Napoleonin lopen uupunut armeija saapui Berezinajoelle marraskuun lopussa vuonna 1812. Nälkä ja kylmyys olivat vaatineet veronsa rykmenteistä, jotka olivat lähteneet vetäytymään Moskovasta puolitoista kuukautta aiemmin.
Miehiä oli kaatunut matkan varrelle päivittäin, ja nyt venäläiset uhkasivat tappaa loputkin.
”Venäläiset olivat vetäytyessään polttaneet ainoan Berezinan ylittäneen sillan”, kirjoitti Ranskan keisarillisen kaartin kersantti Adrien Bourgogne.
Armeija oli jäänyt loukkuun, ja armeijan rippeet saivat mahdollisuuden livahtaa hengissä pois vain Napoleonin ulkomaisten joukkojen uhrautuvaisen toiminnan ansiosta.
Puolalaiset ratsumiehet löysivät matalikon, ja 400 pääosin hollantilaista pioneeria astui jääkylmään jokeen. Heidän tehtävänsä oli rakentaa kaksi uutta siltaa, ja se oli tehtävä salamannopeasti.
”He olivat tehneet kenraalinsa innoittamina töitä koko yön kainaloitaan myöten kylmässä vedessä jäälauttojen keskellä”, kirjoitti Bourgogne, joka saapui joelle juuri kun viimeisiä lankkuja kiinnitettiin.
”He uhrasivat henkensä pelastaakseen armeijan.”
Pioneereista vain 40 selvisi hengissä sillanrakentamisesta.
Siltojen valmistuttua etujoukot lähtivät ylittämään jokea sotilaallisessa järjestyksessä. Yhtäkkiä venäläiset avasivat tykkitulen takaapäin, ja silloin joukoissa levisi paniikki.
Pelästyneet sotilaat kaikilta Euroopan kolkilta ryntäsivät silloille päästäkseen nopeasti yli. He eivät huomanneet, että saksalaiset ja sveitsiläiset sotilaat pysäyttivät vihollisen hyökkäyksen. Miehiä kaatui ja tallautui tungeksivan ihmisjoukon keskellä kuoliaaksi.
Eräs nämä kauhunhetket kokenut sotilas oli saksalaisesta Württembergistä kotoisin ollut Jakob Walter. Hän raivasi raa’asti tietä itselleen hevosellaan.
”Välillä panin hevoseni nousemaan takajaloilleen niin, että kun se taas laskeutui alas, olimme edenneet jälleen yhden askelen.”
Jalan liikkuvilla sotilailla ei ollut mitään mahdollisuuksia väistää hevosen kavioita, mutta teko ei painanut Walteria. Hän oli nähnyt jo niin paljon kärsimystä, ettei se enää vaikuttanut häneen.
”Tunsin vain välinpitämättömyyttä, kun katselin sillalle kasaantuneita hevosten ja ihmisten ruumiita.”
Walter pääsi kotiin hengissä, mutta suurin osa hänen asetovereistaan jäi Venäjän multiin. Napoleonin pelätty armeija, joka oli koostunut ranskalaisista, ulkomaisista liittolaisjoukoista ja palkkasotureista, oli mennyttä.
Ulkomaisista oli kolminkertainen etu
Ranska oli käyttänyt ulkomaisia sotilaita siitä asti, kun valtio keskiajalla syntyi.
Ranskalaishallitsijat eivät koskaan täysin luottaneet alamaisiinsa, ja 1700-luvulla kuninkaalla oli kokonaista 12 rykmenttiä sveitsiläisiä, joita pidettiin markkinoiden parhaimpina ja luotettavimpina palkkasotureina.
Armeijassa oli myös saksalaisia, irlantilaisia ja belgialaisia yksiköitä.
Itse saksalaista syntyperää ollut marsalkka Morits Saksilainen suositteli vuonna 1748, että armeijaan palkattaisiin enemmänkin ulkomaalaisia:
”Yksi saksalainen vastaa kolmea miestä, sillä hän säästää kuningaskunnalta yhden oman miehen, hän vie viholliselta yhden miehen ja hän palvelee meitä.”
Ulkomaisia arvostettiin enemmän kuin ranskalaisia sotilaita, ja he saivat parempaa palkkaa – kunnes koitti Ranskan vallankumous vuonna 1789.
Pariisilaiset teurastivat kuninkaan sveitsiläiskaartin, ja armeijan piti siitä lähtien koostua vain kansakunnan omista pojista.
