Napoleon oli hyvällä tuulella ja täynnä itseluottamusta, vaikka tilanne oli vakava. Hän oli juuri saanut tiedon siitä, että Preussin ja Venäjän joukot olivat ylittäneet Reinin ja matkalla Alsaceen, itävaltalaiset lähestyivät Sveitsistä ja englantilaiset, portugalilaiset ja espanjalaiset Espanjasta Pyreneiden vuoriston yli.
Oli tammikuu vuonna 1814 ja ilma oli purevan kylmä, mutta Napoleonin oli pakko lähteä sotaan. Hän hyvästeli nuoren vaimonsa Marie-Louisen ja kaksivuotiaan poikansa.
”Ole huoleti, meidän on vain lyötävä sinun äidinisäsi”, Napoleon lohdutti poikaa. Hän oli varma siitä, että voimakas vastaisku karkottaisi vihollisliittouman, johon kuului hänen appensa Itävallan keisari Frans I.
Napoleon suuteli Marie-Louisea hyvästiksi ja nousi vaunuihin, jotka odottivat keisarillisen palatsin edessä. Hän aikoi näyttää maailmalle, miten rohkea, päättäväinen ja voimakas sotapäällikkö ja hyvä strategi toimii. Hän ei enää koskaan nähnyt perhettään.
Rauhantarjous sai aikaan raivokohtauksen
6. helmikuuta, Nogent-sur-Seine: Kun Napoleon oli lyönyt Preussin joukot Briennessä ja Saint Dizierissa, liittouma kutsui hänet rauhanneuvotteluihin. Niissä hänelle tarjottiin sopimusta, jonka mukaan Ranskan rajat kutistuisivat vuoden 1790 mittoihin.
Napoleon raivosi, kun hänelle luettiin taas uusi liittouman rauhansopimusehdotus.
”Vastenmielinen ehdotus, jonka he lähettivät minulle, koskee minuun, ja tunnen itseni nöyryytetyksi pelkästään siksi, että he ovat ehdottaneet jotain tuollaista!”
Napoleonin vastaus oli suurin piirtein samanlainen kuin muillakin kerroilla, jolloin vastustajat olivat ehdottaneet rauhansopimusta. Napoleon piti päänsä: hän halusi kukistaa viholliset eikä nöyrtyä neuvottelemaan.
Napoleonin hieman yli 30 000:ta miestä vastassa oli 100 000 vihollista.
Keisari oli hyvässä vedossa
10. helmikuuta, Champaubert: Vaikka Napoleonin armeijalla oli miesalivoima, se voitti Champaubertin taistelun, jossa se tappoi 1 500 venäläistä sotilasta ja otti 3 000 vangiksi.
Onni pysyi Ranskan armeijan puolella, kun Napoleon palasi neuvotteluista. Altavastaajan asema ja vastustajien ylivoima vain saivat hänet innostumaan. Champaubertin taistelun jälkeen hän piti marsalkoilleen palopuheen:
”Jos minulla on tulevina päivinä yhtä suuri onni kuin tänään, voin kahdessa viikossa työntää vihollisen takaisin Reinille, ja Reiniltä Veikselille [Puolaan] on vain askel! Olen vetänyt jalkaani samat saappaat, joita käytin Italian sotaretkellä!” Napoleon kerskui.
Italian sotaretkellä vuonna 1796 Napoleon oli itse kantanut lippua ja johtanut joukkonsa voittoon itävaltalaisista. Sittemmin intomieli oli hiipunut, ja vuosina 1812 ja 1813 useat Napoleonin marsalkat olivat alkaneet pitää keisariaan laiskanpulskeana ja hitaana.
Nyt keisari uhkui taas intoa ja uskoi pystyvänsä ajamaan vihollisen hetkessä satojen kilometrien päähän itään. Hän pukeutui sotaretkelle normaaliin tummanvihreään jääkärinunivormuun ja yksinkertaiseen harmaaseen viittaan, sillä hän halusi näyttää olevansa yksi sotilaista.
