Montgomery teki näyttävän sisääntulon
Istukaa!” karjahti hoikka, teräväpiirteinen mies astuessaan parakkiin, jossa brittiläisen 8. armeijan auringonpolttamat upseerit odottivat. Mies esitteli itsensä Bernard Montgomeryksi ja alkoi honottavalla äänellään ja suurella paatoksella esitellä strategiaansa upseereille.
Kokoukseen osallistuvilla 50–60 upseerilla ei ollut suuria odotuksia ylipäällikkönsä pitämän palaverin suhteen. Oli 13. lokakuuta 1942, ja britit olivat yli vuoden taistelleet sotamarsalkka Rommelin johtamia Saksan Afrikan-joukkoja vastaan. Tähän asti britit olivat kärsineet suuria tappioita ja menettäneet tuhansia miehiä. Rommel vaikutti voittamattomalta, eivätkä upseerit uskoneet tämän päivän muuttavan mitään.
”Pysymme lujina ja taistelemme. Emme enää peräänny. Olen antanut käskyn polttaa kaikki perääntymisohjeet”, Montgomery sanoi ällistyneille upseereille.
”Jos joku on sitä mieltä, ettemme voi voittaa Rommelia, nouskoon ja poistukoon välittömästi. En siedä epäröijiä”, hän jatkoi.
Kukaan ei noussut, ja vähitellen miesten itseluottamus alkoi vahvistua. Montgomery ilmoitti, että seuraavina viikkoina kaikki sotilaat kuntoilisivat ja harjoittelisivat ammuntaa. Lisäksi hän vakuutti, että 8. armeija saisi vahvistuksiksi tuhansia uusia brittisotilaita ja 300 yhdysvaltalaista Sherman-panssarivaunua. Näin armeijan vahvuus kasvaisi noin 220 000 sotilaaseen.
Sitten hän korotti ääntään: ”Ajamme Rommelin armeijoineen kauas Afrikasta!”
Montgomery oli kakkosehdokas
54-vuotias Bernard Law Montgomery oli saanut Pohjois-Afrikassa elämänsä tilaisuuden. Britannian pääministeri Winston Churchill tarvitsi epätoivoisesti voittoa natseista, minkä vuoksi hän oli päättänyt jo keväällä vaihtaa Afrikan-joukkojen komentajan.
Churchillin ensimmäinen valinta oli kenraali William Gott, mutta saksalaiset ampuivat tämän koneen alas Kairon lähellä ennen kuin tämä ehti astua tehtävään. Komentajaksi valittiin lyhyellä varoitusajalla Montgomery, joka oli aiemmin kunnostautunut lähinnä tuomalla sotilaansa elävänä kotiin Dunkerquesta vuonna 1940. Montgomery tunnettiin paremmin osaavana sotateoreetikkona ja riitelijänä, joka parjasi sekä alaisiaan että esimiehiään, jos nämä eivät toimineet hänen tahtonsa mukaan.
Kun Churchill tapasi Montgomeryn ensimmäistä kertaa illallisilla, tämä kieltäytyi epäkohteliaasti Churchillin aterian jälkeen tarjoamista sikarista ja juomista. Churchill perustelikin epäilijöille varsin epätavallisella argumentilla sitä, että hän oli valinnut aavikkosodan päälliköksi juuri Montgomeryn.
”Hän on epämiellyttävä lähipiirilleen, joten hän on epämiellyttävä myös viholliselle” Churchill selitti.
Kaksintaistelu Montgomeryn ja Rommelin välillä alkoi
Montgomery oli ollut ylipäällikkönä kaksi viikkoa, kun brittisotilaat Pohjois-Afrikan aavikolla heräsivät kumeaan jyrinään. Kuun kajastuksessa he näkivät Rommelin panssaridivisioonan vyöryvän kohti el-Alameinin eteläpuolella Alam Halfassa olevia brittien asemia.
Upseeri riensi Montgomeryn telttaan ilmoittamaan saksalaisten tulosta. Hän ravisteli kenraalin hereille, joka kuultuaan viestin totesi vain: ”Täydellistä! Ei voisi paremmin sattua!” – ja jatkoi uniaan.
Montgomery oli koko ajan ollut vakuuttunut siitä, että Rommel yrittäisi hyökätä juuri Alam Halfaan ja edetä sitten al-Alameiniin.
