Pattonia uhkasi jopa erottaminen armeijasta, jos hänen esimiehensä saisivat selville, mikä iskujoukon todellinen tehtävä oli. 

© Getty Images

Operaatio ”vävypoika”: Kenraali Pattonin salainen tehtävä

Maineikas yhdysvaltalaiskenraali George S. Patton lähetti 26. maaliskuuta 1945 iskujoukon suorittamaan salaista tehtävää. Virallisesti tehtävä liittyi tuleviin sotatoimiin, mutta todellisuudessa joukon piti pelastaa Pattonin vävy vankileiriltä Saksasta.

torstai 15. elokuuta 2019 teksti Claus Cancel

Kapteeni Abraham Baum katseli huolestuneena mäen laelta alhaalla olevaan kaupunkiin natsi-Saksan sydämessä. Kello oli seitsemän aamulla 27. maaliskuuta 1945, ja tiedossa oli vaikeuksia. 

Baum oli yöllä tunkeutunut miehineen yli 50 kilometriä vihollisen maaperälle. Niistä muutamasta saksalaisesta, joita 57 ajoneuvon ja 314 amerikkalaissotilaan saattue oli matkalla kohdannut, ei ollut ollut kunnon vastusta, mutta täällä Gemündenissä tilanne oli toinen.

Yhdysvaltalaissaattueen päämäärä, sotavankileiri Hammelburgissa, oli enää vain 19 kilometrin päässä, mutta ensin oli ylitettävä Saalejoki. Gemündenin silta oli siihen paras paikka, ja Baum komensi Sherman-panssarivaununsa kaupungin kapeille kaduille.

Panssarivaunut etenivät hitaasti, kunnes yhtäkkiä sotilaat kuulivat panssarinyrkin käheän sihinän, ja sitten räjähti. Saksalaisten pelätty kertasinko sytytti ensimmäisen panssarivaunun palamaan, ja sen miehistö joutui pakenemaan luukuista. 

Kaupungin puolustajat avasivat tulen joka puolelta, ja sitten sillan keskiosa lensi ilmaan ja katosi valtavaan savupilveen. Saksalaiset olivat räjäyttäneet sillan, ja yhdysvaltalaisten tehtävä sai uuden, ikävän käänteen.

Kaukana Gemündenistä kenraali Patton kyseli esikunnaltaan uutisia Baumista ja tämän joukosta. Vain Patton itse tiesi iskujoukon todellisen tehtävän: vapauttaa hänen tyttärensä mies sekä muita yhdysvaltalaisia vankileiriltä Saksasta. Tehtävän onnistuessa Patton olisi sankari, mutta jos se epäonnistuisi, hänet voitaisiin potkia pois armeijasta. 

Jopa pienillä Stuart-panssarivaunuilla oli vaikea liikkua Gemündenin kapeilla kaduilla. Panssariajoneuvot olivat ahdingossa, kun talon seinään oli matkaa alle metri. 

© Granger/Polfoto

Patton tekaisi tehtävälle syyn

Yhdysvaltojen maavoimien 3. armeijaa johtava kenraali George S. Patton oli maaliskuun lopulla 1945 ensimmäistä kertaa tuonut päämajansa Saksan maaperälle. 

Patton tiesi, että hänen vävynsä, yliluutnantti John K. Waters, oli Saksan vankileirillä 70 kilometrin päässä idässä. 

Kenraali oli kuullut huolestuttavia uutisia sotavankien kohtelusta: he kärsivät vilua ja nälkää ja joutuivat usein ankarille marsseille leiriltä toiselle nopeasti etenevien Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen joukkojen tieltä.

Patton oli keksinyt verukkeen, jonka turvin lähettää Baumin joukko vihollislinjojen taakse: operaation avulla houkuteltaisiin saksalaiset siirtämään joukkojaan ja panssareitaan pois pohjoisesta Wiesbadenista, jonne 3. armeija valmistautui hyökkäämään. 

Patton oli kuitenkin paljastanut tehtävän todellisen tavoitteen kirjeessään vaimolleen: ”Toivon, että voin lähettää joukkoja hakemaan Johnin.”