Hän ei myöskään käyttänyt mitaleita eikä kunniamerkkejä. Hän halusi osoittaa miehilleen, että oli valmis johtamaan taistelua ja voittamaan sen.
Marsalkat alkoivat olla väsyneitä ja alistuneita tappioihin, joten keisarin oli vakuutettava joukkonsa siitä, että sota voitiin vielä kääntää Ranskan eduksi.
Marsalkka de Marmont sai syyt tappiosta
10. maaliskuuta, Laon: Ranskalaiset yrittivät pakottaa preussilaiset ja venäläiset pohjoiseen kohti Laonia, mutta joutuivat itse perääntymään.
”Tappiosta ei kannata tehdä suurempaa kuin se on”, kuului yksi Napoleonin suosimista sanonnoista.
Hän oli toiminut sen mukaan useita kertoja vetäessään joukkonsa taistelusta, jonka hän tiesi päättyvän itselleen tappiollisesti. Niin hän teki myös Laonissa, jossa preussilaisten ja venäläisten pohjoiseen ajamiseksi tehty yllätyshyökkäys epäonnistui täysin.
Hänen oikea kätensä, marsalkka Auguste de Marmont, jonka piti joukkoineen liittyä taisteluun Laonissa, ehti paikalle vasta, kun Napoleonin joukot olivat jo joutuneet tuleen ja useita tuhansia ranskalaissotilaita oli kaatunut.
Ranskalaisia oli yksinkertaisesti liian vähän ja he olivat kokemattomia, sillä Venäjän sotaretken tappioiden jälkeen Napoleon oli joutunut värväämään armeijaansa hyvin nuoria miehiä. Vihollinen kutsuikin heitä marielouiseiksi Napoleonin nuoren vaimon mukaan. He eivät voineet mitään viholliselle, ja Napoleon käski heidän vetäytyä.
Kun Napoleon matkusti myöhään illalla vaunuissaan pois Laonista Soissons’n lähellä sijaitsevaan tukikohtaan, hän kirjoitti virallisen tiedotteen:
”Olen tunnustellut vihollisen asemia Laonissa. Koska vihollinen on liian voimakas, jotta sen kimppuun voitaisiin hyökätä ilman suuria tappioita, päätin palata takaisin Soissons’hon. Vihollinen olisi todennäköisesti evakuoinut Laonin hyökkäyksen pelossa, jos de Marmont ei olisi ryhtynyt taisteluun ja käyttäytynyt kuin vänrikki.”
Tosiasiassa de Marmont oli saapunut 10 000 miehensä kanssa liian myöhään ehtiäkseen taisteluun. Lisäksi de Marmontin joukot olivat edellisyönä taistelleet preussilaisten sotilaiden kanssa, vaikka he olivat olleet väsyneitä marssista ja kylmästä säästä.
Pääsyy Laonin tappioon oli se, että preussilaisten ja venäläisten oli onnistunut asettua Ranskan kahden armeijan väliin ja estää de Marmontin ja Napoleonin yhteydenpito. Laonin jälkeen Napoleon suuntasi kaakkoon haastaakseen Itävällan joukot, ja de Marmont yritti estää preussilaisten pääsyn Pariisiin.
Hellä viesti joutui vääriin käsiin
20. maaliskuuta, Arcis-Sur-Aube: Napoleon menetti 3 000 miestä suuressa taistelussa. Vihollisen tappiot olivat vähintään yhtä suuret, mutta sen armeija sai täydennyksiä.
Napoleon kirjoitti poikansa syntymäpäivänä vaimolleen, jota hän ei ollut nähnyt tammikuun 25. päivän jälkeen:
”Rakkaani
Olen päättänyt lähteä Marneen, jotta saan
vihollisen siirtymään kauemmaksi Pariisista. Suudelma pojalleni. NAPOLEON.”
Kun kuriiri lähti viemään kirjettä, venäläiset kasakat sieppasivat sen ja luovuttivat liittouman kenraaleille. Nyt liittouma tiesi Napoleonin suunnitelman.
Napoleon houkuteltiin väärään paikkaan
27. maaliskuuta, Dolancourt: Liittouman sotapäälliköt olivat lukeneet Napoleonin kirjeen, ja he päättivät houkutella hänet kauemmaksi itään ja suunnata itse kohti Pariisia.
