Žukov oli Stalinin suosikkikenraali
Punaisen torin kellotorni löi kymmenen kertaa, kun marsalkka Georgi Žukov ratsasti torille valkoisella arabialaisorillaan. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin silmäili Leninin mausoleumin korokkeelta suosikkikenraaliaan hyväksyvästi, ja maavoimien, laivaston ja ilmavoimien sotilaiden ja upseerien suorat rivit osoittivat kunnioitusta esimiehelleen.
Tuhannet ihailun ja kunnioituksen sekaiset katseet seurasivat lyhyttä mutta vantteraa miestä, jonka moitteeton univormu oli kunniamerkkien koristama. Žukov oli vallannut Berliinin kaksi kuukautta aiemmin 30. huhtikuuta 1945, ja häntä pidettiin voittamattomana.
Voitonparaati 24. kesäkuuta oli Žukovin sotilasuran huippukohta. Kunnia Saksan lyömisestä sodassa kuului Neuvostoliitossa juuri hänelle. Terävällä strategisella näkemyksellään, raudanlujalla tahdollaan ja vastaansanomattomalla auktoriteetillaan hän oli paitsi pysäyttänyt Hitlerin joukkojen marssin itärintamalla, myös pakottanut armotta saksalaiset vetäytymään kuolemanmarssille Venäjän aroille.
Žukov pyyhittiin pois historiasta
Näytti siltä, että Žukovia odottaisi merkittävä asema Neuvostoliiton johdossa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Punaisen torin juhlahumu ehti tuskin hälvetä, kun Stalin jo lähetti kenraalin kaukaiselle sotilasalueelle, pyyhki hänen nimensä historiankirjoista ja poistatti sotasankarin kasvot virallisista valokuvista. Suosittu kenraali pudotettiin yllättäen ja armottomasti vallan huipulta, ja hän sai tuta Stalinin valtakoneiston harjoittaman poliittisen pelin kiemurat.
Georgi Žukov syntyi pienessä Strelkovkan kaupungissa 130 kilometriä Moskovasta kaakkoon toinen joulukuuta 1896. Konstantin-isä oli suutari, mutta ansaitsi liian vähän elättääkseen perheensä. Köyhät olot pakottivat Ustinja-äidin menemään peltotöihin, jotta mies, Georgi-poika ja Maria-tytär saisivat tarpeeksi ruokaa.
Niukkuudesta huolimatta Žukov sai käydä koulua kolme vuotta eli vuoden pidempään kuin tavallinen kansa yleensä, ja sukulaisuussuhteiden avulla hän sai työpaikan Moskovasta, missä hänen setänsä työskenteli turkkurina. Junamatka Moskovaan vuonna 1908 oli Žukovin ensimmäinen, ja se oli 12-vuotiaalle maalaispojalle portti uuteen elämään.
Tyytymättömyys levisi noina vuosina Venäjällä. Keisari Nikolai II ja pieni eliitti hallitsivat maata, ja valtaosa väestöstä eli äärimmäisessä köyhyydessä. Piinatut maatyöläiset ja nousevan teollisuuden työläiset rohkaistuivat näyttämään tyytymättömyytensä, ja tammikuussa 1905, kolme vuotta ennen Žukovin tuloa Moskovaan, osa heistä oli kokoontunut rauhanomaiseen mielenosoitukseen keisarin kodin Talvipalatsin eteen Pietarissa. Kokoontuminen oli päättynyt traagisesti poliisin avattua tulen ja surmattua noin tuhat mielenosoittajaa.
Žukovilla oli kiire opiskella
Žukov ei ollut kiinnostunut politiikasta. Hän selitti myöhemmin muistelmissaan poliittista välinpitämättömyyttään sillä, että hän ei muiden käsityöläisiin lukeutuvien turkkurien tapaan jakanut työläisten ajatuksia solidaarisuudesta.
Todellisuudessa nuori mies oli kiireinen opiskellessaan ja tutustuessaan suurkaupunkiin. Maalaiskylän kouluvuodet olivat iskostaneet häneen tiedonjanon, jota Žukov tyydytti käymällä 12-tuntisen työpäivän jälkeen iltakoulussa. Vapaahetkinään hän pänttäsi venäjää, saksaa, matematiikkaa ja luonnontieteitä aiemmin Leipzigissa opiskelleen serkkunsa Aleksandrin opastuksella.
”Sain Aleksandrilta joitakin aikakauslehtiä ja hankin omia kirjoja rahoilla, jotka säästin, kun en ostanut raitiovaunulippuja vaan kävelin kaikkialle”, Žukov kertoi muistelmissaan kiireisistä oppivuosistaan Moskovassa.
Vuonna 1912 Žukov valmistui ammattiin turkkuriksi, ja kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1914 hänellä oli jo säännölliset vakaat tulot, hän piti kolmea työmiestä ja eteni kohti Venäjän pientä keskiluokkaa.
