Napoleonin armeija paleltui hengiltä

Napoleon marssi voitokkaana Moskovaan. Venäläisiä ei ollut kuitenkaan vielä kukistettu, ja kun kaupunki paloi poroksi, alkoi kuolemanmarssi Venäjän armottomassa talvessa.

Napoleon marssi voitokkaana Moskovaan. Venäläisiä ei ollut kuitenkaan vielä kukistettu, ja kun kaupunki paloi poroksi, alkoi kuolemanmarssi Venäjän armottomassa talvessa.

Adolf Northen/Wikimedia

Kersantti Adrien Bourgogne marssi uupuneena kaartin rykmentin mukana. Tuhansien sotilaiden saappaat nostattivat ilmaan sankan tomupilven, ja reppu painoi Bourgognen selkää. Yhtäkkiä kolonnan kärjestä alkoi kuulua huu­toja:

”Moskova! Moskova!”

Jonkin ajan kuluttua 27-vuotias Bourgogne saattoi itsekin nähdä kaupungin, jonka kirkkojen kullatut sipulikupolit välkehtivät iltapäivän auringossa. Näky ilahdutti ranskalaissotilaita.

­Lopultakin he saisivat ­levätä ja tehdä tuttavuutta Moskovan neitojen kanssa. Oli 14. syyskuuta 1812, ja ranskalaiset olivat marssineet kolmessa kuukaudessa 1  500 raskasta kilometriä.

Bourgognen rykmentti pysähtyi hieman Moskovan ulkopuolella, ja miehet sonnustautuivat paraatiunivormuihinsa. Kaksi tuntia myöhemmin keisari Napoleonin kaarti marssi Moskovaan sotilassoittokunnan tahdittamana. Pääkaupungin kaduilla ei kuitenkaan näkynyt ketään.

Bourgogne oli ollut armeijan palveluksessa seitsemän vuotta, ja hän oli marssinut voittajana moniin suurkaupunkeihin, kuten Berliiniin ja Madridiin.

Yleensä valloitettujen kaupunkien asukkaat olivat tulleet seuraamaan ranskalaisten valloittajien marssia epäluuloisina mutta uteliaina. Moskovan kadut olivat kuitenkin autiot, sillä kaupungin kaikki asukkaat olivat paenneet.

Napoleonin suuri armeija, Grande Armée, oli ylittänyt Venäjän rajan kesäkuussa, ja maa oli osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin vieraanvarainen.

Pitkä marssi Baltian ja Valko-­Venäjän alueiden halki oli kuitenkin ­ollut vasta esimakua vaikeuksista, joita Bourgogne ja satatuhatta muuta ranskalaissotilasta vielä joutuisivat kohtaamaan. Oli syksy, ja Venäjän hyytävän kylmä talvi lähestyi.

Moskova liekeissä

Bourgognen rykmentti oli ehtinyt olla Moskovassa vain hetken, kun he havaitsivat tulipalon. Palo levisi tuulessa nopeasti, ja Bourgogne sai käskyn lähteä selvittämään sen laajuutta 18 miehen kanssa.

Bourgogne miehineen oli ehtinyt edetä vain pari sataa metriä, kun heitä alettiin tulittaa ­läheisestä palatsista. Yksi ranskalaisista haavoittui jalkaan.

Bourgogne tovereineen syöksyi palatsiin ja löysi sieltä joukon juopuneita venäläisiä. Ranskalaiset surmasivat heidät miekoillaan ja alkoivat tutkia palatsia. Bourgogne ei ollut koskaan nähnyt niin ylellisesti koristeltuja huoneita.

Seinillä roikkui vaikuttavia maalauksia ja kalliita aseita. Sotilaat ryhtyivät oitis ryöstelemään aarteita, mutta he olivat hädin tuskin päässeet alkuun, kun ulkoa alkoi kuulua hätääntyneitä huutoja.

”Palo leviää!” varoittivat kaksi sotilasta, jotka Bourgogne oli määrännyt vartioimaan palatsin sisäänkäyntiä. Lattialautojen raoista kiemurteli savua, ja Bourgogne käski miehensä ulos palatsista. Kun hän pääsi kadulle, hän näki liekkien uhkaavan koko korttelia.

Napoleon seurasi Moskovan paloa Kremlistä, jonka hänen sotilas-insinöörinsä onnistuivat pelastamaan tuholta.

© Polfoto/Ullstein Bild

Moskova paloi miltei maan tasalle

Tuli tuhosi suurimman osan Moskovan rakennuksista ja esti Napoleonin joukkoja talvehtimasta mukavasti kaupungissa.

