Valtavan heittokoneen varsi vapautui, ja suuri kivi sinkoutui kohti kiinalaisen Xiangyangin kaupungin linnoituksia. Ilmaan kohosi sankka pölypilvi, kun kivi osui paukahtaen kaupunginmuuriin.
”Meteli ravisteli taivasta ja maata, ja ammus teki suurta tuhoa”, kirjoitti tapauksen silminnäkijä. Mongolihallitsija Kublai-kaanin armeija oli piirittänyt Xiangyangia viisi pitkää vuotta vuodesta 1268.
Kiinalaiset olivat monesti onnistuneet pääsemään läpi mongolien linjoista hakemaan ruokaa kaupunki-laisille ja sotilaille, ja Kublai-kaani oli lopulta tuonut paikalle arabeja, jotka olivat aseteknologian asiantuntijoita.
He rakensivat raskaita heittokoneita, joiden tuhovoimaa muurit eivät pystyneet vastustamaan, ja maaliskuun lopulla 1273 Xiangyang viimein antautui. Sen kautta mongolit saattoivat nyt vapaasti tunkeutua Kiinaan.
Kiinalaisten pahin pelko oli toteutumassa. He olivat vuosisatoja saaneet pelätä pohjoisen ratsastajakansaa, ja nyt nuo barbaarit olivat valmiit valloittamaan koko valtakunnan. Kiinalaiset vapisivat ajatellessaan tulevaa hirmuhallintoa, mutta heitä odotti yllätys.
Kublai-kaani oli nimittäin kaikkien odotusten vastaisesti kieltänyt joukoiltaan ryöstelyn ja siviiliväestön ahdistelun.
Lisäksi Kublai-kaani lähetti hätäapua ja rahaa sodan runtelemien alueiden jälleenrakentamiseen, huolehti leskistä ja orvoista, rajoitti kuolemanrangaistuksen käyttöä, rakennutti kaikkialle kouluja niin, että köyhät maalaislapsetkin oppivat lukemaan, ja piti verot kohtuullisina.
Ennen pitkää kiinalaisten oli myönnettävä, että Kublai-kaani oli ihanteellinen valtiojohtaja. Tämä ei kuitenkaan toiminut silkkaa hyvyyttään, vaan leppoisuuden taustalla oli hänen suunnitelmansa valloittaa koko maailma.
Mongoliarmeijan karaistuneet soturit herättivät pelkoa ja kunnioitusta.
Tšingis-kaanin pojanpoika
Kublai-kaani syntyi maailman vaikutusvaltaisimpaan sukuun vuonna 1215. Hänen isoisänsä Tšingis-kaani oli luonut jättimäisen imperiumin, joka levittäytyi yli Euraasian arojen ja kattoi suuren osan Kiinasta, Venäjästä, Persiasta, Lähi-idästä ja Itä-Euroopasta.
Kublain isä oli Tšingis-kaanin nuorin poika, Tolui. Tämä oli raaka ja karkea kenraali, taitava upseeri, joka ei kuitenkaan loistanut älynlahjoillaan, ja lisäksi hän oli pahasti alkoholisoitunut.
Kaikki olivat varmoja, että ainakaan hänestä ei tulisi Tšingis-kaanin seuraajaa. Niinpä oli epätodennäköistä, että myöskään Kublaista tulisi koskaan suurkaania.
Tolui oli lähes aina sotimassa ja kävi vain harvoin tapaamassa Kublaita ja tämän veljiä, jotka elivät paimentolaiselämää Mongoliassa. Poikien kasvatus jäi siten heidän äitinsä Sorghaghtani Bekin harteille.
Tämä oli miehensä täydellinen vastakohta, sivistynyt ja teräväpäinen nainen. Sorghaghtani oli kristitty, mutta hän tutustutti poikansa myös ikivanhoihin aasialaisiin filosofioihin, kuten buddhalaisuuteen ja kungfutselaisuuteen.
Nelivuotiaana Kublai alkoi harjoitella niitä taitoja, jotka olivat tehneet mongoleista lähes voittamattomia taistelukentillä, kuten ampumaan tarkasti jousella täyttä laukkaavan hevosen selässä istuen.