Siviilit kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuutta, heille lykättiin musketti kouraan, ja he marssivat kuuliaisesti maan rajoille pysäyttämään vallankumousta tukahduttamaan lähetetyt ruhtinaskuntien armeijat.
Kaikkialla käytiin verisiä taisteluja. Sitten, vuonna 1796, näyttämölle astui kenraali Napoleon Bonaparte.
Napoleon oli nuori ja kokematon, kun hän sai Pariisin poliittisten kytkösten avulla komentoonsa niin kutsutun Italian-armeijan Alppien juurella.
Hänen sotilaansa olivat kuin kiertolaisia, jotka seisoivat aina jonossa saadakseen aseita ja ruokatarvikkeita.
”Sotilaat, te olette alastomia ja nälkäisiä”, Napoleon puhui ryysyläisarmeijalleen. ”Minä vien teidät maailman viljavimmille tasangoille. Vauraita maakuntia, suuria kaupunkeja on aivan teidän ulottuvillanne.”
Muutamassa kuukaudessa Napoleon ylitti Alpit, tunkeutui syvälle Italiaan ja alkoi saada mainetta voittamattomana sotapäällikkönä.
Noihin aikoihin hänen armeijaansa tulivat ensimmäiset palkkasotilaat: puolalainen upseeri ja aatelismies Jan Dabrowski tarjosi hänelle tuhansia urheita puolalaisia, jos Napoleon puolestaan auttaisi vapauttamaan Puolan, jonka Itävalta, Venäjä ja Preussi olivat jakaneet.
Napoleonin Suuri armeija joutui kuoleman kynnykselle, kun venäläiset yrittivät tuhota joukot Berezinajoella vuonna 1812.
Napoleon alkoi rakentaa armeijaansa
Puolalaisista tuli Napoleonin uskollisimpia ja lukuisimpia palkkasotilaita. Yksi syy siihen oli, että hän sai heitä lisää vihollisen puolelta:
Itävallalla oli Italiassa runsaasti värvättyjä puolalaisia, jotka vaihtoivat puolta jäädessään vangiksi.
Dabrowskin ja hänen miestensä oli kuitenkin odotettava pitkään Puolan vapautusta. Vuonna 1800 Napoleon otti vallan Ranskassa, ja vuonna 1801 hän solmi rauhan Itävallan kanssa esittämättä vaatimuksia Puolan suhteen.
Sitten hän lähetti 5 000 puolalaista Karibialle taistelemaan kapinoivia orjia vastaan Haitissa.
Suurin osa puolalaisista kuoli muutamassa kuukaudessa keltakuumeeseen, ja monet katkeroituneet miehet siirtyivät kapinallisten puolelle. Mustaihoinen kapinakenraali kunnioitti puolalaisia nimityksellä ”Euroopan valkoiset neekerit”.
Euroopassa Napoleon hankki armeijaansa lisää sotilaita. Ranskan valloittamista naapurimaista värvättiin sveitsiläisiä, hollantilaisia ja italialaisia.
Eksoottisimpia ulkomaalaisvahvistuksia Napoleonin armeijassa olivat mamelukit, joita hän toi mukanaan sotaretkeltä Egyptistä.
150 vanhan soturikastin ratsumiestä sai paikan Napoleonin kaartissa, jossa heidän itämaiset asunsa herättivät huomiota. Armeija pysyi kuitenkin perustaltaan ranskalaisena – toistaiseksi.
Kenraali Bonapartesta tuli vuonna 1804 keisari Napoleon, ja hän kokosi tehokkaamman armeijan kuin mitä kukaan oli koskaan aiemmin nähnyt.
La Grande Armée eli Suuri armeija oli nopea ja tehokas, sillä ranskalaisilla sotilailla oli kokemusta kymmenen vuoden taisteluista.
Palkkasoturit ja liittolaisten joukot eivät kerta kaikkiaan pysyneet perässä, joten Napoleon jätti ulkomaalaisia piirittämään linnoituksia ja suojelemaan huoltolinjoja kiitäessään itse eteenpäin voittamattomien ranskalaisten rykmenttiensä kanssa.
Näin jatkui vuoteen 1807, jolloin Napoleon alkoi kärsiä miespulasta.
##
Ulkomaiset sotilaat todistivat arvonsa
Suuri armeija taisteli lähes tauotta kaksi vuotta, ja niin Napoleon murskasi kaikki vastustajansa ja sai Euroopan polvilleen.
