Montgomery teki näyttävän sisääntulon
Istukaa!” karjahti hoikka, teräväpiirteinen mies astuessaan parakkiin, jossa brittiläisen 8. armeijan auringonpolttamat upseerit odottivat. Mies esitteli itsensä Bernard Montgomeryksi ja alkoi honottavalla äänellään ja suurella paatoksella esitellä strategiaansa upseereille.
Kokoukseen osallistuvilla 50–60 upseerilla ei ollut suuria odotuksia ylipäällikkönsä pitämän palaverin suhteen. Oli 13. lokakuuta 1942, ja britit olivat yli vuoden taistelleet sotamarsalkka Rommelin johtamia Saksan Afrikan-joukkoja vastaan. Tähän asti britit olivat kärsineet suuria tappioita ja menettäneet tuhansia miehiä. Rommel vaikutti voittamattomalta, eivätkä upseerit uskoneet tämän päivän muuttavan mitään.
”Pysymme lujina ja taistelemme. Emme enää peräänny. Olen antanut käskyn polttaa kaikki perääntymisohjeet”, Montgomery sanoi ällistyneille upseereille.
”Jos joku on sitä mieltä, ettemme voi voittaa Rommelia, nouskoon ja poistukoon välittömästi. En siedä epäröijiä”, hän jatkoi.
Kukaan ei noussut, ja vähitellen miesten itseluottamus alkoi vahvistua. Montgomery ilmoitti, että seuraavina viikkoina kaikki sotilaat kuntoilisivat ja harjoittelisivat ammuntaa. Lisäksi hän vakuutti, että 8. armeija saisi vahvistuksiksi tuhansia uusia brittisotilaita ja 300 yhdysvaltalaista Sherman-panssarivaunua. Näin armeijan vahvuus kasvaisi noin 220 000 sotilaaseen.
Sitten hän korotti ääntään: ”Ajamme Rommelin armeijoineen kauas Afrikasta!”
Montgomery oli kakkosehdokas
54-vuotias Bernard Law Montgomery oli saanut Pohjois-Afrikassa elämänsä tilaisuuden. Britannian pääministeri Winston Churchill tarvitsi epätoivoisesti voittoa natseista, minkä vuoksi hän oli päättänyt jo keväällä vaihtaa Afrikan-joukkojen komentajan.
Churchillin ensimmäinen valinta oli kenraali William Gott, mutta saksalaiset ampuivat tämän koneen alas Kairon lähellä ennen kuin tämä ehti astua tehtävään. Komentajaksi valittiin lyhyellä varoitusajalla Montgomery, joka oli aiemmin kunnostautunut lähinnä tuomalla sotilaansa elävänä kotiin Dunkerquesta vuonna 1940. Montgomery tunnettiin paremmin osaavana sotateoreetikkona ja riitelijänä, joka parjasi sekä alaisiaan että esimiehiään, jos nämä eivät toimineet hänen tahtonsa mukaan.
Kun Churchill tapasi Montgomeryn ensimmäistä kertaa illallisilla, tämä kieltäytyi epäkohteliaasti Churchillin aterian jälkeen tarjoamista sikarista ja juomista. Churchill perustelikin epäilijöille varsin epätavallisella argumentilla sitä, että hän oli valinnut aavikkosodan päälliköksi juuri Montgomeryn.
”Hän on epämiellyttävä lähipiirilleen, joten hän on epämiellyttävä myös viholliselle” Churchill selitti.
Kaksintaistelu Montgomeryn ja Rommelin välillä alkoi
Montgomery oli ollut ylipäällikkönä kaksi viikkoa, kun brittisotilaat Pohjois-Afrikan aavikolla heräsivät kumeaan jyrinään. Kuun kajastuksessa he näkivät Rommelin panssaridivisioonan vyöryvän kohti el-Alameinin eteläpuolella Alam Halfassa olevia brittien asemia.
