Napoleon keisarina

Napoleon: Provinssin pojasta tuli Ranskan keisari

Korsikalaisen asianajajan poikana Napoleonin tie valtaan oli pitkä. Kunnianhimonsa, poliittisen vainunsa ja sotilaallisten kykyjensä ansiosta hän kuitenkin eteni askel askelelta Ranskan keisariksi.

Korsikalaisen asianajajan poikana Napoleonin tie valtaan oli pitkä. Kunnianhimonsa, poliittisen vainunsa ja sotilaallisten kykyjensä ansiosta hän kuitenkin eteni askel askelelta Ranskan keisariksi.

Polfoto/Corbis & Bridgeman

Notre-Damen katedraalissa Pariisissa vallitsi odottavainen tunnelma 2. joulukuuta 1804.

Ensimmäiset olivat saapuneet jo aamuhämärässä varaamaan itselleen hyvät paikat kylmästä kirkosta, ja tuntien jälkeen heidän odotuksensa palkittiin Napoleonin astellessa kohti alttaria maahan asti ulottuvaan purppuranpunaiseen, kullalla ja kärpännahalla koristeltuun viittaan pukeutuneena.

Hän otti kruunun käsiinsä ja kohotti sen lyhyeksi voitonriemuiseksi hetkeksi korkealle kohti katedraalin taivasta hipovia kaaria ennen kuin asetti sen päähänsä.

Napoleon kruunaa Josephinen keisarinnaksi Notre Damessa

Vuonna 1804 Napoleon kruunautti itsensä Ranskan keisariksi ja vaimonsa Joséphinen keisarinnaksi.

© Polfoto/Corbis

Tuhannet silmäparit tuijottivat välkehtivää kruunua ja miestä, joka oli nyt kiistatta Euroopan merkittävin mahtimies: hän oli Ranskan uusi keisari Napoleon I.

Napoleon syntyi poliittiseen ampiaispesään

Perimätiedon mukaan Napoleon oli kruunajaistensa jälkeen kääntynyt veljensä Josephin puoleen ja kuiskannut: ”Kunpa isä näkisi meidät nyt.”

Tapahtuman todenperäisyydestä ei ole tietoa, mutta ei olisi mikään ihme, jos Napoleon olisi ajatellut perhettään suurena hetkenään.

Ilman kunnianhimoisia, ankaria ja poliittisesti valveutuneita vanhempiaan hänen loistelias urakehityksensä olisi tuskin ollut mahdollinen.

Napoleon syntyi 15. elokuuta 1769 Letizia Ramolinon ja Carlo Buonaparten toisena lapsena. Myöhemmin, 26-vuotiaana vastanimettynä kenraalina, hän muutti italialaisperäisen nimensä ranskalaisemmalta kalskahtavaan Bonaparteen.

Napoleon kasvoi kahdeksanlapsisessa perheessä Ajaccion kaupungissa Italian rannikolla sijaitsevassa Korsikan saaressa.

Saaren kauniit rannat ja karun idyllinen vuoristomaisema olivat todistaneet väkivaltaista historiaa.

Muotokuva Napoleonin isästä Carlo Buonapartesta

Napoleonin isä Carlo Buonaparte oli koulutukseltaan juristi, ja työskentely paikallisessa tuomioistuimessa antoi hänelle vaikutusvaltaa Korsikan saarella.

© Anton Raphael Mengs

Korsika oli kuulunut Rooman valtakuntaan sen luhistumiseen asti, minkä jälkeen sillä oli ollut monia eri hallitsijoita Vuodesta 1284 se oli ollut Genovan kaupunkivaltion hallinnassa – Italia muodostui tuolloin useista itsenäisistä kaupunkivaltioista.

1700-luvulla korsikalaiset saivat tarpeekseen alistamisestaan ja karkottivat Genovan kuvernöörin saarelta aikeenaan asettaa valtaan itse valitsemansa johtaja.

Genova myi kuitenkin saaren ranskalaisille, jotka kukistivat ankaralla kädellä kaikki saarelaisten itsenäistymispyrkimykset ja valloittivat sen vuonna 1769.

Napoleonin isä Carlo, joka oli opiskellut lakia Pisan yliopistossa, tunsi läheisesti korsikalaisen vapausliikkeen johtajia ja osallistui itsekin kansannousuun, minkä vuoksi hänen piti lopulta paeta perheineen.

Kun ranskalaiset lupasivat armahduksen kaikille, jotka tunnustaisivat Ranskan herruuden, Napoleonin vanhemmat tarttuivat tarjoukseen.

Heidän vanhin poikansa Joseph oli vain vuoden vanha ja toinen lapsi, Napoleon, oli tuloillaan, joten pakolaisen elämä ei kuulostanut houkuttelevalta.

Pariskunta palasi kotiin ja päätti sopeutua vallitsevaan tilanteeseen ja jopa hyödyntää sitä parhaansa mukaan.