Vuonna 1807 hän valmistautui viimeiseen ja ratkaisevaan voimainkoitokseen venäläisten kanssa. Hän lähti liikkeelle ranskalaisten rykmenttiensä kanssa, ja selustaa jäivät turvaamaan Ranskan kanssa liittoutuneiden pikkuvaltioiden joukot.
Rintaman takana oli muun muassa württembergiläinen Jakob Walter.
Hänen rykmenttinsä oli Itämeren rannalla piirittämässä Venäjän liittolaisia Kolbergin (nyk. Kołobrzeg) linnoituksessa yhdessä monien muunmaalaisten sotilaiden kanssa.
”Leirissä meitä oli puolalaisia, westfalenilaisia, ranskalaisia ja vain kaksi rykmenttiä meitä Württembergistä”, Walter kirjoitti myöhemmin muistelmissaan, jotka ovat yksi harvoista Napoleonin armeijan tavallisten sotilaiden elämästä kertovista lähteistä.
Muissa leireissä Kolbergin ympärillä oli paljon italialaisia sotilaita. Kesän mittaan Walterin rykmentti toimi yhdessä myös Baijerista ja Würzburgin suurherttuakunnasta tulleiden joukkojen kanssa.
Samaan aikaan Napoleon kohtasi venäläiset Friedlandissa (nyk. Pravdinsk) 350 kilometriä kauempana idässä. 46 000 venäläissotilasta iski 18 000 ranskalaisen ja 4 000:n Saksista tulleen saksalaisen kimppuun, jotka Napoleonin oli ollut pakko sijoittanut etulinjaan.
Hänellä ei ollut enää ranskalaisia reservejä.
Taistelun alkaessa saksilaiset osoittautuivat kuitenkin aivan yhtä arvokkaiksi kuin ranskalaiset. He sinnittelivät siihen asti, että loput Suuresta armeijasta saapuivat avuksi.
Ensimmäisten joukossa oli noin 5 000 puolalaista uskollisen Jan Dabrowskin johdolla.
”Eteenpäin! Nyt alkaa sadonkorjuu!” huusi Dabrowski, ja hänen miehensä lähtivät hyökkäykseen yhdessä 800 hollantilaisen ratsumiehen prikaatin kanssa. Päivän mittaan voimasuhteet kääntyivät, ja Napoleon sai yhden uransa suurista voitoista.
Napoleon vaati muilta sotilaita
Suurin osa Friedlandissa voittaneista sotilaista oli ranskalaisia, mutta taistelu oli osoittanut, että muunmaalaiset liittolaisjoukot ja palkkasotilaat kelpasivat muuhunkin kuin vain varastoja vartioimaan.
Napoleonin sotien keskellä Euroopan valtiot olivat joko Ranskan keisarin liittolaisia tai hänen vihollisiaan.
Useimmat valitsivat liittolaisuuden, minkä johdosta Napoleon alkoi vaatia niiltä runsaasti sotilaita.
Sotilasmäärät kirjattiin sopimuksiin: Baijerin ja muiden suurten saksalaisvaltioiden piti lähettää 30 000 miestä, kun taas pienempien ruhtinaskuntien piti yhdessä lähettää 2 000 miehen rykmentti.
Aiemmin monet valtiot olivat käyttäneet runsaasti palkkasotureita, mutta enää se ei riittänyt.
Napoleon tarvitsi kaikkia asekuntoisia miehiä, ja hän vaati, että Ranskan kanssa liittoutuneet maat ottaisivat käyttöön asevelvollisuuden.
Esimerkiksi hollantilaisten ja tanskalaisten oli nyt itse tartuttava aseisiin sen sijaan, että he olisivat täyttäneet rykmenttinsä saksalaisilla, kuten aiemmin.
19-vuotias württembergiläinen Jakob Walter oli yksi niistä lukuisista nuorista miehistä, jotka asevelvollisuus pakotti univormuun. Kaikki 18–40-vuotiaat saatettiin jatkossa kutsua aseisiin, ja asepalvelus kesti 8–10 vuotta. Käytännössä monet kuitenkin lähetettiin kotiin sotaretkien välillä.
Suuressa armeijassa oli kova kuri
Ennen kuin ulkomaisia rykmenttejä voitiin ottaa Napoleonin Suureen armeijaan, niin sotaveteraanien kuin vasta värvättyjenkin piti opetella sotimaan ranskalaiseen tapaan.