Upseeri riensi Montgomeryn telttaan ilmoittamaan saksalaisten tulosta. Hän ravisteli kenraalin hereille, joka kuultuaan viestin totesi vain: ”Täydellistä! Ei voisi paremmin sattua!” – ja jatkoi uniaan.
Montgomery oli koko ajan ollut vakuuttunut siitä, että Rommel yrittäisi hyökätä juuri Alam Halfaan ja edetä sitten al-Alameiniin.
Niinpä hän oli linnoittanut Alam Halfan vahvasti. Brittijoukot oli määrätty pysymään asemissaan, eivätkä ne saisi missään tapauksessa antaa painostaa itseään avoimeen maastoon, missä ne olisivat helppo kohde Saksan tykeille. Jos britit noudattaisivat strategiaa, Montgomery saisi nukkua rauhassa.
Hän oli oikeassa. Rommelin panssaridivisioonat moukaroivat tykeillään Alam Halfaa kuusi päivää, mutta britit pitivät tiukasti asemansa. Lisäksi brittien ilmavoimat Royal Air Force antoi pommien sadella saksalaisten niskaan, ja lopuksi Rommel määräsi joukkonsa perääntymään.
Taistelu oli valtava henkinen voitto briteille, jotka olivat nyt ensimmäistä kertaa päihittäneet Rommelin. Se oli myös suuri strateginen voitto Montgomerylle, joka oli ennustanut täysin oikein Rommelin aikeet.
Muistoja ensimmäisestä maailmansodasta
Ilta 23. lokakuuta 1942 oli hiljainen. Montgomery ja esikuntaupseeri Freddie de Guingand seisoivat pilkkopimeässä tarkkailuasemalla el-Alameinin lähistöllä. Seuraavat tunnit olisivat ratkaisevat aavikkosodan jatkolle. Alam Halfan taistelu oli ollut vain alkua, ja todellinen välienselvittely oli vielä edessä.
Montgomery oli aiemminkin katsonut kohtaloa silmästä silmään taistelukentällä. 28 vuotta aiemmin oli käyty ensimmäistä maailmansotaa, ja syksyllä 1914 Montgomery oli ollut juoksuhaudassa Ranskan ja Belgian rajalla, kun oli tullut hyökkäyskäsky.
Montgomery oli johtanut pienen pataljoonansa hyökkäykseen kohti saksalaisten asemia omien sanojensa mukaan ”kiväärien ja konekiväärien luotien sateessa ja todellisessa kranaatinsirpaleiden myrskyssä”.
Hän oli juossut ensimmäisenä, mutta ei ollut ehtinyt pitkälle, kun hän oli kompastunut vyöllään roikkuvaan sapeliinsa. Kun hän lopulta oli päässyt taas jaloilleen, lähes kaikki muut sotilaat hänen ympärillään olivat kuolleet. Montgomery oli siis pelastunut oman kömpelyytensä ansiosta.
Hetken päästä hän oli saanut osuman oikeaan keuhkoonsa ja lyyhistynyt keskelle taistelukenttää. Häntä auttamaan tullut sotilas oli puolestaan saanut osuman päähänsä, ja Montgomery oli maannut tunteja liikkumatta kuolleen sotilaan alla ei-kenenkään-maalla.
Koston hetki oli koittanut Montgomerylle
28 vuoden päästä koston hetki oli koittanut el-Alameinissa. Tasan kello 21.25 Montgomery antoi merkin käynnistää operaatio Lightfoot, ja sitten alkoi tuhoisa tykistökeskitys. Brittien 680 tykkiä pommittivat saksalaisten asemia puolitoista tuntia, minkä jälkeen oli jalkaväen vuoro lähteä liikkeelle.
Saksalaiset olivat täysin valmistautumattomia. Rommel itse oli sairastunut ja lähtenyt Itävaltaan parantolaan, ja nyt hänen piti palata rintamalle pikavauhtia. Legendaarinen ”Erämaan kettu” kuitenkin myöhästyi. Kymmenen päivän päästä, 2. marraskuuta, ensimmäiset brittijoukot vahvistettuina australialaisilla, eteläafrikkalaisilla ja uusiseelantilaisilla joukoilla tunkeutuivat läpi saksalaisten puolustuslinjoista.
