Aamuaurinko säteili kirkkaana Kosovo Poljen tasangon yllä kesäkuussa 1389. Vuorten ympäröimälle vehreälle tasangolle oli kerääntynyt noin 70 000 sotilasta. Ottomaanien jousimiehet asettuivat riveihin valmistautuen ampumaan yhteislaukauksen.
Muutaman sekunnin kuluttua taistelukentän yli lensi korkeassa kaaressa tuhansia nuolia kohti serbien ratsuväkeä. Serbien hevoset alkoivat liikahdella hermostuneesti nuolien sinkoillessa niiden ympärillä.
Serbiruhtinaat pitivät itseään Balkanin luonnollisina hallitsijoina ja uskoivat pystyvänsä pysäyttämään ottomaanien etenemisen.
Osuman saaneet eläimet hirnuivat tuskissaan, ja sotilaat huusivat kivusta nuolien osuessa maaliinsa. Serbit eivät voineet odottaa kauempaa. Serbijoukkojen ylipäällikkö ruhtinas Lazar antoi hyökkäyskäskyn, ja ratsuväki lähti maa tömisten liikkeelle nostattaen ilmaan pölypilven.
Serbien ratsuväki jakautui kolmeen osaan, jotka suuntasivat kohti ottomaanien linjan sivustoja ja keskelle. Sotilaat rynnivät eteenpäin, ja sitten kuului rysäys.
Seurasi vielä toinen ja kolmas rysäys, kun serbien ratsuväkiosastot törmäsivät vihollisiin. Ratsuväki oli serbien vahvin ase, ja Lazar toivoi, että se kykenisi murtautumaan ottomaanien kokeneista sotilaista, hevosista ja kameleista koostuvan puolustusmuurin läpi. Ottomaanit piti saada paniikin valtaan.
Toisella sivustalla hyökkäys onnistuikin, kun turkkilaisten vasen siipi ajautui sekasortoon. Serbien ratsuväki murtautui ottomaanien jalkaväen linjan läpi, ja näiden johtaja, Murad I, joutui yhtäkkiä vaarallisen lähelle taistelun melskettä.
Sulttaani, joka oli lähettänyt valloitusjoukkonsa serbien alueiden rajamaille ensimmäisen kerran jo 17 vuotta aiemmin, oli nyt itse vähällä kaatua serbialaisella taistelukentällä.
Taistelujen taustaa
Anatolian alueelta kotoisin olevat ottomaanit olivat 1300-luvun alussa ryhtyneet laajentamaan alueitaan. Seuraavina vuosisatoina he valloittivat yhä suurempia maa-alueita aina Balkanin niemimaalta asti.
Varsinkin Kosovo pohjoisessa oli tavoiteltu, sillä alue oli ollut aina keskiajan alusta lähtien tärkein kulkureitti Balkanin läpi. Slaavilaiset kansat eivät onnistuneet torjumaan ottomaanien hyökkäyksiä.
Ottomaanit lähettivät taisteluihin joukoittain harjaantuneita sotilaita, ja slaavilaisheimot joutuivat antautumaan muslimeille yksi toisensa jälkeen.
Ottomaanit kalistelivat miekkojaan ensimmäistä kertaa serbien kanssa vuonna 1371 itselleen voitokkaassa Maritsajoen taistelussa. Voitto antoi ottomaaneille lisää jalansijaa Balkanilla, joten lopullinen välienselvittely serbien kanssa oli väistämätön.
Serbiruhtinaat pitivät itseään Balkanin luonnollisina hallitsijoina ja uskoivat pystyvänsä pysäyttämään ottomaanien etenemisen.
Ruhtinaat olivat vuosien mittaan osoittaneet kykenevänsä tasaväkiseen ja joskus voitokkaaseenkin taisteluun ottomaanien tunnustelujoukkoja vastaan, jotka tekivät yksittäisiä hyökkäyksiä serbien alueille.
