Art Gallery of New South Wales

Waterloon taistelu: Euroopan kohtalo ratkesi yhtenä iltapäivänä

Napoleon marssi sotaan pelastaakseen kruununsa. Kaikki meni ensin suunnitelmien mukaan, kun keisarin armeija hyökkäsi brittien kimppuun Waterloossa. Sitten näyttämölle asteli vanha vihollinen.

Kesäkuun 18. päivä 1815 teki Brysselistä 15 kilometriä etelään sijaitsevasta kylästä kuuluisan.

Tuona päivänä Napoleonin johtama Ranskan armeija otti yhteen brittien, preussilaisten ja muiden saksalaisten muodostaman koalition joukkojen kanssa taistelussa, joka on sittemmin tunnettu Waterloon taisteluna.

Täältä voit lukea upseerin kuvauksen Waterloon taistelusta karttojen, silminnäkijäkertomusten ja upeiden kuvien kera.

Waterloon taistelukenttä

Kapteeni John Kincaid tarkasteli tulevaa sotatannerta. Monet muut Waterloon taisteluun osallistuneet eivät koskaan nähneet juuri muuta kuin aivan nenänsä edessä olevan maakaistaleen, mutta Kincaidilla oli hyvä näkyvyys koko alueelle.

Kincaid kuului vihreäasuisiin tarkka-ampujiin, jotka olivat Wellingtonin herttuan taistelulinjan etupuolella olevan kaivannon suojissa.

Liittouman armeijan muut joukot, jotka tulivat Britanniasta, Alankomaista ja monista saksalaisvaltioista, odottivat parisataa metriä kauempana loivan rinteen takana. Tarkka-ampujat olivatkin ensimmäisiä, jotka kärsivät miestappioita Waterloon taistelussa Belgiassa.

Kincaid näki ranskalaisten järjestäytyneen taisteluvalmiuteen, ja pian ranskalaisten voimakas tykistö alkoikin moukaroida maata lähellä Kincaidin ja muiden tarkka-ampujien suojapaikkaa.

”Tykinkuula tuli Herra ties mistä ja vei mennessään erään upseerin pään”, Kincaid kirjoitti muistelmissaan.

Oli 18. kesäkuuta 1815 ja kello oli noin puoli kaksitoista aamupäivällä. Taistelu Euroopan tulevaisuudesta oli alkanut.

Uuvuttavien marssien ja kiihkeiden taisteluiden jälkeen nyt ratkaistaisiin, olisiko keisari Napoleonin aika lopullisesti ohi vai palaisiko hän vielä vavisuttamaan koko Eurooppaa.

Waterloon peltoja nykyään.

Waterloon taistelukentät näyttävät nykyään tällaisilta.

© Shutterstock

Waterloon taistelun esinäytös

Kolme päivää aiemmin, 15. kesäkuuta 1815, Napoleon oli miehineen ylittänyt Ranskan ja Belgian välisen rajan. Koko muu Eurooppa oli liittoutunut häntä vastaan, ja voidakseen onnistua hänen oli pakko iskeä ensin.

Belgiassa häntä olivat vastassa Gerhard Blücherin preussilaiset sekä brittiläisen Arthur Wellesleyn eli Wellingtonin herttuan johtama armeija, jossa oli sotilaita viidestä valtiosta.

Yhteensä liittoumalla oli noin 230 000 miestä ja Napoleonilla 130 000. Hän uskoi kuitenkin mahdollisuuksiinsa, jos hän voisi kohdata armeijat yksi kerrallaan. Sillä strategialla hän oli aiemminkin onnistunut.

Napoleon olikin saanut harhautettua Wellingtonin toisaalle ja ajanut Blücherin preussilaiset pakosalle Lignyn taistelussa 16. kesäkuuta.

Sitten hän oli lähtenyt Wellingtonin perään ja seurannut tätä vesisateessa koko seuraavan päivän.

”Minulle on annettu vastenmielinen armeija, heikko ja huonosti varusteltu, sekä kokematon esikunta.” Wellingtonin herttua kirjeessä Belgiasta, 1815

Aamulla 18. kesäkuuta ranskalaiset tiedustelijat kertoivat, että Wellingtonin joukot olivat järjestäytymässä taisteluun pienen Waterloon kaupungin eteläpuolella.

Napoleon näki tilaisuutensa Wellingtonin armeijan lyömiseen tulleen.

Tiedusteluraportin mukaan Blücher ja suurin osa tämän armeijaa olivat yhä pakomatkalla itään kohti Saksaa. Heitä seurasi ranskalaismarsalkka Emmanuel de Grouchy joukkoineen.

Napoleonin kenraaleja

Napoleon lähti sotaan heikolla armeijalla

Monet Napoleonin vanhoista ken­raaleista olivat kääntäneet hänelle selkänsä, ja jäljelle jääneistä parhaat hän oli sijoittanut suojelemaan Ranskan uhattuina olevia rajoja.

Niinpä Napoleonilla oli käytettävissään varsin heikot joukot, kun hän marssi taisteluun kesäkuussa 1815.

Muotokuva Emmanuel de Grouchysta
© RMN Grand Palais

Emmanuel de Grouchy – Armeijan hitain ratsastaja

Kun vihollinen olisi jo lähes lyöty, ratsuväki tulisi ja
tuhoaisi loput. Napoleon piti kokenutta Emmanuel de Grouchya sopivana tehtävään. Tämä osoittautui kuitenkin kykenemättömäksi itsenäisiin päätöksiin.