Napoleon hillitsi itsensä, kun hän luki kuriirin ojentaman kirjeen. Se oli kreivi Antoine-Marie de Lavalattelta, joka oli yksi keisarin luottohenkilöistä Pariisissa.
Kirjeessä kerrottiin, että kaupunkiin hyökättiin joka puolelta. Napoleon tiesi, mitä se merkitsi. Hän oli edellisinä päivinä siirtänyt joukkojaan yhä pidemmälle itään ja samalla kauemmaksi Pariisista. Ensin hän oli luullut olevansa böömiläisten armeijan kintereillä.
Sitten hänen epäluulonsa oli herännyt, ja nyt se sai vahvistuksen: häntä oli petkutettu. Kenraali von Schwarzenberg pääjoukkoineen oli livahtanut ranskalaisten ulottuvilta ja jättänyt vain muutaman miehen leikkimään hippaa Napoleonin kanssa.
”Hieno šakkisiirto. En uskonut, että liittoumalla olisi ollut kenraalia, joka olisi kyennyt moiseen!” Napoleon tokaisi. Hän käski ajajan vaihtaa vaunujen eteen virkeät hevoset ja kiidättää hänet täyttä laukkaa Pariisiin.
Vihollinen saartoi pääkaupungin
29. maaliskuuta, Pariisi: Preussin ja Venäjän joukot olivat asettuneet kaupungin muurien ympärille raskaan tykistön kanssa.
Napoleonin veli Joseph Bonaparte oli neuvoton. Hän vastasi Pariisin turvallisuudesta keisarin poissa ollessa, ja nyt liittouman joukot olivat valmiina iskemään sen kimppuun tykkeineen. Hän tiesi, että vihollisia oli paljon, ehkä jopa satatuhatta sotilasta, ja Pariisi oli haavoittuvainen.
Vuonna 1780 Pariisin ympärille oli alettu rakentaa kivimuuria, jossa oli yli 50 porttia. Muuri oli yhä useista kohdista kesken ja eikä se pidätellyt juuri ketään.
Siitä ei ollut apua ulkona odottavaa vihollista vastaan. Kaupungissa oli lähes pelkästään lapsia, naisia ja vanhuksia, sillä kaikki kynnelle kykenevät miehet olivat armeijassa. Bonaparten oli pakko pyytää apuun kansalliskaartin 12 000 miestä, joista vain puolella oli ase.
Napoleon oli aivan varma siitä, että hän pystyisi ajamaan vihollisen pois Ranskasta. Alussa hän saavuttikin useita pienempiä voittoja.
Ministeri pelasi kaksinaamaista peliä
29. maaliskuuta, Pariisi: Napoleon oli käskenyt evakuoida Marie-Louisen ja heidän poikansa, jos Pariisia uhataan. Kaksisataa ratsuväensotilasta vei keisarinnan ja hänen seurueensa turvaan.
Ranskan entinen ulkoministeri Charles Maurice de Talleyrand-Périgord kiisteli vartijan kanssa muurin luona. Vartija sanoi, ettei hänellä ollut lupaa poistua Pariisista, kuten useimmat hänen säätynsä jäsenet olivat tehneet päivän aikana.
Talleyrand yritti näyttää kiihtyneeltä lähtiessään takaisin palatsiinsa. Välikohtauksen määrä oli kuitenkin vain kätkeä Talleyrandin todelliset tarkoitusperät.
Hän aikoi kaapata vallan käsiinsä sen jälkeen, kun Napoleon oli epäonnistunut. Kun keisari ja keisarinna olivat poissa ja kaupungin puolustus murenemassa, kaupungissa oli valtatyhjiö ja Talleyrand oli ajatellut täyttää sen.
Oli kuitenkin yhä mahdollista, että Napoleon ehtisi Pariisiin ajoissa ja saisi pidettyä vallan käsissään. Siksi Talleyrand ei saanutkaan liian näkyvästi odottaa vihollisen saapumista Pariisiin.
