Napoleonin voitto valui hiekkaan

Nuori kenraali Napoleon valloitti Egyptin vuonna 1798. Tuore farao aliarvioi kuitenkin alamaistensa vihan, ja pian koko maa oli liekeissä.

Nuori kenraali Napoleon valloitti Egyptin vuonna 1798. Tuore farao aliarvioi kuitenkin alamaistensa vihan, ja pian koko maa oli liekeissä.

Niday Picture Library/Imageselect

Joukko raivostuneita egyptiläisiä juoksi pitkin Kairon katuja heiluttaen nuijia ja kirveitä ja huutaen: ”Kuolema vääräuskoisille!”

Jotkut kaupunkilaiset rakensivat barrikadeja, toiset kokoontuivat Kairon suureen moskeijaan al-Azhariin. Tunnelma oli kireä.

Neljä kuukautta aiemmin Ranskan joukot olivat vallanneet maan, mutta 21. lokakuuta 1798 Kairon muslimiväestö sai viimein tarpeekseen.

Osa mellakoitsijoista linnoittautui moskeijaan. Kun ranskalaissotilaat koettivat tunkeutua rakennukseen, he saivat niskaansa kirveitä ja kiviä.

”Vallatkaamme Egypti. Se ei ole koskaan ollut eurooppalaisten vallan alla.” Napoleon kirjeessä Ranskan ulkoministerille.

Ranskalaissotilaiden ja kaupungin kristityn koptiväestön kimppuun vyöryi valtava kansanjoukko viiltääkseen vääräuskoisilta kaulat auki tai iskeäkseen heidät kuoliaaksi.

Kun ranskalaisia johtavan 29-vuotiaan kenraali Napoleon Bonaparten esittämä rauhantarjous sai moskeijassa olevilta kapinajohtajilta murskatuomion, ranskalaiset suuntasivat tykkinsä kohti pyhäkköä.

Päivää myöhemmin kapina oli kukistettu, mutta se maksoi kolmensadan ranskalaissotilaan ja 3 000 egyptiläisen hengen.

Ranskalaiset olivat Egyptissä virallisesti tuodakseen tiedettä ja demokratiaa, mutta verinen kapinointi osoitti, että egyptiläisten viha maan uusia hallitsijoita kohtaan oli järkähtämätön.

Aavikolla kulkeminen edellytti, että Napoleonin joukot oppivat käyttämään kameleita.

© Niday Picture Library/Imageselect

Vallankumous vei armeijan Egyptiin

Vallankumouksen tuulet alkoivat puhaltaa Ranskassa vuonna 1789. Ludvig XVI ja Marie Antoinette mestattiin. Ranskasta tuli tasavalta, ja Napoleon Bonaparte oli valtakunnan uusi tähti.

Sodittuaan voitokkaasti Euroopassa hän sai Ranskan hallitukselta eli direktoriolta vuonna 1798 käskyn vallata Egypti.

Kapuloita Britannian rattaisiin

Napoleon oli tehnyt onnistuneen sotaretken Pohjois-Italiaan vuotta aiemmin, 1796–97. Nyt hän kaipasi lisää kunniaa.

Napoleonin mielestä Ranska hyötyisi Egyptin valtaamisesta, sillä se vaikeuttaisi arkkivihollisena pidetyn Britannian pääsyä meriteitse siirtomaa-alueilleen
Intiaan, ja mahdollisuus tuoda Egyptistä puuvillaa, riisiä ja kahvia Eurooppaan lihottaisi Ranskan kassaa.

”Vallatkaamme Egypti. Se ei ole koskaan ollut eurooppalaisten vallan alla”, Napoleon kirjoitti syyskuussa 1797 Ranskan ulkoministerille Charles Maurice de Talleyrandille.

”Ranskalaiset levittäytyivät kaupungin ympärille kuin heinäsirkkaparvi.” Egyptiläishistorioitsija El Djabarti maihinnousevista ranskalaisista.

Talleyrand esitti suunnitelman Ranskan hallitukselle eli viisimiehiselle direktoriolle. Vastaanotto oli suopea, koska direktorio pelkäsi, että suosittu kenraali Bonaparte voisi muuten koettaa kaapata vallan Ranskassa.

