Lordi Nelson: Amiraali rikkoi kaikkia sääntöjä

Nelson syntyi vuonna 1758 Burnham Thorpen kylässä Norfolkissa, itäisessä Englannissa. Kun Nelson oli yhdeksänvuotias, hänen äitinsä Catherine kuoli vain 42-vuotiaana, ja kylän pappina toiminut isä Edmund jäi yksin kahdeksan lapsen kanssa.

Isä oli huolissaan lastensa tulevaisuudesta ja haki apua sukulaisilta ja ystäviltä.

Hän muun muassa lähetti kirjeen Horation enolle, laivaston kapteenille Maurice Sucklingille, ja pyysi tätä ottamaan nuoren Horation mukaansa merille. Vastaus oli tyly:

”Mitä heiveröinen Horatio-parka on tehnyt, että juuri hänet pitäisi lähettää merille koviin oloihin? Mutta lähetä hänet tänne vain – hän saattaa saada tykinkuulasta päähänsä heti ensimmäisessä taistelussa, ja siinä se sitten onkin.”

Suckling otti kuitenkin Horation siipiensä suojaan. Hän jopa huolehti, että vasta 12-vuotias ja kokematon poika kirjattiin palvelukseen merikadettina, mikä oli Horatiolle merkittävä ponnahduslauta laivastouralle.

Nelson kärsi koko elämänsä ajan merisairaudesta, mutta hän osoitti kykynsä jo uransa alussa. Jo 19-vuotiaana vuonna 1777 hänet ylennettiin luutnantiksi, ja pian hän sai komentoonsa oman fregatin.

Hänen ensimmäinen suuri tilaisuutensa koitti kuitenkin vasta Ranskan-vastaisessa sodassa vuonna 1793. Tammikuussa 1793 Nelson määrättiin purjehtimaan 64-tykkisen linjalaiva HMS Agamemnonin kapteenina Välimerelle kohtaamaan brittien arkkivihollisen.

Nelson kävi merkittävimmän taistelunsa Trafalgarissa 21. lokakuuta 1805. Britit kohtasivat tuolloin vara-amiraali Pierre-Charles de Villeneuven johtaman ranskalais-espanjalaisen laivaston, joka oli matkalla kohti Englannin kanaalia.

Lokakuun 19. päivä 1805 Nelson oli enää muutaman merimailin päässä vihollisesta Espanjan Atlantin puoleisella etelärannikolla.

Ranskalais-espanjalainen laivasto koostui 35 suuresta sotalaivasta, joihin kuului muun muassa tuolloin maailman suurin alus, 136-tykkinen Santísima Trinidad. Nelsonilla oli puolestaan komennuksessaan 27 linjalaivaa.

Aamulla 21. lokakuuta Nelson välitti lipuilla laivastolleen kuuluisaksi tulleen viestin: ”Englanti odottaa, että joka mies suorittaa velvollisuutensa”. Viesti jatkui: ”Hyökätkää lähempää”. Tämän jälkeen hänen kahteen rintamaan jaetut joukkonsa murtautuivat vihollislaivojen rivistön läpi.

Taistelu oli ankaraa, mutta brittien kokemus, varustelu ja taktiset taidot olivat ylivertaisia. Puoli viideltä iltapäivällä Villeneuve ja hänen kapteeninsa luovuttivat.

Voitto sotki ranskalaisten suunnitelmat Englannin valloituksesta, ja se takasi myös Englannille jatkossa lähes rajattoman meriherruuden.

Taistelu jäi kuitenkin samalla myös Horatio Nelsonin viimeiseksi.

Brittien karronadit osoittivat tuolloin tuhovoimansa. Lyhyillä, sileäputkisilla tykeillä oli lyhyt kantama, mutta lähietäisyydeltä ne tekivät tuhoisaa jälkeä – 30-kiloiset tykinkuulat pirstoivat alusten reelingit ja takilat, ja rautakuulilla täytetyt säiliöammukset, niin kutsutut canister shotit, kaatoivat miehistöä.

