Clausewitz opetti meille kaiken sodasta

Carl Philipp Gottlieb von Clausewitz syntyi 1. kesäkuuta 1780 Burgissa, preussilaisessa varuskuntakaupungissa noin 130 kilometriä Berliinistä länteen.

Kaupungin suurissa kasarmeissa piti majaansa arvostettu 47. jalkaväkirykmentti – hänen isänsä Friedrich Clausewitzin rykmentti. Sukulaisuussuhteen takia armeija oli hallitsevassa asemassa pojan lapsuudessa.

Carl von Clausewitz kuvaili itseään jopa ”sotilasleirin pojaksi".

"Kasvoin Preussin armeijassa", hän totesi.

Hänen isänsä Friedrich Gabriel Clausewitz teki uraa armeijan upseerina – uran, joka oli muuten tarkoitettu lähinnä aatelisille, kun taas hän itse oli syntyjään rahvasta.

Luutnantti Clausewitz lähetettiin eläkkeelle muun rahvaan tavoin, kun armeija karsi upseeristoaan.

Isälle annettiin eläkepäivien turvaksi veronkerääjän virka, josta maksettiin 300 preussilaista taaleria vuodessa – alle puolet berliiniläisen opettajan palkasta.

Clausewitzin perheelle isän irtisanominen oli kova isku, mutta unelma armeijassa palvelemisesta jäi elämään poikien mieliin.

Nuori Carl von Clausewitz haaveili upseerin urasta, mutta upseerikokelaaksi pääseminen oli tuolloin lähes mahdotonta muille kuin aatelisille.

Clausewitzin isä Friedrich Gabriel varmaankin tajusi tämän, sillä hän vetosi vuonna 1786 suoraan kuningas Fredrik II:een pyytääkseen paikkaa upseerikoulusta yhdelle Clausewitzin vanhemmista veljistä.

”Hänen poikansa on värväydyttävä tykistöön ja aloitettava aivan alusta, jos hän halua palvella siellä", kuului kuninkaan vastaus.

Onni oli kuitenkin Clausewitzin perheen puolella. Yhteyksiensä kautta Carl pääsi jalkaväkirykmentin komentajan puheille.

Komentajan tuella sekä Carl että hänen veljensä Wilhelm Benedikt pääsivät rykmenttiin kadeteiksi.

Clausewitz oli tuolloin vasta 12-vuotias ja niin hentoinen, että hän pystyi hoitamaan tärkeintä tehtäväänsä – rykmentin lipun kantamista – vain suurella vaivalla ja lyhyitä aikoja kerrallaan.

Suuremmat tehtävät odottivat kuitenkin Carlia, joka nuorena miehenä koki yhden Euroopan historian myrskyisimmistä ajanjaksoista: Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien alun.

"Astuin maailmaan aikana, jolloin tapahtui merkittäviä asioita, ja samalla kansojen kohtaloita ratkottiin", hän kirjoitti myöhemmin.

Clausewitzin elämänkaarta muovanneista maailman tapahtumista merkittävin näki päivänvalon kolme vuotta ennen kuin Carl von Clausewitz liittyi armeijaan.

Ranskan vallankumouksessa kukistuivat vuonna 1789 niin Ranskan kuningas kuin aatelikin. Levottomuudet levisivät Eurooppaan, kun ranskalaiset yrittivät myöhemmin viedä vallankumoustaan muualle mantereella.

Ranska julisti sodan Preussille vuonna 1792.

Konflikti oli Napoleonin sotien esiaste ja ensimmäinen Ranskan ja Preussin sekä näiden kahden maan vaihtuvien liittolaisten välisistä verisistä sodista.

Sotien aikana Carl von Clausewitz eteni urallaan nopeasti. Vuonna 1806 hän toimi preussilaisen kenraalin ja prinssi Augustus Ferdinandin adjutanttina. Lähellä rintamaa Clausewitz sai ainutlaatuiset mahdollisuudet tutkia preussilaista ja erityisesti Napoleonin sodankäyntiä.

Hänen uransa katkesi kuitenkin äkillisesti, kun Preussin armeija kärsi murskatappion Ranskan armeijalle Jena-Auerstedtissa vuonna 1806. Clausewitz haavoittui ja vietti seuraavat kymmenen kuukautta vankeudessa.

Vuoden 1806 tappiolla oli tuhoisat seuraukset Preussille. 25 000 sotilasta – Clausewitz heidän mukanaan – jäi vangiksi, kun hävinnyt Preussin armeija antautui.

Seuraavana vuonna allekirjoitetussa rauhansopimuksessa Preussi joutui luovuttamaan puolet alueestaan Ranskalle. Aikoinaan mahtavasta sotilasvallasta tuli Tilsitin rauhassa Ranskan vasalli.