Liittoutuneiden voiton kruunasi saksalaiskenraali von Thoman saaminen vangiksi. Tämä vietiin brittien päämajaan, jossa Montgomery kutsui hänet illalliselle, ja miehet aterioivat tykkien jylyn kuuluessa kaukaisuudesta. ”Hän on oikein fiksu kaveri eikä arkaile puhua viimeaikaisista tapahtumista”, Montgomery kirjoitti päiväkirjaansa.
Montgomeryn myyttinen hahmo syntyi
Britanniassa Winston Churchill oli kiihdyksissään kuultuaan Rommelin vetäytymisestä. ”Tämä ei ole loppu. Tämä ei ole edes lopun alkua. Mutta tämä on ehkä alun loppu”, hän sanoi. Brittien juhliessa Montgomery nautiskeli voitostaan ja lähti läkähdyttävään jahtiin saksalaisjoukkojen perään pitkin Libyan rannikkoa.
Suosio oli täysin uutta särmikkäälle Montgomerylle, mutta hän oppi nopeasti ottamaan siitä kaiken irti. Rintamalla käytyjen kahakoiden välissä Montgomery piti lukuisia strategiapalavereja adjutanttiensa kanssa. Hän oli tehnyt näihin suuren vaikutuksen, ja adjutantit ehdottivat, että hän pyrkisi tietoisesti vahvistamaan mainettaan, jotta hänestä tulisi yhtä suosittu kuin ”Erämaan kettu” oli omiensa keskuudessa.
Juuri adjutantit keksivät Montgomeryn ulkoasuun muutokset, joista hän tuli tunnetuksi. Hän alkoi käyttää barettia, jossa oli – säännösten vastaisesti – sekä kuninkaallisen panssarirykmentin merkki ja että kenraalin kokardi. Lisäksi hän sai ylleen rennon villapaidan niin, että hän muistutti lähipiirinsä mukaan enemmän nuhjuista boheemitaiteilijaa kuin kenraalia.
Montgomery menestyi ja ärsytti ihmisiä
Kansanomaisen, menestyvän ja voittamattoman kenraalin imago sai Montgomeryn itseluottamuksen kohoamaan taivaisiin aavikkosodan viimeisinä kuukausina. Häntä hiersi nyt vain se, että hänen piti tehdä yhteistyötä amerikkalaiskenraalien kanssa.
- maaliskuuta 1943 yhdysvaltalaiskenraali Dwight D. Eisenhower saapui Montgomeryn päämajaan Tunisiin. Kenraalien oli määrä laatia yhteinen strategia Pohjois-Afrikan tuleville sotatoimille sekä kaavaillulle maihinnousulle Etelä-Eurooppaan.
Tapaaminen epäonnistui täysin. ”Hän on varmasti loistava poliitikko. Minun on kuitenkin sanottava, että sodankäynnistä hän ei tiedä mitään. Hänet pitäisi pitää erossa kaikesta siihen liittyvästä”, Montgomery totesi jälkeenpäin Eisenhowerista. Myös Eisenhower muodosti oman käsityksensä Montgomerystä: ”Hän on epäilemättä taitava, mutta erittäin omahyväinen. Hän on niin ylpeä tähänastisista saavutuksistaan, ettei hän enää suostu ryhtymään mihinkään, ennen kuin hän täysin varma suunnitelman täydellisestä onnistumisesta.”
Käsitys omahyväisyydestä vahvistui, kun Montgomery ehdotti vedonlyöntiä Eisenhowerin esikuntapäällikölle W. B. Smithille. ”Mitä lupaat, jos joukkoni pääsevät Sfaxiin [kaupunki Tunisiassa] huhtikuun puoliväliin mennessä?” Montgomery kysyi.