Karronadit olivat lisäksi tavallisia tykkejä nopeampia käyttää ja kevyempiä siirrellä. Trafalgarin taistelussa britit saivat vaurioitettua niillä pahoin muun muassa ranskalaisten Bucentaure-alusta – kahden karronadin kerrotaan tappaneen ja haavoittaneen aluksen kannella lähes 300 miestä.

Ranskalaisten pelkäämiä karronadeja valmistettiin vain brittilaivaston käyttöön Skotlannin Falkirkissa Carron Iron Works -tehtaalla.

Nelson menetti näön oikeasta silmästään vuonna 1794 osallistuessaan brittilaivaston kapteenina Calvin kaupungin valloitukseen Korsikalla.

Aamulla 12. heinäkuuta taisteluiden velloessa kiivaimmillaan Nelson seurasi pommitusta tähystyspaikalta kalliolta kaupungin ulkopuolelta.

Näkymät paikalta olivat hyvät, mutta taisteluiden tuoksinassa lähelle Nelsonin tähystyspaikkaa lensi kranaatti, joka iskeytyi hiekkasäkkiin. Räjähdys sinkosi valtavalla voimalla ilmaan hiekkaa ja pieniä kiviä, joita lensi myös Nelsoniin oikeaan silmään.

Hän ei vielä illallakaan nähnyt haavoittuneella silmällä mitään muttei suhtautunut vammaansa erityisen vakavasti.

”Haavoituin hieman aamulla, en paljoa, kuten kirjoituksenikin todistaa”, hän kirjoitti samana iltana kirjeessään veljelleen Williamille.

Osuman saaneen silmän näkö ei kuitenkaan koskaan palannut, ja Nelson oli lopun elämäänsä käytännössä puoliksi sokea.

Nelson ei pystynyt kuitenkaan tällaisella taktiikalla hyödyntämään tehokkaan tykistönsä koko potentiaalia. Hän päätti sen sijaan hajottaa vihollisen rivistöt pienempiin yksiköihin ja pakottaa ne sitten lähitaisteluun.

Hän määräsi osan aluksistaan purjehtimaan vihollisen linjan läpi ja osan hyökkäämään kohti kokonaisuudesta irtaantuneita vihollisalusten ryppäitä.

Taktiikka ei ollut uusi, mutta Nelson hioi sen huippuunsa.

Hän antoi muun muassa upseereilleen ennen taistelua vapaat kädet tehdä päätöksiä sen sijaan että olisi ohjannut taistelun jokaista käännettä itse viestilippujen avulla. Upseerit pystyivät näin reagoimaan lähitaistelussa muuttuviin tilanteisiin nopeasti ja tehokkaasti.

Nelsonin luottamukseen perustuva johtamistyyli ilmenee muun muassa hänen kapteeneilleen ennen Trafalgarin taistelua antamissaan ohjeissa, niin kutsutussa Trafalgar Memorandumissa:

”Jotain on jätettävä sattumankin varaan. – – Jos viestejä ei voi nähdä tai tulkita, yksikään kapteeni ei voi toimia kovinkaan väärin viemällä aluksensa vihollisaluksen vierelle.”

Nelsonin taktiikkaan ja johtamistapaan viitattiin usein käsitteellä ”The Nelson Touch” eli ”Nelsonin kosketus”.

Nelson meni naimisiin vuonna 1787 tuolloin 29-vuotiaan lesken Frances Nisbetin kanssa.

Fanny, kuten Nelson kutsui vaimoaan, oli kotoisin Karibialta Nevisin saarelta, missä hänen isänsä toimi tuomarina.

Nevis oli Britannian siirtomaa, ja tuleva pari tapasi vuonna 1785 Nelsonin vieraillessa saarella. Frances Nisbet asui tuolloin enonsa luona. Tämä oli saaren johtavia poliitikkoja, ja hän kutsui usein laivaston upseereita kotiinsa Montpelierin plantaasille.

Häiden jälkeen vuonna 1787 pariskunta ja Francesin seitsemänvuotias poika Josiah muuttivat Englantiin ja asettuivat Nelsonin synnyinseuduille Norfolkiin. Liitto oli onnellinen, mutta Frances Nelsonilla oli vaikeuksia sopeutua uuteen kotimaahansa – hän kaipasi Karibian lämpöä ja plantaasin sosiaalista elämää.