Muotokuva Jean-de-Dieu Soultista
© Bridgeman

Jean-de-Dieu Soult – Tohelo esikuntapäällikkö

Napoleonia vuosikausia palvellut esikuntapäällikkö oli poissa, joten tehtävään nimitettiin marsalkka Jean-de-Dieu Soult. Hän oli hyvä strategi, mutta esikuntapäällikkönä hän teki virheitä virheen perään.

Muotokuva Michel Neystä
© F. Gerard

Michel Ney – Riitaisa marsalkka

Napoleon kutsui armeijan yhä osaa johtanutta marsalkka Michel Neytä ”urheimmista
urheimmaksi”, ja tämä onnistuikin usein hyökkäämään miehineen voittoon kiperis­säkin tilanteissa. Hän oli kuitenkin riitaisa ja uhmasi vihoissaan Soultin käskyjä, ja puolen armeijan johtaminen oli hänelle liian suuri haaste.

Niinpä Napoleon päätti odottaa kaikessa rauhassa vielä hetken, jotta maa ehtisi kuivahtaa eikä hänen raskas tykistönsä uppoaisi liejuun.

Vasta puoliltapäivin Napoleon käski lopulta viedä tykit asemiin, ja pian ne saivatkin pamauttaa taistelulle jylisevät alkutahdit.

Napoleonin sata päivää ennen Waterloota

Napoleon palaa takaisin Elbalta.

Tuhatmäärin sotilaita liittyi Napoleonin joukkoihin tämän palatessa Pariisiin.

© Bridgeman

Napoleonin paluu valtaan

Karkotetulla Napoleonilla oli vain kourallinen miehiä, ja vastassa oli maailman vahvin sotilasmahti. Hän kuitenkin palasi Ranskaan varmana kansansuosiostaan.

1. maaliskuuta

Napoleon nousi maihin 600 miehen kanssa Etelä-Ranskassa. Hän oli lähtenyt karkotuspaikastaan Elban saarelta ja suuntasi kohti Pariisia ottaakseen vallan.

5. maaliskuuta

Uutinen maihinnoususta ylsi Ludvig XVIII:n korviin.

7. maaliskuuta

  1. rykmentti sulki tien lähellä Grenoblea. ”5. rykmentin sotilaat, te tunnette minut”, Napoleon sanoi. ”Jos joku teistä haluaa ampua keisarinsa, tehköön sen nyt”. Kaikki liittyivät Napoleonin joukkoihin.

11. maaliskuuta

Napoleon marssi Lyonin, Ranskan toiseksi suurimman kaupungin, halki paraatissa, julisti itsevarmasti kuningasvallan olevan ohi ja vaati Ludvig XVIII:n hovia lähtemään Ranskasta.

18. maaliskuuta

Marsalkka Ney, aiemmin Napoleonin uskottu kenraali, johti 6 000:ta kuninkaan sotilasta ja oli luvannut viedä
Napoleonin Pariisiin häkkiin vangittuna. Kun he päätyivät kasvokkain, Ney kuitenkin nöyrtyi entisen keisarinsa edessä ja pyysi sanojaan ja tekojaan anteeksi.

19. maaliskuuta

Ludvig XVIII pakeni Pariisista kohti Belgiaa. Hänen seurueensa ja hovinsa jättivät jälkeensä runsaasti univormuja, pöytähopeita ja kuninkaallisia vaatteita.

20. maaliskuuta

Napoleon saapui Pariisiin ja ratsasti riemusaatossa Tuileries’n palatsiin, missä hän julistautui jälleen keisariksi ja tarjosi Euroopalle rauhaa.

27. maaliskuuta

Euroopan suurvallat sopivat liitosta ja vannoivat kaatavansa Napoleonin. Kaikki Euroopan valtiot lupasivat antaa panoksensa taisteluun.

Tykistö aloitti Waterloon taistelun

Napoleon oli saanut tykistökoulutuksen, ja usein hän aloitti taistelut tykistökeskityksellä, jonka tehtävä oli moukaroida aukko vihollisen linjaan.

”Sotaa käydään tykistöllä”, hän tapasi sanoa.

Sen jälkeen jalka- ja ratsuväen oli helppo hyökätä ja viedä taistelu nopeasti voitokkaaseen päätökseen.

Tällä kertaa 80 tykkiä suunnattiin kohti Wellingtonin armeijan itäistä siipeä. Tykeistä 48 oli valtavia pronssihirviöitä, jotka tunnettiin armeijassa lempinimellä ”keisarin nuoret tyttäret”.

Tykkejä Waterloossa. Copyright:

Napoleonin sotien tykkejä Waterloon pelloilla.

© Shutterstock

Ne ampuivat massiivisia 12 naulan rautakuulia, kun muiden tykkien kuulat painoivat 6–9 naulaa. Napoleonin tykistön valmistautumista seuranneet kapteeni Kincaid ja muut Wellingtonin miehet olivat syystäkin hermostuneita. Maa tärisi, kun pommitus alkoi.