Viisaampaa oli siis ryhtyä sotaan Egyptiä hallitsevaa Ottomaanien valtakuntaa vastaan.

”Mieheni jyräävät heidät, ja minä isken heiltä päät irti kuin vesimelonit.” Mamelukkien johtaja Murad Bey ranskalaisista.

Käytyään sotia muun muassa Britanniaa vastaan Ranska oli rahaton, joten Napoleon haali kolmen miljoonan kultafrangin edestä varoja verottamalla Italiassa valtaamiaan alueita ja tyhjentämällä Vatikaanin aarrekammiota.

Rahoilla varustettiin armeija, jossa oli 40 000 miestä, 3 000 hevosta, 300 tykkiä sekä 400 rahti- ja sotalaivaa.

Sotaretkelle lähti sotilaiden ohessa 167 taiteilijaa ja tutkijaa, sillä kyseessä oli myös tutkimushanke, jonka oli tarkoitus levittää tieteen ja demokratian aatteita Egyptiin.

”Vapauden ihanne, joka on tehnyt Ranskasta Euroopan tuomarin, vallitkoon myös merten takana ja kaukaisissa maissa”, kuului mahtipontinen julistus.

Sitä, mitä Napoleon kaukaisilla mailla tarkoitti, eivät tienneet sotilaat tai merimiehet, kun laivasto lähti Välimerelle Toulonin satamasta 19. toukokuuta 1798. Brittivakoojien pelossa vain pieni sisäpiiri tiesi retkikunnan päämäärän.

Vaikka Vallettan linnoitus oli vuonna 1798 yksi maailman vahvimmista, Napoleon valloitti Maltan kolmessa päivässä.

© DAMALS

Malta oli ponnahduslauta

Ennen Egyptin valtausta Napoleon halusi varmistaa vahvan tukikohdan Välimereltä. Pohjois-Afrikan rannikon lähellä olevan Maltan pääkaupungissa Vallettassa oli 1700-luvun lopulla maailman lujimmat linnoitukset.

Napoleon piti saarta strategisesti tärkeänä. Valtaamalla Maltan Ranska voisi kaapata Britannialta Välimeren herruuden. Jo 1530-luvulta lähtien Malta oli ollut kristittyjen johanniittaritareiden hallussa.

Johanniittojen valtakausi päättyi, kun ranskalaisjoukot nousivat maihin neljässä Maltan kaupungissa 10. kesäkuuta 1798.

Huolimatta Vallettan linnoituksista johanniittaveljeskunnan johtaja suurmestari Ferdinand von Hompesch antautui lähes taisteluitta.

Moni ranskalainen ritari kieltäytyi taistelemasta maanmiehiään vastaan, ja pienen kamppailun päätteeksi suurmestari luopui vastarinnasta. Valloitettuaan Maltan Napoleon jatkoi kohti Egyptiä.

Napoleon livahti Nelsonin käsistä

Salassapitoyrityksistä huolimatta Ranskan laivaston lähtö ei jäänyt vakoojilta huomaamatta. Välimerelle ehtineet britit koettivat amiraali Horatio Nelsonin johdolla estää Ranskan etenemisen ensin Napolin ja sitten Maltan luona.

Sumun ja pimeyden turvin ranskalaisten onnistui kuitenkin pelastautua hyökkäyksiltä. Vasta 30. kesäkuuta Egyptin rannikon häämöttäessä retken päämäärä selvisi kaikille.

Johanniittaveljeskunnan suurmestari Ferdinand von Hompesch luovutti Maltan Napoleonille lähes taistelutta.

© Heritage Auctions

Napoleon lähetti sotilaat heti liikkeelle mukana tuoduilla veneillä. Rannikon kalastajat kokivat elämänsä yllätyksen nähdessään 4 000 ranskalaissotilaan kapuavan maihin värikkäissä sinipunaisissa univormuissaan.

Lippujen liehuessa ja pienen soittokunnan rumpujen päristessä sotilaat marssivat Napoleonin johdolla kohti kahdeksan kilometrin päässä olevaa Aleksandriaa.

Kun satamakaupunki oli vallattu, laivasto rantautui sen laitureille ja loputkin armeijasta pääsi maihin.