Hän pelkäsi myös miehensä hengen puolesta – syystäkin.

Vaikka Nelson menetti kätensä Santa Cruzin taistelussa Teneriffalla vuonna 1797, mikään ei pitänyt hän poissa meriltä.

Horatio Nelson eli vuosia rakastajattarensa Emma Hamiltonin kanssa.

Pari tapasi vuonna 1793, kun diplomaattiset tehtävät toivat Nelsonin Napoliin HMS Agamemnonin komentajana. Emma, joka oli aiemmin työskennellyt muun muassa näyttelijänä, oli tuolloin naimisissa Britannian Napolin lähettilään Sir William Hamiltonin kanssa, ja hän oli suosittu hahmo kaupungin seurapiireissä.

Nelson lankesi oitis lady Hamiltonin pauloihin:

”Hän on nuori nainen, jolla on ihailtavat tavat. Hän tekee saavuttamalleen asemalle kunniaa”, hän kirjoitti tuolloin vaimolleen.

Lady Hamilton ja Nelson lähentyivät nopeasti, mikä herätti huomiota Napolin lisäksi aina Englannissa asti. Kotimaassa huhut velloivat kiihkeinä – merisankari ja entinen näyttelijätär olivat paitsi ihastuneet toisiinsa, jopa asuivat yhdessä William Hamiltonin katon alla, mitä ilmeisimmin tämän siunauksella!

Kun Nelson palasi Englantiin vuonna 1800, Fanny ja Nelsonin seikkailusta järkyttynyt yläluokka saattoivat vain todeta huhujen pitävän paikkansa. Nelson rikkoi sääntöjä paitsi merillä myös maissa: hän toi mukanaan raskaana olevan Emman sekä sir William Hamiltonin.

Lady Hamilton synnytti Nelsonin tyttären Horatian 29. tammikuuta 1801, ja samana vuonna Nelson osti komean talon Lontoon liepeiltä. Nelson ja Hamiltonit asuivat talossa yhdessä sir Williamin kuolemaan asti vuoteen 1803.

Vaikka Nelson avoimesti hylkäsi Fannyn, hän ei koskaan eronnut tästä eikä siis myöskään mennyt naimisiin Emma Hamiltonin kanssa.

Nelson todella asetti kiikarin sokealle silmälleen Kööpenhaminan taistelussa.

Taistelu käytiin Napoleonin sotien aikana. Tanska oli pysytellyt konfliktissa puolueettomana ja saattoi näin ansaita hyvin kuljettamalla sotatarvikkeita sotaan käyviin maihin, mikä lopulta suututti britit.

Keväällä 1801 suurvalta päättikin antaa Tanskalle opetuksen.

Aamulla 2. huhtikuuta Englannin laivasto purjehti sir Hyde Parkerin ja vara-amiraali Horation Nelsonin johdolla Kööpenhaminan satamaan johtavalle Kongedybet-nimiselle purjehdusväylälle.

Nelson sai tehtäväkseen hyökätä tanskalaislaivoihin, ja komentaja sir Hyde Parkerin oli määrä johtaa taistelun kulkua omasta osastostaan käsin hieman kauempaa.

Briteillä oli käytössään 1 058 tykkiä, ja he olivat 630 tykillä varustautuneisiin tanskalaisiin nähden ylivoimaisia. Tanskan merisotilaat taistelivat kuitenkin sinnikkäästi vastaan.

Nelson oli luvannut Parkerille, että taistelu olisi ohi tunnissa, ja kun ruudinsavu leijui yhä sakeana alusten yllä puoli kahdelta iltapäivällä, Parker alkoi hermostua:

”Nelsonin tunti on pirun pitkä”, hän mutisi, ja nosti viestiliput, jotka määräsivät Nelsonia keskeyttämään taistelun.

Nelson näki, että brittien tykit olivat alkaneet vihdoin tehota tanskalaisaluksiin, ja hän päätti olla noudattamatta Parkerin määräystä.

”Kuten tiedätte, Foley, minulla on vain yksi silmä. Minulla on lupa olla silloin tällöin sokea. Ja nyt minä en kerta kaikkiaan näe sitä viestiä”, Nelson totesi kapteenilleen sir Thomas Foleylle ja nosti kiikarin sokealle silmälleen.