Tykinkuulat viuhuivat pellon yli kohti Wellingtonin joukkoja, ja kranaatit jättivät ilmaan jälkeensä valkoisen savu­vanan kiitäessään kohti 700 metrin päässä olevaa vihollista. Eräs brittiläinen kersantti kertoi taistelun jälkeen:

”Vihollisen kranaatti leikkasi ylikersanttimme kahtia, jatkoi matkaansa, repi erään krenatöörin pään ja räjähti lopulta metrin päässä minusta lennättäen minut pari metriä ilmaan.”

Kersantti pääsi jaloilleen poski palaneena ja univormu riekaleina ja ehti koota itsensä riittävästi estääkseen nuorta värvättyä pakenemasta suin päin paikalta.

Ranskalaiset ampuivat puolen tunnin aikana 2 700 tykinkuulaa ja 900 kranaattia brittejä kohti.

Napoleon seurasi ankaraa pommitusta tarkkailupaikaltaan La Belle Alliance -nimisen krouvin läheltä, ja sieltä Wellingtonin asemat näyttivät olevan hätää kärsimässä.

Wellingtonin tilanne ei kuitenkaan ollut niin huono kuin miltä ehkä näytti.

Muut strategit sijoittivat yleensä joukkonsa puolustusasemiin mahdollisimman korkeaan maastokohtaan, mutta Wellington sijoitti aina miehensä hieman taaemmas ja alemmas rinteen taakse, missä nämä olivat suojassa vihollisen tykistön pahimmalta tulitukselta.

Waterloossa Wellingtonia auttoi vielä kostea ilma, sillä tavallisesti tykinkuulat pudottuaan kimpoilivat tai vierivät kovaa vauhtia, mutta nyt ne upposivat märkään multaan ennen kuin ne ehtivät tehdä tuhojaan tiiviissä muodostelmissa.

Myös kranaatit painuivat puoliksi maahan ennen räjähtämistään, mikä heikensi niiden tuhovoimaa. Niinpä ankara tulitus ei tehnytkään niin pahaa jälkeä kuin Napoleon luuli.

Preussilaiset saapuvat englantilaisten avuksi

Wellingtonin herttua Waterloon taistelussa

Alankomaalaisen Jan Willem Pienemanin maalaus vuodelta 1824: Waterloon taistelu. Kuvassa on Wellingtonin herttua sillä hetkellä, kun hän saa tiedon, että preussilaisjoukot ovat pian tulossa hänen avukseen.

© Creative Commons / Rijksmuseum

Jos Napoleon olisi nähnyt itsensä Wellingtonin, hän olisi huomannut tämän tähyilevän toistuvasti kohti itää. Tämä tiesi preussilaisten olevan tulossa.

Vanhan kunnon Blücherin armeija ei ollutkaan tuhoutunut, kuten Napoleon luuli.

Pari päivää aiemmin kokemansa tappion jälkeen Blücher oli kääntänyt joukkonsa kohti pohjoista liittyäkseen pian taas Wellingtonin joukkoihin, kunhan hänen armeijansa olisi toipunut riittävästi.

”Aamulla meillä oli 90 prosentin mahdollisuus voittaa. Nyt meillä on yhä 60 prosentin mahdollisuus.”

Aina varovainen Wellington oli uskaltautunut ryhtyä taisteluun Waterloossa vain koska Blücher oli luvannut tulla hänen avukseen. Preussilaiset olivat Wavressa vain 16 kilometrin päässä ja ehtisivät päivän aikana paikalle.

Napoleon tiesi hyvin preussilaisten olevan lähistöllä, sillä hän oli kuullut asiasta marsalkka Grouchylta.

Hän kuitenkin suhtautui asiaan rauhallisesti, koska vangeiksi jääneiden sotilaiden mukaan Blücherin armeija oli erittäin heikossa kunnossa Lignyn taistelun jälkeen ja useat kolonnat olivat kuulemma palaamassa Saksaan.

Wavressa olevat preussilaiset eivät siis voisi millään muodostaa taistelukelpoista yksikköä.

Napoleon päätti, että Grouchy saisi kuitenkin varmistaa tilanteen.

Niinpä Napoleonin esikuntapäällikkö, marsalkka Jean-de-Dieu Soult välitti käskyn Grouchylle:

”Hänen majesteettinsa toivoo, että viette joukkonne kohti Wavrea ja lähemmäs meitä.”

Yhden maissa, kun Ranskan tykit olivat moukaroineet vihollista yli tunnin ajan, Napoleon ymmärsi, että olisi ollut parempi kutsua Grouchyn 33 000 miestä suoraan luokseen.

Rautaristi preussilaisen sotaväen lakissa

Preussilaisten kodinturvajoukkojen lakin rististä tuli arvostettu kunniamerkki.

© Bridgeman

Saksalaiset ratkaisivat taistelun

Silloin hän näet näki kaukoputkellaan, että preussilaiset lähestyivät idästä.

Hän voisi yhä keskeyttää taistelun, mutta silloin hänen vihollisensa ehtisivät yhdistää kaksi armeijaansa, ja sitä hän oli halunnut koko ajan välttää.

Toinen vaihtoehto oli lyödä Wellington ennen kuin Blücher joukkoineen ehtisi perille. Napoleon oli aina luottanut onneen ja osaamiseensa, ja niin nytkin.