Käytännön ja teorian sotilaskoulutuksen lisäksi Kublai veljineen opis-keli muun muassa filosofiaa, historiaa ja valtio-oppia. Äiti oli hyvin kunnianhimoinen poikiensa suhteen ja hankki heille parhaat mahdolliset opettajat.
Valtataistelu kävi kiivaana
Kublai oli 12-vuotias, kun hänen isoisänsä Tšingis-kaani kuoli ja valtiolle piti valita uusi hallitsija.
Perinteen mukaan uuden suurkaanin valitsi aatelisneuvosto, kurultai, joka kokoontui mongolien ydinmailla. Neuvoston kokoon saaminen kesti aikansa, kun suurmiehiä saapui paikalle valtakunnan etäisimmistäkin kolkista jopa kuukausien ratsastusmatkan päästä.
Neuvotteluja käytiin kaksi vuotta, ennen kuin osapuolet pääsivät lopulta yhteisymmärrykseen. Tšingis-kaanin pojasta Ögödeista tuli suurkaani, ja hän aloitti heti kunnianhimoisen sotaretken
Eurooppaan.
Ögodein armeija oli nykyisen Puolan tienoilla, kun hän yllättäen kuoli vuonna 1241. Monet historioitsijat uskovat, että hänen kuolemansa pelasti Euroopan. Mongolien oli nimittäin tuolloin keskeytettävä etenemisensä Eurooppaan, kun kenraalien piti kiirehtiä kotiin uuteen kurultaihin. Kenraalit ottivat pääosan sotajoukoistaan mukaan varmistaakseen taustatukensa.
Ögödein kuolema näytti avaavan uusia mahdollisuuksia Kublain sukuhaaralle, vaikka Tolui olikin kuollut jo vuosia aiemmin. Historiantutkijat uskovat hänen juoneen itsensä hengiltä.
Kublain äiti oli vuosikausia yrittänyt raivata pojilleen tietä valtaan, ja nyt hän oli päättänyt vakaasti, että yhdestä hänen pojastaan tulisi suurkaani. Ensimmäisen valtataistelun hän kuitenkin hävisi: Ögödein poika Güyüg valittiin uudeksi suurkaaniksi. Hänkin kuitenkin kuoli muutaman vuoden päästä.
Jälleen kerran suurmiehet kokoontuivat valitsemaan uutta suurkaania, ja tällä kertaa Sorghaghtani Beki pani kaiken peliin. Hän solmi viisaan liiton Venäjän Kultaisen ordan mongolien kanssa, jotka olivat mongolimaailman vaikutusvaltaisin yksittäinen ryhmä.
Kublain isostaveljestä Möngkestä tulikin suurkaani vuonna 1251, ja Kublai itse oli enää yhden askelen päästä vallasta.
Mongolit valloittivat Pohjois-Kiinan
Prinssinä ja suurkaanin veljenä Kublailla oli oikeus niin sanottuun apanaasiin eli valtion maksamaan elatusmaksuun. Möngke-kaani antoi hänelle myös maa-alueita mongolien Tšingis-kaanin aikana Pohjois-Kiinasta valloittamilta alueilta.
Köyhä maalaisväestö, joka oli tottunut vaihtuvien hallitsijoiden riistoon, koki positiivisen yllätyksen, sillä Kublai hallitsi alueitaan alusta asti lempeästi ja oikeudenmukaisesti.
Vuonna 1252 suurkaani määräsi Kublain valloittamaan loputkin Pohjois-Kiinasta, Dalin kuningaskunnan. Tätä tilaisuutta Kublai oli odottanut.
Hän oli 36-vuotias eikä ollut vielä johtanut omaa armeijaa, mikä oli tavatonta mongoliprinssille. Hänen oma isänsä oli jo teini-ikäisenä johtanut ratsuväkeä Mongolian aroilla.
Kublai suunnitteli suurta sotaretkeä kolme kuukautta, sillä hän ei halunnut jättää mitään sattuman varaan.
Syyskuussa Kublain armeija lähestyi mahtavaa Jangtsejokea, jonka toisella puolella Dalin armeija odotti valmiudessa. Mongolit yrittivät ensin diplomatiaa, ja Kublai lähetti kolme lähettilästä vaatimaan Dalia alistumaan.