Jano oli kovin kannustaja

Aleksandrialaiset katsoivat lähestyvää armeijaa kauhuissaan kaupungin muurilta.

”Ranskalaiset levittäytyivät kaupungin ympärille kuin heinäsirkkaparvi”, paikalla ollut egyptiläishistorioitsija El Djabarti kirjoitti.

Koska Aleksandrian turvana oli vain 500 sotilasta, kaupungin joukkojen komentaja lähetti viestin 200 kilometrin päähän Kairoon saadakseen lisää sotilaita.

Mamelukkien eli Egyptin sotilaallisten eliittijoukkojen johtajan Murad Beyn apu oli tarpeen.

Vaikka ottomaanisulttaani Selim III olikin virallisesti Egyptin hallitsija, valta oli jo vuosisatoja ollut käytännössä ratsain kulkevilla mamelukeilla.

Kun Murad Bey kuuli, että Ranskan joukko koostui pääosin jalkaväestä, hän totesi itsevarmana: ”Mieheni jyräävät heidät, ja minä isken heiltä päät irti kuin vesimelonit.”

”Tavat ovat täällä toisenlaiset, sopeutukaa niihin. Älkäämme ryöstelkö, jottei kansa, jonka kanssa meidän kannattaisi ystävystyä, käänny meitä vastaan.” Napoleon ohjeissa sotilailleen.

Mamelukkien hyökkäystä uumoileva Napoleon kirjoitti Aleksandrian komentajalle imartelevan viestin siinä toivossa, että kaupunki antautuisi nopeasti:

”Me ranskalaiset olemme sulttaanin läheisiä ystäviä, ja odotamme teiltä liittolaisen asennetta.”

Kun ilmeiseen valheeseen ei vastattu, Napoleon antoi käskyn hyökätä kaupunkiin. ”Etenimme rynnäköllä ja aloimme pelottomasti vallata muureja kaupungin puolustajien heittelemistä kivenmurikoista piittaamatta”, luutnantti Nicolas Desvernois kirjoitti kirjeessään.

Ranskalaisten menoa ei siivittänyt pelkkä sankaruus, vaan he olivat vähällä sulaa kuumissa villaunivormuissaan Pohjois-Afrikan kuuman auringon alla.

”Jano sai sotilaisiin liikettä: vettä oli saatava pian tai kuolema korjaisi, vaihtoehtoja ei ollut”, Desvernois muisteli.

Aleksandrian rapistunut kaupunginmuuri oli helppo vallata, ja janoiset ranskalaissotilaat ryntäsivät ensin kaivojen luo ja jatkoivat sitten taistelua.

Puolustajat ampuivat tunkeutujia kohti talojen katoilta vähäisin tuloksin, sillä kuuden tunnin päästä Aleksandria oli vallattu.

Rosettan kivi löytyi Napoleonin Egyptin-sotaretkellä heinäkuussa 1799.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Ranskalaistutkijoiden työ synnytti egyptologian

Egyptin-sotaretkellä vuonna 1798 oli myös tutkijoita. Heidän oli määrä levittää valistuksen ajan aatteita ja ihanteita Egyptissä sekä tukea Ranskan armeijaa.

Napoleonin armeijan mukana Pohjois-Afrikan rannikolle saapui myös 167 siviiliasiantuntijaa. Heidän joukossaan oli esimerkiksi insinöörejä sekä matematiikan, fysiikan, kemian, geologian ja kasvitieteen asiantuntijoita.

Tutkijoiden piti lähinnä auttaa Ranskan armeijaa muun muassa piirtämällä karttoja Egyptin tieverkosta, rakentamalla viljamyllyjä ja auttamalla Suezin kanavan kaivutöissä. Osa suunnitelmista ei toteutunut, mutta Egyptistä löytyi arvokkaita aarteita.

Yksi niistä oli Rosettan kivi, jossa oli farao Ptolemaios V:n (210–180 eaa.) aikainen säädös. Kivipaaden miltei samansisältöinen teksti oli kirjoitettu kreikaksi ja egyptiksi, joista jälkimmäinen oli merkitty sekä demoottisin merkein että hieroglyfein.

Kreikkalaisen tekstin avulla ranskalainen lingvisti J. F. Champollion pystyi ratkaisemaan hieroglyfien salaisuuden.