Tappio koetteli isänmaallista Clausewitziä pahan kerran, ja hänen sisällään kyti viha, kun Preussin kuningas suostui antamaan armeijakunnan Napoleonille Venäjälle suuntautuvaa hyökkäystä varten vuonna 1812.

Majurin arvoon kohonnut Clausewitz erosi välittömästi Preussin armeijasta. Sen sijaan hän astui Venäjän palvelukseen. Siten hän pystyi jatkamaan taistelua Preussin päävihollista Napoleonia vastaan.

Clausewitz ei toki tiennyt, voisiko hänen valintansa auttaa pelastamaan Preussin. Upseerina hänen oli kuitenkin yritettävä puolustaa maansa kunniaa.

”Tehtävän suorittaminen on velvollisuus, vaikka onnistumisen mahdollisuus olisi pieni, kun kerran ei voi toimia toisin", hän kirjoitti.

Clausewitzin palvellessa Venäjää Napoleon kärsi murskatappion. Yli 300 000 ranskalaista sotilasta menetti henkensä taisteluissa tai nälän ja kylmyyden takia talvisella Venäjällä.

Pelkästään Borodinon taistelussa, johon Clausewitz osallistui, kuoli tai haavoittui yhtenä päivänä yli 70 000 miestä.

Napoleonin tappion jälkeen Clausewitz onnistui saamaan neuvottelemalla Preussin taas mukaan taisteluun Napoleonia vastaan.

Tuloksena oli Preussin, Venäjän ja Ison-Britannian välinen liittouma, joka reilut kaksi vuotta myöhemmin lopulta kukisti Napoleonin Waterloon taistelussa.

Preussin aiemmat tappiot taistelukentällä ja nöyryyttävä alistuminen Ranskalle saivat Clausewitzin ihmettelemään, miten asiat saattoivat mennä niin pahasti pieleen. Siihen asti preussilaiset olivat olleet kuuluisia ja pelättyjä Euroopan taitavimpina sotilaina.

Upseeri kokosi ajatuksensa kirjeisiin, joita hän lähetti kotiin vaimolleen Marialle.

Aatelissyntyisellä Marialla oli suorat yhteydet kuningaskunnan korkeimpiin poliittisiin piireihin. Hänen kanssaan Clausewitz saattoi vapaasti keskustella kaikista sodankäyntiin ja politiikkaan liittyvistä ajatuksista, joita mielessä pyöri.

Clausewitz totesi esimerkiksi, että preussilaisten kenraalien huolellisista valmisteluista huolimatta sotaretki saattoi epäonnistua arvaamattomien tekijöiden vuoksi – kuten sään.

Jo vuonna 1812 hän tiivisti ajatuksensa kruununprinssille omistettuun kirjaan Die wichtigsten Grundsätze des Kriegführens - "Sodankäynnin tärkeimmät periaatteet".

Siinä hän korosti, että sodassa on tärkeää olla joustava ja sopeutua muuttuviin olosuhteisiin.

"Elämän ratkaisevina hetkinä, taistelun kuumuudessa, tulet jonain päivänä huomaamaan, että tämä näkökulma voi auttaa silloin, kun apua tarvitaan eniten, ja silloin, kun pelkät pedanttiset laskelmat pettävät sinut", hän kirjoitti kruununprinssille.

Näistä ajatuksista syntyi lopulta kirja Sodankäynnistä (Vom Kriege), joka julkaistiin vuonna 1832.

Clausewitzia kasvatettiin koko hänen lapsuutensa ajan vanhojen preussilaisten hyveiden mukaisesti – samojen, joihin hänen isänsä oli koulittu.

"Häntä ruokkivat yksinomaan armeijassa vallalla olevat mielipiteet: preussilainen armeija ja sen menetelmät päihittivät erinomaisuudessaan kaiken muun. Kansallistunne ja tietoisuus tiettyyn luokkaan kuulumisesta olivat hänessä mahdollisimman voimakkaita ja syvään juurtuneita", Clausewitz kirjoitti isästään.

Napoleonin sotien vaikutteet saivat Clausewitzin kuitenkin tarkastelemaan vanhoja preussilaisia hyveitä, kuten tiukkaa kuria ja jokaisen yksityiskohdan huolellista suunnittelua.

Tiukka kuri ei ollut enää välttämätön edellytys sotien voittamiselle. Clausewitz kirjoitti, että joustavuus ja yksittäisen sotilaan kyky tarttua tilaisuuksiin olivat sitä tärkeämpiä.

Hän hylkäsi muun muassa luokkiin jakautuneen yhteiskunnan tukemalla uudistusliikettä, joka vuonna 1807 lakkautti maaorjuuden. Järjestely teki käytännössä talonpojista herrojen omaisuutta.