Žukovin ja miljoonien muiden elämä muuttui ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Hän liittyi 18-vuotiaana keisarin joukkoihin rakuunarykmenttiin, joka sijoitettiin silloiseen Venäjän provinssiin Moldovaan Dnestrin varrelle, ja hänen kielitaitonsa osoittautui hyödylliseksi sotavankeja otettaessa. Žukov haavoittui miinasta vuonna 1916 ja joutui sairaalaan Ukrainaan, mutta hän oli kuitenkin päässyt jo sotilaselämän makuun.
Žukov ei kerännyt sodassa kunniaa mutta sai upseerin koulutuksen, ja vallankumouksen puhjetessa vuonna 1917 nuori upseeri värväytyi Leninin johtamiin bolševikkijoukkoihin. Leninin lupaus ”rauhasta, leivästä ja maasta” vetosi moniin sotimisen kurjuuden kokeneisiin köyhiin sotilaisiin, mutta Žukov ei ollut mikään tulenpalava kommunisti. Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen vasta vuonna 1919 eli kaksi vuotta keisarin vallasta luopumisen jälkeen.
Keisarin kukistuminen ei taannut rauhaa, sillä vallankumousta seurasi sisällissota, jossa osin länsimaiden tukemat ryhmittymät nousivat Leninin joukkoja vastaan. Vastavallankumouksellisiin kuului myös Aleksandr Antonov, jonka joukkoja vastaan Žukov lähetettiin taistelemaan vuonna 1920. Žukov voitti, mutta oli lähellä menettää henkensä.
”Antonovin kannattaja ampui minua kiväärillä ja osui hevoseeni. Kaaduimme ja jäin hevosen alle, ja olisin kuollut hetkessä, ellei poliittinen komissaari Notšovka olisi ehtinyt avuksi. Hän surmasi vihollisen sapelillaan, otti hänen hevosensa ja auttoi minut satulaan”, Žukov kertoo muistelmissaan.
Žukovista tuli voittamaton
Taistelukokemus ja sitä seuranneet kunniamerkit, kuten arvostettu punalipun mitali, auttoivat Žukovia etenemään urallaan kasvavassa puna-armeijassa. Neuvostoliiton puolustusmenot kasvoivat 340 prosenttia vuosina 1932–1937, ja budjetti kaksinkertaistui taas seuraavana vuotena. Armeijan miesvahvuus kasvoi peräti neljään miljoonaan.
Nuori ja kunnianhimoinen Žukov hyötyi kasvusta. Hänet tunnettiin upseerina, joka sai toivottomimmankin rykmentin kuriin, ja Žukov yleni nopeasti. Hän piti kivenkovaa kuria ja esimerkiksi läksytti upseeria, joka ei ollut käskenyt sotilaita puhdistamaan ajoneuvoja harjoituksen jälkeen.
”Harjoituksissa tuntemanne väsymys on lastenleikkiä verrattuna siihen, mikä teitä odottaa sodassa”, Žukov jyrisi ja määräsi sotamiehet töihin harjojen ja sankojen kanssa. Sotilaiden siivottua ja mentyä nukkumaan upseeri sai vielä kerran kuulla kunniansa.
Kurinalainen ja poliittisesti joustava Žukov vältti näppärästi puhdistukset, jotka koituivat 1930-luvulla monien kohtaloksi Leninin kuoltua ja Stalinin otettua vallan Neuvostoliitossa. Puhdistukset jopa edistivät Žukovin uraa. Hänet määrättiin vuonna 1939 Mantšuriaan korvaamaan Feklenko-niminen upseeri, joka oli lähetetty torjumaan Mantšurian ja Mongolian rajan ylittäneitä japanilaisia, mutta joka oli sitten joutunut Stalinin epäsuosioon.
Žukov varmisti Neuvostoliitolle merkittävän voiton Halhin-Gol-joen varrella ja päätti siten vuosia kestäneet rajariidat Japanin kanssa. Stalin myönsi Žukoville arvostetun Neuvostoliiton sankari -kunniamerkin.
Halhin-Golin voitto takasi Žukoville Stalinin suosion ja ylennyksen kenraaliksi ja myöhemmin pääesikunnan päälliköksi. Tilanne ja Stalinin asenne muuttuivat, kun Saksan joukot kesällä 1941 vyöryivät Neuvostoliittoon. Tappioluvut kasvoivat satoihin tuhansiin, jolloin Žukov kutsuttiin Stalinin luokse nuhdeltavaksi.