Hän arveli, että preussilaisilta kestäisi vielä pitkään saapua, ja hänen jalkaväkensä oli valmis hyökkäykseen. Niinpä hän ilmoitti Soultille: ”Aamulla meillä oli 90 prosentin mahdollisuus voittaa. Nyt meillä on yhä 60 prosentin mahdollisuus.”

Waterloon taistelun suunnitelma karkaa käsistä

Puoli tuntia sen jälkeen kun Napoleon oli havainnut preussilaiset horisontissa, 18 000 ranskalaissotilasta lähti liikkeelle. Neljä divisioonaa alkoi marssia kohti Wellingtonin linjan sitä osaa, jota tykistö oli kurittanut.

Päättävästi sinisissä univormuissa marssiva ihmismassa eteni rumpujen päristessä kuin ukkospilvi.

Brittikapteeni Kincaid muisteli:

”Me näimme Bonaparten asettuvan tien varteen aivan meidän eteemme. Ohittaessaan hänet jokainen rykmentti kajautti: ’Eläköön keisari!’”

Marssi lähtöasemista vihollisen kimppuun laakson toiselle laidalle kesti 15 minuuttia, ja koko sen ajan Wellingtonin tykit sylkivät tykinkuulia, kranaatteja ja kartessiammuksia, joiden sisältämät pienet rautakuulat lensivät ammuttaessa laajalle kuin haulikon haulit.

Eräs ranskalaispataljoona oli ottanut tuskin sataa askelta, kun sen johtaja haavoittui kuolettavasti. Hetkeä myöhemmin kaatui erään komppanian päällikkö ja seuraavaksi lipunkantaja. Vähän väliä kajahti käsky tiivistää rivit, kun muodostelmaan syntyneitä aukkoja piti paikata.

Tulituksesta huolimatta ranskalaiset jatkoivat eteenpäin, ja Kincaidin ja muiden tarkka-ampujien oli paettava suojaisasta hiekkakuopastaan Wellingtonin linjan etupuolelta.

He liittyivät brittien jalkaväen joukkoon ja valmistautuivat kohtaamaan hyökkääjät.

”Kun heidän kolonnansa ilmaantuivat näkyviin rinteen takaa, meidän ensimmäinen rivimme täräytti yhteislaukauksen, joka sai Ranskan rivit horjumaan”, muisteli Kincaid.

”Heidän rohkeat upseerinsa kuitenkin kannustivat heitä sapeleitaan heilutellen, ja niin he jatkoivat etenemistä.”

Ranskalaisten kolonnat levittäytyivät linjaan, ja sitten musketit alkoivat laulaa.

Neljä yleistä taistelumuodostelmaa

Taistelumuodostelma, ampumaketju
© Claus Lunau

Ampumaketju heikensi vihollista

Yksi pataljoona koostui 500–1 000 miehestä.

  • Vahvuus: Ampujat levittäytyivät ketjuksi ja tulittivat tiukassa muodostelmassa olevaa vihollista.
  • Heikkous: Hajanaiset ampujat olivat heikoilla ratsuväen hyökätessä. Silloin ampujien oli suojauduttava muodostelmaan.
Taistelumuodostelma, kolonna
© Claus Lunau

Kolonnat liikkuivat ketterästi

Pataljoonan komppaniat muodostivat rivistöjä.

  • Vahvuus: Pataljoona pystyi liikkumaan joustavasti, kun komppaniat järjestettiin rivistöihin toistensa perään linjassa.
  • Heikkous: Vain etumaiset kolonnat voivat ampua, joten taistelussa pataljoona oli heikoilla linjamuodostelmaista pataljoonaa vastaan.
Taistelumuodostelma, karré
© Claus Lunau

Neliömuodostelma suojasi ratsuväeltä

Komppaniat muodostivat tiiviin neliön.

  • Vahvuus: Kun pataljoona järjestäytyi neliömuodostelmaan, ratsuväki ei päässyt iskemään sivustoihin tai selustaan.
  • Heikkous: Vihollisen tykit saattoivat tehdä todella pahaa jälkeä neliössä tiiviisti olevien miesten joukossa.
Taistelumuodostelma, linja
© Claus Lunau

Linja oli paras tulitaistelussa

Pataljoonan kaikki komppaniat olivat yhdessä linjassa.

  • Vahvuus: Kun komppaniat järjestäytyivät 2–3 miehen syvyiseen linjaan, kaikki sotilaat saattoivat ampua vihollista yhtä aikaa.
  • Heikkous: Pataljoonan oli lähes mahdotonta edetä tai kääntyä kohtaamaan sivusta tuleva hyökkäys.

Napoleonin kaukoputki

Napoleon seurasi tapahtumia kaukoputken avulla.

”Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä”, kertoi ranskalainen esikuntaupseeri.

”Kaikki sujui hyvin, eikä ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi tuolla hetkellä uskonut jo voittaneensa taistelun.”

Myös jalkaväki Ranskan etulinjassa oli luottavaista, ja jotkut huusivat jo voitonriemuissaan: ”Victoire!”

Iloitseminen oli kuitenkin ennen­aikaista.

”Varokaa, ratsuväki hyökkää!” ehti yksi ranskalais­sotilas huudahtaa, kun puna-asuiset brittiläiset rakuunat ilmestyivät yhtäkkiä näkyviin.

Merkin­antotorvien raikuessa 2 600 ratsumiestä iski ranskalaisten kimppuun.