Moskovan kuvernööri Fjodor Rostoptšin ei halunnut jättää ranskalaisille mitään käyttö­kelpoista. Niinpä hän määräsi ennen Moskovasta lähtöään, että Kreml, kirkot ja hallintorakennukset piti polttaa tai räjäyttää.

Moskovan suurpalo sai alkunsa 15. syyskuuta 1812 eli päivää ennen ranskalaisten tuloa. Ennen vetäytymistään venäläiset olivat vapauttaneet rikolliset vankiloista, ja nämä mellastivat juovuk­sissa pitkin kaupunkia sytytellen raken­nuksia palamaan.

Napoleon määräsi palojen sytyt­täjät ammuttavaksi. Tuli ­levisi silti nopeasti, eivätkä ­ranskalaiset saaneet sitä ­sammutettua, sillä kaupungin kaikki sammutusvälineet olivat kadonneet jäljettömiin.

Suurin osa Moskovan raken­nuksista oli rakennettu puusta, ja kolme neljäs­osaa kaupungista tuhoutui. Rostoptšin väitti myöhemmin, ettei hän ollut valtuuttanut niin laajamittaista tuhoa. Mosko­van jälleenrakentaminen käynnis­tyi vasta vuonna 1817.

Lieskat olivat tukkineet paluureitin, ja ranskalaiset joutuivat pakenemaan sivukaduille. Siellä vastaan tuli muita ranskalaissotilaita, jotka myös etsivät pakotietä liekkien keskeltä. Heiltä Bourgogne kuuli, että venäläiset olivat itse sytyttäneet tulipalot.

Pian ranskalaiset tulivat kahden leveän kadun risteykseen. Kadunvarsien talot olivat ­tulessa, eivätkä ranskalaiset pystyneet sen enempää jatkamaan matkaa kuin kääntymään takaisin.

He olivat loukussa liekkimeren keskellä. Bourgogne määräsi miehet risteyksen keskelle, missä he olivat mahdollisimman kaukana lieskoista. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli odottaa, että ympäröivät talot palaisivat tuhkaksi ja roihu laantuisi.

Kersantti Bourgogne miehineen ilmoittautui rykmenttinsä päivystävälle upseerille vasta seuraavan päivän iltana 27 tunnin mittaiseksi ­venyneen partiomatkan jälkeen.

Ranskalaiset eivät olleet kyenneet sammuttamaan tulipaloa, joka oli levinnyt lähes kaikkialle Moskovaan, ja vaikka paloja sytyttäneet venäläiset oli ­tapettu, uusia tulipesäkkeitä syttyi koko ajan.

Napoleon määräsi joukot perääntymään

Muutama päivä Moskovan ”valtauksen” jälkeen Bourgognelle oli käynyt selväksi, etteivät ranskalaiset voisi talvehtia Moskovassa kuten hän oli siihen asti luullut.

Valloitusarmeijan muonitustilanne oli kehno: leipää ei ollut, ja sotilailla oli suuria vaikeuksia löytää edes perunoita, riisiä tai kauraryynejä. Moskovaan ilman omia ruokavarastoja tulleet joukko-osastot joutuivat elämään sillä, mitä sattuivat palaneiden talojen kellareista löytämään.

Niinpä sotilaiden ateria saattoi koostua kapa­kalasta ja hillosta, jotka huuhdeltiin kurkusta samppanjalla. Pahenevasta ruokapulasta huolimatta ranskalaiset pysyivät Moskovassa, sillä Napoleon odotti keisari Aleksanteri I:n rauhanlähettilästä.

Vasta 18. lokakuuta Napoleon suostui uskomaan, ettei Aleksanterilla ollut aikomustakaan antautua, ja ranskalaisjoukot alkoivat perääntyä kohti länttä ja sinne perustettuja muonavarastoja.

Vetäy­tyvät ranskalaiset ­polttivat rykmenttien arvostetut kotkastandaarit, jotta ne eivät joutuisi venäläisten käsiin.

© Scanpix/AKG-Images

Bourgognen rykmentin paluumatka alkoi ­hitaasti, sillä sen edellä kulki kolmessa jonossa tuhansia raskaasti lastattuja hevoskärryjä, jotka tukkivat tien. Muutaman tunnin hanhenmarssin jälkeen kaartilaiset saivat tarpeekseen ja siirtyivät tien sivuun.