Smith luuli Montgomeryn pilailevan ja lupasi tälle siksi ”mitä tahansa”, jos tämä onnistuisi. Muutama kuukausi vedonlyönnin jälkeen, 10. huhtikuuta, lennätinlaite Eisenhowerin päämajassa Algerissa alkoi nakuttaa. Montgomery sähkötti päässeensä Sfaxiin ja voittaneensa vedonlyönnin. Palkkioksi hän ilmoitti haluavansa itselleen ”lentävän linnoituksen”, yhdysvaltalaisen B-17-pommikoneen. Koneessa pitäisi olla täysi miehistö amerikkalaisten kustantamana.
Eisenhower ei ollut uskoa silmiään. Hän piti Montgomeryn vaatimusta pöyristyttävänä mutta tuli siihen tulokseen, että näyttäisi huonolta, jos yhdysvaltalainen kenraali ei pitäisi lupaustaan suositulle brittikollegalleen. 16. huhtikuuta Montgomery sai ”lentävän linnoituksensa”.
Jo toukokuussa 1943 Saksan joukot Pohjois-Afrikassa joutuivat antautumaan. Liittoutuneiden tuolloin ottamien vankien joukossa oli italialainen kenraali Giovanni Messe, joka oli taistellut saksalaisten puolella. Perinteitä kunnioittaen Montgomery kutsui kenraalin illalliselle, ja sen jälkeen hän takavarikoi tämän ylellisen asuntovaunun, jossa oli marmorinen kylpyhuone.
Vaunu kulki Montgomeryn mukana sodan päättymiseen asti.
Normandian maihinnousu häämötti
- tammikuuta 1944 Montgomery saapui Lontooseen. Pohjois-Afrikan menestyksen jälkeen liittoutuneet olivat tehneet maihinnousun Sisiliaan ja edenneet pitkälle Italiaan. Valloitukset olivat kuitenkin vaatineet suuria taisteluja, ja Montgomeryn ja yhdysvaltalaiskenraalien välinen yhteistyö oli takkuillut pahasti.
He olivat täysin eri mieltä yleisstrategiasta, ja usein yhteistyö loppui keskinäiseen kilpaan siitä, kuka pääsi ensimmäisenä valloitettavaan kaupunkiin. Lopulta Montgomery kutsuttiin kotiin ja hänelle annettiin arvoisensa tehtävä: Normandian maihinousun valmistelu.
Montgomery perusti päämajansa St. Paulin yksityiskouluun Lontoon sydämeen. Hän oli itse käynyt koulua 14–18-vuotiaana ja muisti tuosta ajasta pääasiassa ruumiilliset rangaistukset ja tappelut koulutoveriensa kanssa.
Kotiinpaluu pakotti Montgomeryn kohtaamaan menneisyytensä, jonka hän oli vuosien ajan yrittänyt unohtaa. Sotiessaan hän ei ollut ollut yhteydessä äitiinsä eikä seitsemään sisarukseensa ja oli kirjoittanut vain muutaman kirjeen pojalleen, 16-vuotiaalle Davidille, joka asui rehtori Tom Reynoldsin perheen luona Hindheadissä Etelä-Englannissa.
Reynolds oli saanut tarkat ohjeet siitä, että poika ei ”missään olosuhteissa” saanut olla tekemisissä isoäitinsä kanssa, ja Reynoldsin pitäisi muutenkin torjua kaikki Montgomeryn suvun yhteydenottoyritykset.
Kauna perhettä kohtaan johtui Montgomeryn onnettomasta lapsuudesta. Hänen isänsä oli ollut piispa, joka oli ollut harvoin kotona, ja äiti oli osoittanut Montgomeryn mukaan ”merkittävää rakkauden puutetta” lyömällä lapsiaan.
Englanti palautti Montgomeryn mieleen myös hänen elämänsä suurimman surun, Betty-vaimon kuoleman. He olivat avioituneet vuonna 1927, ja avioliitto oli muuttanut Montgomeryn täysin. Lähipiirin mukaan tylystä ja sulkeutuneesta Montgomerystä oli tullut seurallinen ja iloinen. 10 aviovuoden jälkeen Betty kuoli hyönteisenpuremasta johtuneeseen verenmyrkytykseen.