Taiteilija Vivant Denon piirsi muinaisten rakennusten seinäkoristeiden pohjalta luonnoksia, jotka julkaistiin vuonna 1802 kuvateoksessa Matkoja Ala- ja Ylä-Egyptissä.

Muun muassa sfinksejä kuvaavat työt kiinnostivat Euroopassa ja loivat pohjan egyptologia-nimiselle tieteenhaaralle.

© The Picture Art Collection/Imageselect

Paasi paljasti hieroglyfien arvoituksen

Rosettan kivi löytyi samannimisestä kaupungista. Kiven teksti on kirjoitettu kolmella eri kirjoitusjärjestelmällä. Britit veivät kiven, mutta ranskalaistutkijat ehtivät ottaa siitä kipsivaloksen.

© The Picture Art Collection/Imageselect

Tähtikartta löytyi temppelin vintiltä

Taiteilija Vivant Denon löysi vanhan temppelin vintiltä vanhan kuvan taivaankannen tähtikuvioista. Denonin aiheesta tekemät luonnokset päätyivät hänen Egyptiä käsittelevään kirjaansa.

© The Picture Art Collection/Imageselect

Myös muistomerkit merkittiin karttoihin

Ranskalaiset topografit kartoittivat uusia alueita. Karttoihin lisättiin myös matkan varrella olleet vanhat muistomerkit, kuten temppelit ja pyramidit Thebassa, Karnakissa ja Abydosissa.

Aavikkoa ja homeista kenttämuonaa

Seuraavana päivänä hevoset ja tykit tuotiin Aleksandrian satamalaiturille. Levottomuuksia välttääkseen Napoleon painatti sotilailleen kirjalliset ohjeet:

”Tavat ovat täällä toisenlaiset, sopeutukaa niihin. Älkäämme ryöstelkö, jottei kansa, jonka kanssa meidän kannattaisi ystävystyä, käänny meitä vastaan.”

Napoleonin kirjanpainajalla oli myös arabialaisia kirjasimia, ja kenraali painatti propagandalehtisen:

”Mamelukit ovat liian pitkään sortaneet maailman kauneinta maata. Olemme Jumalan silmissä samanarvoisia, mutta kenellä on parhaat orjat ja suurin omaisuus? Mamelukeilla! Lupaamme onnen kaikille, jotka tukevat meitä”, kaupungilla jaetussa lehtisessä luki.

”Muualla yleensä silmänruokaa tarjoava naisväki on täällä luotaantyöntävää.” Ranskalaismajuri Jean-François Detroyer egyptiläisnaisista.

Vallattuaan Aleksandrian sotapäällikkö marssitti 25 000 sotilaan joukon kohti Kairoa. Paahtavassa erämaassa harvat eteen osuneet kaivot juotiin tyhjiksi.

”Pohjalla oli haisevaa kuravettä, jota miehet kaapivat ylös ja jakoivat toisilleen konjakkimitoiksi tarkoitetuilla kupposilla”, taiteilija Vivant Denon kirjoitti.

Kun kenttämuonan keksit alkoivat homehtua, sotilaat riipivät meloneja Niilin varren viljelmiltä ja maksoivat viljelijöille univormujensa pronssinapeilla.

Taktinen veto toimi tehokkaasti

Ensimmäinen yhteenotto mamelukkien kanssa tapahtui 13. heinäkuuta aamunkoitteessa Shubra Khitin kylässä 130 kilometrin päässä Kairosta.

Napoleon komensi joukkonsa neliömäisiksi pataljoonamuodostelmiksi (bataillon-carré), joiden joka sivulla oli jalkaväkeä suojaamassa sisempänä olevaa ratsuväkeä, kuljetusaaseja ja siviilitutkijoita.

Mamelukit hyökkäsivät kovaa huutaen, ja jalkaväki vastasi kivääritulella. Tunnin päästä tuhat ratsumiestä oli kaatunut ja mamelukit ajettu pakoon.

Armeija jatkoi kohti etelää, mutta sen kulku keskeytyi tämän tästä. Taiteilija Denon halusi piirtää luonnoksia muistomerkeistä ja biologi Étienne Geoffroy Saint-Hilaire pysähtyi keräilemään kiviä ja kasveja, eikä sotilaiden auttanut kuin odottaa paahtavassa auringossa.