”Seurasi todellinen teurastus”, kuvaili ranskalainen korpraali.

Jalkaväki pystyi puolustautumaan ratsuväkeä vastaan vain järjestäytymällä nopeasti muodostelmaan, jossa miehet asettuivat rinta rinnan neliöksi pistimet tanassa, mutta oli jo liian myöhäistä.

Ranskalaisten ei auttanut muu kuin paeta, ja pian he juoksivat rinnettä hyökyaaltona Wellingtonin sotilaat kannoillaan.

Suuri hyökkäys oli ohi. Napoleonin ainoa lohtu oli se, että brittirakuunat etenivät varomattomuuttaan liian pitkälle ja päätyivät suoraan ranskalaisten ratsuväki­reservien syliin.

Taistelu Hougoumontin kartanosta

Robert Gibbin maalaus Closing the Gates at Hougoumont during the Battle of Waterloo

Ranskalaiset yrittivät sisään pohjoisen puolen portista.

© National Museums of Scotland

Harhautusliike epäonnistui

Napoleonin veli Jérôme yritti vallata Hougoumontin kartanon taistelualueen reunassa. Veriseksi painajaiseksi muuttunut taistelu sitoi runsaasti miehiä.

Brittejä piti houkutella pois Wellingtonin linjan keskustasta, joten Napoleonin veljen Jérômen johtamat ranskalaisjoukot iskivät rintamalinjojen välissä alueen läntisessä sivustassa sijaitsevaan Hougoumontin kartanoon.

Kartanoa hallussaan pitäneet britit ja saksalaiset kuitenkin kestivät Jérômen tois­tuvat hyökkäykset, ja Hougoumontin taistelut sitoivat lopulta lähes 9 000 ranskalaista, vaikka heitä vastassa oli vain
3 500 Wellingtonin sotilasta.

Tappiot olivat raskaita, eivätkä rans­kalaiset onnistuneet valloittamaan kartanoa.

Peräpukamia ja horjuva terveys

Napoleonin suunnitelma oli epäonnistunut, ja seuraavaksi oli vain toimittava tilanteen mukaan.

Aloitetta ei kuitenkaan tehnyt Napoleon, joka vietti suurimman osan päivää ranskalaisten taistelulinjan takana kumartuneena karttansa ylle heinänkortta pureskellen ja kuunnellen tietoja taistelun kulusta.

Väsymys ja horjuva terveys olivat heikentäneet häntä, ja kivuliaat peräpukamat estivät häntä nousemasta hevosen selkään ja johtamasta joukkojaan taisteluun.

Hän antoi joukkonsa marsalkka Michel Neyn johtoon.

Ney oli sotinut yli 20 vuoden ajan, ja häntä sanottiin Napoleonin armeijan ”urhoollisista urhoollisimmaksi”.

Hän ei ollut mikään suuri taktikko, mutta hän oli omiaan suorissa hyökkäyksissä, joilla murrettiin vihollisen linjat ja voitettiin taistelut.

Ranskan tykistö oli taas aloittanut jyrinänsä, ja jatkuvat miestappiot pakottivat Wellingtonin siirtelemään joukkojaan.

Marsalkka Neyn ratsuväen hyökkäys.

Marsalkka Ney johtaa ranskalaisten ratsuväkihyökkäystä. Osa suuresta panoraamamaalauksesta, joka koostuu 14 suuresta Waterloon taistelua kuvaavasta osasta. Maalaukset ovat Louis Dumoulinin tekemiä, ja ne on esillä pyöreässä rakennuksessa (rotunda), joka on nykyään yksi Waterloon suosituimmista nähtävyyksistä.

© Wikimedia Commons / Dennis Jarvis

Marsalkka Neyn ratsuväki hyökkää

Tilannetta etulinjan lähellä tarkkaileva Ney havaitsi vihollisjoukoissa liikettä. Hän oli laaksossa linjojen välissä, missä näkyvyys oli rajallinen, ja hän tulkitsi ehkä liikkeen vetäytymiseksi.

Silloin Ney päätti hyökätä. Ranskalaisten jalkaväki oli kuitenkin joko jo taistelemassa, toipumassa aiemmin päivällä koetusta tappiosta tai asemissa odottamassa tulossa olevia preussilaisia.

Ratkaisevan iskun viholliselle saikin antaa armeijan suuri ratsuväkireservi.

Ney otti johtoonsa 5 000 kyrassieeria, joita pidettiin Euroopan parhaina ratsusotilaina.

Rivi riviltä kiiltävin kypärin ja rintapanssarein varustautuneet ratsumiehet lähtivät liikkeelle.

”Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan tunteitamme, kun näimme meitä kohti tulevat raskaasti aseistetut hahmot”, kirjoitti eräs nuori brittiupseeri taistelun jälkeen.

Maa tärisi tuhansien kavioiden alla hevosten ravatessa ylös rinnettä.

Joukot etenivät rauhallisesti, jotta muodostelmat pysyivät kasassa eivätkä hevoset väsyneet liikaa ennen ratkaisevaa hetkeä.

Kun Ney pääsi kukkulan huipulle, hän näki liittouman miehet neliöissään. Pistimet sojottivat muodostelmista joka suuntaan suojaten jalkaväkeä ratsukoilta.

