänsä häkissä, jota Timur kuljetti mukanaan kaikilla sotaretkillään, mutta toisten tietojen mukaan Timur kohteli Bayezidiä hyvin ja aikoi palauttaa tämän ottomaanien hallitsijaksi.
Bayezid kuitenkin kuoli vangittuna ollessaan. Ankarassa käydyn taistelun jälkeen Egypti ja Syyria vannoivat Timurille uskollisuutta ja Euroopan kuninkaat ja ruhtinaat ylistivät häntä.
Kuningas Henrik IV lähetti onnittelunsa, ja Ranskan kuningas Kaarle VI kiitteli ”kunnioitettua ruhtinas Themuria” kristittyjen kauppiaitten hyvästä kohtelusta näiden matkustellessa hänen laajassa valtakunnassaan.
Imartelun takana oli tietysti huoli siitä, että Timur saattaisi seuraavaksi marssia Eurooppaan.
Kohti Kiinaa
Eurooppalaisten pelko oli turha. Timurin mielessä oli jo pitkään kajastellut Kiina, ja kiinnostus Kiinan valloitukseen vain lisääntyi, kun hän sai Vähästä-Aasiasta palatessaan papyrukselle piirretyn yksityiskohtaisen Kiinan kartan, johon oli merkitty tiet, joet ja luonnonmuodot.
Timur vangitsi ottomaanien sulttaani Bayezidin Ankaran taistelussa 1402. Legenda kertoo, että Timur kuljetti Bayezidiä mukanaan sotaretkillään tämän kuolemaan asti häkissä.
Tšingis-kaani oli ratsastanut riemusaatossa Pekingiin vuonna 1215, ja hänen lapsenlapsensa Kublai-kaani oli tehnyt Kiinasta vauraan. Timur oli valloittanut jo kaikki muut Tšingis-kaanin valtakunnan alueet, vain Kiina puuttui.
Valmisteluja oli tehty jo pitkään. Teettäessään kartan Timur oli myös selvittänyt, missä oli viljelykelpoista maata, ja ryhtynyt valmisteluihin sotajoukkonsa muonittamisesta sen matkalla Kiinaan.
Kuolema korjasi matkalla
Timurin 200 000 miehen armeija lähti kohti Kiinaa 21. marraskuuta 1402. Timur oli jo ikääntynyt ja heikko eikä hänestä enää ollut ratsastamaan, joten hän matkusti kantotuolissa.
Räntä- ja lumisade piiskasivat aroa niin, että eteneminen oli välillä vaikeaa ja monet palelluttivat raajansa ja korvansa.
Tammikuussa armeija oli päässyt nykyisen Kazakstanin tienoille. Olosuhteet muuttuivat niin vaikeiksi, että keuhkokuumeeseen sairastunut Timur jouduttiin viemään paikallisen hallitsijan palatsiin sairastamaan.
Hänen tilansa ei kuitenkaan parantunut, vaikka hän sai parasta mahdollista hoitoa. Päinvastoin, kuume nousi ja Timur heittelehti tuskaisena vuoteessa vuoroin kylpien hiessä ja vuoroin täristen vilusta.
Hän kehotti uskottuja miehiään kantamaan miekkaa urheasti ja pitämään valta käsissään niin, että hänen rakentamansa maailmanvaltakunta säilyisi pitkään.
Lopulta hän antoi kutsua imaamit kuolinvuoteensa äärelle. 18. helmikuuta vuonna 1405 noin kello kahdeksan aamulla Timur lausui sanat:
”Lâ ilâha illâ allâh”, ei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja kuoli. Kuume teki sen, mihin yksikään vihollinen ei ollut pystynyt.
Timur haudattiin eebenpuisessa arkussa Samarkandiin hänen suvulleen rakennuttamaansa upeaan hautamausoleumiin.
Timurin maalliset jäännökset lepäävät Gur-e Amir -mausoleumissa Samarkandissa.
Timurin valtakunta hajosi jo 1500-uvun alussa. Hänen jälkeläisensä hallitsivat kuitenkin valtakuntaa, joka käsitti suurimman osan Intiasta ja osia Afganistanista ja Persiasta, kunnes brittiläinen imperiumi hajotti timuridien valtakunnan 1800-luvun puolivälissä.
Vielä tänäänkin Timurin mahtavasta valtakunnasta muistuttavat Samarkandin komea Gur-e Amir -mausoleumi, moskeijat, minareetit ja puistot.