Napoleonin armeija esimerkiksi eteni pikavauhtia, vaikka maasto olisi ollut kuinka vaikeakulkuista.
Päivämarssit saattoivat olla 35 kilometriä pitkiä, mutta jos edessä oli taistelu, matkat saattoivat venyä vielä paljon pidemmiksikin.
Joulukuussa 1805 eräs ranskalainen divisioona oli esimerkiksi taittanut 36 tunnissa 110 kilometriä, levännyt hetken ja taistellut sen jälkeen voitokkaasti neljä kertaa suurempia vihollisjoukkoja vastaan.
Moinen tarkoitti kaikista mukavuuksista luopumista. Esimerkiksi teltat jätettiin matkasta, sillä ne veivät arvokasta tilaa ja niiden kuljettaminen vaati vaunuja.
Jollei marssireitille osunut kylää, jossa sotilaat olisivat voineet yöpyä, heidän piti nukkua avoimen taivaan alla.
Sateella ei auttanut muu kuin yrittää kyhätä katoksia esimerkiksi puiden oksista. Usein sotilaat yksinkertaisesti repivät rakennusmateriaalia ladoista, vajoista ja aidoista. Suuri armeija jätti aina jälkensä alueille, joiden halki se oli kulkenut.
”Jos jossain oli puutarhoja tai peltoja, sotilaille kerättiin muun muassa perunoita, kaalia ja yrttejä”, kirjoitti eräs tanskalainen majuri Ranskan sotilaiden reitiltä Pohjois-Saksassa.
”Aitoja hakattiin polttopuiksi, ja keittiötarvikkeita otettiin käyttöön ja heitettiin sitten pois.”
Uudet ajat tuntuivat kovimmin aatelisten upseerien keskuudessa, sillä sotapalvelus oli aiemmin ollut heille lähinnä mukavaa retkeilyä.
Suuressa armeijassa ei kuitenkaan ollut tilaa pöytähopeille eikä kamaripalvelijoille, eivätkä upseerit enää saaneet jättää sotilaita yöksi ja vetäytyä itse lähimpiin kartanoihin yöpuulle. Heidän piti myös kulkea sotilaiden kanssa päivämarsseilla.
Everstit saivat tuntea Napoleonin vihan, jos heidän rykmenttinsä hidastelivat ja pysäyttivät muiden etenemisen.
Vauhdin oli oltava jatkuvasti 76 askelta minuutissa. Jotkin kevyen jalkaväen yksiköt marssivat jopa 85 askelta minuutissa, vaikka sotilailla oli kannettavana yhtä paljon varusteita kuin muillakin.
Napoleonin ulkomaalaisvahvistukset saivat todistaa osaamisensa vuonna 1809, kun Itävalta halusi kostaa tappionsa Ranskalle.
Monet ranskalaisrykmentit olivat Espanjan rintamalla sodanjulistuksen aikana, joten vihollista pysäyttämään tarvittiin saksalaisia liittoutuneita.
”Minut kutsuttiin joukkoihin Stuttgartiin”, kirjoitti Jakob Walter, joka oli lähetetty välillä kotiin vuonna 1807. ”Rykmenttini oli monien muiden kanssa jo marssimassa kohti Baijeria.”
Taistelu oli jo käynnissä, kun Napoleon saapui rintamalle. 20. huhtikuuta hän johti vastahyökkäykseen 42 000 miestä, joista yli puolet oli liittolaisjoukkoja Baijerista ja Württembergistä.
”Baijerilaiset! Tänään te taistelette yksin Itävaltaa vastaan. Yksikään ranskalainen ei seiso etulinjassa; he ovat kaikki reservissä”, Napoleon huusi joukoille ennen hyökkäyksen alkua.
”Minä luotan täysin teidän urheuteenne. Me marssimme Wieniin. Iskekää itävaltalaisiin pistimin ja tuhotkaa heidät.”
Abensbergin taistelusta tuli Napoleonille vakuuttava voitto ja sotaretken käännekohta. Itävaltalaiset olivat menettäneet aloitteen, ja pitkän vetäytymisen ja toisen tappion jälkeen he antautuivat. Jakob Walter saattoi jälleen palata päivätöihinsä kivenhakkaajaksi.
Napoleon ehti keisarina ollessaan palkita 25 000 eurooppalaista ansiomitalilla.
