Sotahullu kuningas ajoi Ruotsin ahdinkoon

Sen verran vamma kuitenkin haittasi, ettei Kaarle pystynyt ratsastamaan, joten hän seurasi 8. heinäkuuta alkanutta Pultavan taistelua kahden hevosen kantamilta paareilta. Hän ymmärsi pian, että taistelussa kävisi huonosti, kun 16 000 ruotsalaista hyökkäsi kohti 42 000 venäläissotilaan muuria. Venäläisten 86 tykkiä pommittivat ruotsalaisia, jotka ryntäilivät pakokauhun vallassa joka suuntaan.

”Ruotsalaiset! Ruotsalaiset!” Kaarle huusi paareiltaan saadakseen joukot kuriin, mutta ”itse pirukaan ei olisi saanut heitä pysymään ruodussa ”, kuten eräs kenraali totesi.

Myös Kaarle itse oli vaarassa. Vihollisen luodit veivät 21 hänen 24 henkivartijastaan, ja kranaatinsirpaleet pirstoivat hänen paarinsa. Tuskissaan hän sai kammettua itsensä hevosen selkään, mutta juuri silloin hevoseen osui ja se lyyhistyi kuolleena maahan. Yksi vielä jäljellä olevista henkivartijoista antoi oman ratsunsa kuninkaalle, ja niin Kaarle laukkasi pakoon verilöylyä.

Soturikuningas oli hävinnyt ensimmäisen taistelunsa. Se oli hänestä niin häpeällistä, ettei hän halunnut heti palata Ruotsiin vaan lähti kohti etelää. Ruotsissa hänen alamaisensa kärsivät köyhyyttä ja nälkää, mutta Kaarlea odotti pitkä ja ylellinen loma etelän taivaan alla.

Kuningas oli tervetullut vieras

Pultavan taistelutantereelle jäi tuhansia ruotsalaissotilaiden ruumiita Kaarlen lähtiessä noin kolmentuhannen miehen kanssa kohti etelää. Ruotsi oli sodassa myös Saksi-Puolan kanssa, joten Kaarlella ei ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin suunnata Pietari Suuren sotilaat kannoillaan kohti Venäjän lounaisrajaa ja Ottomaanien valtakuntaa.

Kaarle tiesi, että hänet otettaisiin siellä hyvin vastaan, sillä sulttaanikunta piti venäläisiä verivihollisinaan. Polttavan auringon paahteessa kuningas seurueineen ylitti Dneprjoen ja jatkoi arojen yli lounaaseen.

Hiki valui noroina miesten niskassa niin, että heidän oli iltaisin väännettävä kolmikolkkahattunsa kuiviksi. Yöt taas olivat niin kylmiä, että kaikki kietoutuivat tiukasti mantteleihinsa pysytelläkseen lämpimänä.

Noin 40 päivän pakomatkan jälkeen Kaarle saapui loppukesästä Ottomaanien valtakunnan rajalle ja sai asianmukaisen vastaanoton.

Ottomaanien sulttaanille Ahmed III:lle vieraan saapuminen oli suuri kunnia. Sen lisäksi että Kaarle oli kuningas, hän oli tunnettu sotasankari, joka oli suuren Pohjan sodan aikana saavuttanut merkittäviä voittoja Tanskasta, Saksista, Puolasta ja Venäjästä.

Sulttaani olikin pyytänyt paikallista paššaa toivottamaan Kaarlen tervetulleeksi ja saattamaan tämän yhteen valtakunnan tärkeimmistä linnoista, Benderin linnoitukseen Moldovassa. Siitä ottomaanit tosin eivät kuitenkaan ilahtuneet, että lähes kaksi kolmasosaa Kaarlen joukoista oli tsaarin palvelijoina tunnettuja kasakoita, vaikka nämä nyt taistelivatkin Ruotsin lipun alla.

LUE MYÖS: Bernadotten uskomaton ura: Sotamiehestä tuli Ruotsin kuningas

Kaarle oli tyytyväinen pakopaikkaansa, jossa sulttaanin eliittisotilaat, janitsaarit, käyrine sapeleineen ja tuliaseineen olivat valmiita suojelemaan valtakuntansa arvovierasta. Asetuttuaan Kaarle kirjoitti pikkusisarelleen Ulriika Eleonooralle kertoakseen vuoden 1709 kulusta.

”Täällä on kaikki hyvin. Armeija kärsi valitettavan tappion vasta vuoden lopulla ja erityisten olosuhteiden vuoksi, mutta toivon voivani pian kuitata sen”, kuului Kaarlen hieman kaunisteltu viesti.

