Kaksintaistelu Pohjolasta: Ruotsi nousi verisestä valtakiistasta

Kristian kasvoi sotimaan

Sekä Kustaa että Kristian olivat lapsesta lähtien seuranneet Tanskan ja Ruotsin välisiä kiistoja läheltä. Suhteet Ruotsiin olivat pitkään olleet ulkopolitiikan pääasiallinen huolenaihe Tanskan hovissa, johon Kristian syntyi 1. heinäkuuta 1481. Kristianin isä kuningas Hannu oli saanut suurimmat voittonsa ja kokenut katkerimmat tappionsa Ruotsia vastaan.

Ruotsi, kuten Norjakin, oli vuodesta 1397 kuulunut Pohjoismaiden väliseen Kalmarin unioniin, jota Tanska käytännössä johti. Unioni oli hauras ja rakoileva. Norjalaiset eivät juurikaan aiheuttaneet ongelmia, mutta ruotsalaiset kapinoivat jatkuvasti.

He nousivat aseellisiin vapaustaisteluihin tanskalaisia vastaan, ja Tanska oli monesti menettää alueen hallinnan. Tanskan kuninkaat panivat kovan kovaa vastaan, ja kerta toisensa jälkeen Tanskan armeija ja laivasto lähetettiin nujertamaan niskoittelevia ruotsalaisia.

Vuonna 1497 tuolloin 16-vuotias Kristian oli isänsä mukana valloittamassa Tukholmaa, ja viisi vuotta myöhemmin hän taisteli kapinoivia ruotsalaisia vastaan, kun nämä ajoivat hänen isänsä pois Ruotsista.

Kristian kasvatettiin jatkamaan isänsä työtä. Hänestä tuli Norjan varakuningas 25-vuotiaana, ja kun hänen isänsä kuoli vuonna 1513, hän oli valmis hallitsemaan koko Pohjolaa hallitsijanimellä Kristian II.

Kruunajaisissaan nuori kuningas sai arkkipiispalta Jumalan siunauksen, mutta ruotsalaisten siunausta hän ei saanut. Ruotsin valtionhoitaja Sten Sture kieltäytyi tunnustamasta häntä Ruotsin hallitsijaksi.

Kun Kristian lähetti armeijansa kukistamaan Sturen, tämä oli valmiina taisteluun armeijansa kanssa, mukana myös Kustaa Eerikinpoika Vaasa.

Kustaa Vaasa Sten Sturen opissa

Kustaa Eerikinpoika oli Vaasa-sukuun kuuluvan Eerik Juhananpojan poika. Perhe omisti lukuisia tiluksia, ja Kustaa, joka syntyi todennäköisesti 12. toukokuuta 1496, kasvoi Rydboholmin kartanossa hieman Tukholman pohjoispuolella. 22-vuotiaana hänet lähetettiin oppiin valtionhoitaja Sten Sturen luo.

Sture oli asemansa perusteella periaatteessa Ruotsin hallitsija maan sisäisissä asioissa. Käytännössä tanskalaiset kuitenkin päättivät kaikista todella merkityksellisistä asioista, mikä turhautti valtionhoitajaa ja muita samanmielisiä.

Kustaa Vaasa sai sotilaallisen ja poliittisen koulutuksensa Sten Sturen luona. Kun Sture kieltäytyi tunnustamasta Kristian II:ta Ruotsin hallitsijaksi ja Tanska hyökkäsi Ruotsiin, Kustaa taisteli uskollisesti Sturen rinnalla.

Hän osallistui Tukholman laitamilla Brännkyrkassa tärkeään taisteluun, jossa Sturen armeija onnistui pysäyttämään tanskalaiset. Tuolloin Kristian II pyysi neuvotteluja ja samalla huijasi kuusi ruotsalaista aatelismiestä panttivangikseen. Näin Kustaa joutui keskelle Tanskan ja Ruotsin välistä konfliktia.

Kööpenhaminasta Kustaa vietiin vankeuteen Kaløn linnaan. Kertomukset hänen kohtelustaan ovat ristiriitaisia. Jotkin lähteet väittävät, että hän sai ruuakseen vain karvasta olutta, kovaa leipää ja härskiä silliä.