Armeijassa siinä missä muuallakin yhteiskunnassa ihmisiä pitäisi Clausewitzin mukaan palkita ponnistelujen ja ansioiden eikä syntyperän mukaan. Clausewitz oli itse nuorena miehenä ollut lähellä hylkäämistä armeijan sääntöjen vuoksi, sillä upseerikokelaiden oli oltava aatelissukua.

Clausewitzin teos Sodankäynnistä oli keskeneräinen, kun kirjailija kuoli koleraan vuonna 1831 vain 51-vuotiaana. Hänen vaimonsa Marie toimitti teoksen valmiiksi ja kirjoitti siihen myös esipuheen.

Seuraavina vuosikymmeninä kirja jäi huomiotta. Sitten Bismarckin johtama Saksa juhli useita sotilasvoittoja 1860- ja 1870-luvuilla, ja sotastrategiatutkijat alkoivat tutkia, miten Preussi saattoi Napoleonin sotien ankarien tappioiden jälkeen yhtäkkiä menestyä niin hyvin taistelukentällä.

Strategit löysivät selityksen Clausewitzin ohjeista, joita Euroopan sotilaseliitti tutki sittemmin suurella mielenkiinnolla.

Clausewitzin ajatukset upseerien ja komentajien vapaudesta toimia tarjolle tulevien tilaisuuksien mukaan poikkesivat selvästi perinteisesti ylhäältä alaspäin johdetuista eurooppalaisista armeijoista, joissa jokaisen käskyn oli kuljettava kenraalilta alaspäin nuoremmalle upseerille – usein sillä seurauksella, että tilaisuus toimia jäi käyttämättä.

Clausewitzin periaatteet olivat yksi syy Saksan suuriin voittoihin toisen maailmansodan alussa – varsinkin ajastaan jälkeen jäänyttä puna-armeijan vastaan.

Vielä suurempaan suosioon hän nousi Vietnamin sodan jälkeen.

Amerikkalaiset sotilasstrategit kääntyivät Clausewitzin puoleen ymmärtääkseen, miten Yhdysvallat saattoi hävitä huonosti varustetulle Pohjois-Vietnamin armeijalle – viholliselle, joka kaikkien rationaalisten laskelmien mukaan olisi pitänyt voittaa vaivatta.

Clausewitzin kirjaan tarttui muun muassa Colin Powell, myöhempi kenraali ja ulkoministeri.

Hän innostui lukemastaan. Kirja oli "kuin valonsäde menneisyydestä, joka edelleen valaisee ja paljastaa sotilaallisia ongelmiamme", hän kirjoitti myöhemmin. Siitä lähtien Sodankäynnistä on ollut peruslukemistoa kaikille sotataidosta kiinnostuneille, ja Clausewitz ajatuksineen on toistuvasti lähtökohta keskusteluissa, luennoilla ja uutisanalyyseissä.

Jopa ne soturit, jotka ovat julistautuneet lännen vannoutuneiksi vihollisiksi, tutkivat häntä. Yhdysvaltain armeijan hyökätessä Afganistaniin vuonna 2001 sotilaat löysivät sotilaallisen islamistijärjestön al-Qaidan hylkäämistä taloista kopioita Sodankäynnistä-teoksesta.

Preussin ja myöhemmin Saksan armeija mukautti 1860-luvulta alkaen sodankäyntiä Clausewitzin periaatteiden mukaiseksi.

Armeijassa otettiin esimerkiksi käyttöön niin sanottu Auftragstaktik eli tehtävätaktiikka, joka antaa sotilasjohtajalle paljon vapauksia ja joustoa sodan päämäärän tavoittelussa.

Upseereita koulutettiin myös Freies Kriegsspielin avulla. Se oli sotapelien erikoisversio, jonka tarkoituksena oli harjoittaa upseerien kykyä selviytyä odottamattomista tilanteista.

Clausewitz piti myös kansan tukea tärkeänä armeijan suorituskyvylle, joten poliitikot ja sotilasviranomaiset pyrkivät lisäämään armeijan näkyvyyttä ja mainetta. Upseerikuntaa esimerkiksi laajennettiin rauhan aikana, jotta useammat ihmiset pääsisivät mukaan armeijan toimintaan.

Muutoksen liikkeellepaneviin voimiin kuului muun muassa sotamarsalkka Helmuth Karl Bernhard Graf von Moltke. Moltken johdolla Preussi saavutti useita merkittäviä voittoja Tanskan vastaisella sotaretkellään vuonna 1864, Preussin ja Itävallan välisessä sodassa vuonna 1866 sekä Ranskan ja Preussin välisessä sodassa vuosina 1870–1871. Viimeisin konflikti johti Saksan yhdistymiseen Preussin johdolla samana vuonna.