Napoleon: Nerokas taktiikka toi voiton Austerlitzissa

”Kauanko joukoiltanne kestää päästä ylätasangolle?” Napoleon tiedusteli vieressään seisovalta upseerilta.

”Enintään 10 minuuttia”, mies vastasi.

”Siinä tapauksessa voimme odottaa vielä vartin”, Napoleon vastasi tyynesti.

Kello lähestyi puolta yhdeksää. Aurinko oli noussut tunti sitten, ja taistelu, joka voisi nostaa Napoleonin Euroopan mahtavimmaksi hallitsijaksi ja sotapäälliköksi, saattoi alkaa.

Napoleonin tyyneys ja itseluottamus eivät juontaneet tyhjästä. Hän, joka vain 10 vuotta aiemmin oli ollut pelkkä rivisotilas, oli kunnostautunut monissa voittoisissa taisteluissa muun muassa Itävallassa ja Italiassa.

Rohkeuden ja taktisten kykyjen ansiosta aiemmin tuntematon korpraali oli onnistunut tekemään Ranskasta Euroopan suurvallan, jota hallitsijoiden ja sotapäälliköiden oli viisasta kunnioittaa.

Samat avut olivat vauhdittaneet Napoleonin uraa armeijan lisäksi politiikassa. Tarkalleen vuotta aiemmin, 2. joulukuuta 1804, Napoleon oli kruunannut itsensä keisariksi suurin juhlamenoin Pariisin Notre-Damen katedraalissa.

Nousujohteisen uransa ja lukuisten valloitustensa takia Napoleon oli hankkinut itselleen ja Ranskalle monia vihollisia.

Tärkeimmät niistä – Itävalta, Venäjä ja Britannia – olivat liittoutuneet nujertaakseen Napoleonin. Aina ripeä Napoleon oli ryhtynyt välittömästi toimeen.

Jäämättä odottelemaan vihollisen hyökkäystä Napoleon oli marssittanut joukkonsa kohti itää iskeäkseen suoraan vihollisjoukkojen tyyssijaan, Euroopan sydämessä sijaitsevaan Itävaltaan.

Idässä Napoleon halusi kukistaa vihollisensa ja antaa heille lopullisen opetuksen. Jos kaikki sujuisi Napoleonin suunnitelmien mukaan, se tapahtuisi jo tänään Austerlitzissa.

Pikamarssi yllätti vihollisen

Mukanaan Napoleonilla oli La Grande Armée, erittäin motivoituneiden ja taisteluhaluisten sotilaiden armeija.

Napoleon oli sotajoukkonsa kanssa lähtenyt elokuussa Ranskan länsirannikolta Boulognesta kohti Reiniä. Matkaa oli noin 724 kilometriä, jonka sotilaat taittoivat jalan.

Napoleon tiesi kokemuksesta, että liikkuvuus ja nopeus kentällä olivat tärkeitä ominaisuuksia, kun suuret armeijat kamppailivat laajalla Euroopan mantereella.

Siksi hän ei halunnut olla riippuvainen suurista ja painavista vaunuista, joissa kuljetettiin ruokaa ja muita välttämättömuä tarpeita, vaan käski sotilaiden kantaa varusteensa itse.

Käskyn ansiosta joukkojen siirto kävi ketterästi mutta oli sotilaille raskasta. Pakkaus, reppu monen päivän varusteineen ja musketti, painoi jopa 34 kiloa, mikä oli melkoinen taakka pikamarsseilla. Nukkumiseen ja lepoon oli usein liian vähän aikaa, ja sotilaat olivat romahtamaisillaan.

