Maalaus Ranskan keisari Napoleonista

Napoleonin paluuyritys päättyi surkeasti

Karkotuksen Elban saarelle uskottiin merkitsevän Napoleonin valtakauden loppua. Entisen keisarin poliittiset vastustajat kuitenkin aliarvioivat hänet pahan kerran. Napoleon palasi vielä valtaan mutta menetti lopulta kaiken.

Karkotuksen Elban saarelle uskottiin merkitsevän Napoleonin valtakauden loppua. Entisen keisarin poliittiset vastustajat kuitenkin aliarvioivat hänet pahan kerran. Napoleon palasi vielä valtaan mutta menetti lopulta kaiken.

National Constitution Center & Corbis/Polfoto

Sotilaat pidättivät henkeään kuullakseen varmasti entisen ylipäällikkönsä jokaisen sanan.

Koolla olivat Napoleonin ­uskollisimmat sotilaat, jotka olivat tulleet jättämään hyvästit rakastamalleen keisarille.

”Jos voisin, syleilisin kernaasti teistä jokaista, mutta voin sentään suudella lippuanne”, Napoleon lausui liikuttuneena ja suuteli joukkojensa viiriä.

Pian ­hänen vaununsa nytkähtivät liikkeelle, ja syrjäytetty keisari suuntasi kohti ­Elbaa, jonne hänet oli määrätty maanpakoon.

Jäähyväisseremonia 20. huhtikuuta 1814 päätti aikakauden.

Yhdeksän ­päivää aikaisemmin Itävallan, Preussin, Venäjän, Ruotsin ja Britannian muodostama liittouma oli pakottanut Napoleonin luopumaan kruunusta, ja epätoivoissaan tämä oli yrittänyt tappaa itsensä.

Hänen tarinansa ei kuitenkaan vielä ollut lopussa. Puhuessaan sotilailleen hän löysi taas vanhan kykynsä ­innostaa kansaa; sen avulla hän toteutti muutamaa vuotta myöhemmin yhden historian merkittävimmistä paluista valtaan.

Karkotus tuhosi avioliiton

Elballe karkotuksen ehdot olivat melko lempeät: Napoleon sai pitää keisarin arvo­nimensä, joskin hänen keisarikuntaansa kuului enää Elban saari.

Hänen perheensä sai pitää omaisuutensa ja asemansa, ja Napoleonille myönnettiin eläke ja lupa ylläpitää pientä vartiokaartia. Hän ei myöskään ollut vanki vaan sai liikkua saarella vapaasti.

Raskain rajoitus karkotusaikana oli se, etteivät puoliso Marie Louise ja pieni poika saaneet matkustaa Elballe Napo­leonin luo.

Maalaus Napoleonin ja Marie Louisen vihkimisestä

Napoleon Bonaparte erosi ensimmäisestä vaimostaan Josephinesta, kun pariskunta ei saanut lapsia. Vuonna 1810 Napoleon avioitui Itävallan arkkiherttuattaren Marie Louisen kanssa.

© Georges Rouget/Palace of Versailles

Marie Louise oli Itävallan keisarin Frans I:n ­tytär, eivätkä Britannia ja Ranska voineet sallia Napoleonille niin läheisiä yhteyksiä mahtavaan Habsburgin sukuun.

Itävallan keisari ei pitänyt vallasta syöstystä vävystään, ja hän värväsikin komean itävaltalaisen kreivin liehakoimaan tytärtään, jotta ­tämä unohtaisi aviomiehensä.

Juoni onnistui, ja ajan mittaan Marie Louise lakkasi vastaamasta Napoleonin kirjeisiin.

Elballa ollessaan Napoleon sai myös kuulla entisen puolisonsa ­Josephinen kuolleen keuhkotautiin huhtikuun ­lopulla 1814 eli alle kuukausi hänen karkotuksensa jälkeen.

Napoleon oli yhä kiintynyt entiseen vaimoonsa, ja pari oli pysynyt hyvinä ystävinä avioeronsa jälkeenkin.

Keisari suri entistä puolisoaan kaksi päivää, mutta sen jälkeen hän karisti surunsa samaan tapaan kuin aina ennenkin eli ryhtymällä tarmokkaasti työhön.

Napoleon hyödynsi Elballakin organisaatio- ja hallinnointitaitojaan ja alkoi toteuttaa saarella monia uudistuksia laajentamalla muun muassa Elban linnoitusta ja uudistamalla saaren lainsäädäntöä.