Toisten lähteiden mukaan häntä kohdeltiin hyvin ja hän sai liikkua linnassa ja sen lähistöllä suhteellisen vapaasti annettuaan kunniasanansa siitä, ettei yrittäisi paeta. Joka tapauksessa Kustaa pakeni syyskuussa 1519 kuultuaan, että Tanskan joukot olivat edenneet Ruotsissa.

Apua Lyypekistä

Pakonsa aikana Kustaa osoitti ensimmäisen kerran poliittisen juonittelun taitonsa. Hän pakeni häränajajaksi pukeutuneena, mutta ei suinkaan kohti Ruotsia vaan etelään hansakaupunki Lyypekkiin, yhteen Pohjois-Euroopan valtakeskuksista.

Lyypekin vaurailla kauppiailla oli varaa varustaa armeijoita ja sotalaivastoja, nostaa haluamiaan miehiä herttuoiksi ja riistää näiltä herttuan asema, jos nämä heittäytyivät hankaliksi.

Kustaa oli päättänyt hankkia näiden mahtimiesten tuen. Hän kuulosteli vallitsevaa poliittista ilmapiiriä oluttuvissa, kievareissa ja porvareiden vieraana, ja hän huomasi tilanteen olevan kannaltaan otollinen.

Kauppiaat olivat saaneet tarpeekseen Kristian II:sta, joka halusi saada Pohjolan kaupan hallintaansa ja oli siksi yllyttänyt alankomaalaisia kauppahuoneita lyypekkiläisiä vastaan. Kustaa sai lyypekkiläisten sympatiat puolelleen ja siunauksen kapinahankkeilleen.

Pian Kustaalla oli laiva käytössään, ja toukokuun lopulla 1520 hän nousi salaa maihin Kalmarin kaupungissa Ruotsin itärannikolla. Tilanne hänen kotimaassaan oli kehittynyt ikävään suuntaan.

Tukholma oli edelleen kapinallisten hallinnassa, mutta ei olisi pitkään. Kristian II oli keskittänyt kaikki voimansa Ruotsin valloittamiseen. Hän pystyi varustamaan valtavan armeijan ankarilla veroilla ja nostamalla Tanskan salmien läpi purjehtivien laivojen tullimaksuja, ja kävi yhä selvemmäksi, että tällä kertaa hän ei aikonut tyytyä häviöön.

Kristian voitti ja osoitti voittaessaan armollisuutta vihollisiaan kohtaan. Sten Sture oli kaatunut taistelussa, mutta kuningas lupasi, että hänen leskensä sekä monet muut kapinaan osallistuneet aateliset ja porvarit saisivat pitää henkensä ja omaisuutensa.

Se vakuutti ruotsalaiset, eikä kukaan halunnut kuunnella Kustaan puheita taistelujen jatkamisesta.

”Meillä ei ole mitään hätää, kun meillä on kuningas Kristian hallitsijanamme, sillä hän on luvannut meille, että meiltä ei tule puuttumaan silliä eikä suolaa”, oli yleinen mielipide.

Jopa Kustaan oma perhe oli antanut periksi ja valmistautui osallistumaan Kristian II:n loisteliaisiin kruunajaisjuhliin Tukholmassa.

Tukholma kylpi veressä

Kristianin tyyni ilme, kun hänet kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi Tukholman suurkirkossa, ei paljastanut mitään siitä, mitä oli tulossa.

7. marraskuuta yöllä, kun vieraat juhlivat kolmatta päivää Tukholman linnassa, ovet lukittiin, musiikki lakkasi ja hämmentyneet vieraat vietiin linnan suureen salin. Siellä odotti synkkä kuningas Kristian seurassaan uskollinen tukijansa piispa Kustaa Trolle.

Piispa luki pitkän syytelistan, jossa Sten Sturea ja hänen tukijoitaan syytettiin kerettiläisyydestä. Syytökset olivat ovela juoni, sillä kuninkaan armahdus ei koskenut kerettiläisyyttä. Kerettiläiset tuomittiin aina kuolemaan.

Juhlapukuiset ja parhaisiin koruihinsa sonnustautuneet järkyttyneet kruunajaisvieraat vietiin kuulusteluihin, ja seuraavana päivänä heidät asetettiin tuomioistuimen eteen ja tuomittiin rutiininomaisesti.

Kuningas oli julistanut Tukholmaan poikkeustilan, ja kaupungin kadut autioituivat nopeasti.

Teloitukset aloitettiin Tukholman Suurtorilla iltapäivällä 8. marraskuuta 1520, ja seuraavina päivinä teloitukset jatkuivat.