Isältään Napoleon oppi suhtautumaan politiikkaan realistisesti idealismiaan silti unohtamatta.

Vaikka hänen isänsä oli ylpeä osallistumisestaan Korsikan vapaustaisteluun, tämä myös tunnusti tosiasiat. Ranskalaisvalloituksen jälkeen hän pääsikin töihin paikalliseen tuomioistuimeen.

Asemassaan Carlo pääsi tekemisiin saaren vaikutusvaltaisimpien henkilöiden kanssa, ja hänen ranskalaisiin solmimansa suhteet osoittautuivat lopulta arvokkaiksi Napoleonin urakehitykselle.

Etenkin perheen läheinen tuttavuus saaren kuvernööriin, kreivi Marbeufiin, oli merkityksellinen.

Kreivin kerrotaan ihastuneen kauniiseen Letiziaan, mistä Buonaparten perhe erityisesti hyötyi.

Vierailuillaan perheen luona ja pitkillä kävelyretkillä Letizian kanssa Marbeuf sai kuulla perheen toiveista, ja hän auttoi mielellään niiden toteuttamisessa.

Jotkut uskovat, että Marbeufin ja Letizian suhde syveni hyvinkin intiimiksi, mutta siitä ei ole todisteita.

Joka tapauksessa perhe, joka oli vanhaa aatelista sukua sekä isän että äidin puolelta, sai aateluutensa todistetuksi, ja Marbeufin suosituksilla ja myötävaikutuksella Napoleon sai vapaaoppilaan paikan aatelispoikien sotilaskoulusta.

Napoleonin kouluvuodet

Vuonna 1779 vasta 9-vuotias Napoleon matkusti Ranskaan, jossa hän opetteli ensin ranskaa ja meni sitten Briennen sotilaskouluun.

Napoleon oppi ranskan kielen nopeasti, mutta hänen aloittaessaan Briennessä hänen puheessaan oli voimakas korsikalainen korostus.

”Olen väsynyt joutumaan häpeämättömien koulutovereideni pilkan kohteeksi, kun heidän ainoa ylivertaisuutensa on heidän suuremmassa varallisuudessaan.” Napoleon kirjeessä isälleen

Sateinen Pohjois-Ranska sai Napoleonin kaipaamaan Korsikan aurinkoa, eikä hänellä ollut paljonkaan yhteistä koulutovereidensa kanssa.

Kaikki oppilaat pukeutuivat samanlaisiin univormuihin ja kaikilla oli samanlainen pieni koppero huoneenaan, mutta Napoleon huomasi pian, että monet hänen koulutovereistaan suhtautuivat häneen alentuvasti.

Buonaparten perhe ei ollut suoranaisesti köyhä mutta ei rikaskaan, ja arvostettujen ranskalaisten aatelisperheiden vesat pitivät korsikalaista Napoleonia sivistymättömänä moukkana.

Napoleon valitteli köyhyyttään perheelleen useaan otteeseen.

”Olen väsynyt joutumaan häpeämättömien koulutovereideni pilkan kohteeksi, kun heidän ainoa ylivertaisuutensa on heidän suuremmassa varallisuudessaan”, hän kirjoitti loukattuna isälleen, jolla ei nuoren Napoleonin harmiksi kuitenkaan ollut varaa auttaa nöyryytettyä poikaansa taloudellisesti.

Varallisuuden puutteen korvasi Napoleonin kunnianhimo.

Kun muut käyttivät rahansa huvituksiin, Napoleon uppoutui kirjoihin.

Hän kunnostautui erityisesti matematiikassa, maantiedossa ja historiassa, ja suuret valloittajat, kuten Caesar ja Aleksanteri Suuri, kiehtoivat häntä.

Briennen jälkeen Napoleon pääsi arvostettuun Pariisin sotilasakatemiaan, jossa hän suoritti normaalisti kaksi vuotta kestävät opinnot vuodessa. Vuonna 1785, kun hän oli vasta 16-vuotias, hänestä tuli tykistön vänrikki.

Napoleonin isä oli kuollut puoli vuotta aiemmin, ja Napoleon matkusti kotiin lohduttamaan surevaa äitiään.

Myös kreivi Marbeuf oli kuollut, ja perhe oli nyt oman onnensa nojassa.

Muotokuva Napoleonin äidistä, Letizia Buonapartesta

Napoleonin äiti, Letizia Buonaparte, synnytti 13 lasta, joista kahdeksan eli aikuisikään.

© Robert Lefèvre

Seuraavien vuosien aikana Napoleon vieraili usein Korsikassa eri asemapaikoistaan Ranskasta. Näillä vierailuillaan hän saattoi auttaa äitiään ja perhettään, mutta samalla hän sai lepoa karusta sotilaselämästä ja hoiti suhteitaan saarella.