”Olkaa huoletta, sillä kukaan ei toivo hyvinvointianne minua hartaammin.” Napoleon kukistetuille egyptiläisille.

”Aasit ja tutkijat keskelle”, upseerit huusivat, kun armeija järjestäytyi muodostelmaan beduiineja ja mamelukkeja vastaan. Pian sanasta aasi tulikin sotilaiden suussa tutkijan synonyymi.

Varhain 21. heinäkuuta oltiin jo neljän kilometrin päässä Kairosta, kun Murad Beyn ratsumiehet tukkivat tien. Napoleon rohkaisi miehiään osoittaen horisontissa häämöttäviä pyramideja: ”Eespäin, neljä vuosituhatta katsoo!”

Murad Beyn takana tuhannet egyptiläiset hurrasivat johtajalleen. Napoleonin soittokunta koetti peittää kansanjoukon äänen soittamalla Marseljeesia, ja ranskalaiset lauloivat mukana.

Mamelukkiratsastajat kävivät päälle peitset tanassa, mutta Ranskan neliö piti. Mamelukkien perääntyessä ranskalaiset hyökkäsivät, ja Murad Bey pakeni ratsain halki katsojajoukon jättäen taakseen 20 000 kaatunutta tai haavoittunutta sotilasta.

Napoleon nimesi verisen voittonsa ”pyramidien taisteluksi”, vaikka monumentit tuskin edes näkyivät tantereelle.

Pian Egyptiin tulonsa jälkeen Napoleon saavutti murskavoiton maata hallitsevista mamelukeista.

© Fine Art Images/Imageselect

Pyramidien taistelu sai mamelukit perääntymään

Aamunkoitteessa 21. heinäkuuta 1798 Napoleonin joukot kohtasivat mamelukkien jalkaväestä ja ratsumiehistä koostuvan armeijan Gizan lähellä.

Napoleon oli lukenut, että ratsailla ollessaan mamelukit olivat miltei voittamattomia, sillä he pystyivät laukkaavan hevosen selästä ampumaan vihollista tai heittämään heitä lyhyillä keihäillä.

Hevosta he pystyivät hallitsemaan kevyin jalka-avuin. Ranskan armeijan päällikkö järjesti jalkaväkensä viideksi neliömuodostelmaksi, joiden jokaisella sivulla oli 6–10 riviä kiväärimiehiä ja kaikissa kulmissa tykkejä.

Hyökkäyksen aikana Ranskan tykit ampuivat kohti mamelukkien ratsastajia ja ensimmäisen rivin miehet laskeutuivat polvilleen ampumaan.

Seuraava rivi laukaisi kiväärinsä tämän jälkeen, ja tätä toistettiin, kunnes sisimmän rivin sotilaat olivat ampuneet.

Kairo ei ollut mikään Pariisi

Seuraavana päivänä Napoleon ratsasti Kairoon soittokunnan fanfaarien kaikuessa ja kranaatinheittäjät eli krenatöörit joukon etunenässä.

Kenraali asettui esikuntineen mamelukkien palatsiin. Puolen miljoonan asukkaan Kairo oli tuon ajan Pariisiakin suurempi, mutta katujen viemärinlöyhkä ja siivottomat asukkaat ärsyttivät ranskalaisia.

”Parrakkaat ryysyläiset kyyhöttävät kuin apinat. Muualla yleensä silmänruokaa tarjoava naisväki on täällä luotaantyöntävää. He ovat verhonneet kasvonsa huntuun, ja heidän paljaina riippuvat rintansa häämöttävät repaleisten vaatteiden alta”, ranskalaismajuri Jean-François Detroyer puuskahti.

Historioitsijoiden kesken on epäselvyyttä siitä, pystyivätkö ranskalaissotilaat edes näkemään pyramideja taistelukentältä käsin lyödessään mamelukit taistelussa, jonka Napoleon nimesi ”Pyramidien taisteluksi”.

© Shutterstock

Parantaakseen paikallisia oloja Napoleon varusti neljä sairaalaa, joissa oli ranskalaiset lääkärit ja 600 sairaspaikkaa.