Teeskennelläkseen pelkäävänsä vihollista Talleyrand oli pakannut laukkunsa ja yrittänyt näön vuoksi paeta kaupungista. Kun hänet oli käännytetty muurilta takaisin, kuten hän oli sopinut vartijan kanssa, hän pystyi palaamaan kotiin nukkumaan. Hän halusi kerätä voimia, sillä edessä oli tärkeä päivä.
Napoleon luopui Pariisin pelastamisesta
29. maaliskuuta, Juvisy: Yli kahden vuorokauden matkustamisen ja useiden hevosten vaihtojen jälkeen Napoleon saapui kievariin, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Pariisista.
Napoleon oli juuri oikaissut jalkansa kievarin kamiinan eteen, kun kenraali Belliard toi hänelle uutisia. Pariisia oli alettu evakuoida, sillä vihollinen aikoi hyökätä varhain aamulla. Puolustus oli murenemassa ja kaikki puhuivat antautumisesta. Napoleon pomppasi pystyyn ja alkoi mittailla lankkulattiaa kiihtyneenä edestakaisin.
”Pelkurit! Vai aikovat antautua… Joseph on menettänyt kaiken. Neljä tuntia liian myöhään! Jos olisin ehtinyt tänne aiemmin, kaikki olisi pelastunut!” keisari karjui.
Välillä Napoleon oli punainen raivosta, välillä kalpea ja alistuneen näköinen. Ajatukset sinkoilivat hänen päässään. Lopulta hän avasi oven ja meni ulos. Hän ei kuitenkaan noussut vaunuihin, vaan alkoi määrätietoisesti marssia kohti Pariisia.
Muut huusivat Napoleonille, että Pariisiin meno oli hyödytöntä, sillä hänen armeijansa oli yhä liian kaukana. Lopulta he saivat hänen vakuuttumaan, ja hän istui vaunuihin ja antoi kuljettaa itsensä Fontainebleaun linnaan, joka sijaitsi 55 kilometriä Pariisin eteläpuolella.
Helmikuussa 1814 haavoittuneet ranskalaissotilaat olivat Pariisissa tavallinen näky. Maaliskuun lopulla heidätkin komennettiin puolustamaan kaupunkia.
Pääkaupunki antautui parin tunnin jälkeen
30. maaliskuuta, Pariisi: Kaupungin pohjois- ja itäpuolella puhkesi taisteluita. Marsalkka de Marmont oli siirtänyt joukkonsa pääkaupungin lähelle pystyäkseen puolustamaan sitä. Hän teki, mitä pystyi, mutta vastarinta oli toivotonta. Pian kaikki strategisesti tärkeät kukkulat ja harjanteet Pariisin pohjoispuolella olivat liittouman hallinnassa.
”Eurooppa tulee nukkumaan ensi yönä Pariisissa – joko palatseissa tai kaupungin raunioissa”, luki uhkavaatimuksessa, joka tuotiin Joseph Bonapartelle. Allekirjoittajana oli ”Aleksanteri, Venäjän keisari”.
Liittouman hyökkäys oli alkanut ennen auringonnousua ja venäläiset ja preussilaiset olivat jo muutaman tunnin ajan pommittaneet Pariisia tykeillään. Nyt Venäjän keisari vaati selkeästi ranskalaisten antautumista.
Joseph Bonaparte kiiruhti kirjoittamaan marsalkoilleen, että jos vihollinen oli liian voimakas, heillä oli lupa laskea aseet ja aloittaa neuvottelut eli antautua. Itse hän pakeni kaupungista kiireesti etelän suuntaan.
Napoleonin inhokki pukeutui huolella
31. maaliskuuta, Pariisi: Kaupungissa vallitsi rauha. Aselevon solmimisen jälkeen Venäjän keisari Aleksanteri I tapasi Talleyrandin tämän palatsissa Saint-Florentin-kadulla.
Talleyrand peseytyi ja pukeutui huolellisesti, sillä oli hänen suuri päivänsä. Kuukausia hän oli vedellyt naruista ja vaalinut suhteita liittoumaan. Nyt hän oli avainasemassa, kun Ranskan – ja koko Euroopan – tulevaisuus ratkaistiin.