Noihin aikoihin Ranskassa oli käynnissä suuria muutoksia. Hovi ja aateli juhlivat Versaillesissa, kun kansa näki nälkää.

Tyytymättömyys puhkesi kansan kapinaan ja Bastiljin linnoituksen valtaukseen 14. heinäkuuta 1789.

Vallankumous eteni kaikkialle Ranskaan ja jakoi maan tasavallan kannattajiin ja kuninkaan tukijoihin.

Levottomuudet levisivät myös Korsikaan, jonne Napoleon matkusti vuonna 1791 ottaakseen kansalliskaartin johtoonsa. Tilanteen kärjistyttyä hän katsoi kuitenkin parhaaksi palata Pariisiin.

Maximilien Robespierren teloitus, 1794

Julkiset teloitukset olivat osa Pariisin arkea 1700-luvun lopun vuosikymmeninä. Ranskan kuningas menetti päänsä vuonna 1793.

© Polfoto/Corbis

Vallankumous siivitti Napoleonin valtaannousua

Kansa kosti ankarasti Ranskan pröystäilevälle aatelistolle. Myös moni upseeri menetti henkensä, mikä vauhditti Napoleonin uraa.

Ranskan vallankumous antoi vauhtia Napoleonin poliittiselle ja sotilaalliselle urakehitykselle.

Vallankumouksen alkaessa 1789 Ranska oli romahtamispisteessä. Kuningas Ludvig XVI:n suurvaltapyrkimykset olivat ajaneet maan pahoihin velkoihin.

Kuningas ja kuningatar olivat eläneet yli varojensa ylellisessä palatsissaan, ja aateli kieltäytyi maksamasta veroja.

Kansa näki nälkää, ja viha kuningasta ja aatelistoa kohtaan kasvoi. Vallankumouksen melskeissä armeijan pääosin aatelin parista tullut korkein upseeristo pakeni tai surmattiin, mikä teki tilaa uusille, nuorille kyvyille.

Yksi heistä oli Napoleon.

Merkittävä voitto Toulonissa

Napoleon saapui Pariisiin toukokuussa 1792, jolloin vallankumous oli verisimmillään. Myös Itävallan keisari Frans II oli julistanut Ranskalle sodan peläten vallankumouksen uhkaavan omaa asemaansa ja ehkä jopa henkeään.

Vallankumouksen johtajien ja kuninkaalle uskollisen välinen juopa syveni, ja kuningas mestattiin tammikuussa 1793.

”Sanat eivät riitä kuvaamaan Bonaparten ansioita, hänen taitojaan ja älyään sekä ylivertaista urheuttaan.” Kenraali Jacques Francois Dugommier Napoleonin sotilaallisista kyvyistä

Alhaisaatelin jäsenenä Napoleon oli saanut kokea luokkajakoisen yhteiskunnan epätasa-arvoisuuden, ja hän asettui vallankumouksellisten puolelle.

Vuonna 1973 hän julkaisi vallankumouksen ja tasavallan puolustuspuheen Illallinen Beaucairessa. Kirjoitus herätti suurta huomiota Ranskan tuolloisissa valtaapitävissä piireissä, ja muun muassa vallankumousjohtaja Maximilien Robespierren nuorempi veli Augustin luki sen ja ihastui siihen.

Napoleon kirjoitti, että armeijalla pitäisi olla tärkeä rooli rauhan ja järjestyksen palauttamisessa maahan.

Oli selvää, että hän piti itseään parhaana valintana johtamaan uuden Ranskan puolustuksen rakentamista.

Syksyllä 1793 Napoleon lähetettiin palvelukseen Välimerelle tehtävänään muun muassa vastata ruutikuljetuksista Ranskan joukoille Välimeren alueella.

Tehtävä ei tyydyttänyt kunnianhimoista nuorta upseeria.

Komennuksellaan hän poikkesi Ranskan eteläkärjessä sijaitsevaan Le Beaussetiin, jossa Augustin Robespierre ja muita johtohenkilöitä oli tarkkailemassa tilanteen kehittymistä 20 kilometrin päässä sijaitsevassa ja strategisesti tärkeässä Toulonin kaupungissa.

Toulon oli kuningasmielisten hallussa, ja kuninkaan teloituksen jälkeen kaupunkilaiset olivat nousseet kapinaan.

Elokuussa 1793 kaupunki oli julistautunut itsenäiseksi, ja loppuvuodesta kaupungin johto oli liittoutunut brittien laivaston kanssa, joka lähti mieluusti tukemaan taistelua arkkivihollistaan Ranskaa vastaan.

Lokakuun 1. päivänä Toulonin johtajat sallivat brittien tulla kaupunkiinsa ja nostivat kuninkaan lipun salkoon.

Napoleon johtaa taistelua Toulonissa

Toulonissa Napoleon pääsi esittelemään loistavia sotataitojaan.