”Kukaan ei koskaan ole ollut yhtä hirvittävällä marssilla. Meillä ei ollut koskaan aikaa nukkua silmällistäkään. Olimme mukana joukkueessa päivin ja öin, jotta estäisimme itseämme viimeiseen asti nukahtamasta. Nukahtaneita ei enää saanut hereille. Jotkut nukahtivat ojiin. Sapelin hamaran iskullakaan ei ollut heihin mitään vaikutusta. Musiikki soi ja rummut kutsuivat taistoon, mutta mikään ei voinut estää unentuloa”, kertoi keisarillisen kaartin jalkaväkisotilas Jean-Roch Coignet marssista halki Euroopan.

Väsymys unohtui, kun vastaan tuli vihollinen, joka oli joutua šokkiin nähdessään keisarilliset joukot.

Vihollinen, jonka piti olla satojen kilometrien päässä, olikin yllättäen lakaisemassa heidät tieltään.

Napoleon joukkoineen oli 19. lokakuuta päässyt Baijeriin, Ulmin kaupunkiin, jossa oli 72 000 itävaltalaissotilaan joukko.

Kuin tyhjästä tulleet ranskalaissotilaat piirittivät itävaltalaiset, joiden oli antauduttava.

”Nujersin Itävallan joukot vain marssimalla”, keisari kerskui ennen kuin johti joukkonsa ilman vastarintaa pääkaupunkiin Wieniin. Voitto ei kuitenkaan ollut vielä selvä.

Keisari Aleksanterin johtamat venäläisjoukot olivat tulossa idästä liittolaisensa Itävallan avuksi. Napoleon lähti päättäväisesti joukkoja vastaan.

Kansa juhli sotapäällikköä

Strategiaa ja hyökkäystekniikkaa mielessään punniten Napoleon tarkasteli Austerlitzia, joka sijaitsi noin sata kilometriä Wienistä koilliseen.

Kumpuileva maasto kahden joen välissä sopi hänelle hyvin, joten hän leiriytyi joukkoineen odottamaan venäläisten ja itävaltalaisten liittoumaa.

Kun vihollisjoukot sitten 1. joulukuuta saapuivat, ne järjestäytyivät Napoleonin odotusten mukaan ranskalaisleirin itäpuolella sijaitsevalle Pratzenin kukkulalle.

Napoleon ei tarkoituksella ollut vallannut strategisesti tärkeää asemaa vaan oli jättänyt sen viholliselle.

Näin Napoleon pystyi virittämään ansan, joka hyvällä onnella ja nokkelilla tempuilla toisi hänelle voiton taistelussa, joka alkaisi aamunkoitteessa.

Yön pimentyessä Napoleon luki kynttilän valossa miehilleen käskynsä, jotka oli painettu keisarin kuljetettavalla kenttäpainolla. Sitten hän teki vielä kierroksen leirissä ennen levolle vetäytymistä.

Jokainen sotilas tiesi, että Napoleon oli joskus ollut heidän kaltaisensa – tavallinen porvari, korpraali vailla nimeä ja hienoja suhteita – ja monet samastuivat vaistomaisesti Napoleoniin.

Napoleonin ratsastaessa pitkin pimeää leiriä valamassa miehiinsä rohkeutta nämä kiinnittivät olkikimppuja pitkiin keppeihin ja sytyttivät ne palamaan soihduiksi.

Huuto ”Keisari elää!” kaikui kukkuloilla ja rinteillä pimeyden kietoutuessa tulevan taisteluareenan ympärille.

Sumu lepäsi paksuna leirin yllä

Seuraavana aamuna leiri oli peittynyt paksuun sumuun. Kenraali Claude Juste-Alexandre-Louis Legrand, joka johti ranskalaisten oikeaa sivustaa Telnitzin läheisyydessä, näki tuskin omaa kättään.

Rytmikkäästi maahan iskeytyvien tuhansien jalkaparien äänestä ei voinut kuitenkaan erehtyä. Tuhatpäinen joukko oli matkalla häntä ja hänen pientä noin 2 400 miehen divisioonaansa kohti.