Lisäksi hän piti saaren asukkaille vastaanottoja. Brittien keskuudessa oli vuosien saatossa syntynyt viha-rakkaussuhde mahtavaa ranskalaista vastustajaa kohtaan, ja he suhtautuivat Napoleoniin uteliaisuudella.

Lukuisat merkittävässä asemassa olevat britit matkustivatkin Elballe tapaamaan Napoleonia, joka piti saarella ­hovia äitinsä ja kahden sisarensa innokkaalla avustuksella.

Keisarista tuli saarensa ­ehdoton keskipiste, jonka vastaanotot houkuttelivat niin saarella asuvia ranskalaisia kuin brittejäkin.

Jopa Britannian komissaari Elballa, eversti sir Neil Campbell, ystävystyi Napoleonin kanssa.

Onnistunut paluu Ranskaan

Saamastaan huomiosta huolimatta elämä­ Elballa pitkästytti Napoleonia, ja hän pohti lakkaamatta, mitä britit hänen päänmenokseen vielä keksisivät.

Hän pelkäsi tulevansa myrkytetyksi tai karkotetuksi siirtokuntiin. Jälkimmäistä ­pelkoa ruokkivat Napoleonin lukemat britti­sanomalehdet, joissa ­spekuloitiin ­hänen karkottamisellaan Etelä-­Atlan­tilla sijaitse­valle St. Helenan saarelle.

Ranskan hallitsijaksi nousseen Ludvig XVIII:n antama asetus muutti Napoleonin tilanteen ratkai­sevasti.

Kansainvälisen ­sopimuksen nojalla Ranskan valtio oli ollut velvollinen maksamaan Na­po­­­leonille ja tämän perheelle avokätisen summan elinkustannusten kattamiseksi.

Ludvig XVIII:n uusi asetus sulki valtion raha­hanat; ilman Ranskan valtion tukea Napoleon ei kyennyt ylläpitämään ­haluamaansa elintasoa eikä maksamaan palkkoja pikkuruiselle armeijalleen ­Elballa.

Ludvig XVIII:n muotokuva

Ludvig XVIII luopui vallasta ­tehdäkseen tilaa Napoleonille.

© Bridgeman

Ludvig XVIII halusi ­uudistaa kuningashuonetta

Napoleonin ollessa karkotettuna Elban saarella Ludvig XVIII yritti sovittaa yhteen kuningashuoneen perinteet ja keisarin uudistukset.

Kruununperimysjärjestyksessä ­neljäntenä ollut Louis-Stanislas-Xavier, myöhemmin Ludvig XVIII, syntyi Ranskan valtaeliittiin.

Vallan­kumous kuitenkin muutti hänen elämänsä: veli, ­kuningas Ludvig XVI, mestattiin, ja kun kruununprinssi Ludvig XVII kuoli maanpaossa, Louis-Stanislas-Xavierista tuli kuningas Ludvig XVIII.

Hänen valtakauttaan leimasi tasapainottelu kuningashuoneen säilyttämisen ja ilmiselvästi tarpeellisten uudistusten välillä.

Noustuaan valtaan Napoleonin ­karkotustuomion jälkeen vuonna 1814 Ludvig XVIII yritti muokata vanhoja ­perinteitä vastaamaan muuttunutta poliittista tilannetta.

Hän muun muassa sisällytti Ranskan uuteen perustus­lakiin maininnan uskonnonvapaudesta.

Kuninkaan valtaan­nousun myötä ­vallankumousta paennut aatelisto alkoi palata Ranskaan, eikä ylhäisö hyväksynyt ­kuninkaan uudistuksia.

Kun Napoleon palasi valtaan sadaksi päiväksi, Ludvig XVIII vetäytyi valta­istuimelta.

Waterloon tappion jälkeen hän hallitsi jälleen kuninkaana, kunnes kuoli 68-vuotiaana vuonna 1824.

Hänen ainoaksi vaihto­ehdokseen jäi palata Ranskaan.

Vastoin brittien kanssa solmittua ­sopimusta Napoleon lähti Elbalta helmikuussa 1815. Hänellä oli mukanaan 1  100 sotilasta, 40 hevosta, neljä tykkiä ja pinkka julistuksia, joissa luki:

”Sotilaat. Kuulin maanpaossa äänenne. Kansan valtaistuimelle valitsema kenraalinne on palannut keskuuteenne. Tulkaa ja liittykää ­hänen joukkoihinsa.”