He joutuivat tarpomaan tuntikausia möykkyisillä pelloilla, ennen kuin he pääsivät kuormajuhtien kolonnan ohi.

Jo perääntymismarssin ensimmäisenä iltana Bourgogne tyhjensi repustaan kaikki arvoesineet, jotka hän oli kahminut mukaansa Moskovasta. Reppu oli painava, ja Pariisiin oli vielä pitkä matka. Yhtäkkiä rumpujen ­pärinä hälytti miehet aseisiin.

Venäläiset olivat hyökänneet etujoukon kimppuun, ja Bourgognen rykmentin oli kiiruhdettava apuun. Kun he saapuivat paikalle, venäläiset olivat kuitenkin jo kaukana ja maassa lojui ranskalaisten ruumiita.

Venäläisten yllätyshyökkäykset toistuivat seuraavien viikkojen kuluessa. Venäläiset kasakat ja Krimin niemimaalta lähtöisin olevat tataarit pysyttelivät ranskalaisjoukkojen kintereillä valmiina hyökkäämään, jos joukot joutuivat vähänkin eroon toisistaan.

Tataarit ja ­kasakat ­surmasivat ­kaikki ­ranskalaiset, jotka joutuivat eroon tovereistaan.

© Scanpix/Bridgeman

Yleensä ranskalaisilla oli tapana edetä väljissä muodostelmissa miesten etsiessä ruokaa lähiseutujen taloista. Nyt ruuanetsimisretket muuttuivat vaarallisiksi ja ranskalaiset joutuivat tulemaan toimeen niillä vähillä elintarvikkeilla, joita he olivat onnistuneet löytämään poltetusta Moskovasta.

Perääntymisen ensimmäisenä kymmenenä päivänä sotilaille jaettiin niukkoja annoksia, mutta sen jälkeen ruoka loppui.

Bourgogne oli onnekseen kerännyt itselleen ruokaa ennen Moskovasta lähtöä, ja hänellä oli kilo riisiä, jonkin verran keksejä ja puoli pulloa likööriä. Niistä ei kuitenkaan ollut suurta apua Venäjän talvessa, jonka ensimmäiset pakkaset koittivat marraskuun alussa.

Uupumus ja nälkä tappoivat hevosia tasaiseen tahtiin, ja nälkäiset sotilaat kävivät ruhojen kimppuun kuin sudet. He leikkasivat niistä lihakimpaleita tai keräsivät astioihin verta juotavaksi.

Paljon lihaa meni haaskiolle, sillä ruhot jäätyivät niin nopeasti, ettei niistä voinut irrottaa lihaa edes kirveellä. Eräänä yönä Bourgogne oli nukkumassa toverinsa löytämällä olkipatjalla.

Jonkin ajan kuluttua Bourgogne ponkaisi ylös ja riisui pakkasesta piittaamatta täitä ja luteita kihisevät vaatteensa. Vahinko oli kuitenkin jo ehtinyt tapahtua, ja patjasta levinneet syöpäläiset piinasivat Bourgognea koko loppumatkan ajan.

Hän ei onnekseen tiennyt, että syöpäläiset levittivät myös kulkutauteja, kuten pilkkukuumetta, joka vaati tuhansien ranskalaissotilaiden hengen.

© Scanpix/AFP

Täit olivat kasakoita vaarallisempia

Vilnasta löytyi vuonna 2002 joukkohauta, johon oli haudattu yli kaksi­tuhatta Napoleonin armeijan sotilasta. Tutkimuksissa selvisi, että ­sotilaat olivat kuolleet ­täiden levittämään pilkku­kuumeeseen. Taudin ­uskotaan tappaneen enemmän rans­kalaisia sotilaita kuin nälkä, pakkanen ja taistelut yhteensä.

Lumimyrskyssä kuoli useita tuhansia

Ranskalaissotilaat yöpyivät marssin aikana yleensä hätäisesti kokoon kyhätyissä suojissa tai taivasalla nuotioiden ympärillä.

Marraskuun 9. päivän vastaisena yönä idän laajoilta tasangoilta iski jäätävä lumimyrsky. Pakkanen painui 27 miinusasteeseen, ja armottomasti puhaltava myrskytuuli lisäsi sen purevuutta entisestään.

Hyväkuntoisimmat sotilaat keräsivät tavaransa ja lähtivät marssimaan. He tiesivät, että ainoa keino pysyä elossa oli pysyä liikkeessä. Sairaat, haavoittuneet ja muutoin heikkokuntoiset sitä vastoin joutuivat jäämään paikoilleen, ja lumimyrsky ja pakkanen tappoivat muutamassa tunnissa yli kymmenentuhatta miestä.