Hyökkäys oli osa liittouman joukkojen edellisenä iltana laatimaa suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli nujertaa Napoleonin heikko oikea sivusta. Suunnitelma onnistui yli odotusten. Kaupunkilaiset seurasivat taistelua kirkontornista.

”Tykit jylisivät niin kovaäänisesti ja niin nopeasti peräjälkeen, ettei edellisen laukauksen loppua ja seuraavan alkua erottanut toisistaan. Maa tärisi, ja torni, jossa seisoimme, tärisi myös – – Aamun vihdoin valjetessa näimme miesrivistöjen juoksevan toisiaan kohti Telnitzin ja Augezdin välisessä maastossa. Viimein savu ja tomu asettuivat pilveksi meitä ympäröivän kammottavan näyttämön ylle. Ilmassa kaikuivat tykkien jyly, muskettien kalke ja sotilaiden sotahuudot”, eräs asukas kuvaili kokemaansa.

Hitaasti mutta varmasti ranskalaisten oli annettava ylivoimalle periksi ja peräydyttävä. Venäläiskenraali Doktorov tarkasteli näkymää tyytyväisin mielin. Voitto oli aivan käden ulottuvilla, kenraali uumoili ja päätti odottaa vahvistusta, ennen kuin hän jatkaisi etenemistä.

Doktorov sai odottaa pitkään, sillä hänen odottamansa itävaltalaiskenraali Lichtensteinin johtama ratsumiesten rivistö oli edellisiltana leiriytynyt väärään paikkaan.

Matkalla taistelukentälle sen oli ratsastettava marssivien venäläisten poikki, mikä aiheutti hirnuvien hevosten, eteenpäin tarpovien jalkaväkimiesten ja vihaisten upseerien suman.

Viritetty ansa laukesi

Viivytys sopi hyvin Napoleonin taktiikkaan. Oikean sivustan tappio kuului suunnitelmaan, ja juuri nyt venäläisten ollessa heikkoja Napoleon iski takaisin.

Pistimillä varustetuilla musketeilla aseistautuneet uudet ranskalaissotilaat ilmestyivät sumun keskeltä taistelukentälle ja ryntäsivät kamppailemaan Doktorovia ja hänen joukkojaan vastaan.

Uteliaana kuulemaan, miten kokonainen rivistö saattoi yhtäkkiä ilmestyä kuin tyhjästä, keisari Aleksanteri pyysi puheilleen vangiksi otetun ranskalaissotilaan.

”Mihin joukko-osastoon sinä kuulut?” keisari Aleksanteri tiedusteli.

”Kolmanteen”, vastasi sotilas.

Keisari tuijotti miestä.

”Tuo ei voi olla totta. Kyseinen joukko-osastohan on tällä hetkellä Wienissä”, keisari totesi epäluuloisena.

”Eilen se olikin siellä, mutta tänään se on täällä”, sotilas vastasi.

Mies puhui totta. Kokenut ja karaistunut marsalkka Louis-Nicolas Davout oli ruoskinut joukkonsa marssimaan 110 kilometriä 48 tunnissa.

Puolet miehistä oli luhistunut matkalla jaksamatta nousta enää ylös. Mutta 4 000 matkasta selviytynyttä ryntäsi nyt nopeasti takaisin hyökkäävien liittouman sotilaiden kimppuun.

Napoleon seurasi myhäillen taistelun kulkua Pratzenin kukkulan alapuolisesta sumuisesta laaksosta. Hänen suunnitelmansa oli onnistunut. Liittouma oli langennut suoraan ansaan, hyökännyt heikoksi luulemaansa oikeaan sivustaan ja joutunut Davout’n joukkojen yllättämäksi.

Vaivaiset 10 000 ranskalaissotilasta oli onnistunut pakottamaan liittouman 50 000 sotilasta takaisin taistelukentän eteläosaan.

Lisäksi liittouma oli siirtänyt joukkonsa pois Pratzenin kukkulalta auttamaan oikeassa sivustassa taistelevia miehiä.