Kansa suhtautui Ranskaan palanneeseen entiseen keisariin vaihtelevin tuntein.

Jotkut pelkäsivät, että hänen ­paluunsa synnyttäisi uusia yhteenottoja ja verenvuodatusta, jotkut taas suhtautuivat Elban keisariin ja ­hänen vaatimattomaan armeijaansa ­kohteliaan huvittuneesti.

Napoleonin edetessä joukkoineen kohti pohjoista pilkka vaimeni: ­syrjäytetyn keisarin kannatus niin sotilaiden kuin tavallisen kansankin keskuudessa kasvoi kasvamistaan.

Uutinen Napoleonin saapumisesta Ranskaan ei huolettanut Ludvig XVIII:tä, joka uskoi Ranskan mahtavan armeijan kukistavan ­Napoleonin ja tämän kannattajat helposti.

Hän antoi armeijalleen mää­räyksen vangita Elban keisari joko elävänä tai kuolleena.

Maalaus Waterloon taistelusta

Ranskalaiset yrittivät koko päivän tuloksetta murtautua Wellingtonin linjojen läpi.

© Bridgeman

Waterloon taistelun tulos oli pienestä kiinni

Napoleonin tappio Waterloossa ei ollut väistämätön. Jos sää olisi ollut suotuisampi ja keisari kunnossa, taistelu olisi saattanut päättyä toisin.

Waterloon taistelu on jäänyt ­histo­riaan ­Napoleonin suurimpana ­tappiona. ­Taistelun lopputulos oli kuitenkin pienestä kiinni.

  1. kesäkuuta 1815, kaksi päivää ennen Waterloota, Napoleon oli voittanut Preussin joukot, jotka olivat olleet matkalla liittymään englantilaisen Welling­tonin hert­tuan johtamaan liittoutuneiden armeijaan. Voitosta huolimatta Ranska koki Waterloossa raskaan tappion.

Marsalkka de Grouchy, jonka Napoleon oli määrännyt seuraamaan perääntyviä preussilaisia, ei pysynyt vihollisjoukkojen ­perässä.

Lisäksi hän kieltäytyi keskeyttämästä aamiaistaan vaikka ­kaukaa kuului tykinkumua. De Grouchyn 33  000 sotilasta olisivat voineet ratkaista Waterloon taistelun Ranskalle.

Napoleonin häviötä edesauttoi myös rankkasade, joka ­pehmitti taistelukentän mutavelliksi.

Ranskalaisilla oli suuria vaikeuksia ­saada tykkejään ­asemiin ­eivätkä niiden ammukset aiheuttaneet ­toivottua tuhoa, sillä ne upposivat syvälle märkään maahan.

Lisäksi Napoleon oli uuvuksissa nukuttuaan huonosti, ja vatsavaivojensa vuoksi hän pysytteli vaunuissaan tai ratsunsa selässä takalinjassa voimatta estää ­uhkaavaa tappiota.

Kuninkaan joukot vaihtoivat puolta

Välttääkseen kuninkaalle uskollisen Provencen maakunnan Napoleon marssitti joukkonsa kiertotietä Kaakkois-Ranskassa ­sijaitsevaan Grenobleen, missä kuninkaan joukot jo odottivat häntä.

Napoleonin noin kahteentuhanteen mieheen kasvaneen armeijan reitti oli kulkenut vuoristoisen ja vaikeakulkuisen Etelä-Ranskan halki, ja armeija oli joutunut jättämään tykit ja vaunut jälkeensä.

Grenoblessa Napoleon johti pelkin kiväärein aseistautuneet sotilaansa suoraan päin kuninkaan joukkoja, jotka saivat upseereiltaan määräyksen ampua.

Kukaan ei kuitenkaan noudattanut käskyä. Seuranneen hiljaisuuden rikkoi ­Napoleonin huuto:

”Sotilaat! Minä olen teidän keisarinne. Tunnistatteko minut? Jos joku teistä haluaa surmata kenraalinsa, tässä olen!”

Silloin molempien armei­joiden sotilaat puhkesivat huutamaan ylistyshuutoja keisarille ja syleilivät riemuissaan toisiaan.