Saksalaiskone havaitsi amerikkalaiset

Saalen silta oli kappaleina, ja Baum veti joukkonsa Gemündenistä ja lähti seurailemaan jokea pohjoiseen. Sillan päähän jätetyssä tuhotussa panssarivaunussa oli kartta, joka paljasti saksalaisille, että Baumin joukko oli matkalla Hammelburgiin. 

Saksalainen Fieseler Storch -lentokone paikallisti saattueen ja tarkkaili sen kulkua, kun se kymmenen kilometriä pohjoisempana löysi ehjän sillan. Nyt saksalaiset tiesivät myös, että Baumin joukko oli melko pieni.

Baumin joukot ampuivat konetta, mutta se pysytteli turvallisen matkan päässä ja lähetti terveiset keikuttamalla siipiään ennen kuin lähti tiehensä. 

Kiertotie oli viivästyttänyt saattuetta kuusi tuntia, ja kun Baum antoi miestensä levätä hetken Hammelburgiin vievän päätien lähellä, saksalaisten panssariajoneuvojen jylinä kuului selvästi. Vihollinen oli heidän perässään.

Edessä väijytys

Lyhyen lepohetken jälkeen Baum antoi lähtökäskyn, ja pian Hammelburgin kaupunki ilmestyi näkyviin. Hieman ennen kaupunkia saattue kääntyi oikeaan vankileirille vievälle tielle. Heidän määränpäänsä oli jo näköetäisyydellä.

Baum ei tiennyt, että Saksan armeijan kapteeni Heinrich Köhl piti silmällä amerikkalaisia. Köhl istui Panserjäger 38 -panssarintorjuntavaunussa, joita hänellä oli komennossaan seitsemän. Hän oli sijoittanut ne strategisesti vastaanottamaan yhdysvaltalaiset, joiden hän tiesi olevan tulossa.

Kapteeni Köhl oli parkkiintunut johtaja, jolla oli usean vuoden kokemus itärintamalta, mutta hänen joukkonsa olivat kokemattomia. 

Panssarintorjuntavaunujen miehistö oli 17-vuotiaita miehenalkuja, joiden koulutus ei riittänyt uudentyyppisten ajoneuvojen käsittelyyn. Vaunut olivat niin uusia, ettei niitä ollut ehditty edes maalata maastoväreillä vaan ne oli tuotu rintamalle suoraan tehtaalta.

Köhliä huoletti myös se, että monissa Baumin Sherman-vaunuissa oli järeät 105 mm:n tykit, joilla pystyisi läpäisemään panssarintorjuntavaunujen 60 mm:n paksuisen etupanssarin.

”Jos luonto kutsuu, unohtakaa se, tai tehkää housuihinne”, oli Köhlin viimeinen määräys ennen kuin alkoi tapahtua. 

Hän kääntyi ampujan puoleen ja antoi hyökkäyskäskyn: ”Kohde amerikkalainen Sherman kello kahdessa.” Nuori hermostunut ampuja totteli ja suuntasi Panzerjägerin 7,5 cm:n kanuunan kohti kohdetta.

Ensimmäinen laukaus pamahti yhdysvaltalaisten ollessa vajaan 300 metrin päässä.

Köhl kirosi, kun hän näki kranaatin putoavan kauas Shermanin eteen. Laukaus sai saattueen heti kiristämään tahtia ja vastaamaan tuleen. Kiivaassa taistelussa kranaatteja lensi halki ilman puolin ja toisin.

Baum määräsi kaksi 105 mm:n tykillä varustettua Sherman-panssarivaunuaan suojaamaan muiden etenemistä. Ensin ne ampuivat paksun suojaavan savuverhon, minkä jälkeen ne alkoivat ampua saksalaisten panssarintorjuntavaunuja. Pian kahdesta vihollisen Panzerjägeristä nousivat liekit, ja sitten yksi kranaatti osui vielä bensiinikanistereilla lastattuun kuorma-autoon.

Yhdysvaltalaisetkin kokivat tappiota. Viisi puolitelavaunua eli telaketjuilla varustettua kuorma-autoa tuhoutui. Yhdessä niistä oli joukon varapolttoaine. Myös kolme jeeppiä ja pari Sherman-tankkia vaurioitui.