Napoleon ei ollut ehtinyt ajoissa Pariisiin, ja hänen veljensä oli puikkinut pakoon. Kun Venäjän keisari ja hänen seurueensa myöhemmin iltapäivällä saapuivat kaupunkiin keskustelemaan Ranskan antautumisen ehdoista, ensimmäinen tapaaminen järjestettiin Talleyrandin luona.
Talleyrandin kaksi kamaripalvelijaa pesivät hänet ja voitelivat hänen ihonsa, minkä jälkeen he pukivat hänet liehuviin silkki- ja huopavaatteisiin ja muihin asusteisiin.
Palvelijat kampasivat ja kiharsivat hänen hiuksensa. Kamaripalvelija myös huuhtoi hänen nenänsä ruiskuttamalla suolavettä kumpaankin sieraimeen, minkä jälkeen Talleyrand niisti nenänsä vatiin. Kasvot puuteroitiin ja sinne tänne kiinnitettiin hopeakimalletta.
Talleyrand liihotteli huoneesta toiseen elehtien hienostuneesti tavalla, joka oli aina ärsyttänyt Napoleonia. Kerran, kun Napoleon oli riidellyt Talleyrandin kanssa, hän oli jopa puuskahtanut tälle: ”Paskaa silkkisukassa!”
Venäjän keisari sai Pariisin avaimet
31. maaliskuuta, Pariisi: Aleksanteri I ja hänen delegaationsa saapuivat Talleyrandin palatsiin.
Talleyrand selvitti Venäjän keisarille auliisti, että tämä saattoi saada kaiken, mitä hän halusi.
Talleyrandilla ei ollut muita toivomuksia kuin että hän halusi Bourbonin suvun jälleen Ranskan valtaistuimelle. Suvun rippeet olivat joutuneet pakenemaan vuonna 1792 vallankumouksen jälkeen ja elämään maanpaossa.
Talleyrand oli hankkinut suunnitelmalleen Ranskan valtaeliitin laajan tuen. Ehdotus ei miellyttänyt Aleksanteri I:tä, mutta toisaalta hän oli itse saanut sen, mitä oli tullut hakemaan: hän oli valloittanut Pariisin ennen muita sotapäälliköitä ja saanut nimensä historiaan miehenä, joka kukisti Napoleonin.
Aleksanteri I oli luonut Eurooppaan rauhan, eikä häntä liiemmälti kiinnostanut se, miten Ranskan kävisi valtiona tulevaisuudessa. Niin kauan kuin Euroopassa vallitsi rauha, Napoleon oli ulkona kuvioista.
Talleyrand onnistui kuitenkin vakuuttamaan keisarille, että vain valtiollisesti vakaa Ranska saattoi selvitä seuraavista vaikeista vuosista ja että Bourbonin suku oli juuri se, mitä Ranskan vakaus edellytti.
Aleksanteri I ja Talleyrand sopivat, että maahan perustetaan väliaikaishallitus, jota johtaa Talleyrand. Kun neuvottelut iltapäivällä päättyivät, Talleyrand ojensi kunnioituksen eleenä keisarille Pariisin avaimet.
Keisari laski jäljelle jääneet miehet
31. maaliskuuta, Fontainebleau: Napoleon kokosi joukkojensa rippeet linnaansa.
Haavoittuneet, uupuneet ja nälkäiset sotilaat täyttivät Fontainebleaun edustan. Valtava viisisiipinen linna toimi nyt Napoleonin tukikohtana.
Kuukausien kuluttavat taistelut ja lopuksi kolmen päivän ankara marssi takaisin Pariisiin oli imenyt sotilaista kaikki mehut. Napoleon käveli rohkaisemassa heitä.
Hän pohti seuraavaa siirtoa ja yritti muodostaa käsityksen siitä, kuinka monta miestä hänellä olisi käytössään, jos hän hyökkäisi Pariisiin.