Napoleonia juhlitaan Ranskassa 1. maaliskuuta 1815

Napoleon palasi juhlittuna Ranskaan 1. maaliskuuta 1815.

© Brigdeman

Satapäiväinen keisarikunta

Palattuaan Elbalta Napoleon kokosi armeijansa, karkotti kuningas Ludvig XVIII:n Pariisista, nousi taas keisariksi, kukisti preussilaiset, menetti kaiken ja joutui karkotetuksi. Kaikki tapahtui 117 päivässä.

1. maaliskuuta:

Napoleon saapui Ranskaan pienen ja huonosti ­varustellun armeijansa kanssa.

19. maaliskuuta:

Ludvig XVIII ­pakeni Pariisista ­Alankomaihin.

20. maaliskuuta:

Napoleon saapui riemusaatossa Pariisiin ja julistautui jälleen Ranskan keisariksi.

16. kesäkuuta:

Napoleon löi ­preussilaiset Lignyssä Belgiassa.

18. kesäkuuta:

Napoleon hävisi Waterloon taistelun ­liittouman armeijalle.

22. kesäkuuta:

Napoleon luopui toistamiseen vallasta.

8. heinäkuuta:

Kuningas ­Ludvig XVIII palasi Pariisiin.

15. heinäkuuta: ­

Napo­leon antautui, ja hänet karkotettiin St. Helenalle.

Myöhemmin samana päivän Napo­leonin joukkoihin liittyi vielä lisää kunin­kaan armeijan yksiköitä.

Kun Grenoblen kaupunkia vartioivat sotilaat kieltäytyivät avaamasta Napoleonille kaupungin portteja, tämä antoi sotilaidensa hajottaa portin. Seuraavana päivänä hän piti ­puheen Grenoblen raatihuoneen parvekkeelta.

Napoleonin edetessä armeijoineen kohti Pariisia yhä uusia Ranskan armeijan sotilasosastoja vaihtoi puolta, ja 20. maaliskuuta Napoleon marssi Pariisiin riemusaatossa.

Ludvig XVIII oli paennut pääkaupun­gista edellisenä yönä.

Wienin kongressi johti sotaan

Tieto Napoleonin paluusta Pariisiin otettiin Euroopan hoveissa vastaan huolestuneena.

Napoleonin ryhtyessä toteuttamaan uudistuksia, jotka olivat jääneet kesken hänen jouduttuaan maanpakoon Elballe, hänen ­vihollisensa laativat Wienissä sotasuunnitelmia.

Wienin kongressina tutuksi tulleen kokoontumisen tarkoituksena oli palauttaa vanha ­järjestys, joka Euroopassa oli vallinnut ennen Ranskan vallankumousta.

Nähtyään, miten Napoleon oli valloittanut Ranskan takaisin pelkästään sanojensa ­voimalla, Itävalta, Britannia, Preussi ja ­Venäjä päättivät yksissä tuumin ­julistaa Ranskalle sodan.

Napoleon tiesi, ettei pystyisi vastustamaan Euroopan johtavien suurvaltojen yhteishyökkäystä.

Hän lähetti rauhanneuvottelijansa Itävaltaan ja Britanniaan, mutta viholliset eivät taipuneet. Britannia palautti Napoleonin rauhanehdo­tuksen avaamattomana kuoressaan.

”Suurin lohtuni on, että en tunne pelkoa. En pelkää tulevaisuutta.” Napoleon Bonaparte

Uudestaan keisariksi julistautunut ­Napoleon kokosi jälleen kerran armeijansa ja valmistautui ­sotaan.

Pelkästään vetoamalla aikaisempien sotiensa veteraaneihin hän onnistui kasvattamaan armeijaansa 200  000 sotilaasta peräti 300  000:een. Myös kansalliskaarti valmistautui taisteluun, ja Pariisiin kuljetettiin raskasta tykistöä.

Vihollisten yhteensä 700  000 sotilasta marssi jo kohti Ranskaa: itävaltalaiset Alppien yli etelästä, venäläiset Reiniltä idästä, ja britit, preussilaiset ja hollantilaiset Belgian kautta pohjoisesta.

Napoleon tiesi, että ratkaiseva taistelu käytäisiin Belgian maaperällä.