Kahden tunnin kuluttua Köhl veti loput panssarintorjuntavaununsa pois taistelusta. Baumin saattue selvisi hyökkäyksestä, vaikkakin heikentyneenä, ja jatkoi kohti vankileiriä.

Pattonin vävy loukkaantui

Hammelburgin leirin vanginvartijat tekivät ankaraa vastarintaa Baumin saattueen jyrätessä sisään portista, mutta kello 18.30 he antautuivat. Viimein Baumilla oli lähettää uutisia niitä kiihkeästi kaipaavalle Pattonille.

”Tehtävä suoritettu. Pyydän ilmatukea.”

Baum ei kertonut Pattonille, että tämän vävy oli haavoittunut vakavasti vankileirillä käydyissä taisteluissa. Waters oli saanut osuman lantioon ja selvinnyt hengissä vain leirillä olleen serbialaisen lääkärin ansiosta. 

Tämä leikkasi Watersin käyttäen niitä tarvikkeita, joita oli saatavilla: tavallista pöytäveistä ja paperiserviettejä. Leikkaus tyrehdytti verenvuodon, mutta Watersia ei voinut vielä siirtää vankileiriltä.

Baum joutui toteamaan, että saattue saisi palata yöllä takaisin Pattonin päämajaan ilman kenraalin vävyä. Pattonin ovelasti suunnittelema pelastusoperaatio oli epäonnistumassa täysin, mistä kenraalilla itsellään ei vielä ollut aavistustakaan.

Yön pimeydessä saksalaiset kiristivät saartorengasta yhdysvaltalaisten ympärillä. Baumin alkuperäisistä joukoista oli jäljellä enää puolet. Sotilaat olivat väsyneitä, ja ajoneuvojen polttoaine alkoi olla lopussa, eikä niillä enää ehkä pääsisi liittoutuneiden linjoille Aschaffenburgiin. 

Baumilla oli myös muita ongelmia: Hän oli odottanut löytävänsä leiriltä noin kolmesataa vankia, mutta heitä olikin yli 1 300. Saattueen ajoneuvoissa ei ollut tilaa kaikille, ja Baumin täytyi ilmoittaa vangeille, että osan heistä oli jäätävä leirille tai heidän olisi itse yritettävä päästä yhdysvaltalaisten linjojen taakse.  

Pattonin määräämässä vapautusoperaatiossa Hammelburgissa menetettiin 314 yhdysvaltalaissotilasta. 

© Bridgeman

Suoraan saksalaisten syliin

Baum ei aikonut palata samaa tietä kuin saattue oli tullut, jottei se törmäisi jälleen Köhlin panssarintorjuntavaunuihin. Siksi hän lähti kohti länttä. Baum ei tiennyt, että reitti veisi hänet suoraan saksalaisten harjoitusalueelle, jonka nämä tunsivat kuin omat taskunsa.

Alueella oli paljon tarkkailupisteitä, joista saksalaiset pitivät silmällä amerikkalaisten jokaista liikettä. 

He olivat myös pystyttäneet tiesulkuja kaikille alueelta johtaville teille. Nyt he vain odottelivat yhdysvaltalaisten saapumista. Pahaa aavistamaton Baum oli menossa joukkoineen suoraan ansaan.

Baum lähetti ensin matkaan loput Shermanit etsimään turvallista pakoreittiä. Vihollinen yllätti ne ensin Höllrichissä ja sitten Hessdorfissa, jossa Saksan panssarintorjuntaraketit tuhosivat kaksi Sherman-panssarivaunua.

Baum käsitti, miten toivoton tilanne oli, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Hänen oli yritettävä päästä läpi saksalaisten linjoista, mutta se olisi mahdotonta satojen sotavankien kanssa. 

Kapteeni kokosi loput joukkonsa harjanteelle harjoitusalueen lähelle, ja sieltä suurin osa sotavangeista aloitti vastahakoisen matkan takaisin kohti muutaman kilometrin päässä olevaa Hammelburgin leiriä.

Uupumus alkoi saada voiton

Maaliskuun 28. päivänä kello kolme yöllä Baum teki tilannekatsauksen. Hän oli menettänyt suurimman osan joukoistaan; jäljellä oli enää kolme tavallista Sherman-panssarivaunua, neljä kevyttä Stuart-tankkia ja kolme Sherman-panssarivaunua, joissa oli 105 mm:n tykit. 