Järkyttynyt Žukov pyysi siirtoa rintamalle. Stalin syytti häntä vastuun pakoilusta ja yrityksestä päästä helpompaan tehtävää, mihin Žukov vastasi: ”Ei. En halua helpompaa tehtävää, vaan tahdon auttaa maatani tekemällä työtä, jonka osaan paremmin.” Žukov matkusti kesäkuussa Jelnjaan Smolenskin lähistölle, missä hänen piti pysäyttää Moskovaa lähestyvät saksalaiset. Taistelu oli verinen ja raaka, mutta tykkien vaiettua Žukov osoittautui voittajaksi.
Natsi-Saksa oli kohdannut ensimmäistä kertaa itärintamalla todellista vastarintaa, ja kenraali Žukov otti samalla en simmäiset askeleensa kohti Neuvosto-liiton kansallissankarin asemaa.
Žukov siirrettiin vain kolme päivää voitonjuhlan jälkeen Leningradiin, jonka saksalaiset olivat juuri saartaneet. Stalinin suosikkikenraali onnistui torjumaan saksalaisten hyökkäyksen kaupunkiin, ja hänet määrättiin seuraavaksi uuteen tehtävään Moskovaan.
Saksalaisten eteneminen uhkasi suurvallan pääkaupunkia, mutta jo Žukovin maineen uskottiin tekevän ihmeitä. Puolustusministeriön virallinen lehti Punainen tähti painoi etusivulleen kenraalin kuvan kaupunkilaisia rauhoittaakseen, mikä oli poikkeuksellinen teko. Kommunistien äänitorvena lehti ei voinut yleensä nostaa yksittäistä ihmistä massojen yläpuolelle, Stalinia lukuun ottamatta. Žukovin kuva päätyi silti puolueen lehden etusivulle.
Vaikka Žukov nousi näin järjestelmän symboliksi, hän ei suinkaan ollut kiivas kommunisti. Moskovan taistelun aikana hän luki Leo Tolstoin romaania Sota ja rauha, joka kertoo Venäjästä Napoleonin sodassa, ja puheissaan sotilaille hän viittasi yhtä lailla venäläiseen kansallismielisyyteen kuin kommunismiinkin.
”Nämä maat ja metsät, joissa puolustamme äiti-Moskovaa, ovat esi-isiemme pyhän veren tahraamia. He jäivät historiaan hävittyään Napoleonin joukoille. Silmä silmästä, kunnian ja vapauden, isänmaan ja pyhän Moskovan puolesta”, Žukov julisti joukoilleen ennen kuin lähetti nämä taistelukentälle kohtaamaan vihollisen.
Žukovin maine ja armoton kuri pelastivat Moskovan valloitukselta, ja kun saksalaiset seisoivat 23. elokuuta 1942 Stalingradin porteilla, Josif Stalin kutsui Žukovin kotiinsa ja nimitti tämän kakkosmiehekseen.
Neuvostoliiton arkistojen asiakirjat osoittavat, että Žukov teki Stalinin kanssa lähes tasaveroisena päätöksiä sodan kulusta. Kenraalista tuli tunnettu kasvo lännessäkin, ja joulukuussa 1942 hänen kasvonsa komistivat Time-lehden kantta, ja häntä kuvailtiin lehdessä ”Stalinin suosikiksi”. Ihailu vain kasvoi, kun Žukov ajoi saksalaiset Puolan läpi takaisin Berliiniin ja punalippu pystytettiin hajalle ammutun valtionpäivätalon katolle.
Voitonjuhla Punaisella torilla 24. kesäkuuta 1945 huipensi kenraalin kansansuosion.
Voitonpäivän paraati vuonna 1945 Moskovan Punaisella torilla oli Georgi Žukovin uran huippukohta. Pian sen jälkeen hän ajautui Josif Stalinin epäsuosioon.
Stalin pelkäsi Žukovin kilpailua
Juhlahumu ei kestänyt kauan. Stalin nosti voitonparaatin jälkeen Moskovassa järjestetyllä vastaanotolla maljan, muttei kuitenkaan Žukoville ja hänen tärkeimmille kenraaleilleen vaan miljoonille ”vähäväkisille, jotka tekivät voitosta mahdollisen”. Sanat osoittivat, ettei Žukov ollut enää suosiossa. Vuotta myöhemmin hän seisoi korkeimman sotaneuvoston edessä vastaamassa syytöksiin itsekkyydestä ja kunnioituksen puutteesta vertaisiaan kohtaan.
Mitkään lähteet eivät paljasta, miksi kenraali joutui epäsuosioon. Historioitsijat kuitenkin uskovat, että lähes 70-vuotias Stalin oli uupunut, poliittisesti haavoittuvainen ja varoi kaikkia, jotka saattaisivat uhata hänen valtaansa.
Žukov oli suosittu sekä kansan että asevoimien keskuudessa ja siten Stalinin mahdollinen kilpailija, joka piti raivata tieltä. Sotaneuvoston päätöksellä Žukov siirrettiin 1. kesäkuuta 1946 ylipäällikön paikalta Odessan sotilasalueen johtajaksi Krimin niemimaalle.