Todellisuudessa hänellä ei ollut kiire minnekään, sillä elämä sulttaanin vieraana maistui makoisalta.

Syntyi ruotsalainen siirtokunta

Aluksi Kaarle asui Benderin linnoituksessa, jonka huoneet oli sisustettu ottomaanien suosiman tyylin mukaan itämaisilla matoilla ja ylenpalttisilla kankailla. Pian ruotsalaiset perustivat kuitenkin leirin linnoituksen ulkopuolelle. Paikalliset olivat varoittaneet vieraitaan, että alueella tulvi usein, mutta Kaarle ei sitä kuunnellut – kunnes hänen asuntonsa joutui veden valtaan.

Niinpä Kaarle sai käyttöönsä alueen Benderin pohjoispuolelta. Rakennustyöt käynnistyivät, ja kirveiden ja vasaroiden paukkeessa kuninkaalle syntyi pian kaksikerroksinen palatsirakennus.

Yksityistilojensa yhteyteen Kaarle rakennutti kansliarakennuksen sekä erilliset rakennukset upseereille ja henkivartiokaartilleen. Rivisotilaat sen sijaan saivat tyytyä asumaan teltoissa.

Rakennustöissä ei kitsasteltu, eikä siihen ollut tarvettakaan, sillä sulttaani lahjoitti Kaarlelle avokätisesti rakennusmateriaaleja ja ylellisyystavaroita.

Kaarle sai myös 25 upeaa, kalliisti varusteltua hevosta, ja sulttaani osti jopa joukon vangiksi joutuneita ruotsalaisia naisia vapaaksi Venäjältä, jotta pohjolasta tulleilla vierailla olisi seuralaisia omasta maastaan.

Vähitellen sulttaani kuitenkin ymmärsi, ettei hänen kuninkaallisella vieraallaan ollut mitään kiirettä poistua Benderistä, ja hän alkoi kiristää kukkaronnyörejään.

Kaarle ei siitä hätkähtänyt. Kotona Ruotsissa ollessaan hän oli aina maksanut kaikki henkilökohtaiset menonsa valtion kassasta, ja yhtä huolettomasti hän eli muiden rahoilla Moldovassakin.

Ensin hän käytti loppuun Venäjän-sotaretkelleen mukaan ottamansa varat, ja sitten hän alkoi surutta lainata rahaa turkkilaisilta kauppiailta ja raharikkailta. Kuudessa kuukaudessa hän lähetti Benderistä Ruotsiin velkakirjoja yhteensä 216 288 riikintaalerin edestä. Se vastasi kahdeskymmenesosaa maan vuosittaisista verotuloista.

Arki oli ylenpalttista

Hovielämän ylläpito vaati paljon rahaa. Kuninkaallisessa siirtokunnassa tarvittiin niin paašeja, lakeijoita, partureita, leipureita, kokkeja ja hovimestareita kuin upseereita, torvensoittajia, rumpaleita ja tallirenkejäkin.

Kuninkaalle ja hänen korkea-arvoisille upseereilleen katettiin päivittäin ylellisiä, ottomaanien ruokaperinteestä innoitusta saaneita aterioita. Ruotsalaiset rakastuivatkin lihapulliin ja kaalikääryleisiin siinä määrin, että he jatkoivat niiden syömistä myöhemmin kotonaan, ja niin niistä tuli vähitellen periruotsalaisia ruokalajeja.

Kuninkaalle tarjoiltiin herkkuja hopealautasilta myös hänen makuuhuoneeseensa, missä hän nukkui sinisissä silkkilakanoissa. Toisin kuin sotilaansa, hän ei kuitenkaan koskenut viiniin eikä naisiin.

Alkoholin Kaarle oli jättänyt käyttäydyttyään nuorena juovuspäissään huonosti, ja naisseurassa viehätysvoimaltaan vaatimaton kuningas tunsi olonsa epävarmaksi. Muslimit arvostivat hänen pidättävyyttään näissä asioissa. Ottomaaneja saapui kaikkialta valtakunnasta tapaamaan kuuluisaa soturikuningasta, ja moni matkalainen jopa liittyi hänen armeijaansa.

Ruotsalaissiirtokunta kasvoi vakaasti, ja jonkin ajan kuluttua ruotsalaisnaisten saapumisesta siellä parkaisivat myös ensimmäiset vauvat. Siirtokunta sai kuninkaan mukaan nimen Karlopolis, ”Kaarlen kaupunki”.