Napoleonin armeija oli marssinut itään ylväissä rivistöissä. Perääntymisvaiheessa ylväydestä ei ollut tietoakaan, vaan sotilaat raahustivat hajanaisina ryppäinä.

© Scanpix/Mary Evans

Bourgogne tovereineen oli jäänyt jälkeen muusta rykmentistä ja oli vielä marssimassa, kun myrsky iski. Miehet kamppailivat epätoivoisina eteenpäin pyryssä, kun Bourgogne yhtäkkiä näki etäämpänä suuren heinäladon.

Väsymyksestään huolimatta miehet lähtivät ryntäämään kohti latoa. Pian heille kuitenkin selvisi, että siellä oli jo 800 sotilasta ja sadat muut yrittivät päästä sinne suojaan myrskyltä.

Sotilaskuri oli heitetty romukoppaan, eikä sotilasarvoilla ollut merkitystä, kun miehet taistelivat eloonjäämisestä. Bourgogne ja hänen toverinsa päättivät pysytellä kaukana ladon luona käydystä nujakasta, joka uhkasi koska ­tahansa kärjistyä verenvuodatukseksi. He asettuivat tuulensuojaan rakennuksen päätyyn, jossa oleva suuri ovi oli teljetty tiukasti sisäpuolelta.

Ladossa olevat sotilaat olivat sytyttäneet nuotioita ja paistoivat miekkojensa kärjessä hevosenlihakimpaleita. Vähän ennen puoltayötä tuli levisi ladon puisiin rakenteisiin. Ladossa olleet hevoset villiintyivät täysin ja tukkivat sisällä olleiden ­sotilaiden pakotien.

Bourgogne kuuli, miten loukkuun jääneet sotilaat hakkasivat hädissään ladon ovea, mutta ovi avautui sisäänpäin ja ­sadat ulos pyrkivät sotilaat painoivat sitä vain tiukemmin kiinni.

Bourgogne oli nähnyt lukemattomien ihmisten kuolevan, mutta 800:n palavassa ladossa olevan miehen tuskan- ja kauhunhuudot järkyttivät häntä perinpohjin.

Yksi hänen tovereistaan huomasi ladon seinässä katkenneita lautoja, repi ne irti ja veti aukosta ulos miehen, joka osoittautui heidän rykmenttinsä upseeriksi. Miehen kädet olivat palaneet, samoin hänen vaatteensa. Bourgognen toverit pelastivat kuusi muutakin miestä, jotka olivat kaikki saaneet pahoja palovammoja.

Pian lato oli ilmiliekeissä, eikä ketään enää ollut pelastettavissa. Bourgogne kiitti onneaan, ettei hän ollut saapunut ladolle aikaisemmin ja päässyt sinne sisälle. Nyt hän lämmitteli tulen loimussa ja valmistautui jatkamaan marssia.

Tulipalo houkutteli paikalle satoja ranskalaissotilaita. Jotkut ryhtyivät paistamaan tulessa hevosenlihaa välittämättä siitä, että tuli oli juuri surmannut heidän 800 toveriaan.

Seuraavana päivänä Bourgogne kuuli kahdesta kroatialaisesta sotilaasta, jotka olivat jääneet kiinni raahatessaan ladosta palanutta ruumista syötäväksi.

Nälkiintynyt kersantti tiesi, että hän voisi päätyä tekemään ­samoin, jahka kaikki hevoset oli syöty.

Venäläiset ahdistelivat perääntyjiä

Muutaman päivämarssin päässä Smolenskista länteen venäläiset yrittivät hajottaa Napoleonin joukot. Osa ranskalaisista oli jo ohittanut Krasnyin kaupungin, kun venäläiset iskivät heidän kimppuunsa etelästä.

Napoleon oli vaikean päätöksen edessä. Jos hän jatkaisi marssia kaartinsa kanssa, marsalkka Davout’n ja marsalkka Neyn johtamat joukot joutuisivat eristyksiin. Jos hän pysähtyisi, vaarana olisi alivoimaisen kaartin tappio. Keisari päätti pysähtyä ja taistella.

”Olen esittänyt keisaria riittävän pitkään. Nyt on tullut aika esittää kenraalia”, Napoleon totesi ja käski kaartin sotilaiden valmistautua taisteluun. Heidän piti varmistaa muiden joukkojen pääsy pois uhkaavasta motista.