Ney päätti kuitenkin jatkaa etenemistä.

”En ollut koskaan kuullut taistelusta, jossa kaikki kuolivat, mutta tästä näytti muodostuvan poikkeus.” Kapteeni John Kincaid, Waterloo, 18. kesäkuuta 1815

Kun Ney oli 150 metrin päässä vihollisesta, torvensoittajat kajauttivat merkin ja ratsut kiihdyttivät laukkaan.

Musketinkuulat vinkuivat ilmassa ja kilahtelivat ranskalaisten kypäriin ja rintapanssareihin.

”Se kuulosti siltä kuin voimakas raekuuro olisi iskenyt ikkunoihin”, kuvaili eräs paikalla ollut.

Miehiä ja hevosia rojahti maahan, mutta hyökkäys jatkui. Puolustajat tärisivät pelosta mutta eivät antaneet neliömuodostelmiensa hajota.

Ranskalaiset eivät löytäneet niistä yhtään aukkoja, ja turhautuneina heidän oli tyydyttävä ampumaan tiiviitä muodostelmia pistooleillaan. Sitten brittien ratsuväki ajoi kyrassieerit takaisin.

Taistelu ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Ranskan tykistö ryhtyi jälleen toimeen, ja brittien tiiviit neliömuodostelmat olivat sille oiva kohde.

Tykkien jylistessä Ney kutsui paikalle lisää ratsuväen yksikköjä ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. Pian taistoon laukkasi taas tuhansia ratsumiehiä.

Neyn ratsuväen ja Wellingtonin jalkaväen yhteenotto kehittyi veriseksi, vellovaksi massaksi. Joidenkin lähteiden mukaan sitkeä marsalkka hyökkäsi ainakin 12 kertaa, mutta lopulta uupumus vei voiton kaikista.

Vihollispuolten sotilaita seisoi tai istui ratsujensa selässä vain muutaman metrin päässä toisistaan, mutta kaikki olivat liian väsyneitä kohottaakseen enää aseitaan.

Ilman jalkaväkeä Ney ei saanut murrettua vihollisen neliöitä, ja tuntikausia jatkuneiden taistelujen jälkeen hänen oli lopulta annettava periksi.

Ratsuväki yrittää läpimurtoa

Ranskalaisen Henri Philippoteaux’n maalaukseen on ikuistettu hetki, jolloin Napoleonin kyrassieerit hyökkäsivät kohti Wellingtonin jalkaväkeä. Molemmille puolille kalliiksi käyneeseen hyökkäykseen osallistui 10 000 ihmistä.

Henri Philippoteaux’n maalaus
© AKG Images

Ei haavoittuvia sivustoja

Skottilainen jalkaväki oli neliömuodostelmassa ja yritti puolustautua Ranskan ratsuväkeä vastaan ammuksillaan ja pistimillään. Jos vihollinen murtautuisi läpi keskeltä, skotit olisivat mennyttä.

Henri Philippoteaux’n maalaus
© AKG Images

Brittien tykkimiehet turvassa

Viimeisten laukausten jälkeen brittien tykkimiehet olivat hakeutuneet turvaan neliön keskelle, missä he odottivat toivoen voivansa pian palata tykkiensä luo.

Henri Philippoteaux’n maalaus
© AKG Images

Ylämaan sotilaat kilteissään

Skotlannin ylämaalaiset olivat pukeutuneet rykmenttinsä tunnusomaiseen univormuun. Siihen kuului kiltti, jonka kankaaseen oli kudottu rykmentin tunnus­kuvio, sekä höyhenin koristeltu päähine.

Henri Philippoteaux’n maalaus
© AKG Images

Merkinantaja kirkkaissa väreissä

Ranskan ratsuväkiupseerien käskyt välitettiin merkinanto­torvilla. Jotta torvensoittajat olivat aina helposti löydettävissä, heidän oli pukeuduttava kirk­kaisiin vaatteisiin. Usein he käyttivät rykmentin tunnus­väriä, jota muilla sotilailla oli vain kauluksissa ja hihansuissa.

Henri Philippoteaux’n maalaus
© AKG Images

Hyökkäysaallot seurasivat toisiaan

Ratsuväki hyökkäsi toisiaan tiiviisti seuraavina aaltoina, jottei jalkaväki ehtinyt ladata muskettejaan välillä.

Henri Philippoteaux’n maalaus
© AKG Images

Euroopan paras ratsuväki

Napoleonin raskasta ratsuväkeä pidettiin Euroopan parhaana. Waterloossa se lähti kuitenkin hyökkäykseen liian aikaisin, ennen kuin tykistö
ja jalkaväki olivat pehmittäneet Wel­lingtonin joukkoja tarpeeksi. Niinpä puolustus oli edelleen vahva.

Henri Philippoteaux’n maalaus
© AKG Images

Marsalkka Ney etulinjassa

Napoleonin lähin alainen, marsalkka Ney osallistui itse taisteluihin. Hänen altaan ammuttiin taistelussa viisi hevosta, ja hänen rohkeutensa innoitti hänen miehiään. Toisaalta hän ei saanut kokonaiskuvaa tilanteesta johtaessaan henkilökohtaisesti
yksittäisiä hyökkäyksiä.