Sotavalmisteluja
Sulttaani Murad lähti vuonna 1388 joukkoineen uudelleen Balkanille. Ottomaanit kukistivat ensin kapinoivan bulgarialaisen tsaarin, joka joutui hyväksymään turkkilaisten sotilasleirin pystyttämisen Bulgarian maaperälle. Voitto takasi Muradille oivan lähtökohdan ratkaisevaan taisteluun serbiruhtinaita vastaan.
Ruhtinas Lazar seurasi pohjoisesta tarkasti muslimiarmeijan liikkeitä. Serbiruhtinaiden ylipäällikkö tiesi ottomaanien valmistautuvan taisteluun Serbian keskeisistä osista.
Lazar kokosi kristityn armeijan ja lähti sotaan ottomaaneja vastaan. Kuoltuaan hänet julistettiin pyhimykseksi.
Lazar tiesi, että hänen pitäisi johtaa armeijaa, jotta serbien rivit pysyisivät järjestyksessä. Lazar liittoutui kokeneiden serbialaisten sotapäälliköiden Vuk Brankovicin ja Vlatko Vukovicin kanssa, ja näin syntyi ottomaanien uhmaamiseen kykenevä liittoutuma.
Sekalaiseen armeijaan liittyi pian myös bulgaareja, albaaneja, bosnialaisia, kroaatteja ja muita, jotka halusivat estää muslimien tunkeutumisen Eurooppaan.
Kristuksen armeija
Sulttaani Murad valmistautui keväällä 1389 suurhyökkäykseen serbejä vastaan. Hän lähetti vajaat 40 000 sotilasta marssimaan Etelä-Bulgariasta Plovdivin kaupungista länteen kohti Serbian rajaa. Kesäkuussa serbijoukot saapuivat Kosovon suurimpaan kaupunkiin Pristinaan.
Samaan aikaan Lazar johdatti vajaan 30 000 miehen armeijansa kohti Pristinaa. Kristittyjen liittoutuman selkärangan muodostivat tuhannet taitavat ratsumiehet.
”Jos kohtaamme kuoleman, kuolemme Kristuksen ja isänmaamme puolesta.” Ruhtinas Lazar ennen Kosovo Poljen taistelua
Lazar halusi kohdata ottomaanit Kosovo Poljen tasangolla, jossa hän voisi hyödyntää alueen tuntemustaan ja sulkea pakotiet, jos ottomaanit yrittäisivät paeta jouduttuaan tappiolle.
Serbien ylipäällikkö tiesi taistelun olevan ratkaiseva, ja hän vetosi miestensä uskonnollisuuteen. Ruhtinas asettui ennen taistelua joukkojensa eteen ja vaati sotilailta uhrautumista isänmaan ja kristinuskon puolesta.
”Jos kohtaamme kuoleman, kuolemme Kristuksen ja isänmaamme puolesta. On parempi kuolla taistelussa kuin paeta kunniatta. On parempi kuolla kuin antautua viholliselle. Olemme eläneet kauan tässä maailmassa, ja nyt otamme vastaan marttyyrin ikuisen elämän taivaassa. Taistelemme ristin puolesta”, ruhtinas Lazar jyrisi hurraaville miehilleen.
Yhteenotto oli nyt väistämätön. Aikaisin aamulla 28. kesäkuuta 1389 Kosovo Poljen tasangolla Pristinasta seisoi vastatusten 70 000 taistelua odottavaa sotilasta.
Taistelun alkuvaiheet
Serbien ratsuväki painosti sulttaani Muradin joukkoja. Ottomaanien vasen sivusta, jota johti sulttaanin vanhin poika Yakub, murtui serbien hyökkäyksen voimasta.
Pian vehreällä nurmella makasi kasapäin vertavuotavia ja kuolevia turkkilaisia, ja ser-bien ratsumiehet raivasivat tietään eteenpäin.
Ratsuväen etujoukko pääsi niin kauas ottomaanien linjan taakse, että se uhkasi jo vakavasti itse sulttaania, joka johti joukkojaan linjojen takaa. Serbit etenivät aluksi myös taistelukentän keskellä, ja turkkilaisten tappio näytti jo uhkaavalta.