Niinpä hän oli linnoittanut Alam Halfan vahvasti. Brittijoukot oli määrätty pysymään asemissaan, eivätkä ne saisi missään tapauksessa antaa painostaa itseään avoimeen maastoon, missä ne olisivat helppo kohde Saksan tykeille. Jos britit noudattaisivat strategiaa, Montgomery saisi nukkua rauhassa.
Hän oli oikeassa. Rommelin panssaridivisioonat moukaroivat tykeillään Alam Halfaa kuusi päivää, mutta britit pitivät tiukasti asemansa. Lisäksi brittien ilmavoimat Royal Air Force antoi pommien sadella saksalaisten niskaan, ja lopuksi Rommel määräsi joukkonsa perääntymään.
Taistelu oli valtava henkinen voitto briteille, jotka olivat nyt ensimmäistä kertaa päihittäneet Rommelin. Se oli myös suuri strateginen voitto Montgomerylle, joka oli ennustanut täysin oikein Rommelin aikeet.
Muistoja ensimmäisestä maailmansodasta
Ilta 23. lokakuuta 1942 oli hiljainen. Montgomery ja esikuntaupseeri Freddie de Guingand seisoivat pilkkopimeässä tarkkailuasemalla el-Alameinin lähistöllä. Seuraavat tunnit olisivat ratkaisevat aavikkosodan jatkolle. Alam Halfan taistelu oli ollut vain alkua, ja todellinen välienselvittely oli vielä edessä.
Montgomery oli aiemminkin katsonut kohtaloa silmästä silmään taistelukentällä. 28 vuotta aiemmin oli käyty ensimmäistä maailmansotaa, ja syksyllä 1914 Montgomery oli ollut juoksuhaudassa Ranskan ja Belgian rajalla, kun oli tullut hyökkäyskäsky.
Montgomery oli johtanut pienen pataljoonansa hyökkäykseen kohti saksalaisten asemia omien sanojensa mukaan ”kiväärien ja konekiväärien luotien sateessa ja todellisessa kranaatinsirpaleiden myrskyssä”.
Hän oli juossut ensimmäisenä, mutta ei ollut ehtinyt pitkälle, kun hän oli kompastunut vyöllään roikkuvaan sapeliinsa. Kun hän lopulta oli päässyt taas jaloilleen, lähes kaikki muut sotilaat hänen ympärillään olivat kuolleet. Montgomery oli siis pelastunut oman kömpelyytensä ansiosta.
Hetken päästä hän oli saanut osuman oikeaan keuhkoonsa ja lyyhistynyt keskelle taistelukenttää. Häntä auttamaan tullut sotilas oli puolestaan saanut osuman päähänsä, ja Montgomery oli maannut tunteja liikkumatta kuolleen sotilaan alla ei-kenenkään-maalla.
Koston hetki oli koittanut Montgomerylle
28 vuoden päästä koston hetki oli koittanut el-Alameinissa. Tasan kello 21.25 Montgomery antoi merkin käynnistää operaatio Lightfoot, ja sitten alkoi tuhoisa tykistökeskitys. Brittien 680 tykkiä pommittivat saksalaisten asemia puolitoista tuntia, minkä jälkeen oli jalkaväen vuoro lähteä liikkeelle.
Saksalaiset olivat täysin valmistautumattomia. Rommel itse oli sairastunut ja lähtenyt Itävaltaan parantolaan, ja nyt hänen piti palata rintamalle pikavauhtia. Legendaarinen ”Erämaan kettu” kuitenkin myöhästyi. Kymmenen päivän päästä, 2. marraskuuta, ensimmäiset brittijoukot vahvistettuina australialaisilla, eteläafrikkalaisilla ja uusiseelantilaisilla joukoilla tunkeutuivat läpi saksalaisten puolustuslinjoista.
Liittoutuneiden voiton kruunasi saksalaiskenraali von Thoman saaminen vangiksi. Tämä vietiin brittien päämajaan, jossa Montgomery kutsui hänet illalliselle, ja miehet aterioivat tykkien jylyn kuuluessa kaukaisuudesta. ”Hän on oikein fiksu kaveri eikä arkaile puhua viimeaikaisista tapahtumista”, Montgomery kirjoitti päiväkirjaansa.