© Polfoto/Corbis

Brittijoukkojen läsnäolo Ranskan maaperällä oli kestämätön tilanne.

Tasavaltalaiset piirittivät kaupunkia, mutta tilanne näytti pahalta. Yksi vallankumoushallituksen johtomiehistä, joka sattui myös olemaan korsikalainen, tarjosi Napoleonille siirtoa Touloniin, ja Napoleon otti tarjouksen innokkaasti vastaan.

Napoleon vakuutti välittömästi joukkojen komentajan Jacques François Dugommierin siitä, että Toulonia ei voitettaisi piirittämällä vaan voimakkaalla tykistökeskityksellä satamaa ympäröiviltä kukkuloilta.

Napoleon oli oikeassa. Britit joutuivat perääntymään, ja Toulon oli jälleen ranskalaisten hallussa.

Kaupungin valtaus oli paha takaisku vallankumouksen vastustajille Etelä-Ranskassa, mutta Napoleon sai siitä kunniaa ja hänet ylennettiin prikaatinkenraaliksi.

”Sanat eivät riitä kuvaamaan Bonaparten ansioita, hänen taitojaan ja älyään sekä ylivertaista urheuttaan”, kenraali Dugommier kirjoitti.

Nuori Napoleon, joka oli haavoittunut englantilaisen peitseniskusta reiteen, nautti täysin siemauksin saamastaan kuuluisuudesta. Tästä eteenpäin ranskalaiset pitäisivät häntä Toulonin sankarina.

Lokakuussa 1795 sattunut välikohtaus tasavaltalaisten ja rojalistien välillä antoi lisäsysäyksen Napoleonin uralle. 4. lokakuuta kuohuksissa ollut kansanjoukko kerääntyi Pariisin kaduille uhaten syöstä vallankumoushallituksen vallasta. Ikääntynyt kenraali, joka lähetettiin kukistamaan kapinaa, veti joukkonsa pois mellakoitsijoiden luvatessa perääntyä. Lupaus oli kuitenkin vain sanahelinää, ja kenraali sai jättää paikkansa.

Hätiin kutsuttiin Toulonin sankari, ja Napoleon ryhtyikin ripeästi toimeen. Kun kuningasmielisten joukot lähestyivät Tuileriesin palatsia, jossa kansalliskokous oli koolla, Napoleon määräsi tykit valmiuteen ja antoi ampumakäskyn.

Tykit ampuivat haulipanoksia kapinallisten niskaan, ja veri virtasi jälleen Pariisin kaduilla.

Maalaus Ulmin taistelusta

Napoleonin armeija yllätti Itävallan armeijan useita kertoja Ulmin taistelussa.

© René Théodore Berthon

Napoleonin armeija valitsi taistelukenttänsä

Lokakuussa 1805 Venäjä ja Itävalta uhkasivat Napoleonia. Maat olivat liittoutuneet Ranskaa vastaan Britannian poliittisella ja taloudellisella tuella.

Liittouman kunnioitusta herättävä 200 000 miehen armeija eteni halki Euroopan määränpäänään Italia.

Napoleonilla oli 210 000 miehen armeija, mutta se oli Englannin kanaalin rannikolla odottamassa maihinnousua Britanniaan.

Sen sijaan, että olisi odottanut vihollisen pääsyä Italiaan, Napoleon järjesti taistelun itselleen sopivaan paikkaan ja aikaan. Seurasi Ulmin taistelu.

Napoleon päätti hyökätä Ulmissa Saksassa olleiden Itävallan 50 000 miehen vahvuisten pääjoukkojen kimppuun.

Itävallan kenraali Mack odotti joukkojensa kanssa kaupungissa venäläisiä apujoukkoja, mutta Napoleon ehti ennen venäläisiä.

Napoleon marssitti armeijansa rannikolta Saksaan ja pääsi yllättämään itävaltalaiset. Hänen onnistui piirittää Ulmin kaupunki, ja kolmen päivän piirityksen jälkeen 20. lokakuuta 1805 Itävallan joukkojen komentaja antautui.

Hän esitteli itsensä Napoleonille ”huono-onnisena kenraali Mackina”.

Napoleon rakastui

Kaksi tuntia kestäneen välikohtauksen aikana kuoli noin 400 kapinallista.

Napoleonille kapinan kukistaminen merkitsi riemuvoittoa; häntä juhlittiin taitavana sotapäällikkönä ja tasavallan pelastajana. Tilanne näytti rauhoittuneen Ranskassa ainakin joksikin aikaa.

Mies, joka oli kutsunut Napoleonin kukistamaan kapinaa, oli tasavallan johtomiehiin kuulunut Paul de Barras, joka tunsi Napoleonin Toulonin ajoilta. Kuusi päivää välikohtauksen jälkeen hän piti puheen, jossa hän kiitteli Napoleonia ylenpalttisesti ja ilmoitti tämän nimityksestä divisioonakenraaliksi.