Noin 110 sotilasta oli vielä taistelukykyisiä, mutta hekin olivat niin uuvuksissa, että he torkahtelivat aina, kun saattue pysähtyi.

Polttoaine riittäisi Pattonin joukkojen luo vain, jos 3. armeija oli edennyt merkittävästi niiden kahden vuorokauden aikana, kun Baum oli ollut miehineen suorittamassa tehtävää. Kun päivä jälleen valkeni, Baum päätti yrittää vielä kerran murtautua saksalaisten saarrosta ajamalla kohti etelää.

Saattue lähti liikkeelle, mutta saman tien saksalaiset hyökkäsivät. Idästä tulivat Köhlin viisi panssarintorjuntavaunua sekä 60 miehen vahvuiset pioneerijoukot. 

Lännestä hyökkäsi 70 saksalaissotilasta aseinaan panssarinyrkit, ja pohjoisesta yhdysvaltalaisia uhkasi 80 tarkka-ampujan joukko.

Yllätys oli täydellinen, ja saksalaiset toimivat järjestelmällisesti ja tehokkaasti. Muutamassa minuutissa he ampuivat saattueen ajoneuvot toimintakyvyttömiksi. Amerikkalaissotilaat pakenivat paniikissa kuorma-autoista, ja heidän panssarivaununsa tulittivat kuumeisesti joka suuntaan, mutta turhaan.

Yhdysvaltalaiset oli saatu pirulliseen ansaan, heidät oli piiritetty eivätkä he pystyneet puolustautumaan. Baum tiesi, että taistelu oli hävitty. ”Jokainen yrittäköön pelastautua parhaan kykynsä mukaan. Hajaantukaa neljän ryhmiin ja paetkaa”, hän komensi joukkojaan.

Tunnuslaatta lensi metsään

Yhdysvaltalaiset yrittivät paeta saksalaisten piirityksestä läheiseen metsään pienissä ryhmissä, mutta kun taistelut kello 8.40 hiljenivät, Baumin koko iskujoukko oli jäänyt vangiksi tai tapettu lukuun ottamatta muutamia yhdysvaltalaissotilaita, jotka piileskelivät metsässä. Tehtävä oli epäonnistunut, kaikki ajoneuvot oli menetetty ja 32 miestä oli saanut surmansa.

Baum itse pakeni metsään, missä hänen ja parin muun sotilaan onnistui pysytellä piilossa lähes koko päivän. Illansuussa aluetta haravoinut saksalaispartio kuitenkin löysi heidät.

Saksalaiskersantti veti esiin pistoolinsa nähdessään amerikkalaiset. Sitten hän suuntasi aseensa kohti Baumia ja veti liipaisimesta. Luoti osui Baumia nivusiin ja haavoitti tämän kiveksiä ja sisäreittä.

”Senkin paskiainen. Ammuit melkein pallini irti!” Baum huusi kersantille, joka yllättävää kyllä osasi englantia. Hän oli syntynyt Yhdysvalloissa, mutta kiihkeänä natsina hän oli muuttanut Saksaan ja liittynyt Hitlerin joukkoihin. Häntä tilanne huvitti suuresti, ja hän kiemurteli naurusta. Baum sotilaineen ei voinut muuta kuin antautua.

Kersantin huomaamatta Baum viskasi tunnuslaattansa metsään, sillä siinä ollut Daavidin tähti voisi saattaa kapteenin hengenvaaraan. 

Tehtävä ”vävypoika” oli tullut katkeraan päätökseensä, ja kuin kohtalon oikusta Baum lähetettiin Hammelburgin vankileiriin, jonka vankeja hän oli muutama tunti aiemmin ollut vapauttamassa. 

John Waters tervehtii vankileiriltä päästyään appeaan, kenraali Pattonia.

© Getty Images

Lue lisää

Charles Whiting: 48 Hours to Hammelburg (Patton's Secret Mission), iBooks, reissue edition 2011.  George S. Patton: War as I knew it Houghton Mifflin, 1995.  Winston G Ramsey: After the battle number 91 – the Hammelburg raid, After the battle magazine 1995. 

Ehkä sinua kiinnostaa...