Sotaonni oli silti ottomaanien puolella. Serbien haarniskat suojasivat heitä ottomaanien nuolilta, mutta taistellessa haarniska oli painava ja uuvuttava.
Ottomaanien kevyempi ja siten liikkuvampi ratsuväki löi serbien ratsumiehet kerta toisensa jälkeen. Turkkilaiset ahdistelivat serbejä kuin herhiläiset.
Petturuus johti häviöön
Sulttaanin nuorin poika Bayezid vastasi turkkilaisten oikeasta sivustasta. Hän kokosi taistelun kriittisimmässä vaiheessa miehensä ja lähti isänsä ja veljensä tueksi rintaman toiselle sivustalle.
Miesmäärältään ylivoimaiset ottomaanit käänsivät kohta taistelun kulun ja pakottivat serbijoukot puolustuskannalle.
Historioitsijat kiistelevät siitä, mitä tapahtui seuraavaksi, mutta kesken taistelun tapahtui kuitenkin kohtalokas käänne. Sotapäällikkö Vuk Brankovic oli jo murtautunut ottomaanien vasemman sivustan läpi, kun hän yhtäkkiä jostakin syystä kääntyi ympäri ja pakeni taistelukentältä.
Brankovicin perääntyminen syöksi hänen joukkonsa paniikkiin, ja noin 10 000 serbisotilasta pakeni taistelusta päällikkönsä esimerkkiä noudattaen.
1. Serbit hyökkäävät
Serbijoukot jakautuivat ja hyökkäsivät ottomaanien linjan keskelle ja sivustoihin. He murtautuivat läpi turkkilaisten vasemmasta sivustasta.
2. Petturi pakenee
Serbien oikeaa sivustaa johtanut Vuk Brankovic pakeni kesken taistelun. Tuhannet sotilaat seurasivat johtajaansa.
3. Serbit saarroksissa
Ottomaanit hyödynsivät paniikin ja saartoivat serbijoukot. Serbit hävisivät kamppailun, ja heidän johtajiensa kaulat katkottiin taistelukentällä.
”Ruhtinas Lazarille uskolliset joukot taistelivat urheasti, uskollisesti ja kunniakkaasti hänen vierellään, mutta muut seurasivat kamppailua sivusta. Taistelu hävittiin perjantaina puolenpäivän aikaan petturuuden, erimielisyyden ja pahantahtoisten sekä kateellisten tekojen seurauksena”, kuvaili serbisotilas Konstantin Mihailovic häviötä vuonna 1497.
Ottomaanit ilmeisesti olivat houkutelleet Brankovicin petokseen lupaamalla hänelle taistelun jälkeen serbialaisen vasallivaltion kruunun.
Aatelin kaulat katkottiin
Petos oli kohtalokas, olipa sen syy mikä tahansa. Serbien ensimmäisen onnistuneen hyökkäyksen jälkeen ottomaanit saartoivat heidän koko armeijansa.
Ruhtinas Lazar ja valtaosa serbiaatelistosta vangittiin, eivätkä turkkilaiset viivytelleet ylimysten tuomitsemista ja rankaisemista. Tärkeimpien aatelismiesten, kuten Balkanin puolustajaksi valitun Lazarin, kaulat katkottiin taistelukentällä.
”En tiedä, oliko tappio Jumalan tahto vai petoksen seuraus, mutta Lazar jäi taistelun jo hiipuessa Bayezidin vangiksi. Ruhtinaan kunniakas ja vanhurskas pää pudotettiin harteilta kidutuksen jälkeen”, kuvaili tuntematon kirjoittaja tappiota eräässä vanhimmista serbialaisista kronikoista.
Toivo hupeni tappioon
Auringon laskiessa tuhansia sotilaiden ruumiita lojui vehreällä tasangolla, joka kuului nyt Ottomaanien valtakuntaan.
Voitto oli kuitenkin käynyt kalliiksi myös turkkilaisille. Sekä sulttaani Murad että hänen poikansa Yakub kaatuivat taistelussa.