Aamunkoitteessa 17. marraskuuta Bourgognen rykmentti asettui asemiin ranskalaisten linjojen keskelle hieman Krasnyin itäpuolelle. Bourgogne näki Napoleonin astelevan joukkojensa eteen venäläisten tykkien ulottuville. Kylmäverisesti tämä seurasi kiikareillaan vihollisjoukkojen etenemistä.

Keisarin urheus tarttui sotilaisiin, ja hetkeksi Bourgogne ja muut kaartilaiset unohtivat pakkasen ja nälän. He olivat keisarillisen kaartin sotilaita ja valmiita antamaan henkensä keisarin puolesta! Hengenmeno vaikuttikin todennäköiseltä, sillä venäläisiä oli neljä kertaa enemmän kuin kaartin sotilaita.

Napoleon oli juuri vetäytynyt turvaan etulinjan taakse, kun venäläiset avasivat tulen 500 ­tykillään. Bourgogne näki tykinkuulan katkaisevan lähellä seisovalta upseerilta molemmat jalat juuri saappaanvarsien yläpuolelta.

Venäläisten ammukset niittivät ranskalaisia kuin viljaa, ja ranskalaisten tykistö vastasi pian tuleen. Heillä oli paljon vähemmän tykkejä kuin venäläisillä, mutta he olivat tarkkoja ampujia, ja pian myös venäläisten rivistöt alkoivat harventua.

Eräs sotilas, joka oli menettänyt venäläisten tulituksessa molemmat jalkansa, kurotti kätensä kohti Bourgognea ja huusi epätoivoissaan: ”Kersantti, älkää jättäkö minua!”

Yhtäkkiä Bourgognen rykmentin komentajan vatsa ei enää kestänyt jännitystä. Eversti ei kuitenkaan halunnut jättää miehiään yksin pahaan paikkaan, ja niinpä hän otti viitisenkymmentä askelta kohti venäläisiä, käänsi näille selkänsä ja laski housunsa.

Venäläiset tykkimiehet eivät ­pitäneet everstin eleestä ja suuntasivat tykkinsä häntä kohti. Tykinkuulat pöllyttivät lunta everstin molemmin puolin, mutta eivät osuneet. Saatuaan tarpeensa toimitettua eversti ojentautui, napitti housunsa ja jatkoi käskyjen antamista.

Keskipäivään mennessä venäläiset olivat tappaneet viidesosan kaikista Bourgognen rykmentin sotilaista. Haavoittumattomana selvinnyt Bourgogne näki Davout’n joukkojen lähestyvän idästä kasakkalauma kintereillään. Kasakat eivät pystyneet lyömään ranskalaisia, jotka marssivat eteenpäin kurinalaisessa muodostelmassa.

Puoli kahden aikaan Napoleon määräsi joukkonsa jatkamaan vetäytymistä, mutta Bourgognen rykmentti sai käskyn jäädä niille ­sijoilleen turvaamaan selustaa.

Seuraavat puoli tuntia olivat yhtä helvettiä: venäläiset ampuivat tykeillään kuin viimeistä päivää, ja yli kolmasosa Bourgognen sotilastovereista kuoli ja moni haavoittui. Viimein rykmentin rippeet saivat käskyn lähteä perääntymään.

Haavoittuneet oli pakko jättää jälkeen. Eräs sotilas, joka oli menettänyt venäläisten tulituksessa molemmat jalkansa, kurotti kätensä kohti Bourgognea ja huusi epätoivoissaan: ”Kersantti, älkää jättäkö minua! Ottakaa minut mukaanne! Älkää lähtekö ilman minua!”

Kun Bourgogne aneluista huolimatta kääntyi lähteäkseen, mies raahautui käsiensä varassa hänen perässään ja hänen jalantynkänsä jättivät verisen vanan lumeen. Näky viilsi Bourgognen sydäntä, mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Kaikkialla ympärillä lojui ruumiita, monet heistä olivat miehiä, joiden kanssa Bourgogne oli sotinut ja juhlinut vuosikausia. Lumessa lojui myös Bourgognen hyvän ystävän kersantti Gaponin runneltu ruumis, mutta Bourgogne pysyi paikallaan marssijonossa. Jos miehet erkanisivat muodostelmasta, he olisivat tuhon omia.

Venäläiset tulittivat Bourgognen rykmenttiä koko matkan Krasnyihin asti. Juuri, kun rykmentti oli saapumassa kaupunkiin, tykinkuula kolhaisi Bourgognen aseen perää, hipaisi hänen käsivarttaan ja murskasi hänen vieressään marssivan nuoren rumpalipojan kallon. Bourgogne ei saanut naarmuakaan.