KURKISTA KAARLEN SIIRTOKUNTAAN

Kotimaa kärsi ilman kuningastaan

Kaarlen nauttiessa elämästään Moldovassa Ruotsi kärvisteli kriisien keskellä. Katovuosien takia maaseudulla kärsittiin puutteesta, ja ihmisiä hakeutui nälissään Tukholmaan ruuan toivossa. Valtion kassan pohja paistoi, ja tilannetta pahensivat kuninkaan maanpaosta lähettämät velkakirjat.

Ruotsi oli myös poliittisesti pinteessä. Valtiopäivien oli vaikea tehdä mitään päätöksiä, kun kuningas oli kolmentuhannen kilometrin päässä. Periaatteessa kaikesta oli kysyttävä kuninkaalta, mutta harvassa asiassa pystyttiin odottamaan kirjeiden kulkua edestakaisin sotien piinaaman Euroopan poikki.

Ruotsin viholliset hyödynsivät innokkaasti maan heikentynyttä tilannetta – etenkin Kaarlen voitokkaan armeijan murruttua Pultavassa. Tanskalaisjoukot hyökkäsivät Juutinrauman yli Skåneen, mutta sotapäällikkö Magnus Stenbock onnistui maaliskuussa 1710 johtamaan ruotsalaiset voittoon ja ajamaan tanskalaiset takaisin kotiin. Baltiassa puolestaan venäläiset tunkeutuivat samana vuonna Ruotsin alueille ja ottivat hallintaansa Viron ja osia Latviasta.

Kaarlella ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään kiirettä lähteä kotimaansa avuksi.

”Toivon, että Jumalan avulla Ruotsia viime aikoina kiusanneet vaikeudet loppuvat pian kokonaan, kunhan vain ruotsalaiset pysyvät rohkeina. Vaikka tilanne näyttää juuri nyt vaikealta, uskon, että luottamalla Herran armoon ja siunaukseen Ruotsi voi jälleen nousta jaloilleen ensi vuonna ja palauttaa aiempien aikojen suuruutensa”, Kaarle kirjoitti sisarelleen joulukuussa 1710.

Valtiopäivät, joka ei luottanut yhtä vahvasti Jumalan hyvään tahtoon, aneli kuninkaalta lupaa neuvotella rauhasta vihollisten kanssa. Armeijalla oli huutava pula kalustosta, kun valtion rahat eivät riittäneet tykkien valamiseen, laivojen kunnostamiseen ja aseiden ostoon, ja sotilaistakin alkoi olla jo pulaa.

Kaarle kuitenkin vastasi ykskantaan, etteivät minkäänlaiset rauhanneuvottelut tulleet kysymykseenkään.

Uusi sota antoi toivoa

Ilmeisesti yksi syy rauhanneuvottelujen kieltämiseen oli Kaarlen hellittämätön sotainto. Lisäksi hän tiesi, että jos hän suostuisi rauhansopimukseen, hän ei voisi voittaa menetettyjä alueita takaisin – ja hän halusi itsepintaisesti tulla muistetuksi legendaarisena soturikuninkaana. Häpeä Pultavan taistelun tappiosta kiusasi häntä yhä, eikä hän halunnut palata kotiin ennen kuin tilanne olisi korjattu.

Kaarle taivutteli sulttaanin sotaan yhteistä vihollista Venäjää vastaan, ja kesällä 1711 Venäjää lähestyi 100 000 miehen ottomaaniarmeija. Pultavan voitosta rohkaistunut Venäjän keisari Pietari Suuri lähetti vihollista vastaan paljon sitä pienemmän joukon. Se kostautui, ja turkkilaisjoukot kukistivat keisarin armeijan Prutjoella.

Kaarle, jonka jalka oli parantunut, hyppäsi uutisesta ilahtuneena hevosen selkään ja ratsasti reilut sata kilometriä Prutille, missä suurvisiiri neuvotteli sulttaanin edustajana venäläisten kanssa.

Kaarle toivoi voivansa ohjata neuvotteluja Ruotsille positiiviseen suuntaan – ehkä Venäjä voitaisiin vielä jopa pakottaa pois Itämeren ruotsalaisalueilta.

Kaarle joutui kuitenkin pettymään pahan kerran, sillä kun hän astui suurvisiirin telttaan, rauha oli jo solmittu. Hän oli raivoissaan: hänen mielestään Venäjä oli päästetty aivan liian helpolla eikä siltä ollut vaadittu hyvitystä Ruotsille.