Turkkilaiset uskovat, että sulttaani Muradin tappoi taistelukentällä kuollutta esittänyt serbi.
Kolme teoriaa kuolemasta
- Turkkilaisten lähteiden mukaan valtakuntaa 30 vuotta hallinnut Murad I kuoli salamurhaajan uhrina Kosovo Poljen taistelukentällä. Surmatyön teki serbiaatelismies Milos Obilic. Tarinan tunnetuimman version mukaan Murad tutki heti kamppailun jälkeen taistelukenttää. Obilic teeskenteli kuollutta mutta loikkasi ylös ja iski miekan ohi ratsastaneen Muradin sydämeen.
- Serbit uskovat, että Milos Obilic lähti ottomaanien leiriin ja kertoi karanneensa serbijoukoista. Niin hän pääsi Muradin telttaan, missä hänen piti polvistua tämän edessä. Tällöin Obilic iski sulttaania veitsellä vatsaan.
- Kolmannen teorian mukaan serbit surmasivat Muradin jo taistelun alkuvaiheessa. Firenzen senaatin lokakuussa vuonna 1389 Bosnian kuninkaalle lähettämässä kirjeessä kerrotaan, miten tusina ratsumiestä oli murtautunut ottomaanien etulinjan läpi. Tuntematon ratsumies pääsi päälliköiden telttaan ja surmasi ottomaanien sulttaanin miekallaan.
Heidän kuolemansa ravisteli ottomaanien hallintoa, sillä yhtäkkinen valtatyhjiö uhkasi hajottaa koko valtakunnan.
Niinpä sulttaanin poika Bayezid lähti armeijoineen heti kohti ottomaanien pääkaupunkia Edrineä, jossa hän aikoi julistautua uudeksi sulttaaniksi. Euroopan valloittaminen saisi vielä odottaa.
Serbit puolestaan olivat sotineet urheasti, mutta he menettivät likimain kaikki hallitsijansa. Varsinkin ruhtinas Lazarin kuolema oli kova isku serbeille, sillä hän oli ainoa vallanpitäjä, joka kykeni kokoamaan suuren sotajoukon ja puolustamaan serbejä maahan tunkeutuvien turkkilaisten hyökkäyksiltä.
Lazarin kuolema jättikin Serbian turkkilaisten jalkoihin ja avasi samalla heille reitin koko Eurooppaan.
Kosovo Poljen taistelu on serbeille yhä tärkeä. Vuodesta 1389 on tullut isänmaallisuuden vertauskuva.
Serbit muistavat yhä tappion
Kosovo Poljen taistelukentän tappiota muistellaan yhä Serbian valtion kansallispäivänä.
Kosovo Poljen tappion jälkeen kului peräti 70 vuotta, ennen kuin ottomaanit valloittivat Serbian. Ottomaanien sisäiset ongelmat pitivät heidät poissa Balkanilta, joten serbit säilyttivät muodollisen itsenäisyytensä vuoteen 1459 saakka, jolloin turkkilaiset palasivat.
Serbia itsenäistyi uudelleen 1878 vajaat 500 vuotta Kosovon maineikkaan taistelun jälkeen. Tappiosta huolimatta vuosipäivä on valittu Serbian kansallispäiväksi.
Taistelu on kasvanut ajan myötä serbien mielissä myyttisiin mittoihin. He pitävät taistelua Serbian historian tärkeimpänä päivänä, sillä se osoitti, että serbit ovat valmiita uhraamaan henkensä isänmaansa ja uskonsa puolesta.
Ruhtinas Lazar on kansallissankari, ja hänen marttyyriuttaan juhlitaan vuosittain. Serbialaiset runoilijat ja poliitikot ovat kasvattaneet Kosovo Poljen myyttiä entisestään.
Serbinationalistit hyödynsivät taistelua serbialaisen identiteetin vahvistamiseksi Jugoslavian hajotessa vuonna 1992. Näin yritettiin mm. erottautua paikallisesta muslimiväestöstä, jota pidettiin muinaisten ottomaanien perillisinä.