Keisarillisen kaartin piti pelastaa päivä Waterloossa

Ratsuväen hyökkäysten aikana ensimmäiset preussilaiset saapuivat paikalle ja iskivät Napoleonin sivustaan.

Heitä saapui idän suunnasta jatkuvana virtana, vaikka Grouchyn 33 000 miehen oli pitänyt pysäyttää heidät.

Grouchy oli kuitenkin 16 kilometrin päässä iskemässä Blücherin jälkijoukkoihin Wavressa.

Eräs kenraaleista aneli häntä lähtemään tykkien jylyn suuntaan kohti Waterloota, mutta Grouchy halusi noudattaa tarkasti Napoleonin käskyä ja jatkoi kohti Wavrea.

Napoleon oli omillaan, ja aika kävi vähiin. Hänellä oli enää yksi valtti hihassaan, mutta se oli sitäkin vahvempi: hänen keisarillinen kaartinsa.

Kaartia pidettiin reservissä juuri tällaisia hetkiä varten, kun kaikki oli enää yhden kortin varassa.

Nyt yhdeksän pataljoonaa valio­sotilaita lähti marssimaan kohti Wellingtonin joukkojen heikentynyttä keskustaa.

Keisarillisen kaartin valiosotilaita

Karhunnahkalakki oli korkea ja sai kantajansa näyttämään lähes jättiläiseltä.

© Bridgeman

Napoleonin kaarti hävisi vain kerran

Napoleonin kaarti ei ollut pelkkä koriste, vaan se seurasi aina keisaria taisteluun ja sai Euroopan taistelukentillä voittamattoman maineen.

Niin sanotun vanhan kaartin rykmentit olivat valioista parhaita, lukemattomissa taisteluissa karaistuneita ja rohkeutensa osoittaneita.

”Nuori kaarti” koostui tavallisista asevelvollisista, mutta koska sitä harjoittivat ja johtivat vanhan kaartin upseerit, sekin oli yleensä tehokkaampi kuin taval­liset Ranskan armeijan yksiköt.

Kun vanhan kaartin hyökkäys epäonnistui Waterloossa, koko Napoleonin armeija menetti uskonsa.

Kaartin taisteluita

  • Marengon taistelu, 1800
  • Austerlitzin taistelu, 1805
  • Wagramin taistelu, 1809
  • Lignyn taistelu, 1815

Napoleon johti heidät henkilökohtaisesti laakson pohjalle. Siellä hän antoi komennon Neylle, jonka tehtävä oli johtaa kaarti rinnettä ylös ja lopulliseen voittoon.

Kaartilaiset etenivät rinta rinnan rummunpärinän säestämänä. He näyttivät jättiläisiltä korkeissa karhunnahka­lakeissaan, ja Wellingtonin miehet hermostuivat entisestään. ”Nyt saamme selkäämme”, mutisi eräs brittiupseeri.

Wellington seurasi tilannetta hevosensa Copenhagenin selästä, ja kaukaa katsoen hän vaikutti yhtä jäätävän rauhalliselta kuin yleensäkin.

Vain häntä lähimpänä olevat miehet kuulivat hänen sopertavan: ”Tulisipa pian yö – tai tulisipa Blücher.”

Ensimmäisinä kaartin yrittivät pysäyttää Braunschweigin herttuakunnan saksalaiset.

Heidät pyyhkäistiin syrjään, ja samoin kävi pian kahdelle nassaulaiselle pataljoonalle.

Kaarti jatkoi eteenpäin ohi ruumiiden ja hylättyjen tykkien. Seuraavaksi sitä vastaan nousi brittiläinen jalkaväki, joka saikin pakotettua ranskalaiset hetkeksi perääntymään.

Tulitaistelua käytiin koko rintaman leveydeltä. Briteillä oli etu puolellaan, sillä he taistelivat leveänä linjana, kun taas ranskalaiset olivat yhä kapeissa marssikolonnissaan, joita oli helppo tulittaa.

Ranskalaisten rivistöt harvenivat, ja kun brittipataljoona hyökkäsi heidän sivustaansa, tapahtui jotain ennenkuulumatonta: Napoleonin voittamaton keisarillinen kaarti alkoi taipua.

Kartat: Waterloon taistelu alusta loppuun

Peli saattoi alkaa

Kaikki tilat linjojen välillä oli miehitetty.

Getty Images

Peli saattoi alkaa

1. 11.30 Napoleon antoi 80 tykin avata tulen kohti Wellingtonin keskustaa heikentääkseen tämän puolustusta ennen kuin hyökkäisi suoraan edestä.
2. 13.00 Preussilaiset lähestyivät odottamatta idästä. Napoleonille tuli kiire, jotta hän ehtisi voittaa
Wellingtonin, ennen kuin Blücher liittyisi taisteluun.

Getty Images

Sotilaita lyötiin

3. 13.30 Ranskalaiset iskivät leveänä 16 000 miehen rintamana, mutta Wellingtonin jalkaväki pysäytti hyökkäyksen tehokkaasti tulituksellaan.
4. 13.45 Brittien ratsuväki kävi vastahyökkäykseen, ja ranskalaissotilaat lähtivät kauhuissaan suin päin pakoon. Britit etenivät liian syvälle ja kärsivät kovia tappioita Ranskan ratsuväelle.