Hän tiesi myös, ettei pystyisi voittamaan vihollisiaan sen jälkeen, kun näiden armeijat olivat yhdistyneet. Ainoa mahdollisuus oli käydä armeijoiden kimppuun yksi kerrallaan, kuten monesti ennenkin.

Niinpä Napoleon johti 125  000 sotilastaan kohti preussilaisten leiriä, joka sijaitsi Belgiassa lähellä Lignyn kylää.

Ranskalaiset kukistivat Preussin joukot ennen kuin ne ehtivät liittyä Britannian armeijaan, ja Ranskan lopullinen voitto näytti jo mahdolliselta.

Keisari harkitsi vallankaappausta

Belgian sateinen kesä ei kuitenkaan ­ollut Napoleonille suosiollinen. Hänen sotaonnensa kääntyi, ja hän ­koki lopullisen tappion liittoutuneita vihollisiaan vastaan Waterloon taistelussa Brysselin eteläpuolella.

Hyvä onni näytti hylänneen Napoleonin, eikä hänen strategiansa tällä kertaa ollut onnistunut. Hän oli menettänyt 25  000 sotilasta, ja hänen lukematto­mien taistelujen ja pitkien sotaretkien verottama terveytensä alkoi horjua.

”Suurin lohtuni on, että en tunne pelkoa. En pelkää tulevaisuutta”, nuori ­Napoleon oli uskoutunut ystävälleen. Waterloon tappion jälkeisinä päivinäkin luja tulevaisuudenusko leimasi kuitenkin yhä ­hänen toimiaan.

Keisari palasi Pariisiin pettyneenä ja järkyttyneenä mutta aikoen yhä johdattaa Ranskan voittoon. Hän muutti asumaan Elyséepalatsiin, sillä Tuileries oli aivan liian suuri hänen vähälukuiselle hovilleen.

Hän harkitsi vakavasti parlamentin hajottamista ja itsensä nimittämistä yksinvaltiaaksi diktaattoriksi, kuten oli tehnyt noustessaan ­ensi kerran valtaan.

”Poliittinen elämäni on ohi.” Napoleon Bonaparte

Silloin hän olisi voinut käyttää rajatonta valtaansa taistellakseen Ranskaa ­uhkaavaa liittoumaa vastaan.

Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että vallankaappausten ja yksinvallan ­aika oli Napoleonin kohdalta ohi.

Kansa, joka oli neljä kuukautta aikaisemmin toivottanut Napoleonin riemuiten tervetulleeksi, oli kääntynyt lyötyä keisariaan ­vastaan.

Parlamentti esitti Napoleonille ­uhkavaatimuksen: joko tämä luopuisi ­itse vallasta tai parlamentti syrjäyttäisi hänet.

Napoleonin aika oli ohi. Kesäkuun 22. päivän aamuna vuonna 1815 Napoleon luopui toistamiseen vallasta.

”Poliittinen elämäni on ohi”, hän kirjoitti tyyneen sävyyn Ranskan kansalle osoittamassaan ilmoituksessa.

Lopullinen romahdus

Napoleon nimitti poikansa François’n keisariksi nimellä Napoleon II, mutta ranskalaiset olivat saaneet tarpeekseen Bonaparteista ja parlamentti kumosi ­nimityksen.

Torjutuksi tuli myös Napoleonin pyyntö saada johtaa kenraalina Ranskan ­armeijaa liittouman joukkoja vastaan.

Napoleon ymmärsi, että hänen poliittinen uransa Ranskassa oli lopullisesti ohi ja että hänen asemansa oli hyvin epävarma: Ranskan hallitus oli karkottanut ­hänen Pariisista, Preussin joukot ­lähestyivät kovaa vauhtia hänen uutta asuinpaikkaansa Château de Malmaisonia, ja preussilainen marsalkka von Blücher oli julistanut hirttävänsä Napoleonin, jos vain saisi siihen tilaisuuden.

Napoleon harkitsi pakoa Yhdysvaltoihin, mutta Britannian laivasto pysäyttäisi takuuvarmasti entistä keisaria kuljettavan laivan. Lopulta Napoleon päätti ­antautua briteille ja anoa Britannialta ­poliittista turvapaikkaa.

Britannia oli ­ennenkin antanut turvapaikan korkea-­arvoisille sotavangeille, ja Napoleon ­uskoi saavansa viettää lopun elämäänsä mukavasti jossakin maalaiskartanossa.