Napoleonin ja Barrasin tuttavuus vain syveni, kun Napoleon alkoi viihtyä itseoikeutettuna ja suosittuna vieraana Pariisin muodikkaissa salongeissa.

Yhdessä tällaisista salongeista hän tapasi Barrasin rakastajattaren, kauniin lesken Rose de Beauharnais’n, jota Napoleon alkoi kutsua Joséphineksi.

Joséphinen isä omisti tuottoisan sokeriplantaasin Martiniquella, ja hän harjoitti myös itse liiketoimintaa Ranskassa.

Kuusi vuotta Napoleonia vanhemmalla Joséphinella oli ollut useita rakastajia.

Napoleon joutui täysin Joséphinen lumoihin. Erään kiihkeän yön jälkeen hän kirjoitti tälle:

”Herään aivan täynnä sinua. Kuvasi ja muisto juovuttavasta eilisillasta eivät jätä aistejani rauhaan. Nouset puoliltapäivin, mutta kolmen tunnin kuluttua näen sinut taas. Tuhansia suudelmia siihen asti, mutta älä lähetä minulle yhtään suudelmaa, ne sytyttävät vereni liekkeihin.”

Joséphine ei ollut yhtä hullaantunut Napoleoniin, mutta Barras, joka halusi osoittaa Napoleonille kiitollisuuttaan ja ehkä samalla päästä eroon hankalasta rakastajattarestaan, sai hänet pian toisiin aatoksiin.

Muotokuva Napoleonin ensimmäisestä vaimosta, Josephine Beauharnais’sta

Napoleon rakastui päätä pahkaa Josephine Beauharnais’hen, mutta tämä oli varauksellisempi.

© Antoine-Jean Gros

Jotkut historioitsijat väittävät Barrasin jopa luvanneen Joséphinelle, että jos tämä vastaisi myöntävästi Napoleonin kosintaan, Napoleon saisi komentoonsa Ranskan Italian-armeijan.

Se olisi unelmatyö kunnianhimoiselle kenraalille. 9. maaliskuuta 1796 Joséphine sanoikin Napoleonille ”tahdon” yksinkertaisessa seremoniassa Pariisin pormestarin virkahuoneessa.

Häälahjaksi Napoleon antoi morsiamelleen medaljongin, jossa oli kaiverrus ”Au Destin” – kohtalon yhdistämät. Kahden päivän päästä vihkimisestä Napoleon lähti Italiaan.

Ranskan vallankumous oli saanut Euroopan kruunupäät varuilleen, ja eniten varpaillaan oli Itävallan keisari Frans II. Hän oli epäsuosittu hallitsija, jolla oli syytäkin pelätä alamaisiaan.

Ranska oli kukistettava, ja taistelut käytäisiin nyt Pohjois-Italiassa. Molemmilla mailla oli siellä etuja valvottavanaan, ja Frans liittoutui paikallishallitsijoiden kanssa, joille hänen laillaan oli tärkeää estää vallankumouksen leviäminen.

Ranska tarvitsi Napoleonin kaltaisia nuoria ja taitavia kenraaleja.

Vuonna 1793 maa oli lähtenyt sotaan suurin odotuksin nopeasta voitosta, mutta vallankumouksen puhdistukset olivat ajaneet maanpakoon tai surmanneet suuren osan Ranskan armeijan korkeimmista upseereista.

Armeijan johto oli saamatonta ja neuvotonta, huoltolinjat toimivat heikosti ja rintamakarkuruus ja kapinat olivat alituisena uhkana.

Kun Napoleon astui johtoon keväällä 1796, armeija oli jumissa toivottomassa tilanteessa pitkin Alppeja. Ruuasta ja muista tarvikkeista oli pulaa.

Määrätietoinen Napoleon piti joukoilleen palopuheen ja johti nämä sitten taisteluun.

Huolellisesti karttoihin ja vihollisjoukkojen liikkeisiin perehtyneen Napoleonin onnistui jäljittää Itävallan armeija, ja hän ryhtyi hyökkäykseen, joka johti Ranskan joukoille voittoisaan Montenotten taisteluun 12. huhtikuuta 1796. Pattitilanne oli laukaistu, Huolto pelasi jälleen, ja miehet riemuitsivat voitosta.

Napoleon oli jälleen näyttänyt strategin taitonsa.

Napoleon sai voitonlahjoja Itävallan keisarilta

Voitonhuumassa Napoleonin joukot etenivät läpi Italian ja aina Itävaltaan asti, kunnes ne seisoivat Wienin porteilla huhtikuussa 1797, vain vuosi sen jälkeen, kun Napoleon oli ottanut joukot komentoonsa. Keisari Frans pakotettiin rauhaan, jossa Itävallan oli luovuttava muun muassa nykyisestä Belgiasta ja Reinin länsirannasta.