”Suurvisiirin huomattiin kalpenevan”, kirjoitti Kaarlen tulkki päiväkirjaansa.

Suurvisiiri totesi kuitenkin kylmän rauhallisesti, että voiton oli ottanut turkkilainen armeija, ei ruotsalainen, joten Kaarlella ei ollut oikeutta esittää mitään vaatimuksia. Rauhansopimuksessa sovittiin silti, että Pietari Suuri antaisi Kaarlen palata rauhassa Venäjän kautta Ruotsiin.

Luksuselämä houkutteli Ruotsia enemmän

Kaarlea ei kuitenkaan kotiinpaluu kiinnostanut. Hän eli makeaa elämää Benderissä, missä hän aloitti aamunsa aina hartaushetkellä. Sitä seurasivat sotilasharjoitukset ja raisut ratsastusretket. Loppupäivä kuluikin sitten eksoottisten ruokien ja kahvittelun merkeissä.

Ylellisessä maanpaossaan Kaarle yritti vielä sinnikkäästi houkutella ottomaanit julistamaan uudestaan Venäjälle sota. Kun Kaarle jälleen kerran pyysi myös suurta lainaa, sulttaani Ahmed ja Benderin pašša saivat lopulta tarpeekseen ruotsalaiskuninkaan poliittisesta kieroilusta, siipeilystä ja kiittämättömyydestä.

Kaarlelle ilmoitettiin selvin sanoin, että hänen oli tullut aika palata kotiin. Kun hän ei sittenkään osoittanut mitään lähtemisen merkkejä, tammikuussa 1713 neljätuhatta turkkilaista ja tataaria piiritti ruotsalaissiirtokunnan ja katkaisi sen kaikki täydennyskuljetukset. Moinen uhkailu ei soturikuningasta pelästyttänyt.

”Ei pitkäaikaisia vieraita voi ajaa pois kuin karjaa. Panemme kampoihin kaikille, jotka haluavat hyökätä kimppuumme”, Kaarle julisti. Hänen sotilaansa alkoivat kiireen vilkkaa kyhätä linnoitteita vetokärryistä ja maalla täytetyistä tynnyreistä.

Ruotsalaiset odottivat hyökkäyksen tapahtuvan pian.

Turkkilaiset hyökkäsivät

Aamupäivällä 1. helmikuuta 1713 Kaarle vietti hartaushetkeään, kun hengellisen rauhan rikkoi yhtäkkiä miesten karjunta. Sulttaanin janitsaarit ryntäsivät kohti ruotsalaisten heiveröisiä asemia.

He saivat helposti tehtyä aukon puolustuslinnoitteisiin, ja suurin osa ruotsalaissotilaista luopui nopeasti aseistaan – ei kuitenkaan Kaarle henkivartiokaartilaisineen. He tarttuivat aseisiinsa ja hyppäsivät ratsujensa selkään.

”Te, joiden sydän on yhä rohkea ja uskollinen, seuratkaa minua! Taistelemme pro aris et focis (”alttarin ja tulisijan” eli talon ja kodin) puolesta!” hän huusi.

Kaarlella oli kuitenkin vain nelisenkymmentä miestä tuhansia vastaan. Turkkilaisten oli käsketty vangita Kaarle elävänä, joten he yrittivät pudottaa hänet hevosen selästä, mutta ruotsalaiset ampuivat vimmatusti.

Kaarlen puolikalju pää nokeentui, kun joku laukaisi pistoolin aivan hänen vieressään.

Ylivoiman edessä Kaarlella ja hänen henkivartiokaartilaisillaan ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä hänen palatsiinsa. Joukko turkkilaissotilaita oli kuitenkin jo siellä ryöstämässä arvoirtaimistoa, joten ruotsalaisten oli ensin kukistettava murtautujat. Pian pohjakerros oli täynnä ruudinsavua, jonka keskellä oli vaikea erottaa omia vihollisista.

Kolme turkkilaista hyökkäsi kohti kuningasta, mutta Kaarlen uskollinen henkivartija Axel Erik Roos ampui heistä kaksi ja Kaarle seivästi kolmannen miekallaan.

”Roos, Tekö minut pelastitte?” Kaarle huikkasi juostessaan kohti makuuhuonettaan, missä hän survaisi säilänsä kerralla peräti kahden miehen läpi ja aina seinään asti.