Ne oli tarkoitettu sekä ranskalaisille että paikallisille. Lisäksi jätteitä alettiin kerätä ja vainajat haudata kaupungin muurien ulkopuolelle uuteen hautausmaahan.

Hyviä aikeitaan korostaakseen Kairon uudet hallitsijat kutsuivat šeikit eli arvostetut kaupunginvanhimmat ja uskonnolliset johtajat yhteiseen kokoukseen.

”Olkaa huoletta, sillä kukaan ei toivo hyvinvointianne minua hartaammin”, Napoleon vakuutteli tulkin välityksellä.

Hän selitti arvovierailleen myös, että egyptiläisiä tapoja kunnioitettaisiin, ja esimerkiksi moskeijat oli jälleen turvallista avata. Uskonnolliset kokoontumispaikat oli nimittäin suljettu ranskalaisten ryöstäjien pelossa.

Normaali elämä palasi Kairoon, ja esimerkiksi torit aukesivat jälleen, mutta elokuun puolivälissä Napoleon sai huolestuttavia uutisia: brittiamiraali Nelson oli meritaistelussa upottanut Ranskan laivaston. Napoleon oli nyt vankina Egyptissä.

Brittilehdistö pilkkasi Napoleonia pelkuriksi, koska kenraali hylkäsi armeijansa Egyptiin.

© Florilegius/Imageselect

Egyptin häviäjästä Ranskan keisariksi

Koettaessaan saada Egyptin tilannetta hallintaansa Napoleon sai vuonna 1799 Pariisista viestin. Ranska soti alakynnessä useilla Euroopan rintamilla, joten Napoleonia tarvittiin.

Tosiasiassa hän olikin jo valmis kääntämään selkänsä Afrikalle, koska unelma Egyptin haltuunotosta näytti valuvan käsistä. Hän onnistui jälleen livahtamaan ohi Britannian laivaston Välimerellä.

Ranskassa Napoleon nousi suureen suosioon sepitettyään valheellisia tarinoita voitoistaan Egyptissä ja Lähi-idässä.

Korruptio ja maan asioiden huono hoito horjuttivat hallitusta, ja tehtyään 9. marraskuuta 1799 vallankaappauksen Napoleon syrjäytti armeijoineen Ranskan hallituksen.

Konsuliksi nimitetystä Napoleonista tuli maan todellinen hallitsija. Voittoisa sodankäynti nosti Ranskan suurvalta-asemaan.

Vuonna 1840 Napoleon lakkautti tasavallan ja nimitti itsensä Ranskan keisariksi.

Tiedettä vai taikatemppuja?

Kun side Ranskaan oli poikki, Napoleon keskittyi siirtomaahankkeeseensa. Ranskalaisen esikuvan mukaan Egypti sai Kairoon ensimmäisen parlamentin, johon ranskalaiset valitsivat jäseniksi kylänvanhimpia, šeikkejä ja kauppiaita.

Jäsenet eivät ymmärtäneet yhden äänen periaatetta, ja šeikit tekivät päätökset ennalta, kuten aina oli tehty.

Kairoon perustettiin myös tiedeakatemia, kirjastoja ja observatorio, mutta vastaanotto oli laimea.

Ranskalaiskemisti Claude Louis Berthollet esitti joukolle šeikkejä kokeen, jossa yhdistettiin tiettyjä nesteitä niin, että tuloksena oli savua ja erilaisia värejä, mutta yleisö piti sitä taikatemppuna.

Biologi Saint-Hilairen teos Niilin kalalajeista, joita ei tunnettu Euroopassa, ei sekään innostanut.

”Tiedämme jo, että Allah on luonut 30 000 eläinlajia, joista 10 000 asuu maalla ja 20 000 vedessä”, yksi šeikeistä selitti hämmästelevälle biologille.

”Ranskalaiset ovat itsepäisiä, vääräuskoisia ja parantumattomia lurjuksia.” Lähi-idässä jaetun lentolehtisen viesti.

Ranskalaiset koettivat luoda Kairoon hiukan suurkaupungin tuntua avaamalla kahviloita ja eläintarhan, mutta kansa pysyi poissa ja sotilaat ikävystyivät.