Pratzenin kukkula oli käytännössä vailla puolustusta, ja puoli yhdeksän aikaan Napoleon oli valmis iskemään uudelleen.

”Yksi terävä isku, ja sota on ohi”, hän julisti, ennen kuin lähetti joukkonsa ylös Pratzenin kukkulan viettäville, ruohikon peittämille rinteille.

Ranskalaisten rynnäkkö

Hitain mutta varmoin askelin noin 30 000 jalkaväkisotilasta eteni ylös- ja eteenpäin pienillä kevyillä tykeillä aseistautuneina.

Aamusumu lepäsi vielä sakeana maiseman yllä, ja joukot saivat marssia viholliselta piilossa. Ranskalaiset tulivat näkyviin vasta 100 metrin päässä vihollisjoukoista.

Napoleonin jalkaväkisotilaat ryntäsivät samassa juoksuun ja hyökkäsivät sotahuudon ”Eläköön keisari” säestämänä liittouman hämmästyneitä joukkoja kohti.

”Hyvä Jumala – katsokaa! Ne ovat ranskalaisia”, huudahti venäläisupseeri järkyttyneenä osoittaen eteenpäin vyöryviä sotilaita. Venäläiset olivat pinteessä.

Sotajoukkoja johtava kenraali Kutuzov pyysi lähetin välityksellä epätoivoisesti vahvistusta, mutta vain muutama sotilas ilmaantui paikalle.

Heillä oli täysi työ puolustautua Napoleonin nyt vahvaa ja toimintavalmista oikeaa sivustaa vastaan.

Seuraa Austerlitzin taistelun etenemistä:

Kello 11 – kaksi tuntia taistelun alkamisen jälkeen – liittouman joukot olivat ranskalaissotilaiden pistimien ahdistamina laskeutumassa Pratzenin kukkulan rinteitä.

Napoleon ei kuitenkaan vielä ollut voittanut taistelua. Liittouman joukot vastasivat kiivailla hyökkäyksillä kukkulaa puolustavan kenraali Thiébaultin kahta pataljoonaa ja kolmea tykkiä vastaan.

Laukausten vaikutuksen tehostamiseksi Thiébault antoi käskyn ampua vasta itävaltalaisten ollessa noin 36 metrin päässä ja määräsi tähtäämään miesten ristivöihin.

”Koko rivistö [tykkejä] tulitti aiheuttaen kauheaa tuhoa – – Kuvitelkaa tyytyväisyyteni, kun näin, miten laukaukset puhkaisivat valtavia reikiä rykmentteihin, jotka hajosivat vähitellen pakeneviksi massoiksi”, Thiébault kirjoitti myöhemmin.

Valiojoukko pani kaiken peliin

Taistelu ylätasangosta oli kehkeytymässä pitkäksi ja kiivaaksi, sillä liittouman joukot panivat kaiken peliin voittaakseen taistelun.

Keisari Aleksanteri ja johtavat upseerit olivat taistelukentällä innostamassa sotilaita uuteen vastarintaan, ja noin kello 13 keisari löi valttikortin pöytään. Hän lähetti valiojoukkonsa, keisarillisen kaartin, ylös Pratzenin kukkulan rinteille.

Nyt jo uupuneet ranskalaiset vetäytyivät takaisin, ja osa heistä pakeni. Osa juoksi suoraan Napoleonin ja hänen upseeriensa ohitse näiden kutsuessa miehiään. Pakokauhuiset sotilaat eivät nähneet tai kuulleet heitä, vaan juoksivat eteenpäin silmittömän pelon vallassa huutaen lähes mekaanisesti: ”Eläköön keisari!”

Napoleon ei nähnyt muuta keinoa kuin vastata samalla aseella, jota Aleksanteri oli juuri käyttänyt häntä vastaan.

Niinpä myös Napoleon lähetti oman kaartinsa sotakentälle. Joukossa oli myös prikaatikenraali Jean Rapp, joka johti keisarillista ratsuväkeä.