Sotilaallinen voitto ei kuitenkaan riittänyt Napoleonille. Voittajana hän vaati muun muassa sotakorvauksia Venetsian kaupunkivaltiolta, joka joutui luovuttamaan Ranskalle arvokkaita taide-esineitä.

Samalla Napoleon tarttui tilaisuuteen muuttaa aiemmin Itävallalle kuuluneita alueita Italiassa yhdeksi tasavallaksi.

Hän kirjoitti tasavallan perustuslain ja määräsi sen hallinnon rakenteen, mikä oli ennenkuulumatonta sotapäälliköltä. Uuden tasavallan nimeksi tuli Cisalppinen tasavalta, myöhemmin Italian tasavalta.

Vasta 28-vuotiaan sotapäällikön kyvyt armeijan johtajana ja valtiomiehenä herättivät suurta huomiota niin Ranskassa, Italiassa, Saksassa kuin Itävallassakin.

Itävallan voitettu keisari osoitti jopa kunnioitustaan Napoleonille lahjoittamalla tälle kaksi lipizzanhevosta.

Napoleonin sotaretki Egyptiin

Ranskalaiset löysivät Egyptistä mahtavia faraoiden aikaisia kulttuuriaarteita, joista monet kuljetettiin Pariisiin uuteen Louvren museoon.

© Bridgeman

Napoleon toi Egyptin aarteet Eurooppaan

Egyptin sotaretken piti vahvistaa Ranskan asemaa Välimerellä, mutta tarkoitus oli myös tutkia Egyptin tiedettä ja kulttuuria.

Kun Napoleon vuonna 1798 lähti sotaretkelle Egyptiin, ranskalaisten tiedot maasta olivat heikot ja koostuivat epämääräisistä kuvitelmista pyramideista, autiomaasta ja kullalla koristautuneista faraoista.

Napoleonin matkalla oli muitakin kuin sotilaallisia ja poliittisia päämääriä. Tarkoitus oli myös perehtyä ikivanhaan egyptiläiseen kulttuuriin ja sen suuriin kulttuuriaarteisiin.

Matkalle lähti mukaan 167 Ranskan tiede-eliittiin kuuluvaa henkilöä – kartografeja, piirtäjiä, maanmittareita, kielitieteilijöitä ja luonnontieteilijöitä.

Lisäksi mukaan otettiin painokoneita, mittausvälineitä, kuumailmapalloja ja satoja kirjoja.

Retki poiki 10-osaisen teoskokoelman Description de l'Egypt, ja Pariisiin tuotiin Egyptistä lukuisia muinaisjäännöksiä. Yksi näistä oli niin sanottu Rosettan kivi, jonka perusteella myöhemmin tulkittiin hieroglyfejä.

Napoleonin tutkimusryhmän työ oli ensimmäinen laatuaan ja aiheutti pian Euroopassa varsinaisen Egypti-kuumeen.

Ranskan valtionkassa pullisteli nyt Napoleonin valloitusten seurauksena. Pariisissa esiteltiin sotasaaliina saatuja upeita taideteoksia ja arvokkaita muinaisjäännöksiä.

Säveltäjät ja runoilijat loivat teoksia Napoleonin kunniaksi, ja hänet hyväksyttiin taiteita ja tieteitä edistävän arvostetun Ranskan instituutin jäseneksi.

Ranskassa valtaa pitävä direktoraatti kuitenkin suhtautui penseämmin suosittuun kenraaliin.

Hän oli toki tuonut tasavallalle vaurautta ja kunniaa, mutta hänen suosionsa ja kunnianhimonsa alkoivat olla jo uhka istuvalle hallitukselle. Niinpä direktoraatti myöntyi Napoleonin suunnitelmaan lähteä seuraavaksi valloittamaan Egypti.

Tarunhohtoisen Egyptin valloitus olisi riemuvoitto Ranskalle. Se toisi maalle uusia rikkauksia sekä Välimeren hallinnan kaikkine siihen liittyvine kauppaetuineen.

Mikä parasta, samalla Ranska sulkisi alueen kaupan Englannilta, joka oli auliisti rahoittanut Itävallan sotilastoimia Ranskaa vastaan. Egyptin valloitus toisi Ranskalle kaikin puolin runsaasti mainetta ja kunniaa.

Egyptiä hallitsivat mamelukit, jotka olivat alunperin tulleet maahan orjina mutta olivat sittemmin kaapanneet vallan.

Lännessä Egyptiä pidettiin menetettynä sivilisaationa, joka oli joutunut barbaarien käsiin.

Napoleon vierailee haavoittuneen sotilaan luona

Napoleon yritti aina muistaa sotilaidensa nimet ja vieraili usein haavoittuneiden luona sairaalassa.