Napoleon sai raivokohtauksen
1. huhtikuuta: Marsalkka de Marmont oli antautunut Aleksanteri I:lle ja saanut luvan viedä joukkonsa pois Pariisista. Ne marssivat kaupungin eteläpuolelle Essonnesiin. Napoleon kävi siellä tapaamassa de Marmontia.
Napoleon oli kertomassa de Marmontille aikeistaan hyökätä Pariisiin, kun paikalle saapui kaksi upseeria, jotka kertoivat, miten pariisilaiset olivat suhtautuneet venäläisten tuloon. Ihmiset olivat olleet helpottuneita ja jopa haltioissaan, eikä kukaan ollut kapinoinut.
Tieto järkytti Napoleonia, sillä se ei vastannut hänen kuvitelmaansa siitä, mitä Pariisissa oli tapahtunut.
Hän menetti malttinsa ja huusi, että hän halusi rynnätä kaupunkiin, ajaa vihollisen pois ja rankaista asukkaita epäluotettavuudesta. De Marmont pysytteli vaiti, ja Napoleon lähti pois.
Marsalkat kieltäytyivät tottelemasta
4. huhtikuuta: Ranskan väliaikaishallitus julisti kansalle, ettei kenenkään tarvinnut enää olla uskollinen Napoleonille.
Napoleon innosti joukkojaan Fontainebleaussa:
”Sotilaat! Vihollisemme on huijannut meitä, päässyt kolme päivää edellemme ja valloittanut Pariisin. Heidät on ajettava pois. Kunniattomat ranskalaiset ovat liittoutuneet vihollisten kanssa ja kantavat nyt heidän värejään. Ne häpeälliset lurjukset saavat nyt, mitä ansaitsevat! Vannokaamme, että me joko voitamme tai kuolemme ja että kostamme nöyryytyksen, joka on kohdannut isänmaatamme!”
”Me vannomme!” sotilaat huusivat yhtenä miehenä. Kun Napoleon tämän jälkeen palasi linnaan marsalkkojensa luokse, vastaanotto oli aivan toisenlainen.
Miehet olivat vaiti ja päät painuksissa. Kukaan heistä ei rohjennut sanoa mitään, mutta ennen pitkää Napoleonille selvisi, etteivät he halunneet osallistua toivottomaan yritykseen. Hyökkäys Pariisiin oli heistä puhdas itsemurha, ja lisäksi se asettaisi heidän omat perheensä vaaraan.
Napoleon antoi lopulta periksi
6. huhtikuuta: Napoleon ehdotti kruunun siirtämistä pojalleen, mutta se ei käynyt liittoumalle.
Napoleon vaelsi levottomana Fontainebleaun linnan hämärissä saleissa pystymättä nukkumaan. Kaikki oli menetetty.
Pariisi oli vihollisen hallussa, marsalkat olivat hylänneet hänet, ja monet linnan edustalla olevista sotilaista odottivat vain tilaisuutta pötkiä pakoon. Napoleonin seurana oli vain kreivi Caulaincourt, joka oli ainoa, johon hän uskalsi luottaa. Kaikki muut olivat kääntäneet hänelle selkänsä.
Napoleon tajusi, että hän oli näännyttänyt Ranskan. Haikeana hän päätti, että hänen oli aika väistyä. Hän alkoi muotoilla ehdottoman antautumisen sisältävää kirjettä lähetettäväksi Pariisiin seuraavana päivänä. Nyt liittouman lähetystö sai tulla kertomaan vaatimuksensa.
Rauhansopimus allekirjoitettiin
11. huhtikuuta, Fontainebleau: Fontainebleaun sopimus, jossa saneltiin rauhan ehdot ja entisen hallitsijan kohtalo, oli valmis allekirjoitettavaksi.
Napoleon istui punaisessa tuolissa, ja sopimus lepäsi pöydällä hänen edessään. Ympärillä liittouman neuvottelijat odottivat malttamattomina hänen allekirjoittavan sen.
Sopimuksen mukaan Napoleonin piti luopua Ranskan kruunusta omasta ja jälkeläistensä puolesta, mutta hän saisi pitää keisarin arvonimen.