Vastaukseksi he saivat lähettiläiden irti leikatut päät. Se oli pahin loukkaus, mitä saattoi ajatella, ja yleensä sellaisesta seurasi armoton verilöyly. Kublai ei antanut vastarannalla odottaneen valtavan vihollisarmeijan pelottaa itseään vaan pani joukkonsa rakentamaan tukkilauttoja Jangtsen ylittämistä varten.
Dalin armeijan komentaja ei voinut kuvitellakaan, että mongolit rohkenisivat ylittää joen pimeässä, joten Kublai teki juuri niin. Yöllinen hyökkäys tuli viholliselle täytenä yllätyksenä, ja Dalin armeija joutui pakenemaan kohti Koillis-Kiinaa ja pääkaupunkia Nankingia.
Kublai piiritti kaupungin ja teki jotain ennenkuulumatonta. Huolimatta lähettiläidensä kohtalosta hän lupasi, että jos kaupunki antautuisi ilman vastarintaa, sen asukkaita ei vahingoitettaisi.
Hän jopa lupasi kaikille karjaa ja viljaa niin, että he saisivat syödä vatsansa kylläiseksi. Kaupunki hyväksyi tarjouksen, ja Kublai piti lupauksensa.
Kublai-kaani oli viekas ja taktisesti taitava sotapäällikkö. Kun hän kuuli Lähi-idän muslimien heittokoneista, hän rakennutti sellaisia myös omalle armeijalleen.
Veljekset taistelivat vallasta
Suurkaani oli erittäin tyytyväinen, kun hän kuuli, mitä hänen pikkuveljensä oli saanut aikaan Kiinassa. Innostuksissaan hän päätti ryhtyä uskaliaaseen hankkeeseen.
Hän halusi hyökätä Etelä-Kiinaan, jota hallitsi mahtava Song-dynastia. Valloitusretkelle lähetettiin neljä mongoliarmeijaa. Möngke johtaisi itse yhtä, ja Kublai yhtä.
Persialaislähteet kertovat, että mongolien armeijoissa oli 600 000 miestä, joista Kublain komennossa oli 90 000. Nykyhistorioitsijat uskovat lukujen olevan liioiteltuja, mutta armeijat olivat varmasti suuria. Se oli välttämätöntä, sillä laajalle levittäytyneellä Song-valtakunnalla oli suuri armeija ja myös voimakas laivasto.
Maaliskuussa 1258 mongolit valloittivat Chengdun kaupungin, mutta sitten eteneminen hidastui vaikeassa maastossa, jossa mongolien taitavasta ratsuväestä ei ollut paljon hyötyä. Vuoden taistelujen jälkeen kaanin neuvonantajat alkoivat jo epäillä koko hankkeen onnistumista.
- elokuuta 1259 Möngke yhtäkkiä kuoli. Erään lähteen mukaan hän oli haavoittunut nuolesta, mutta toisten lähteiden mukaan hän kuoli koleraan.
Kuolema joka tapauksessa keskeytti mongolien etenemisen, sillä oli jälleen kokoonnuttava kurultaihin. Tällä kertaa suurkaaniehdokkaita oli kaksi: Kublai ja hänen nuorempi veljensä Arigh Böke. Viimeksi mainittu oli hallinnut Mongoliaa sijaishallitsijana Karakorumissa Möngken poissa ollessa.
Kublai oli joukkoineen Jangtsen pohjoispuolella eikä ollut vielä osallistunut taisteluun, kun hän sai kuulla järkyttävän uutisen veljensä kuolemasta. Hänen neuvonantajansa suosittelivat, että hän kiirehtisi heti pohjoiseen kurultaihin, mutta Kublai kieltäytyi:
”Olen saanut käskyn hyökätä etelään. Kuinka voisin palata kotiin ilman kunniaa?”
Kublai havitteli nousua kuolleen veljensä seuraajaksi, ja hän tarvitsi sotilaallisen voiton vahvistaakseen asemiaan. Hän pani joukkonsa taas rakentamaan lauttoja, ja he ylittivät Jangtsen ja hyökkäsivät Song-dynastian joukkoja vastaan.