Getty Images

Painopiste muuttui

5. 16.00 Ranskan ratsuväki hyökkäsi Wellingtonin keskustaan, joka horjui muttei murtunut. Napo­leon antoi tykistön laulaa välillä ja lähetti ratsuväen uuteen yritykseen. Tappiot olivat raskaat molemmin puolin, mutta Wellingtonin puolustus kesti.
6. 16.30 Ensimmäiset 14 000 preussilaista saapuivat ja iskivät Napoleonin oikeaan sivustaan. Tämä jatkoi rintamalinjaa reserveillään.

Getty Images

Ranskalaiset olivat vallanneet tilan verisen lähitaistelun tuloksena.

HISTORIA

Wellingtonin joukot puolustivat kartanoa lähes kahdeksan tuntia.

HISTORIA

Kaksi pataljoonaa varmisti, etteivät kartanolla olleet
vihollisjoukot päässeet liittymään taisteluun.

HISTORIA

Päivän mittaan suuria tappioita kärsineet väsyneet pataljoonat odottivat Napoleonin hyökkäystä linjassa.

HISTORIA

Viisi voittamattoman kaartin pataljoonaa lähti hyökkäykseen kolonnamuodostelmassa.

HISTORIA

Viimeinen siirto pieleen

7. 19.30 Napoleonin viimeinen mahdollisuus oli lähettää keisarillinen kaarti hyökkäykseen. Kaarti työnsi ensin vihollista edellään, mutta kaartilaisia oli
liian vähän ja he joutuivat lopulta itse perääntymään. Kaartin pake­neminen laukaisi paniikin ranska­laisissa, ja niin taistelu oli menetetty.

HISTORIA

Napoleonin armeija murtuu

Taistelupari kolikoissa

Preussilainen-kolikko
© Bridgeman

Preussin näkemys

Voittoa Napoleonista vuonna 1815 juhlistettiin juhlarahoilla. Preussilaisessa juhlarahassa on kuvattuna molemmat voittoisat komentajat.

Brittiläinen-kolikko
© Bridgeman

Britannian näkemys

Brittiläisissä juhlarahoissa oli vain Wellingtonin sivukuva, ja Blücherin osuutta voittoon vähäteltiin muutenkin brittiläisissä kuvauk­sissa.

Tappioluvut

Kaartin pako lamautti ranskalaiset, ja niin preussilaiset pääsivät hyökkäämään sivustaan.

Kukkulan huipulla Wellington napsautti kaukoputkensa kasaan, heilautti hattuaan ja määräsi joukkonsa hyökkäämään koko rintaman leveydeltä.

Napoleon oli hävinnyt taistelun. Hänen kovia kokenut armeijansa hajaantui, kun miehet pakenivat paniikissa.

Hän itse poistui paikalta kaartinsa ainoan vielä täydellisessä muodostelmassa perääntyvän pataljoonan suojissa.

Preussilaiset lähtivät ranskalaisten perään, mutta Wellingtonin uupuneet miehet rojahtivat niille sijoilleen.

Taistelun tappiot olivat valtaisat. ”27. rykmentti makasi kirjaimellisesti hengettömänä neliössä aivan lähellämme”, kuvasi Kincaid.

”Meidän divisioonamme, jossa oli ollut liki 5 000 miestä taistelun alussa, oli kutistunut yhdeksi ainokaiseksi ampujien linjaksi.”

Wellington ja Blücher menettivät yhteensä 24 000 miestä, ja 41 000 ranskalaista kuoli, haavoittui tai jäi vangiksi.

Butte du Lion: Waterloon taistelun muistokukkula

Butte du Lion (Leijonakukkula): muistokukkula Waterloossa. Kukkulan alla olevassa rotundassa on Louis Dumoulinin panoraamamaalaus taistelusta.

© Shutterstock

Taistelutantereesta oli tullut teurastamo, joka kauhistutti jopa kovaksi keitettyä Wellingtonia.

Waterloon jälkeen rauha laskeutui lopulta Eurooppaan yli 20 vuotta jatkuneiden Napoleonin sotien jälkeen.

Wellington vei voiton

Maalaus Wellingtonista ja Blücheristä

Komentajat tapasivat taistelukentällä Napoleonin paettua.

© Bridgeman

Waterloon taistelu vai La Belle Alliance?

Wellington ja Blücher voittivat Napoleonin yhdessä, mutta taistelun jälkeen Wellington pyrki kaikin tavoin vähättelemään Blücherin osuutta voittoon.

Taistelun jälkeen Blücher ehdotti, että päivää kutsuttaisiin nimityksellä La Belle Alliance.

Se on ranskaa ja tarkoittaa ”kaunis liitto”, ja Napoleonin päämaja oli ollut saman nimisessä krouvissa.

Wellington halusi kuitenkin korostaa omaa osuuttaan liittouman sijaan ja nimesi taistelun viiden kilometrin päässä olevan Waterloon kaupungin mukaan, sillä hänen päämajansa sekä ennen taistelua että sen jälkeen oli Waterloossa.

Wellington kampanjoi välikäsien kautta La Belle Alliance -nimitystä vastaan brittilehdistössä, ja hänen asiaansa auttoi, että flaamilainen nimi Waterloo näytti kovin englantilaiselta.

Vuoden lopulla nimitys Waterloon taistelu esiintyi jo tieto­sanakirjoissa ja levisi yleiseen käyttöön.