”Katastrofi valkeni minulle vasta ampumaetäisyydellä taistelusta. Vihollisen ratsuväki oli tunkeutunut keskelle joukkojamme ja iskenyt miehemme sapeleilla tantereeseen”, kertoi Rapp, joka pian oli mylläkän keskellä.

Rappin tuoreet joukot osoittautuivat kuitenkin pian liian kovaksi vastukseksi Aleksanterin eliittijoukoille, ja pian sotaonni kääntyi.

”Vihollinen luovutti taistelun ja kääntyi minua kohti. – – Hyökkäsimme tykistön kimppuun ja otimme sen haltuumme. Meitä odottanut ratsuväki lyötiin takaisin saman tien.

Ratsumiehet pakenivat, ja niin me kuin vihollisetkin talloimme omien sotilaidemme ruumiita – – Hämminki oli valtaisa; taistelimme mies miestä vastaan. Lopulta rohkea joukkomme voitti kuitenkin kaikki esteet”, Rapp kertoi myhäillen.

Kiihkeä tulitaistelu ratkaisi

Napoleon, joka huomasi ranskalaisten päässeen lopultakin niskan päälle, kutsui loput keisarillisesta kaartista luokseen ja antoi miehille käskyn kääntyä etelään ja piirittää venäläis- ja itävaltalaisjoukkojen vasen sivusta sieltä käsin.

”Hyökkäsimme ukkosmyrskyn lailla, ja verenvuodatus oli kauheaa. Kuulat ujelsivat korvissamme. Ilma oli täynnä tykkien jylinää, pelottavia ääniä, joita seurasi kuolema. Vihollisen rivistöt oli pian ajettu sekasortoon, ja lopuksi poljimme heidät jalkoihimme”, kertoi Ranskan keisarillisen kaartin krenatööri Thomas-Robert Bugeaud iltapäivän kiivaasta tulitaistelusta.

Kello 15.30 ranskalaiset olivat valloittaneet kukkulan. He käyttivät edullisen aseman heti hyödykseen ja antoivat tykkien jylistä kohti joka suuntaan pakenevia vihollissotilaita.

Ranskalaisten oikeassa sivustassa Davout’n joukot taistelivat edelleen venäläisiä vastaan, ja Napoleon marssitti joukkonsa nujertamaan liittouman jäljellä olevat sotajoukot.

Jäätä ammuttiin

Nähdessään marssivat ranskalaiset monet liittouman joukkojen sotilaat saivat jalat alleen.

Pakokauhuun oli myös aihetta, sillä marsalkka Davout antoi väelleen käskyn iskeä liittouman sotilaat heti hengiltä eikä ottaa heitä vangiksi.

Neljäntuhannen sotilaan ainoa pakoreitti oli jäätynyt Satschanjärvi. Järven yli tosin johti heiveröinen silta, mutta kaikki pakenevat miehet hevosineen ja tykkeineen eivät voineet mitenkään mahtua sillalle, joten moni päätti kulkea jään yli.

Jäälläkään joukot eivät olleet turvassa. Marsalkka Davout määräsi säälittä tykkimiehensä ampumaan reikiä järven peilikirkkaaseen pintaan.

Hukkuneiden määrää ei tarkaan tiedetä, mutta La Grand Arméen päivän 30. tiedote Austerlitzin taistelun päättäneestä joukkokuolemasta kuului näin yliampuvasti: ”Näky oli hirvittävä. Noin 20 000 miestä upposi järveen ja hukkui”.

Pimeyden laskeutuessa ammuskelu viimein vaimeni. Liittouma oli menettänyt ainakin 27 000 miestä, jotka olivat joko kuolleet, haavoittuneet tai joutuneet vangeiksi. Napoleonin armeijan joukoista puolestaan puuttui noin 9 000 miestä.