Molemmat osapuolet kärsivät tappioita ankarassa taistelussa, mutta mongolit saivat ajettua vihollisen pakosalle ja perustivat sillanpääaseman joen etelärannalle. Kublai jätti osan armeijastaan puolustamaan vasta valloitettua aluetta ja riensi sitten kohti pohjoista lopun armeijansa kanssa.
Kun Kublai oli päässyt pääkaupunkiinsa Kaipingiin Pohjois-Kiinassa, hän sai suureksi ärtymyksekseen tietää, että hänen veljensä Böke oli saanut puolelleen monia kannattajia.
Böke levitti huhua, että Kultainen orda tuki hänen ehdokkuuttaan. Väitteen todenperäisyydestä ei ole tietoa, mutta jo pelkkä huhu sai monet tukemaan Bökeä.
Kublai ymmärsi, että oli tullut aika toimia. Niinpä hän kutsui heti kokoon kurultain omaan kaupunkiinsa ja valitutti itsensä suurkaaniksi. Teko oli äärimmäisen provosoiva. Kurultai oli pidettävä mongolien sydänmailla, ja Kublai tiesi hyvin, ettei hänen valintansa ollut lainmukainen.
Kun Böke kuuli uutisen, hän reagoi välittömästi. Myös hän järjesti oman kurultainsa, jossa hänet valittiin suurkaaniksi. Edessä oli väistämättä veljesten välinen sota.
Kublain pirullinen suunnitelma toimi
Veljeksinä Kublai ja Böke olivat saaneet samanlaisen sotilaallisen koulutuksen. Moni seikka puhui kuitenkin Böken puolesta. Hän pystyi kokoamaan paljon ratsuväkeä mongolien ydinalueilta, ja jos hänellä ei ehkä ollutkaan Kultaisen ordan tukea heti alusta alkaen, nyt hän oli varmistanut sen.
Kublai päätti puolustautua Pohjois-Kiinasta käsin, sillä siellä hänellä oli kotikenttäetu. Hän tunsi sikäläiset seudut, toisin kuin Böke.
Hän tiesi tarkoin, missä suuren armeijan saisi ruokittua tiettyinä aikoina, ja missä sotilaat taatusti joutuisivat kärsimään nälkää. Niinpä hän keskitti joukkonsa niille alueille, joilla huolto oli varmasti turvattu. Karut ja hedelmättömät alueet hän jätti suosiolla Bökelle.
Suunnitelma toimi. Vuosina 1260–1263 Kublain joukot voittivat monia tärkeitä taisteluja ja pitivät Böken loitolla elintärkeistä elintarvikkeista. Kublain joukkoja auttoi se, että talvi 1263 oli äärimmäisen ankara. Böken sotilaat näkivät nälkää, ja sotilaskarkureiden määrä kasvoi huimasti.
Vuonna 1264 Böke oli jo pahasti alakynnessä. Hän päätti marssia kohti Kublain pääkaupunkia, mutta ei suinkaan houkutellakseen tämän viimeiseen ratkaisevaan taisteluun, vaan antautuakseen.
Persialainen historioitsija Rashid al-Din kertoo, että veljesten kohtaaminen oli tunteikas. Böken väitetään puhjenneen itkuun Kublain syleillessä häntä, ja Kublai kuivasi kyyneleet veljensä poskilta.
Seuraavina päivinä Kublain neuvonantajille selvisi vähitellen, että hallitsija ei aikonutkaan rangaista veljeään.
Heidän mielestään kuolemanrangaistus olisi ollut paikallaan, ja he yrittivät kaikin keinoin painostaa kaania. Lopulta hellämielinen Kublai langetti veljelleen symbolisen rangaistuksen: tämä ei saisi vuoteen näyttäytyä hänen lähellään.
Voittonsa jälkeen Kublai varmisti valtansa nopeasti. Pohjois-Kiinan lisäksi hän hallitsi nyt varsinaista Mongoliaa. Kublai paneutui innokkaasti seuraavaan hankkeeseensa, Kiinan muiden osien valloittamiseen.