Hänen hallinnassaan olisi vain Välimerellä sijaitseva Elban saari, joka saisi itsehallinnon ja oman lipun. Napoleon saisi mukaansa 400 miehen armeijan, hänen pitäisi luopua omaisuudestaan Ranskassa, eikä hän enää koskaan saisi palata sinne.
Allekirjoitus oli vain muodollisuus, sillä Napoleon oli jo aiemmin ilmoittanut hyväksyvänsä ehdot. Silti hän viivytteli ennen kuin hän otti kynän käteensä. Ranskan puolesta sopimuksen allekirjoittivat kreivi Caulaincourt, marsalkka MacDonald ja marsalkka Ney. Liittoumaa edustivat prinssi Metternich Itävallasta, kreivi Nesselrode Venäjältä ja paroni Hardenberg Preussista.
Britannian neuvottelija lordi Castlereagh kieltäytyi allekirjoittamasta sopimusta ja selitti kieltäytymistään sillä, että Napoleonin lähettäminen Elballe oli kestämätön ratkaisu. Saari sijaitsi liian lähellä Ranskaa, ja sopimusehdot jättivät Napoleonille liikaa vapauksia. Britannia pelkäsi, että Napoleonilla olisi tilaisuus palata valtaan.
400 uskollista sotilasta seurasi Napoleonia maanpakoon Elban saarelle. Muut kaartilaiset keisari hyvästeli Fontainebleaun linnan edessä.
Itsemurhayritys epäonnistui
11. huhtikuuta: Matkaa Elballe valmisteltiin. Napoleon odotti lähtöä Fontainebleaussa yhdessä kreivi Caulaincourtin kanssa.
Toivotettuaan tapansa mukaan Caulaincourtille hyvää yötä Napoleon vetäytyi asuintiloihinsa. Siellä hän etsi laukustaan pienen pullon oopiumia, jonka hän oli saanut henkilääkäriltään kaksi vuotta aiemmin ollessaan lähdössä Venäjälle ja pelätessään jäävänsä vihollisen käsiin.
Napoleon tyhjensi pullon suuhunsa. Caulaincourt kuuli melua ja kiiruhtaessaan Napoleonin tiloihin löysi tämän lattialta. Keisari kouristeli ja piteli mahaansa.
Caulaincourt halusi kutsua lääkärin, mutta Napoleon kielsi häntä. Caulaincourt ei totellut, ja kun lääkäri vihdoin saapui, Napoleon pyysi häneltä lisää oopiumia. Vanha oopiumi ei ollut ollut kyllin vahvaa tappaakseen. Lääkäri kieltäytyi ja pakeni paikalta.
”Kuinka vaikeaa on kuolla! Kuinka helppoa olisikaan ollut kuolla taistelukentällä!” Napoleon vaikeroi.
Kaartin lippu sai jäähyväissuudelman
20. huhtikuuta, Fontainebleau: Oli Napoleonin viimeinen päivä Fontainebleaussa. Vaunut odottivat häntä linnan edessä.
Neljäsataa miestä oli valmiina seuraamaan Napoleonia maanpakoon Elballe. Muut sotilaat hänen oli pakko jättää Fontainebleauhun. Jäähyväiset olivat koskettavat: Sotilaat olivat kerääntyneet linnan edessä olevalle isolle kentälle.
Etumaisena seisoivat vanhat kaartilaiset, kenraalit ja muut upseerit, ja takana nuoremmat sotilaat. Jäljellä olivat uskollisimmat, jotka olivat nyt tulleet jättämään jäähyväiset herralleen. Kun Napoleon astui ulos linnasta, sotilaat kohottivat kiväärinsä ja lipunkantaja laski lippunsa.
”Sotilaat, te minun vanhat aseveljeni, joiden kanssa olen astellut kunnian polkuja! Meidän on aika erota. Levätkää, sillä sen olette ansainneet, ja tulkaa onnellisiksi. Toivon, että voisin syleillä teitä kaikkia – antakaa minun ainakin suudella lippua, joka symboloi teitä kaikkia…”
Napoleon kohotti lipun huulilleen, minkä jälkeen hän nousi kiireesti vaunuihinsa ja ajoi pois.