Arviolta 82 ihmistä teloitettiin. Södermalmin saarella harmaata taivasta vasten loimusi kolme valtavaa roviota: yksi aatelisille, yksi kirkonmiehille ja yksi porvareille. Aatelin roviolle heitettiin myös Sten Sturen ruumis, jonka Kristian oli käskenyt kaivaa ylös haudastaan. Hänen vastustajistaan jäisivät jäljelle vain tuhkat.

Myös Kustaa Vaasan isä oli Tukholman verilöylyn uhrien joukossa, ja hänen äitinsä ja kolme sisartaan vietiin vankeuteen Tanskaan. Kustaan reaktio oli arvattavissa.

Kustaa suuntasi kohti Keski-Ruotsia ja Taalainmaata.

Hän uskoi löytävänsä tukijoita taalainmaalaisten joukosta, sillä heitä pidettiin vapautta rakastavina, omapäisinä ja kuningas Kristianin katkerina vastustajina – tämä kun havitteli seudun kaivoksia niiden tuolloisilta omistajilta, hyvin maksavilta ja siksi pidetyiltä lyypekkiläisiltä.

Kustaa kokosi talonpoikaisarmeijan

Kustaa Vaasa piti palopuheita kirkkojen edustalla ja kaikkialla, missä ihmiset kokoontuivat. Kun seudulle alkoi saapua kuningas Kristianin kostoa pakenevia ihmisiä, Kustaa hyödynsi heidän todistajanlausuntojaan taitavasti Kristian-tyrannin, kuten hallitsijaa nyt kutsuttiin, vastaisessa propagandassaan.

Pian Kustaa oli saanut kokoon 400 miehen armeijan, joka lähti etenemään tuhoa tiellään kylväen. Se toimi kaikkialla saman kaavan mukaisesti: ensin surmattiin paikallinen tanskalainen vouti ja sitten ryöstettiin kaupungin ruokavarastot ja kassa.

Menestys hälvensi monien aiemmin Kustaata kohtaan tuntemaa epäluuloa ja toi hänelle lisää kannattajia. Uusia tukijoita saapui jatkuvasti hänen leiriinsä, myös merkittäviä ylimyksiä ja hänen aikaisempia poliittisia vastustajiaan, jotka halusivat olla voittajan puolella.

Syksyllä 1521 Kustaa oli edennyt Tukholman linnoitetuille muureille asti. Tanskalaiset olivat laajentaneet kaupungin puolustusvarustuksia ja lähettivät tuon tuosta partioita hyökkäämään Kustaan talonpoikaisarmeijan kimppuun.

Kun Tukholmaa ei niin vain vallattukaan, tappiomieliala alkoi levitä ruotsalaisten keskuudessa. Kustaa päätti turvautua viekkauteen. Hän kokosi joukkonsa ja luki näille Tukholman komentajan Henrik Slagheckin kirjeen, jossa tämä sanoi liittyvänsä Kustaan joukkoihin, mikäli Kristian ei lähettäisi vahvistuksia tiettyyn aikarajaan mennessä.

Kustaa oli kirjoittanut kirjeen itse, mutta huijaus onnistui. Uupuneet sotilaat saivat uusia voimia, ja Kustaa saattoi jäädä rauhassa odottamaan laivastoa, jonka hänen liittolaisensa Lyypekissä olivat luvanneet lähettää apuun.

Valta oli ostettu luotolla

Laivasto saapui 7. toukokuuta mukanaan 900 kokenutta palkkasotilasta, aseita, ammuksia ja muita tarvikkeita. Tukholman tanskalaiset puolustajat pitivät pintansa kuitenkin vielä yli vuoden, ja vasta 23. kesäkuuta 1523 Kustaa Vaasa saattoi ratsastaa kaupungin katujen läpi voittajana ja kuninkaana.

Ne ruotsalaiset, jotka odottivat kaiken muuttuvan kertaheitolla hyväksi, joutuivat pettymään. Kustaa Vaasa oli ostanut valtansa luotolla, ja lyypekkiläiset vaativat kunnon korvauksen avustaan. Lisäksi sotiminen oli pannut valtion ja veroja maksavat talonpojat ahtaalle. Kustaa sai hallintaansa omien sanojensa mukaan ”hävitetyn ja halvaantuneen” maan.