Napoleon oli onnistunut kokoamaan joukkonsa ja johdattamaan ne venäläisten ohi. Hinta oli kuitenkin ollut kova: lähes puolet kaartin sotilaista oli kuollut päivän taisteluissa.

Sekasorto Berezinajoen sillalla

Krasnyin painajainen oli kuitenkin vain esimakua siitä, mitä Berezinajoella odotti kymmenen päivää myöhemmin. Venäläiset olivat tuhonneet kaikki Berezinan yli johtavat sillat lähiseuduilla, mutta Napoleonin pioneerijoukot olivat rakentaneet jokeen kaksi väliaikaista siltaa.

Ensimmäiset ranskalaisjoukot ylittivät Berezinan 26. marraskuuta puolen päivän aikaan ja pakottivat joen toisella puolella odottavat venäläiset vetäytymään.

Bourgognen rykmentti ylitti joen marraskuun 28. päivän aamuna. Bourgogne oli kuitenkin liian sairas ja heikko jatkamaan marssia, ja hänet jätettiin joen länsirannalle odottamaan pääjoukosta jälkeen jääneitä sotilaita.

Aitiopaikaltaan joen länsirannalta Bourgogne näki, miten itäpuolella siltaa lähestyvät ranskalaissotilaat joutuivat pakokauhun valtaan venäläisten ampuessa heitä tykeillään.

Joukoittain sotilaita ja hevosia rynnisti kohti kahta huteraa siltaa, ja pian silloilla vallitsi täysi kaaos. Miehiä putoili hyiseen jokeen, ja ne, jotka kaatuivat, tallautuivat muiden jalkoihin.

Napoleonin pioneerijoukot rakensivat vetäytyvälle armeijalle henkensä kaupalla siltoja jäiseen Berezina­jokeen.

© Getty/All Over Press

Silta pelasti ranskalaiset

Napoleonin joukot pakenivat motista rakentamalla sillan Berezinajoen yli, mutta lähes puolet joukoista tuhoutui joen ylityksen aikana.

Venäläiset halusivat pysäyttää rans­kalaisten perääntymisen Berezina­joelle ja tuhosivat siksi kaikki joen ­ylittävät sillat. Ranskalaiset olivat ­vaarassa jäädä mottiin, ja heidän oli ­rakennettava uusi silta lähes 200 ­metrin levyisen joen yli.

Pioneerijoukot olivat joutuneet polttamaan tarvikkeensa kuormahevosten kuoltua. Pääasiassa hollantilaisista koostuneilla sillanrakentajilla oli käy­tössään vain muutamia työkaluja, ja puutavaraa saatiin purkamalla maa­taloja ja armeijan hevoskärryjä.

Sillanrakentajat joutuvat työskentelemään vedessä rakentaessaan kahta kulkuväylää: yhtä tykistölle, ratsuväelle ja hevoskärryille ja toista jalkaväelle.

Kun he välillä nousivat hyisestä joesta rantatöyräälle lämmittelemään, Napoleon antoi tarjota heille viiniä. Hän tiesi, että ­armeijan kohtalo oli täysin siltaa rakentavien miesten käsissä.

Moni pioneeri paleltui kuoliaaksi, mutta 26. marraskuuta sillat olivat ­valmiita. Ranskalaiset yrittivät kaikki tunkea silloille yhtä­aikaa, ja tuhansia putosi jokeen tai tallautui kuoliaaksi.

Berezina­joen ylitys oli toisaalta sotilaallinen saavutus, toisaalta katastrofi: ranskalaiset ­pääsivät loukusta mutta lähes puolet sotilaista sai surmansa.

Bourgogne näki, miten Isoksi Jeaniksi kutsuttu mies kaatui ja tarttui hädissään ohi marssivan ratsuväensotilaan jalkaan. Tämä puolestaan tarrautui kolmannen miehen käsivarteen, jotta ei olisi itse kaatunut.

Lopulta kaikki kolme putosivat jokeen. Iso Jean sai otteen siltatolpasta, mutta kaksi muuta miestä katosivat jäälauttojen ja joessa kelluvien ruumiiden sekaan.

Sillalla tungeksivat sotilaat eivät kiinnittäneet mitään huomiota Ison Jeanin avunhuutoihin, mutta joen länsirannalla odottavat sotilaat heittivät hänelle köyden ja kiskoivat hänet turvaan.