Vaimon kuolema musersi Montgomeryn, eikä hän kutsunut Bettyn hautajaisiin omia eikä vaimonsa sukulaisia. Siunaustilaisuudessa oli mukana vain kolme Montgomeryn kollegaa, jotka eivät olleet koskaan tavanneet hänen vaimoaan. Tämän jälkeen Montgomery keskittyi sotilasuraansa.
Montgomery sai hyviä uutisia länsirintamalta
Vihdoin 6. kesäkuuta 1944 aamulla kello 3.00 ensimmäiset pommit putosivat Saksan puolustusasemiin Normandiassa. Viisi tuntia myöhemmin horisontti musteni liittoutuneiden aluksista, ja muutaman tunnin kuluessa rannalle hyökkäsi 150 000 sotilasta. Historian suurin maihinnousuoperaatio oli alkanut, ja joukkoja komensi Montgomery.
Jälleen hänellä oli vastassaan Erwin Rommel, mutta kuten aiemminkin, saksalaismarsalkka oli muualla taistelun alkaessa. Tällä kertaa hän oli Saksassa juhlimassa vaimonsa 50-vuotissyntymäpäivää.
Maihinnousun jälkeen Montgomeryn vanhat kaunat yhdysvaltalaisten kanssa nostivat jälleen päätään. Liittoutuneiden Euroopan joukkojen ylipäällikön Dwight D. Eisenhowerin ja muiden yhdysvaltalaiskenraalien mielestä Montgomery eteni aivan liian hitaasti.
Kenraalien arvostelu vaikutti perustellulta, kun ilmeni, että Montgomerylla oli aikaa puuhailla päämajassaan lemmikkieläintensä kanssa. Tämä itse kirjoitti kirjeessä tuttavalleen: ”Minulla on nyt kuusi kanarialintua, turturikyyhky ja kaksi koiraa. Toinen on kettuterrieri, jonka sain BBC:n toimittajilta; sille olen antanut nimen Hitler. Toinen on punertava cockerspanieli, ja sitä kutsun Rommeliksi. Molemmat saavat selkäänsä tarvittaessa. Niitä pitää vielä kouluttaa.”
Päivä päivältä Montgomerya painostettiin yhä voimakkaammin viemään joukkojaan nopeammin eteenpäin, ja syyskuussa 1944 Montgomery laati lopulta suunnitelman, jossa hänen armeijansa valtaisivat useita Reinin suistoalueen siltoja Hollannissa. Operaation tarkoitus oli valmistella joukkojen etenemistä kohti Ruhrin alueen teollisuuslaitoksia Saksassa.
Suunnitelma oli kuitenkin äärimmäisen riskialtis, sillä tiedusteluraporttien mukaan juuri tuolla alueella oli kaksi SS-panssarivaunudivisionaa. Montgomery sulki korvansa varoituksilta. Hän uskoi omiin kykyihinsä, ja hänen käsityksenä mukaan Saksan armeija oli hajoamistilassa. Tällä kertaa kenraali oli kuitenkin väärässä.
Montgomery otti liian suuren riskin
Operaatio Market Garden alkoi 17. syyskuuta. Aluksi noin 20 000 brittiläistä, amerikkalaista, kanadalaista ja puolalaista laskuvarjosotilasta pudotettiin Hollantiin lähelle vallattavia siltoja. Osa joukoista päätyi kuitenkin aivan liian kauaksi maalistaan ja törmäsi kahteen alueella olleeseen SS-divisioonaan. 9 000:sta Arnhemin ympäristöön pudotetusta sotilaasta vain 2 400 pääsi takaisin liittoutuneiden alueelle. Loput tapettiin tai otettiin vangiksi.