Kirkko kuitenkin eli yltäkylläisyydessä. Kirkko oli vapautettu veroista ja omisti viidenneksen Ruotsin maa-alasta.

Kustaa kääntyi siis kirkon puoleen ja alkoi haalia sen rikkauksia kovalla kädellä. Katolisten piispojen maa-alueita takavarikoitiin, ja kaikki vastarinta kukistettiin säälimättä.

Kustaata tukeneet itsepäiset ja perinteitä kunnioittavat taalainmaalaiset eivät katsoneet hyvällä kuninkaansa kovia otteita kansaa ja kirkkoa kohtaan.

Monesti Kustaa joutui käymään henkilökohtaisesti muistuttamassa napiseville liittolaisilleen, että näiden oli parasta vain totella kuningastaan.

Vuoden 1530 paikkeilla Kustaa määräsi takavarikoimaan kaikki maan kirkonkellot maksaakseen velkansa Lyypekille. Lyypekki tarvitsi kipeästi pronssia tykkien valamiseen.

Talonpojat pitivät kuitenkin moista anteeksiantamattomana pyhäinhäväistyksenä. Monet Kustaan vanhoista kapinakumppaneista kieltäytyivätkin tottelemasta.

Kustaa Vaasa päätti mennä Uppsalan markkinoille puhumaan alamaiset puolelleen. Paljon ihmisiä kokoontui kuuntelemaan kuningasta, joka asettui puhumaan markkinatorin läheiselle kukkulalle aseistetut sotilaat ympärillään. Heti kun kuningas otti puheeksi kirkonkellot, väkijoukko alkoi protestoida ja huudella kuninkaalle solvauksia.

Raivoissaan kuningas tarttui miekkaansa ja mylvi väkijoukolle: ”En siedä solvauksianne enää hetkeäkään. Käykää tänne, kenellä riittää rohkeutta. Minä ja joukkoni mittelemme mielellämme voimiamme kanssanne!”

Säikähtyneet ihmiset vajosivat polvilleen ja vannoivat katumusta ja parannusta. Kuningas saisi kirkonkellonsa.

Kustaa lupasi antaa niskoittelun anteeksi. Se, ettei vastaan pullikoiva kansa saanut ankarampaa rangaistusta, oli helposti selitettävissä. Tanskan Kristian II oli alkanut jälleen kalisuttaa sapeliaan, ja Kustaa tarvitsi Ruotsin kansan kaiken tuen seuraavaan sotaan.

Kristian kääntyi keisarin puoleen

Tukholman verilöylyn jälkeen Kristian oli päässyt hetkeksi vallan huipulle, ja hän oli heti ryhtynyt suunnittelemaan ja toteuttamaan laajoja uudistuksia. Kustaan voitto kuitenkin pilasi hänen suunnitelmansa unionin suhteen.

Myös valtion sisäiset ongelmat kiusasivat Kristiania. Tanskan aatelisto tunsi asemansa uhatuksi, osin vahvistuneen kuningasvallan, osin porvariston lisääntyneiden etuuksien vuoksi. Tammikuussa 1523 puhkesi kapina, ja kuninkaan vihatut uudet lait poltettiin roviolla.

Kristian tunsi maan polttavan jalkojensa alla, ja huhtikuussa hän pakeni Kööpenhaminasta – mukanaan sievoinen osuus valtionkassasta.

Kuninkaan pako oli myös taktinen veto. Hän oli naimisissa Euroopan mahtavimpiin ruhtinassukuihin kuuluneen Habsburgin Elisabetin kanssa. Elisabet oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan edesmenneen keisarin Maximilianin lapsenlapsi ja tuolloisen keisarin Kaarle V:n sisar.

Keisari oli Kristianille velkaa 24 000 guldenia sisarensa myötäjäisiä. Kristian toivoi lankonsa maksavan velkansa voidakseen värvätä mahtavan armeijan, jonka avulla hän panisi Tanskan aateliston kuriin ja järjestykseen ja valloittaisi Ruotsin takaisin itselleen.

Velankeruumatkasta tuli Kristianille pettymys. Keisari Kaarlella oli liian kiire sotimisessa Ranskaa vastaan, jotta hän olisi ehtinyt kiinnittää huomiota Tanskan pakolaiskuninkaan huoliin, niin sukuun naitu kuin tämä olikin.