© Polfoto/Corbis

Napoleon sai sotilaiden luottamuksen kannustamalla

Napoleon näki vaivaa miestensä kehumiseksi ja kiittelemiseksi, ja sotaretkellä hän kiersi usein leirissä rupattelemassa tavallisten sotamiesten kanssa.

Hän pyrki muistamaan sotilaidensa nimet ja taistelut, joihin kukin oli osallistunut. Joskus hän tarjosi sotilaille nuuskaa omasta rasiastaan, mitä miehet pitivät suurena kunnianosoituksena.

Napoleon perusti myös kunniamerkkejä ja tunnustuksia, joista tunnetuin on Legion d'honneur eli Ranskan kunnialegioonan kunniamerkki.

Kriitikot tuhahtelivat Napoleonin ”höpönlöpölle”, mutta hän totesi kuivasti arvostelijolleen: ”Tällaisella höpönlöpöllä johdetaan miehiä.”

Valloittamalla Egyptin ranskalaiset voisivat lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: he kaappaisivat briteiltä merkittävän tulonlähteen ja voisivat samalla juurruttaa jaloon mutta kärsineeseen kansaan Ranskan vallankumouksen ihanteet vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta parantaen näin kaikkien egyptiläisten elämää.

Napoleonin armeija heikentyi Egyptissä

Napoleon heittäytyi tehtäväänsä suurella innolla. Sotaretken suunnittelussa otettiin huomioon myös tieteelliset ja kulttuuriset tutkimukset, joiden valmisteluun Napoleon osallistui tarmokkaasti.

Miten Niilin vettä voitaisiin puhdistaa?

Kannattaisiko rakentaa mieluummin vesi- vai tuulimyllyjä?

Millainen koulujärjestelmä Egyptissä oli?

Pystyisikö Egyptissä valmistamaan olutta, vaikka siellä ei kasvanut humalaa?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä Napoleon otti puheeksi tulevaa Egyptin sotaretkeä valmistelevissa kokouksissa.

Maalaus Marengon taistelusta

Marengon taistelussa Napoleonin oli lähellä kokea kirvelevän tappion.

© Bridgeman

Napoleon johti sotilaansa kuolemanmarssille

Vuonna 1800 Napoleon marssi Alppien yli ajaakseen itävaltalaiset Italiasta, ja kohtasi Itävallan armeijan Marengon taistelussa Pohjois-Italiassa.

Napoleon uskoi vihollisen perääntyvän, ja tiedustelija vahvisti hänen olettamuksensa, joten Napoleon lähetti osan joukoistaan katkaisemaan pakoreitin.

Tieto oli kuitenkin väärä, ja yhtäkkiä Ranskan 22 000:ta sotilasta oli vastassa 30 000 itävaltalaista. Ranska näytti jo hävinneen taistelun, kun se sai vahvistuksia ja tilanne kääntyi voitoksi. Sillä kertaa ranskalaiset saivat kiittää onneaan.

Moskovan-sotaretkeltä vuonna 1812 palaavalla Ranskan armeijalla ei ollut onni puolellaan. Se pakeni Venäjän joukkoja kuolemanmarssilla, jolla menehtyi 500 000 sotilasta.

Tiedustelijat olisivat voineet kertoa, että venäläiset eivät olleet ranskalaisten perässä.

Sotaretkelle lähdettiin toukokuussa 1798, ja alku näytti lupaavalta. Saman vuoden heinäkuussa Napoleon ratsasti Kairoon lyötyään kesäkuussa 24 000 miehen vahvuisen mamelukkiarmeijan pyramidien liepeillä käydyssä taistelussa.

”Muistakaa, neljäkymmentä vuosisataa katselee teitä”, kerrotaan Napoleonin sanoneen taistelun alkaessa sotilailleen viitaten etäämpänä siintäviin Gizan pyramideihin.

Egyptin valloittaminen osoittautui kuitenkin odotettua hankalammaksi.

Horatio Nelsonin komentama brittilaivasto puolusti sitkeästi Britannian etuja, ja Ranska joutui kärsimään kirvelevän tappion brittien ylivoimaista laivastoa vastaan niin sanotussa Niilin taistelussa elokuussa 1798.

Egyptiläiset eivät myöskään olleet niin kiitollisia ranskalaisten vapautustoimista kuin nämä olivat odottaneet. Vaikka Napoleon oli luvannut kunnioittaa paikallisia uskontoja ja tapoja, Kairossa puhkesi kapina.

Lisäksi saman vuoden joulukuussa alkoi ruttoepidemia, joka vaati tuhansia uhreja ja verotti myös Napoleonin armeijaa.

Tällä välin myös Turkki oli julistanut Ranskalle sodan, ja sen armeija lähti kohti Egyptiä. Napoleon päätti lähteä turkkilaisia vastaan läpi Siinain autiomaan.