Kublai-kaani viihdytti vieraitaan neljän norsun selässä kantotuolissa.
Etelä-Kiinan valtaus onnistui
Sota Song-dynastiaa vastaan etelässä oli jo yksinään valtava tehtävä, ja veri virtasi vuolaana seuraavat kymmenen vuotta mutta selvää voittajaa ei saatu selville. Ratkaiseva hetki koitti 19. maaliskuuta 1279.
Kublain joukot ja sotalaivat piirittivät eteläisen Song-dynastian laivastoa, joka yritti epätoivoisesti päästä livahtamaan Yaishanin satamasta. Yhdessä aluksista oli erityisen kallisarvoinen lasti: Song-dynastian lapsikeisari Song Di Bing, joka oli dynastian viimeinen kruununperijä.
Kuusitoista Song-dynastian laivaa pääsi pakoon saarrosta, mutta keisari ei ollut mukana. Hänen laivansa jäi satamaan mottiin, ja mongolit lähestyivät sitä uhkaavasti.
Korkea-arvoinen virkamies Lu-Xiufu tajusi, että hän voisi palvella keisariaan enää yhdellä tavalla, auttamalla tätä kuolemaan. Hän otti pojan syliinsä ja heittäytyi mereen. Kumpikin hukkui. Kublai oli saanut suurimman voittonsa, sillä Song-dynastia oli kukistunut ja hänen Yuan-dynastiansa tuli sen tilalle.
Tšingis-kaanin pojanpoika oli nyt sekä suurkaani että yhdistyneen Kiinan keisari. Hänen valtakuntansa kattoi noin neljänneksen maapallon asutuista alueista, ja siinä asui kolmannes maailman väestöstä.
Viisisataa vuotta edellä aikaansa
Kublai-kaani laajensi valtakuntaansa ja kohensi kansansa elämää vuosikymmenien ajan. Hän muun muassa takasi uskonnonvapauden ja suojeli etnisiä vähemmistöjä vainolta.
Hän itse saattoi johtaa buddhalaista seremoniaa yhtenä päivänä ja mongolien esi-isien palvontaa toisena. Hän uskoi suvaitsevaisuuteen ja terveeseen järkeen.
Kublai-kaani oli joissakin asioissa ainakin viisisataa vuotta edellä aikaansa. Kun Euroopassa poltettiin harhaoppisia, Kublai otti käyttöön inhimillisemmät rangaistukset ja lainkäyttötavat. Kuolemantuomiot piti hyväksyttää keisarilla, ja hän otti vastuunsa vakavasti.
Lähteiden mukaan vuonna 1263 Kiinassa teloitettiin vain seitsemän ihmistä, mikä oli vain murto-osa siitä mitä edeltävinä vuosina. Armelias hallitsija selitti penseyttään kuolemanrangaistusta kohtaan seuraavasti:
”Vangit eivät ole mikään lammaslauma, joten miksi heidät pitäisi teurastaa? On paljon järkevämpää panna heidät huuhtomaan kultaa.”
Käyttöön otettiin myös uusi rahajärjestelmä. Aiemmin hallitsija oli riistänyt tarvitsemansa ryöstämällä köyhää maalaisväestöä. Nyt alettiin periä vuosittaista veroa. Kublai perusti myös kyläyhteisöjä, joita kutsuttiin nimellä she.
Niillä oli puheenjohtaja, ja ne hoitivat tehtäviä, joita yksittäiset talonpojat eivät pystyneet hoitamaan, kuten patojen rakentaminen ja kalastuslammikkojen perustaminen. Jokainen she perusti myös koulun, jonne pääsivät kaikki alueen lapset taustastaan riippumatta.
Kublai-kaani kuoli 79-vuotiaana 18. helmikuuta 1294. Hänen ruumiinsa vietiin Kenteivuoristoon Mongoliaan. Haudan sijaintia ei kerrota tarkasti missään lähteissä, eikä sitä ole löydetty.
Kublai-kaanista ei tullut koko maailman hallitsijaa, mutta hän on jättänyt nimensä historiaan aikansa suurimpana ja edistyksellisempänä johtajana.