Kun Wellingtonin herttualta kysyttiin, ketä hän piti historian suurimpana sotapäällikkönä, hän vastasi epäröimättä:
”Eilen, tänään, kaikkina aikoina – Napoleon.”
Lausunto oli tietenkin nokkela tapa kehua itseään, sillä herttua oli yksi niistä harvoista sotapäälliköistä, jotka voittivat Napoleonin sotatantereella.
Silti moni yhtyy hänen arvioonsa ranskalaisesta kenraalista, jonka vaikutus näkyy armeijoiden johtamisessa vielä tänäkin päivänä.
Napoleonin tie huipulle
Napoleon Bonaparten lapsuus ei ennustanut hänelle ruusuista tulevaisuutta: hän syntyi aateliseen mutta vähävaraiseen perheeseen Korsikalla, ja hänestä tuli perheen huoltaja jo nuorena, kun hänen isänsä kuoli.
Napoleon opiskeli ranskalaisessa sotilasakatemiassa ja taisteli vuosia itsenäisen Korsikan puolesta.
Hän myös tuki Ranskan vallankumousta ja saavutti mainetta komentajana vapautettuaan Toulonin kaupungin rojalisteilta ja brittimiehittäjiltä.
24-vuotias Napoleon sijoitti tykkinsä taitavasti kaupungin ulkopuolelle niin, että saattoi tulittaa niillä kaupungin satamaa ja pakottaa brittien laivat vetäytymään. Voittonsa ansiosta Napoleon ylennettiin prikaatikenraaliksi.
Myös Pariisin poliitikot huomasivat lahjakkaan sotilaan, ja kun Itävallan armeija pari vuotta myöhemmin uhkasi Ranskaa, vihollinen kukistettiin Napoleonin johdolla ja hän palasi vuonna 1797 Pariisiin juhlittuna sankarina.
Vuonna 1799 suosittu Napoleon teki vallankaappauksen, ja hänestä tuli Ranskan ensimmäinen konsuli, käytännössä diktaattori. Vuonna 1804 hän kruunautti itsensä suurellisissa seremonoissa keisari Napoleon I:ksi.
Napoleonin valtakausi oli sotaisa: Itävallan lisäksi hän sai vastaansa muun muassa Preussin ja Venäjän mutta kukisti vastustajat yksi toisensa jälkeen.
Vuonna 1798 Napoleon johti Ranskan sotaretkeä Egyptiin. Lähes 100 vuotta myöhemmin vuonna 1886 ranskalainen taiteilija Jean-Léon Gérôme (1824–1904) maalasi tunnetun taulun Bonaparte devant le Sphin (Bonaparte Sfinksin edessä).
Voittoisa strategia
Napoleon itse piti suurimpana strategisena saavutuksenaan vuonna 1805 Austerlitzissa saamaansa voittoa Itävallasta ja Venäjästä.
Austerlitzissa Napoleon heikensi tietoisesti armeijansa sivustaa houkutellakseen vihollisen hyökkäämään.
Vihollinen teki työtä käskettyä ja ryntäsi suoraan ansaan, minkä seurauksena 27 000 venäläistä ja itävaltalaista kuoli. Ranskalaiset menettivät taistelussa vain 9 000 sotilasta.
Vihollisen houkutteleminen ansaan ja yllätyshyökkäys olivat Napoleonille tyypillisiä toimintatapoja. Hän yllätti määrällisesti ylivoimaiset vihollisensa ja murskasi näiden armeijat ohjaillen samalla omia joukkojaan luovasti ja rohkeasti.
Lisäksi Napoleon kunnostautui erityisesti kolmella alueella. Hän kehitti pieniä liikkuvia tykistöyksikköjä, joita pystyi siirtelemään nopeasti ja helposti taistelukentällä.
Tämän taktiikan hän oli kehittänyt jo nuorena tykistöupseerina. Hän jakoi armeijan pienempiin yksiköihin, joihin jokaiseen kuului tykistöä, jalkaväkeä ja ratsuväkeä.
Eri aselajien välinen yhteistyö teki joukoista äärimmäisen tehokkaita taistelussa.
Kaiken lisäksi hän oli taitava johtaja: hänen rohkeuttaan kunnioitettiin, hän onnistui voittamaan sotilaidensa luottamuksen ja kannatuksen ja kykeni myös kehittämään ja innostamaan upseeristoaan.
Venäjän katastrofi
Joidenkin historioitsijoiden mukaan Austerlitzin taistelu oli Napoleonille lopun alkua, sillä loistava voitto vihollisesta sai hänet menettämään arvostelukykynsä.
Sotaretki Venäjälle vuonna 1812 oli joka tapauksessa strateginen katastrofi. Napoleon pääsi Moskovaan asti mutta joutui sitten nöyryyttävälle paluumarssille. Lopulta hänen 400 000 miehen armeijastaan vain 40 000 pääsi takaisin Ranskaan.
Napoleonin häviö antoi muille rohkeutta haastaa hänet, ja lopulta hän joutui vihollistensa vangiksi.
Vaikka hän onnistui pakenemaan ja nousemaan jälleen valtaan Ranskassa, hän koki lopullisen tappionsa Waterloossa Wellingtonin herttuaa vastaan vuonna 1815.
Vaikka epäonnistunut Venäjän sotaretki oli jo heikentänyt Napoleonin suurta armeijaa ratkaisevasti, hänen kukistamisekseen tarvittiin neljän valtion liittouma.