Ruuasta ja vedestä oli pulaa, ja sotilaiden piti syödä kameleita ja koiria henkensä pitimiksi. Napoleon löi lopulta turkkilaiset, mutta hänen armeijansa oli kärsinyt raskaita tappioita.

Nuori kenraali siirsi komennon Egyptissä lähimmälle upseerilleen ja lähti Ranskaan.

Grafiikka Austerlitzin taistelusta

🔴 Napoleonin armeija 🔵 Liittouman armeija

© Claus Lunau

  • 1) Liittouma hyökkäsi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan Ranskan joukkojen oikeaan sivustaan Telnitzissä
  • 2) Vahvistuksia saanut Ranskan sivusta piti pintansa hyökkäävää vihollisarmeijaa vastaan
  • 3) Napoleonin pääjoukot hyökkäsivät suoraan liittouman armeijan keskustaan ja hajotti joukot kahtia

Napoleon lähti suoraan hyökkäykseen

Ratkaiseva voitto venäläis-itävaltalaisista joukoista saatiin puolitoista kuukautta Ulmin taistelun jälkeen Austerlitzin taistelussa.

Napoleon turvautui jälleen voittoisaan taktiikkaan: tuomalla paikalle vahvistuksia vihollisen huomaamatta hän oli aamunkoitteessa 2. joulukuuta 1805 valmis yllättämään liittouman joukot, joiden mukana oli niinkin ylhäisiä henkilöitä kuin Venäjän tsaari Aleksanteri ja Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Frans II.

Aamu valkeni sumuisena.

Sumu kätki Napoleonin pääjoukot viholliselta, joka oli asettunut Pratzenin kukkulalle. Napoleonin oikeaan sivustaan hyökännyt Venäjän armeija kohtasi yllätyksekseen voimakasta vastarintaa, ja liittouman upseerit kutsuivat nopeasti vahvistuksia omasta keskustastaan.

Napoleon hyödynsi tilannetta ja hyökkäsi aamuyhdeksältä liittouman heikentyneen keskustan ja sen jälkeen molempien sivustojen kimppuun tuhoten ne.

Vihollisjoukot pakenivat. Venäläissotilaat yrittivät paeta jäätyneen Satschanjärven yli, mutta Ranskan tykit rikkoivat jään ja tuhannet hukkuivat.

Taistelu on yksi Napoleonin upeimmista voitoista ja historian merkittävimmistä sotasaavutuksista.

Napoleonista tuli keisari

Napoleon saapui Pariisin lokakuussa 1799 pahojen aavistusten vallassa.

Hän oli luvatta jättänyt joukkonsa Egyptiin, mistä saattoi seurata ankara rangaistus.

Hallituksella oli kuitenkin muuta ajateltavaa. Britannia, Itävalta ja Venäjä olivat liittoutuneet Ranskaa vastaan, ja Ranskan armeija joutui tekemään kaikkensa pysäyttääkseen vihollisen.

Valtakunta oli romahduksen partaalla. Inflaatio laukkasi, ja kaupankäynti oli lamaantunut.

Vallankumoushallitus oli unohtanut ihanteensa, ja korruptio, vallan väärinkäyttö ja laiminlyönnit rehottivat. Kansan parissa kuiskailtiin taas vallankumouksesta. Ranska tarvitsi vahvaa johtajaa, ja Napoleon näki tilaisuutensa.

Jälleen kerran hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Osa tasavaltalaisista suunnitteli uutta vallankaappausta, jossa armeijan ja kansan kunnioittamasta sotapäälliköstä olisi hyötyä.

Napoleonin nuorin veli Lucien, joka oli ehtinyt nousta merkittävään poliittiseen asemaan, oli mukana vallankumoushankkeessa.

Hän esitti Napoleonille suunnitelman korruptoituneen hallituksen syrjäyttämisestä ja vallan keskittämisestä kolmen hengen ”konsulaatille”, joka johtaisi maan takaisin raiteilleen.

Napoleon suostui tuumaan, ja suunnitelma pantiin täytäntöön 9. marraskuuta 1799.

Napoleon ryntäsi keskelle kansalliskokousta, jossa myös hänen veljensä Lucien istui, ja yritti saada äänensä kuuluviin. Kansanedustajat huutelivat hänelle loukkauksia, ja kun tilanne muuttui käsikähmäksi, Lucien riensi
kokousta vartioivien sotilaiden luo.

Kuultuaan että heidän ihailemaansa kenraalia oli loukattu, nämä ryntäsivät istuntosaliin sapeleitaan kalistellen.

Kaappaus onnistui, ja maan johtoon asetettiin kolme konsulia, joista yksi oli Napoleon.

Kaikki tiesivät, kuka oli maan todellinen johtaja, vaikka keisarinkruununsa hän sai vasta viisi vuotta myöhemmin Notre-Damen katedraalissa.