Nelson antoi edelleen viestin numero 39 – eli hyökkäyskäskyn – liehua mastossa. Puolen tunnin kuluttua Nelsonin tykkituli oli vaientanut jo valtaosan tanskalaisten tykeistä, ja neljältä iltapäivällä osapuolet aloittivat lopulta aselevon. Nelsonin niskurointi oli taannut briteille voiton.

Horatio Nelson kuoli lippulaivallaan HMS Victorylla Trafalgarin taistelussa 21. lokakuuta 1805.

HMS Victory oli lähellä ranskalaisten alusta Redoubtablea, ja ammukset viuhuivat Nelsonin ohi, kun hän seurasi taisteluja aluksensa kannella laivan lääkärin William Beattyn ja kapteeni Thomas Hardyn kanssa.

”Näin kova taistelu ei voi jatkua enää kauaa”, Nelson huomautti ankarasta tulitaistelusta.

Muutaman minuutin kuluttua Redoubtalen takilassa vaanineen sala-ampujan musketista lähtenyt ammus osui Nelsoniin.

”Ammus osui hänen vasemman hartiansa epolettiin ja lävisti rinnan. Hän kaatui kasvoilleen kannelle”, Beatty kuvaili.

Nelson tiesi itse heti, että osuma oli ollut kohtalokas.

”Ne taisivat osua minuun lopulta, Hardy”, Nelson sanoi Thomas Hardylle. ”Selkärankani on ammuttu rikki.”

Merisotilaat kantoivat kuolevan amiraalin kannen alle. Muiden sotilaiden taistelutahtoa ei haluttu horjuttaa kesken kaiken, joten amiraalin tila pidettiin aluksi salassa. Nelson kuunteli kannen alla vointinsa heiketessä yhä tarkkaan tykin jylyä ja miesten taisteluhuutoja.

Amiraali päästi viimeisen henkäyksensä vasta, kun hänelle kerrottiin, että brittien voitto oli jo varma. Taistelu päättyi puoli tuntia myöhemmin.

Nelsonia ei omasta toiveestaan haudattu merellä. Sen sijaan hänen ruumiinsa kuljetettiin kotiin Englantiin brandylla täytetyssä tynnyrissä, jotta ruumis säilyisi.

Ainakin kolme läsnä ollutta on kertonut amiraalin kääntyneen juuri ennen kuolemaansa kapteeni Thomas Hardyn puoleen ja sanoneen: ”Suutele minua, Hardy”.

Muun muassa laivan lääkäri William Beatty on kertonut seuraavaa:

”Hän (Nelson, toim.) sanoi kapteeni Hardylle tuntevansa, ettei hän olisi enää keskuudessamme muutaman minuutin kuluttua ja lisäsi matalalla äänellä ’Heitä minut yli laidan, Hardy’. Kapteeni vastasi ’Ei, en varmasti’. ’Hardy, pidä huolta lady Hamiltonista’, Nelson vastasi ja lisäsi vielä ’Suutele minua, Hardy.’”

Poskisuudelma ei ollut Nelsonin aikaan sinänsä poikkeuksellinen kiintymyksen ele miesten välillä.

Beattyn mukaan Nelson jatkoi vielä myöhemmin:

”Luojan kiitos, olen tehnyt velvollisuuteni.” Nämä on kirjattu myös monissa muissa lähteissä Nelsonin viimeisiksi sanoiksi. Hän ilmeisesti toisti niitä kunnes ei pystynyt enää puhumaan.

HMS Swiftsure -aluksella taistelun aikana lääkärin apulaisena työskennellyt 21-vuotias Robert Hilton on kuitenkin kertonut tilanteesta toisenlaisen version.

Pian taistelun jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä Hilton kertoo Nelsonin viimeisten sanojen olleen: ”Nyt olen elänyt tarpeeksi.” Hiltonin mukaan kapteeni Hardy välitti sanat Swiftsuren miehistölle. Kirje tuli julkisuuteen vuonna 2012, kun eräs Hiltonin jälkeläisistä kävi läpi perimiään vanhoja papereita.