Koettelemus oli ollut Isolle Jeanille liikaa, ja hän kuoli seuraavana päivänä. Bourgogne sai kerättyä kokoon 18 toveriaan, ja yhdessä miehet jättivät taakseen sillalla valitsevan kaaoksen ja lähtivät marssimaan rykmenttinsä perään.

Kuolemanmarssi kohti Vilnaa

Vajaat kaksi viikkoa Berezinajoen ylityksen jälkeen Bourgogne laahusti kuin transsissa kohti länttä muiden sairaiden ja lopen uupuneiden sotilaiden kanssa.

Hänen kerran niin ylvästä kaartin rykmenttiään ei enää ollut olemassa. Venäjälle oli marssinut 2  000 kaartilaista, mutta nyt oli jäljellä enää vajaat sata miestä. Koko ­armeija oli kuihtunut hajanaiseksi joukoksi.

Marsalkka Ney johti ­ranskalaisten jälkijoukkoja ja piti venäläiset loitolla. Napoleon ylisti häntä ”urheista urheimmaksi”.

© Scanpix/Bridgeman
  1. joulukuuta 1812 ranskalaiset lähestyivät Liettuan pääkaupunkia Vilnaa. Sotilaat kiiruhtivat minkä pystyivät, sillä heille oli luvattu, että Vilnassa oli tarjolla ruokaa ja juomaa.

Moni ei kuitenkaan koskaan päässyt Vilnaan saakka, sillä sotilaita tuupertui vähän väliä lumeen eikä kenelläkään ollut voimia auttaa heitä. Pelkästään 9. joulukuuta nälkään, pakkaseen ja uupumukseen kuoli 6  000 ranskalaissotilasta.

Bourgogne ei tiennyt, pääsisikö hänkään Vilnaan asti. Hänen toinen jalkansa oli paleltunut, ja jokainen askel aiheutti viiltävää kipua. Myös hänen kätensä olivat paleltuneet, ja yhden sormen pää oli jo mustunut.

Bourgogne saapui kuitenkin Vilnaan illansuussa ja sai muiden sotilaiden tapaan naulan häränlihaa. Monet alkoivat järsiä lihaa raakana, mutta Bourgogne malttoi mielensä ja paistoi lihan.

Siitä ei kuitenkaan ollut hänelle mitään iloa, sillä hänen mahansa ei kestänyt niin raskasta ruokaa ja hän ylenantoi ateriansa.

Bourgogne riisui saappaansa tutkiakseen paleltunutta jalkaansa. Se oli aivan sininen ja turposi pian niin, ettei hän enää saanut saapasta takaisin jalkaansa.

Niinpä hänen oli jatkettava marssia ilman toista saapasta. Venäjän länsi­rajalle oli matkaa vain 100 kilometriä, mutta Bourgognesta matka tuntui loputtoman pitkältä.

Pelastus odotti Preussissa

Bourgogne raahusti hitaasti kohti preussilaista Wilba­lenin kaupunkia. Hänellä oli ripuli, ja hänen housunsa olivat kuluneet riekaleiksi, mikä oli oikeastaan vain hyvä, sillä hänen paleltuneet sormensa olivat liian kömpelöt avaamaan housunnappeja.

Hän oli kietonut alaruumiinsa suojaksi naisten hartiahuivin kuin vaipaksi, ja paleltuneen jalkansa hän oli käärinyt riepuihin.

Preussiin sijoitetut hyvävoimaiset joukot pitivät kasakat loitolla. Ranskalaissotilaissa oli herännyt toivo pelastumisesta, ja he jaksoivat taas auttaa ja tukea toisiaan.

Keisarillisen kaartin krenatöörit surivat Napoleonin hyvästellessä heitä. Vain muutama sotilas sai luvan seurata keisaria maanpakoon Elban saarelle.

© Scanpix/Bridgeman

Venäjän retki maksoi Napoleonille vallan

Epäonnistunut Venäjän sotaretki merkitsi Napoleonille lopun alkua, kun koko Eurooppa kääntyi häntä vastaan.

5. joulukuuta 1812

Keisari hylkäsi joukkonsa

Tieto vallankaappausyrityksestä sai Napoleonin kiiruhtamaan ­Pariisiin, ja armeijan rippeet joutuivat suoriutumaan Venä­jältä kotiin ilman häntä.

19. joulukuuta

Uusia joukkoja värvättiin

Napoleon saapui Pariisiin ja ilmoitti joukkojensa tuhosta katumusta osoittamatta. Armeija alkoi kutsua uusia nuorukaisia ­sotapalvelukseen.