Montgomery joutui myöntämään, että hän oli aliarvioinut saksalaisten puolustuksen. Hän kuitenkin vieritti päävastuun fiaskosta yhdysvaltalaisille ja väitti näiden pettäneen Arhemissa olleet joukot. Seuraavien kuukausien aikana hänen erimielisyytensä yhdysvaltalaiskenraalien kanssa ja katkeruutensa näitä kohtaan vain vahvistuivat.
Joulukuussa 1944 Montgomery kirjoitti Britannian sotaministerille James Griggille: ”Amerikkalaisten suunnitelma sodan voittamiseksi on kauhistuttava. Se ei voi onnistua, ja sota jatkuu.”
Eisenhower oli saanut viimein tarpeekseen tärkeilevästä britistä, joka ilmeisesti havitteli kaikkien liittoutuneiden Länsi-Euroopan joukkojen päällikkyyttä. Kokouksessa Versaillesissa 30. joulukuuta Eisenhower oli valmis antamaan potkut Montgomerylle, joka joutui myöntämään tappionsa. Hän kirjoitti Eisenhowerille kirjeen, jossa hän lupasi joukkojen ylipäällikölle sataprosenttisen tukensa.
Brittien ensimmäinen suuri voitto
Keväällä 1945 oli vain ajan kysymys, milloin Saksa kukistuisi, mutta länsimaiden poliitikot tajusivat, että kyseessä ei enää ollut vain taistelu saksalaisia vastaan vaan myös Stalinia vastaan Itämeren herruudesta. Montgomery sai tehtäväkseen ylittää nopeasti Elbejoki ja mennä Lyypekkiin estämään puna-armeijan marssiminen Tanskaan. Montgomery saapui Lyypekkiin 2. toukokuuta.
Seuraavana päivänä Montgomeryn leiriin Lüneburger Heideen Pohjois-Saksassa ajoi sotilasjoneuvo, jossa istui viisi saksalaisupseeria. Yksi heistä oli Saksan laivaston päällikkö, amiraali von Friedeburg, täydessä univormussaan. Montgomery astui ulos vaunustaan ja lähestyi tulijoita hitaasti. ”Keitä olette!” hän huusi.
Tulkki kertoi saksalaisten nimet ja sotilasarvot, joista alin oli majuri. "En ole koskaan kuullutkaan teistä. Mitä haluatte? Miten kehtaatte tuoda majurin päämajaani!?”
Saksalaisupseerit selittivät, että valtakunnanpresidentti Karl Dönitz oli lähettänyt heidät anomaan, että britit ottaisivat vastaan kolmen saksalaisen armeijan antautumisen. Ensin Montgomery kieltäytyi, mutta runsaan aamiaisen jälkeen yhteisymmärrys löytyi. Montgomery oli pitkään pidetty sivussa merkittävistä taisteluista, mutta nyt alkoi jälleen tapahtua.
- toukokuuta pikaisesti paikalle kutsutut toimittajat odottivat Montgomeryn päämajassa. Pian tämä saapui sisään amiraali von Friedeburgin, kontra-amiraali Wagnerin, kenraali Kinzelin, eversti Poleckin ja majuri Freidelin seurassa. Saksalaiset allekirjoittivat hiljaisuuden vallitessa asiakirjan, joka sitten ojennettiin Montgomerylle.
”Allekirjoitan nyt tämän asiakirjan liittoutuneiden ylipäällikön, kenraali Eisenhowerin puolesta”, Montgomery lausui juhlallisesti ja alkoi sitten kirjoittaa nimeään paperiin. Saksan armeijat Hollannissa, Luoteis-Saksassa ja Tanskassa, eli yli miljoona sotilasta, olivat antautuneet Montgomerylle. Se oli toisen maailmansodan laajin erillinen antautuminen ja valtava voitto kiistanalaiselle kenraalille.
Montgomery oli sodan viimeisinä päivinä päässyt jälleen parrasvalohin. Vapautettujen maiden kansalaiset rakastivat häntä, mutta poliittiset johtajat ja sotilaalliset kollegat kiistelivät hänen ansioistaan aina hänen kuolemaansa asti vuonna 1976.