Tanskassa aatelisto oli nostanut valtaistuimelle Kristianin sedän, herttua Fredrik Gottorpilaisen. Maanpaossa olevalla Kristianilla oli edelleen oma hovi, mutta hän eli muiden armoilla.

Elisabetin täti Margareeta, jonka Kaarle V oli asettanut Alankomaiden valtionhoitajaksi, oli järjestänyt Tanskan hallitsijaparille asunnoksi vaatimattoman talon Lieristä nykyisestä Belgiasta.

Hän oli kuitenkin tiukka emäntä, ja pariskunnan talouden menoista pidettiin tarkkaa kirjaa, aina viinistä ja ruuasta kynttilöihin ja polttopuihin asti. Kuningasparille jopa ehdotettiin, että talouden arvoasteikossa alimmalla portaalla olevat henkilöt voisivat tyytyä ylemmiltään jääneisiin ruuantähteisiin.

Kuningatar Elisabet kuoli vuonna 1526, ja Kristian, joka näki samalla unelmansa Pohjolan valtiudesta murenevan, vajosi syvään masennukseen.

Kului vielä viisi pitkää vuotta, ennen kuin keisari Kaarle vuonna 1531 viimein maksoi Kristianille velkansa. Pakolaiskuningas ryhtyi heti toimeen ja varusti itselleen armeijan, johon kuului noin 30 sotalaivaa ja 7 000 sotilasta.

Laivasto lähti liikkeelle Hollannista lokakuussa 1531 kohti Norjaa, jossa Tanskan uusi kuningas Fredrik I ei vielä ollut saanut kunnolla jalansijaa. Onni ei kuitenkaan ollut Kristianilla myötä, sillä myrsky tuhosi lähes koko hänen laivastonsa. Lopulta hän purjehti Oslovuonoon vain muutaman laivan ja vajaan 1 200 miehen kanssa.

Kristian menetti mahdollisuutensa

Vaatimattomasta armeijastaan huolimatta Kristian eteni nopeasti. Jo marraskuussa hän oli valloittanut lähes koko Norjan, Akershusin linnoitusta lukuun ottamatta. Sitä pitivät edelleen hallussaan Fredrik I:lle uskolliset joukot.

Kristian pysähtyi empimään Akershusin vankkojen muurien ulkopuolelle.

Epäröimällä hän menetti historiallisen tilaisuuden. Akershusissa oli vain 20–30 sotilasta, mutta sitä Kristian ei tiennyt. Hyökkäyksen sijaan hän päätti jäädä piirittämään kaupunkia.

5. tammikuuta 1532 Norjan valtaneuvosto valitsi Kristianin kuninkaaksi. Myös joukko Kustaa Vaasan hallintoa vastustaneita ruotsalaisia aatelismiehiä liittoutui Kristianiin, joka lähetti joukkonsa Bohuslänin kautta kohti Ruotsia.

Kristianin ruotsalaisten tukijoiden joukossa oli laamanni Ture Jönsson, joka oli aiemmin tukenut Kustaa Vaasaa. Kristian tapasi Jönssonin Bohusin linnoituksessa Kungälvissä juuri kun Kustaa oli hyökkäämässä sinne. Perimätiedon mukaan Kristian ja Jönsson näkivät ampuma-aukosta, miten kolmetuhatta ruotsalaista sotilasta ylitti jäätyneen Götajoen ja otti suunnan suoraan kohti Bohusin linnoitusta.

Kristian oli järkyttynyt. ”Petkutitte meitä, herra Ture, kun sanoitte, ettei Ruotsilla ole hyvin varustettuja sotilaita. Mitä tuo sitten on, mitä näen edessäni ulkona?” Kristianin kerrotaan kysyneen.

Kuninkaan epäilyt petoksesta olivat perättömiä, mutta siitä huolimatta Jönssonin päätön ruumis löytyi seuraavana päivänä Kungälvin kadulta.

Ruotsalaiset työntyivät eteenpäin ja pakottivat Kristianin nääntyneet joukot perääntymään Osloon. Helmikuussa ruotsalaiset arvioivat, että Kristianin joukot koostuivat vain 2 000 miehestä, eikä niillä ollut riittävästi muonaa.

Sen sijaan että olisi vahvistanut asemiaan Oslossa ja valmistautunut tuleviin taisteluihin, Kristian kirjoitti Fredrikille kirjeen, jossa kehotti tätä luopumaan kruunusta ja lähtemään maasta.