Varhain aamulla 15. heinäkuuta 1815 Napoleon nousi Britannian laivaston HMS Bellerophon -nimiseen alukseen.

”Luovutan itseni Teidän hallitsijanne ja lakienne suojelukseen”, Napoleon ­ilmoitti aluksen kapteenille ­Frederick Maitlandille.

Miehistö seurasi tapahtumaa ­ihmetyksen vallassa.

Kun Bellerophon saapui Englantiin, sitä vastassa oli joukoittain ihmisiä, jotka halusivat omin silmin nähdä pelätyn ­vihollisen. Napoleon nosti hattuaan ja tervehti väkijoukkoa kohteliaasti.

Oleskelu Britannian suojeluksessa jäi ­lyhyeksi. Maan hallitus tuli siihen tulokseen, että Napoleon oli poliittisesti yhä liian vaarallinen voidakseen asua ­lähellä Ranskaa ja Eurooppaa.

Napoleon järkyttyi, mutta hänen vastalauseensa kaikuivat kuuroille korville.

Maalaus Napoleon Bonapartesta kuolinvuoteella

Napoleon ei ollut lyhyt eikä epämuodostunut, mutta hänet saatettiin myrkyttää.

© The Art Archive

Napoleon Bonaparteen liittyy monia uskomuksia

Napoleon oli hyvin lyhyt: Tarua
Napoleonia on usein kuvattu pieneksi ja pönäkäksi.

Hän ei kuitenkaan ollut mitenkään poikkeuksellisen lyhyt. ­Uskomuksen taustalla on luultavasti sekaannus ranskalaisen mittayksikön poucen (2,71 cm) ja brittien tuuman (2,54 cm) välillä. Napoleon oli luultavasti hieman alle 170 senttimetriä pitkä, eli sen ajan mittapuulla aivan normaalimittainen mies.

Napoleonin oikea käsi oli epä­muodos­tunut, minkä vuoksi hän piilotti sen liivin sisään: Tarua
Napoleon esiintyy kuvissa usein ­oikea käsi liivin alle työnnettynä. Syynä ­erikoiseen tapaan ei kuitenkaan ollut käden epämuodostuma.

Kyseessä oli jo ennen Napoleonin syntymää muotiin noussut ­poseerausasento, jota näkee yleisesti 1700-luvun muotokuvissa.

Asennon taustalla oli uusklassismi ja kuuluisa ateenalainen puhuja Aiskhines, jonka mielestä oli epäkohteliasta pitää molemmat kädet yhtäaikaa ­näkyvillä puhuessaan.

Napoleon myrkytettiin: Ehkä
Murhahuhut lähtivät liikkeelle välittömästi Napoleonin kuoleman jälkeen. Syyllisiksi on tarjottu niin Napoleonin brittiläisiä vartijoita kuin ranskalaisia rojalistejakin.

Vuonna 2008 tutkijat analysoivat ­Napoleonin hiuksia hänen elämänsä eri vaiheista ja havaitsivat niiden sisältävän suuria määriä arsenikkia.

Arsenikkipitoisuuden havaittiin kuitenkin pysyneen kutakuinkin samana hänen koko elämänsä ajan, mikä ei tue myrkytysteoriaa. ­Luultavimmin ­Napoleon kuolikin mahasyöpään, ­joskaan se ei selitä kaikkia hänellä ­tiettävästi esiintyneitä oireita.

  1. elokuuta 1815 North­umber­land-­niminen alus lähti kuljettamaan entistä keisaria vankeuteen eteläisellä Atlantilla sijaitsevalle St. Helenan saarelle. Entisen keisarin pahin painajainen, karkotus ­Euroopasta, oli käynyt ­toteen.

Napoleon vietti viimeiset vuotensa tarkoin vartioituna rapistuneessa huvilassa pienellä kalliosaarella. Lähimmälle mantereelle oli 1  800 kilometriä matkaa ja Pariisiin peräti 7  200 kilometriä.

Valtansa huipulla lähes koko Eurooppaa hallinnut Napoleon Bonaparte kuoli 5. toukokuuta 1821 murtuneena ja pettyneenä miehenä.

Ranskan maineikkain sotapäällikö ja entinen keisari palasi pääkaupunkiin vuonna 1840, kun ­hänen jäännöksensä tuotiin St. Helenalta haudattavaksi Pariisin Invalidikirkkoon.