Žukov kirjoitti Stalinille ja yritti saada tämän tulemaan järkiinsä, mutta turhaan, ja hänen alamäkensä vain jatkui. Žukovia nuhdeltiin vuoden 1947 kesäkuussa siitä, että hän oli myöntänyt Berliinissä vuonna 1945 joukkoja viihdyttäneelle laulajattarelle mitalin. Puoli vuotta myöhemmin Žukovin rintamalta tuonut sotasaalis joutui tutkinnan kohteeksi. Kultaa, turkiksia ja jalokiviä sisältänyt ryöstösaalis oli melkoinen, mutta ryöstely ei ollut tavatonta ja Žukovin ahdistelulla oli ilmeisen poliittisen päämäärät.
Viranomaiset päättivät takavarikoida sotasaaliin 20. tammikuuta 1948, ja kenraali siirrettiin Sverdlovskin sotilasalueelle, joka oli tunnettu hyytävistä talvistaan ja lyhyistä kesistään.
Samoihin aikoihin sotasankari pyyhittiin virallisesta historiasta. Vuonna 1948 Moskovan taistelusta tehdyssä dokumenttielokuvassa ei mainita Žukovia. Seuraavana vuonna tehtiin juliste, jossa Stalin suunnittelee ylimpien kenraaliensa kanssa vastahyökkäystä Stalingradissa, mutta Žukov puuttui taas joukosta.
Žukov eli kaksoiselämää
Žukovin yksityiselämä oli sekasortoista. Hän oli ollut vuodesta 1920 asti naimisissa Aleksandra Djevnan kanssa, ja he saivat tyttäret Eran ja Ellan. Hänellä oli myös suhde Maria Volokhovaan, jonka kanssa hän sai Margarita-tyttären. Aleksandra ei tiennyt mitään miehensä toisesta perheestä, kunnes Žukovin lähes samanikäiset tyttäret Margarita ja Era aloittivat 1950-luvulla Moskovassa lakiopinnot ja tutustuivat sattumalta.
Raivostunut Aleksandra vaati, etteivät sisarpuolet saaneet olla missään tekemisissä keskenään. Žukovin piti myös todistaa rakkautensa suostumalla vihkimisen uudelleen rekisteröintiin. Sekasotku vain paheni, kun Žukov rakastui vasta 24-vuotiaaseen lääkäriin Galina Semjonovaan, joka hoiti häntä kesällä 1950 sairaalassa Sverdlovskissa. Suhde syveni kahden vuoden kuluessa, mutta Žukov erosi Aleksandrasta ja nai Galinan vasta 1960-luvun puolivälissä.
Hallinto otti Žukovin jälleen armoihinsa
Žukovin asema vaihteli. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 hänelle soitettiin ja häntä pyydettiin matkustamaan seuraavaksi päiväksi Moskovaan. Puolueen johdon kokouksessa hänelle kerrottiin, että Stalinin seuraaja Nikita Hruštšov halusi tarjota hänelle varapuolustusministerin paikan.
Hruštšov tahtoi lisätä avoimuutta ja ottaa etäisyyttä Stalinin kovakätiseen hallintoon. Žukov kertoo muistelmissaan ”pitäneensä puolueen tahtoa lakina”, mutta hän oli aina vastustanut puolueen puuttumista sotatoimiin. Hän toimi samoin uudessa asemassaan ja esti puolueen komissaareja puuttumasta armeijan päätöksiin.
Kansa luotti kenraaliin kansallisen turvallisuuden ylläpitäjänä, ja tilanne kävi pian sietämättömäksi Hruštšoville, joka tunsi asemansa uhatuksi. Žukov karkotettiin jo toisen kerran Kremlistä vuonna 1957.
Eläkkeelle pakotetulla 62-vuotiaalla Žukovilla oli rutkasti vapaa-aikaa, ja hän muun muassa kirjoitti muistelmansa, jotka julkaistiin vuonna 1969. Muistelmissaan hän kertoi, miten hän oli uskaltanut vastustaa Stalinia, ja kirjasta tuli erityisen suosittu länsimaissa. Žukovin asema koheni jälleen, kun Leonid Brežnev nousi Neuvostoliiton johtoon vuonna 1964 Hruštšovin syrjäyttämisen jälkeen.
Žukov kutsuttiin vuonna 1965 Punaisen torin puhujakorokkeelle, ja kansa otti hänet vastaan valtavin suosionosoituksin. Žukov kuoli vuonna 1974. Hän oli Brežnevin lisäksi ainoa, joka oli saanut nelinkertaisen Neuvostoliiton sankarin kunniamerkin. Brežnev oli saanut mitalinsa syntymäpäivälahjaksi, Žukov puolestaan ansaitsi omansa urastaan Neuvostoliiton tärkeimpänä kenraalina.