Jotta tilanne korjaantuisi, elokuussa vietettävää profeetta Muhammadin syntymäpäivää juhlistettiin ruokajakeluilla ranskalaisten miehittämissä kaupungeissa.

Kairolaisille esiteltiin myös uutuus: ranskalaisten Montgolfierin veljesten keksimä kuumailmapallo.

Tiedeakatemian johtajat raatoivat saadakseen pallon valmiiksi, mutta vain muutaman metrin lennon jälkeen kuuma ilma suhisi ulos ja pallo syöksyi maahan.

Koko Napoleonin pakkomielteinen juhlahanke jäi suutariksi, sillä se rahoitettiin vihatuilla lisäveroilla, jotka langetettiin egyptiläisten maksettaviksi.

”Ranskalaiset ovat itsepäisiä, vääräuskoisia ja parantumattomia lurjuksia”, luki eräässä lentolehtisessä. Teksti lietsoi paikallisten vihaa, ja lokakuussa Kairossa puhkesi mellakoita.

Ne tukahdutettiin, mutta tammikuussa 1799 alkoi levitä huhu, jonka mukaan ottomaanien laivasto oli kokoontumassa Rodoksen edustalla, ja 30 000 miehen sanottiin olevan matkalla. Sulttaani Selim III halusi Egyptin takaisin.

Juhdat päätyivät ruuaksi

Jotta ei tulisi yllätetyksi, Napoleon marssitti 13 000 miehen armeijan pohjoiseen rannikkoa pitkin. Kuormajuhtina oli 3 000 kamelia, jotka kestivät aavikon olosuhteita. Muona- ja vesivaroja oli kuitenkin niukalti.

Nälkäiset sotilaat teurastivat ja söivät aaseja ja kameleita. Eräs majuri huomasi yöunilta herättyään, että miehet olivat syöneet hänen hevosensa.

Yhdeksän päivän marssin jälkeen armeija tuli Jaffaan nykyisen Israelin alueelle. Napoleon lähetti viestinviejän mukana antautumiskäskyn kaupungin päällikölle.

Pian kaupungin muurille nostettiin kuitenkin seiväs, jonka nenässä oli lähetin pää. Murha raivostutti ranskalaiset.

Tykkitulen jauhettua suojamuurin rikki sotilaat ryntäsivät kaupunkiin ajaen pistimet tanassa miehiä, naisia ja lapsia. Ainakin 4 000 siviiliä sai surmansa.

Valitettavasti ahtaasti asutussa kaupungissa riehui rutto, joka tarttui ranskalaisiinkin. Ranskalaispropagandan mukaan Napoleon kiersi sairaaloissa ja auttoi nostelemaan ruttoon sairastuneita paareille.

”Viholliset heittäytyivät veteen päästäkseen merellä oleviin laivoihin. Kaikki hukkuivat, enkä ole nähnyt mitään karmeampaa.” Napoleon sulttaanin pakenevista sotilaista.

Terveinä säilyneet sotilaat jatkoivat kenraalin johdolla kohti pohjoista ja Akkon linnakekaupunkia. Nyt eivät Ranskan tykitkään enää auttaneet, sillä Akkon muurit olivat liian vahvat.

Napoleon lähetti miehet kerran toisensa jälkeen kiipeämään tikkaiden avulla muurille, mutta puolustus piti.

”Piiritetyt heittivät päällemme kiviä, kranaatteja, liekehtiviä tervattuja puunkappaleita ja kiehuvaa öljyä”, ranskalaiskapteeni François kertoi.

Kesken kaiken sulttaanin joukot ilmestyivät paikalle. Napoleon kokosi nopeasti neliömuodostelmat ja karkotti vihollisen ratsumiehet.

6 000 ottomaania ja mamelukkia sai surmansa, mutta Ranska menetti ilmeisesti vain kaksi miestä.

Tämä ei kuitenkaan nujertanut Akkon asukkaita, sillä piiritettyinäkin he saivat satamasta ruokaa, vettä ja ammuksia Britannian laivoista.

Kahden kuukauden päästä Napoleonin joukot joutuivat palaamaan häntä koipien välissä Egyptiin. Kairossa kenraali peitti nolon totuuden korskeaan julkilausumaan:

”Egyptiin marssinut ottomaanien armeija on tuhottu. Gazan, Jaffan, Haifan ja Akkon linnoitusten muurit on murskattu soraksi.”