Fredrik vastasi toukokuussa 1532 lähettämällä matkaan 25 sotalaivaa ja 7 000 sotilasta. Fredrikin joukot mursivat Akershusin piirityksen nopeasti, ja kaiken järjen vastaisesti Kristian suostui hajottamaan armeijansa vastineeksi neuvotteluista Fredrikin kanssa.

Varoituskellojen olisi pitänyt soida Kristianin päässä, kun hänet kutsuttiin neuvotteluihin Fredrikin laivaan ja hänelle vakuuteltiin pyhästi, että hänen vapautensa ei ollut uhattuna.

Syrjäytetty kuningas lienee unohtanut, miten itse oli aikoinaan huiputtanut ruotsalaisia ja muun muassa Kustaa Vaasaa. Tuskin oli Kristian päässyt laivaan, kun hänet vangittiin.

Neuvotteluja ei käyty, vaan Kustaa kuljetettiin Sønderborgin linnaan.

Taalainmaalaiset niskuroivat

Myös Ruotsin kuningas oli aikeissa rikkoa lupauksensa. Kun Kristianin uhka oli poissa, kostonhimoinen Kustaa Vaasa muisti jälleen kirkonkelloepisodin.

Hän vaati, että kaikkien taalainmaalaisten miesten, jotka olivat uhmanneet hänen kuninkaallista tahtoaan, oli ilmoittauduttava kahdeksan päivän kuluessa.

Kun käskyä ei noudatettu, kuningas määräsi jokaisen Taalainmaan pitäjän luovuttamaan 12 parasta miestään. Miehet kerättiin yhdeksi joukoksi, ja kuninkaan sotilaat ympäröivät heidät. Kustaa ratsasti paikalle kasvot vihasta vääristyneinä.

Hän ilmoitti kärsivällisyytensä loppuneen. Jos niskoittelu ei päättyisi, hän autioittaisi Taalainmaan niin, että siellä ”ei enää kuuluisi koirien eikä kukkojen ääntä”.

Paikalle lähetetyt edustajat ottivat uhkaukset todesta ja anelivat armoa. Sitten he alkoivat kuumeisesti luetella ”syyllisten” nimiä. Kuninkaan sotilaat ratsastivat viipymättä tekemään tiliä niiden kanssa, joiden nimi oli mainittu.

Näiden kaula katkaistiin ja pää asetettiin seipään nokkaan näkyville pelotukseksi ja varoitukseksi muille. Teloitettujen joukossa oli muutamia Kustaan uskollisimpia tukijoita kapinan ajoilta.

Kustaa Vaasa oli vihdoin vakiinnuttanut asemansa Ruotsissa. Kristian II ja taalainmaalaiset oli nujerrettu, ja kirkot ja luostarit olivat tiukasti hänen otteessaan. Hänellä oli vielä velkansa maksettavana Lyypekille, mutta siinäkin suhteessa onni oli hänelle suosiollinen.

Lyypekin ja alankomaalaisten kauppiaiden välinen kilpailu oli vähitellen kehittynyt avoimeksi sodaksi.

Lyypekki nöyrtyi nyt puolestaan pyytämään apua Ruotsin kuninkaalta, mutta sen sijaan, että olisi vastannut entisten auttajiensa palveluksiin vastapalveluksella, Kustaa ilmoitti kylmästi, ettei auttaisi Lyypekkiä saati maksaisi tälle velkaansa. Selviytykööt lyypekkiläiset itsekseen.

Voittaja ja häviäjä

Kristian vietti vankeudessa loppuelämänsä eli 27 vuotta. Vuodesta 1532 vuoteen 1549 hän oli Sønderborgin linnassa ja loput kymmenen vuotta Kalundborgin linnassa Tanskassa. Hänen oloissaan ei ollut valittamista, mutta hän oli onneton ja sortui ryypiskelemään. Hän kuoli vuonna 1559.

Kustaan elämä sen sijaan jatkui menestyksekkäänä. Viimeisinä vuosinaan hän ryhtyi vielä sotaan Venäjän Iivanaa vastaan.

Sota päättyi ratkaisemattomana, mutta Ruotsi säilyi vahvana ja yhdistyneenä. Kustaa Vaasa kuoli vuonna 1560 oltuaan vallassa lähes 40 vuotta.