Tulinuolet pakottivat Kaarlen ulos

Lopulta ruotsalaiset saivat nujerrettua talossa olleet turkkilaiset. Sinitakit telkesivät kaikki ovet ja ikkunat mutta jättivät niihin karbiinejaan varten pieniä ampuma-aukkoja. Roos ihaili kuningastaan, joka kieltäytyi antautumasta vammoistaan huolimatta.

”Tuossa vaiheessa kuninkaan nenästä ja poskesta vuosi verta, korvasta puuttui riekale, luoti oli raapaissut hänen ihoaan, ja hänen vasemman kätensä peukalon ja etusormen välissä oli paha haava hänen tartuttuaan kimppuunsa hyökänneen turkkilaisen miekanterään paljain käsin”, Roos kertoi.

Janitsaareilla oli kuitenkin keinonsa pakottaa ruotsalaiset ulos. Jousiampujat ampuivat tulinuolia talon katolle, ja kun palamaan syttyneet kattorakenteet olivat lopulta romahtamaisillaan, Kaarlen ja hänen miestensä oli pakko lähteä talosta.

He ryntäsivät miekat paljastettuna pääsisäänkäynnin kautta ulos, mutta kiihkoisaan Kaarle kompastui, ja niin janitsaarit saivat vangittua hänet.

Roos ja muut henkivartijat antautuivat nähdessään kuningasta raahattavan pois. Parin päivän kuluttua hänet kuljetettiin Ottomaanien valtakunnan sydämeen Adrianopoliin, missä hän joutui vankilaan. Eräs Kaarlen upseereista valitteli:

”Miten surullinen näky se olikaan, kun tämä hallitsija, jonka olin aiemmin nähnyt saavuttavan suurimmat voittonsa ja herättävän pelkoa lähes koko Euroopassa, nyt joutui turkkilaisten ja vääräuskoisten pilkattavaksi.”

Kaarle naamioitui peruukkiin

Kaarle istui noin vuoden verran turkkilaisessa vankilassa, jossa hän sai pelata sakkia maanmiestensä kanssa, sanella kirjeitä ja vastaanottaa lähettiläitä, joten hän pysyi ajan tasalla Ruotsin tilanteesta. Hän heräsi kuitenkin toimettomuudestaan vasta alkaessaan epäillä, että vaikutusvaltaiset aateliset halusivat syöstä hänet vallasta ja tehdä hänen sisarestaan Ulriika Eleonoorasta valtionhoitajan.

Yhtäkkiä Kaarlelle tulikin kiire kotiin. Turkkilaiset, jotka olivat odottaneet tuota ilmoitusta pitkään, kokosivat hänelle pienen saattueen, ja noin viiden vuoden maanpaon jälkeen Kaarle lähti lopulta kohti Ruotsia. Hän oli kerännyt 1,1 miljoonaa hopeataaleria velkaa, ja koska hän ei pystynyt maksamaan velkojilleen, hän kutsui nämä mukaansa.

Panttilainaajien ja kauppiaiden kulkue herätti kuitenkin niin paljon huomiota, että Kaarle jätti seurueensa vaivihkaa matkalla ja ratsasti vihollisalueiden läpi vain kahden seuralaisen kanssa ruskeassa peruukissa ja salanimellä Peter Frisk.

Kaarle pääsi ehjin nahoin Ruotsiin. Kansa toivoi rauhaa, mutta Kaarle ei halunnut kuulla puhuttavankaan sovittelusta vihollisten kanssa. Sen sijaan, että uusia veroja olisi käytetty Ruotsin jälleenrakentamiseen, ne ohjattiin yhä uusiin sotiin, kunnes vuonna 1718 Kaarle sai sotaretkellä Norjassa luodin ohimoonsa. 21 vuotta hallinnut Ruotsin soturikuningas kuoli 36-vuotiaana siihen paikkaan.

Monet ovat sittemmin pitäneet Kaarle XII:n leväperäistä toimintaa syynä Ruotsin suurvalta-aseman menetykseen. Yksi Kaarlen kärkkäimmistä arvostelijoista oli aikalaishistoriaa 1700-luvulla kirjoittanut Preussin Fredrik Suuri. Hän ei arvostanut kuningasta, joka loikoili ulkomailla juuri silloin, kun isänmaa olisi tarvinnut tätä eniten:

”Tämä merkillinen monarkki osoittautuu ennemmin rohkeaksi kuin päteväksi, ennemmin toimeliaaksi kuin varovaiseksi ja ennemmin mielihalujen kuin todellisen isänmaanrakkauden johdattelemaksi.”