Vuosina 1798–1802 Ranska soti muun muassa Britannian, Itävallan ja Venäjän muodostamaa niin sanottua toista liittokuntaa vastaan. Vuonna 1799 Napoleon palasi Egyptistä osallistuakseen sotaan.

© Louis François Baron Lejeune, incamerastock/Imageselect, Niday Picture Library/Imageselect & Fine Art Images/Imageselect

Keisari Frans II

Itävalta kosti

Vuonna 1797 Ranska riisti Itävallalta Lombardian. Itävalta vaati aluettaan takaisin, mutta solmi vuonna 1801 rauhan Ranskan kanssa kärsittyään ensin kaksi suurta tappiota.

© Louis François Baron Lejeune, incamerastock/Imageselect, Niday Picture Library/Imageselect & Fine Art Images/Imageselect

Kuningas Yrjö III

Britannia tarvitsi kauppareittinsä

Britannia julisti sodan Ranskalle muun muassa siksi, että Egyptin sotaretki katkaisi Britannian kauppareitin Kauko-itään. Britannia voitti, ja vuoden 1802 rauhassa Ranska myönsi tappionsa.

© Louis François Baron Lejeune, incamerastock/Imageselect, Niday Picture Library/Imageselect & Fine Art Images/Imageselect

Tsaari Paavali I

Venäjällä oli monia syitä

Napoleon aikoi marssia Egyptistä läpi Lähi-idän ja valloittaa sen jälkeen osia Venäjän alueista Keski-Aasiassa.

Nämä valloitussuunnitelmat johtivat osaltaan siihen, että Venäjä liittyi sotaan, mutta tsaarin toiveena oli myös palauttaa Bourbonit Ranskan valtaistuimelle. Toinen liittokunta hajosi, kun Itävalta ja Britannia solmivat rauhan Ranskan kanssa.

Armeijan päällikkö häipyi tiehensä

Napoleonin palattua Kairoon kesällä 1799 hän joutui marssille Abu Quirin satamakaupunkiin, jonne sulttaanin laivasto oli tuonut 15 000 miestä.

Ottomaanien joukkojen komentaja Mustafa Pasha teki pahan virheen kootessaan kaikki joukkonsa kaupungin edustan puolustuslinjaan.

Kun Ranskan ratsuväki murtautui linjan läpi, sulttaanin sotilaat pakenivat paniikissa kohti rannikkoa ratsumiesten miekaniskujen tieltä.

”Viholliset heittäytyivät veteen päästäkseen merellä oleviin laivoihin. Kaikki hukkuivat, enkä ole nähnyt mitään karmeampaa”, Napoleon kuvasi tilannetta.

Seuraavina päivinä rantaan huuhtoutui ruumiita, jotka alkoivat mädäntyä.

Itävalta aiheutti merkittävän tappion Ranskalle Marengon taistelussa 14. kesäkuuta 1800.

© Louis François Baron Lejeune, incamerastock/Imageselect, Niday Picture Library/Imageselect & Fine Art Images/Imageselect

Napoleonin esikuntaan tuli huolestuttavia viestejä, joiden mukaan Ranskan armeija oli ahtaalla Euroopassa, ja direktorio pyysi Napoleonilta apua.

Elokuussa 1799 hän lähti purjehtimaan kohti Ranskaa määräten kenraali Jean-Baptiste Kléberin tehtäviensä jatkajaksi. Jättämässään kirjeessä Napoleon lupasi myös lähettää Egyptiin viihdejoukkoja.

Myöskään Kléberin ei onnistunut tehdä Egyptistä Ranskan siirtomaata, sillä hän kuoli puukotuksen uhrina seuraavana vuonna.

Vuonna 1801 Britannian ja ottomaanien joukot kukistivat Ranskan sotaväen, ja rauhanneuvottelujen jälkeen Ranskan armeijan rippeet ja tutkijat vietiin brittialuksella Ranskaan.

Puolet armeijasta oli kuollut tai haavoittunut. Napoleonin siirtomaahanke oli valunut hiekkaan, mutta kunnianhimoisen kenraalin ura jatkui Euroopassa.