Suuri armeija taipui Venäjällä
Walterin viimeinen sotaretki alkoi vuonna 1812. Napoleon oli päättänyt hyökätä vanhan vihollisensa Venäjän kimppuun ja kokosi joukkoja kaikkialta eurooppalaisesta imperiumistaan. Hyökkäys alkoi kesäkuun lopussa.
Venäjän armeija joutui peräytymään Suuren armeijan edellä, kunnes Moskova oli uhattuna. Silloin venäläiset pysähtyivät taistelemaan. Borodinon taistelu käytiin 7. syyskuuta 1812, ja siitä tuli Napoleonin uran verisin.
Taistelu oli ankaraa ja aiheutti suuria tappioita molemmin puolin, kunnes haarniskoidut ranskalaiset ja saksilaiset ratsumiehet lopulta varmistivat Napoleonille voiton.
He ratsastivat ylös venäläisten puolustusasemia kiertäviä jyrkkiä maavalleja ja tuhosivat venäläiset. Venäjä oli nujerrettu, ja tie Moskovaan oli avoinna Napoleonille.
Myös Walter osallistui taisteluun, joka maksoi Napoleonille yli 30 000 sotilasta, muun muassa 47 kenraalia.
”Näky oli kuin kuoleman valtakunnasta, mutta välinpitämättömyys oli saanut ihmiset otteeseensa. Kuin lamaantuneina he pakenivat muiden vaikerruksia”, Walter kirjoitti.
Kun Walter tovereineen pääsi Moskovaan, kävi ilmi, että kaupungista oli tyhjennetty kaikki varastot. Lokakuussa Napoleonin oli annettava periksi ja lähdettävä kohti kotia. Silloin peliin puuttui Venäjän talvi.
Kun lämpötila laski ja lumi peitti kaiken alleen, Suuri armeija hajaantui. Sotilaita kuoli tuhansittain matkan varrelle, ja harva ajatteli enää mitään muuta kuin omaa henkiinjäämistään.
Ranskalainen kersantti Bourgogne hämmästelikin nähdessään, kuinka saksalaisjoukot Hessenistä asettuivat rinkiin suojellakseen sen keskellä olevaa 20-vuotiasta prinssi Emiliä lumimyrskyltä.
”Suuriin valkoisiin mantteleihinsa kääriytyneinä he seisoivat tiiviisti yhdessä koko yön. Seuraavana aamuna kolme neljännestä heistä oli kuollut.”
Ulkomaalaisjoukkojen uskollisuus Napoleonia kohtaan alkoi karista. Walter pohti katkerasti nähdessään keisarin:
”Ulospäin näytti, ettei hänen sotilaidensa hätä liikuttanut häntä mitenkään. Hänen sydäntään koskettivat ilmeisesti vain kunnianhimo ja menetetty maine.”
Vetäytyvä armeija kutistui päivä päivältä. Jotkut jäivät muista jälkeen ja joutuivat vangeiksi, jotkut pakenivat ja muodostivat rosvojoukkoja, jotka selvisivät ryöstelemällä entisiä tovereitaan. Valtaosa kuoli nälkään ja kylmään.
Puolalaiset keihäsmiehet olivat tehokkaita Napoleonin joukkoja uhkaavia kasakoita vastaan.
##
Puolalaiset tukivat yhä keisaria
Katastrofi oli Napoleonin ja Suuren armeijan lopun alku. Vain murto-osa miehistä palasi hengissä kotiin, ja kaikkien liittolaisten oli käytännössä rakennettava armeijansa uudestaan alusta. Ilmapiiri varsinkin saksalaisvaltioissa alkoi muuttua Ranskan-vastaiseksi.
Napoleon yritti vielä vahvistaa asemaansa, mutta häntä palvelleet miehet olivat saaneet tarpeeksi.
Kun saksalaisia rykmenttejä siirtyi vihollisen puolelle vuoden 1813 kuluessa, Napoleon otti aseet kaikilta joukoissaan olevilta ulkomaalaisilta.
Saksalaisia kohdeltiin siitä lähtien kuin sotavankeja, ja muut saivat lapiot ja heidät komennettiin kaivutöihin.
Puolalaiset kuitenkin pysyivät uskollisina Napoleonille. Jan Dabrowski oli miehineen Napoleonin rinnalla loppuun asti.
Puolalaiset olivat Napoleonin ensimmäiset ja viimeiset ulkomaalaisvahvistukset. 20 vuoden sotiminen ei tuonut Puolalle vapautta, mutta toivo eli, ja Puola syntyi uudestaan vuonna 1918.