Eloon jääneet ranskalaiset kerääntyivät pelon laukeamisesta, voitonhuumasta ja alkoholista juopuneina mekastamaan ja kerskumaan paikkaa ympäröiville leirinuotioille.

Venäläinen kenraali Aleksei Jermolov kuunteli ärtyneenä leiristään, turvallisen matkan päässä taistelukentästä, liittouman nujerrettujen sotilaiden joukossa, ”vihollisen leiristä kantautuneita iloisia huutoja, musiikkia ja laulua. He härnäsivät meitä huutelemalla hurraata venäläisittäin ääntäen”, hän kertoi.

Napoleon lohdutti uhreja

Kaikki eloonjääneet eivät voineet nauttia voitonriemusta. Jääkylmässä maassa makasi joka puolella tuhansia haavoittuneita ja kuolevia. Lääkärit ja kirurgit tekivät tilapäisissä kenttäsairaaloissa parhaansa henkien pelastamiseksi, mutta useimmat vaikeasti haavoittuneet jäivät pimeään odottamaan kuolemaa.

Napoleon ei ollut unohtanut heitä. Hän ratsasti lyhdyn valossa jäätyneiden ruumiiden joukossa lumihiutaleiden alkaessa laskeutua maiseman ylle.

Hän kehotti seuruettaan olemaan vaiti, jotta hän kuulisi haavoittuneiden huudot, ja ”löytäessään yhden näistä onnettomista miehistä hän ratsasti tämän luo, astui alas satulasta ja antoi miehelle lasin brandya, jota hänellä oli aina mukanaan”, kuvaili Rovigon herttua, kenraali ja diplomaatti Anne Jean Marie René Savary.

Vasta yömyöhään keisari jätti verisen sotakentän ja siirtyi leiriin Pratzenin kukkulan läheisyyteen. Siellä hän otti vastaan Venäjän ja Itävallan armeijan lähettiläät, jotka luovuttivat hänelle liittouman antautumisilmoituksen.

Itävallan oli luovutettava Napoleonille ja hänen liittolaisilleen suuria maa-alueita Baijerista. Napoleon ei kuitenkaan voinut nauttia voitosta kiittämättä ensin sotilaitaan. Ennen paluuta Poseritzin kaupungin postitaloon, jossa hän aikoi viettää yönsä, Napoleon laati armeijalleen puheen.

”Sotilaat, olen teihin tyytyväinen. Tänä päivänä odotukseni rohkeutenne suhteen ovat täyttyneet”, hän kirjoitti. Käytyään läpi sotilaiden urotyöt ja voitot hän lupasi viedä heidät kotiin Ranskaan lepäämään ja nauttimaan sydämellisestä vastaanotosta.

”Kansani on tervehtivä teitä riemulla, ja teidän tarvitsee vain sanoa: ’Olin mukana Austerlitzissa’, niin he toteavat: ’Tässä seisoo sankari’”.

Euroopan suurin sotapäällikkö

Napoleonin lupaus piti tosiaan paikkansa. Kotiinpaluun hetkellä pääkaupunki Pariisi oli täydessä valaistuksessa ja lähes kaikki kansalaiset olivat ulkona hurraamassa kaduilla marssiville joukoille.

Illalla pariisilaiset juhlivat Napoleonia ja hänen taktista nerouttaan, jonka avulla hän oli alivoimaisena kyennyt lyömään mahtavan Itävallan ja Venäjän.

Huhut voitosta levisivät Britanniaan ja Ruotsiin, jotka hylkäsivät nopeasti Ranskaan kohdistuvat hyökkäyssuunnitelmansa.

Napoleon saattoi nyt paistatella kansansa ihailun ja valta-asemansa loisteessa aivan kuten Austerlitzin aamuauringossa.

Kukistettuaan muut suurvallat Napoleonista oli tullut paitsi Euroopan mahtavin sotapäällikkö myös maanosansa kiistaton hallitsija ja johtohahmo.