16. maaliskuuta 1813

Preussi vaihtoi puolta

Preussi liittoutui Venäjän ­keisarin kanssa ja julisti sodan Ranskalle.

2. toukokuuta

Arvoton voitto

Napoleon löi Preussin ja Venäjän joukot Lützenissä. 20.–21. touko­kuuta hän voitti Bautzenin taistelun, mutta Ranskan heikko ratsuväki ei pystynyt tuhoa­maan vihollisia.

4. kesäkuuta

Tyyntä myrskyn edellä

Saksassa astui voimaan aselepo, sillä Napoleon tarvitsi aikaa jär­jestääkseen kokemattomat joukkonsa ja Preussi ja Venäjä kokosivat suurta armeijaa Ranskaa vastaan.

16. elokuuta

Taistelut jatkuivat

Väliaikainen aselepo päättyi, ja mahtava Itävalta liittyi Ranskan vihollisiin. Vaikka Napoleonin joukot olivat alivoimaisia, liittoutu­neet viholliset eivät haluneet kohdata häntä taistelussa. Sen sijaan Ranskan marsalk­kojen komentamat joukot ­kärsivät useita tappioita.

16.–19. lokakuuta

Leipzigin taistelu

Liitto­laisten noin 330  000 sotilasta kohtasivat Napoleonin 190  000 miehen joukot Leipzigissä. Napoleon joutui taipumaan ylivoiman edessä ja ­vetäytyi. Taistelussa kuoli noin 60  000 ranskalaista sotilasta.

1. tammikuuta 1814

Poikia värvättiin sotilaiksi

Liittolaisten joukot ylittivät Reinin ja tunkeutuivat Ranskaan. Epä­toivoinen Napoleon värväsi joukkoihinsa jopa 16–17-vuotiai­ta poikia. Napoleon saavutti pieniä voittoja mutta ei pystynyt pysäyttämään ­vihol­listensa etenemistä.

30.–31. maaliskuuta

Marsalkat luovuttivat

­Liittoutuneet tunkeutuivat ­Pariisiin. Napoleon olisi halunnut karkottaa viholliset pääkaupungista, mutta hänen marsalkkansa kieltäytyivät ­jatkamasta taistelua.

6. huhtikuuta

Napoleon lähti maanpakoon

Napoleon ­tunnusti tappionsa ja joutui maan­pakoon Elban saa­relle. Hän palasi Ranskaan jo vuotta myöhemmin mutta kärsi lopullisen tappion Waterloossa.

Kaksi kaartilaista yhytti vaivaisen Bourgognen ja auttoi häntä pääsemään Wilbaleniin. Siellä uupuneet sotilaat saivat levätä ja toipua, ja huonokuntoisimmat kuljetettiin Ranskaan hevoskärryillä.

Kevään koittaessa kersantti Bourgogne toipui vammoistaan Pariisissa. Lähes kaikki hänen vanhat toverinsa olivat kuolleet Venäjällä.

Ranskalaissotilaat käyttivät vuonna 1812 korkeaa huopahattua. ­Jotkut säilyttivät hatussa ruokaa ja muita tavaroita.

© Scanpix/Bridgeman

Selviytyjä kirjoitti kokemuksistaan

Adrien Bourgognesta tuli Ranskan armeijan sotilas 20-vuotiaana. Hän taisteli Napoleonin joukoissa eri puolilla Eurooppaa ja yleni ensin korp­raaliksi ja sitten kersantiksi. Ennen hyökkäystä Venäjälle Bourgogne oli ehtinyt haavoittua jo kolmesti, mutta hän pystyi silti osallistumaan tuhoisasti päättyneelle sotaretkelle.

Sota päättyi luutnantiksi edenneen Bourgognen osalta, kun hänen 145. linjarykmenttinsä joutui vangiksi Dessaun taistelussa 12. lokakuuta 1813.

Vankeus­aikanaan Bourgogne alkoi kirjoittaa muistiin kokemuksiaan Venäjän sotaret­kestä. ­Kirjoitustyö kuitenkin ­keskeytyi, kun ­Napoleon syrjäyteytettiin vallasta ja Bourgogne vapautui. Hän palasi Ranskaan ja erosi armeijan palveluksesta.

Bourgogne palasi armeijan riveihin vuonna 1830 ja kirjoitti ­muistelmansa loppuun. Hän kuoli 82-vuotiaana vuonna 1867. Hänen muistelmateoksensa julkaistiin vuonna 1898, ja siitä tuli myyntimenestys.