Arabian Lawrence kävi sissisotaa Lähi-idässä

Turkin sulttaani julisti pyhän sodan

Akaban valtaus heinäkuussa 1917 oli Britannialle kipeästi kaivattu voitto ­sodassa, jossa se taisteli Venäjän ja Ranskan rinnalla Saksaa, Itävalta-Unkaria ja Ottomaanien valtakuntaa vastaan.

Ottomaanien valtakunta oli ottanut roolin johtavana islamilaisena valtiona, ja pian ensimmäisen maail­mansodan syttymisen jälkeen sen päämies, Turkin sulttaani ja Istanbulin kalifi Abdul Mejid II julisti pyhän sodan vääräuskoisia vihollisia vastaan.

Islamin johtavat uskonoppineet ­lupasivat, että sotaan osallistuvat muslimit saavuttaisivat maallista kunniaa ja pääsisivät paratiisiin. Ottomaanien valtakunnan liittolainen Saksa puolestaan julisti innoissaan, että pyhä sota herättäisi henkiin ”islamin fanaattisuuden”.

Pyhä sota enteili suuria vaikeuksia Brittiläiselle imperiumille. Se hallitsi 1900-luvun alussa yli puolta kaikista maailman muslimeista, joista lähes 70 miljoonaa asui Britannialle kuuluneessa Intiassa. Jos Intian muslimit nousisivat kapinaan, Britannia saattaisi menettää tärkeimmän siirtomaansa.

Britannia päättikin taittaa Ottomaanien valtakunnan uholta terän lähettämällä vuonna 1915 joukkoja Gallipolin niemimaalle, josta niiden oli tarkoitus edetä pääkaupunkiin Istanbuliin.

Turkkilaiset ­tekivät kuitenkin Gallipolissa ­kiivasta vastarintaa, ja kuukausia kestäneiden veristen taistelujen jälkeen britit joutuivat vetäytymään menetettyään yli 21  000 miestä.

Gallipolin voitto pönkitti Ottomaanien valtakunnan itsetuntoa ja kasvatti Britannian ahdinkoa entisestään.

Britannian tyhjät lupaukset

Lawrence tiesi, että Ottomaanien valtakunta oli Britannialle todellinen uhka.

Hän oli joulukuusta 1914 lähtien työskennellyt Britannian tiedustelupalvelun agenttina Egyptissä, jota Britannia tuohon aikaan hallitsi, ja hänen tehtäviinsä kuului muun muassa raportoida sodan kulusta.

Raportit olivat briteille masentavaa luettavaa, sillä kapinapaineet Egyptissä kasvoivat ja turkkilaiset pyrkivät valtaamaan tärkeän Suezin kanavan.

Lopulta Britannian Egyptin-suur­komissaari Henry McMahon sai idean. Arabikansat, joita Ottomaanien valtakunta oli alistanut 400 vuoden ajan, olivat alkaneet vaatia yhä kovaäänisemmin itsenäisyyttä.

Erityisen voimakasta liikehdintä oli ollut Arabian niemimaalla Hijazin alueella, jossa sijaitsivat islamin pyhät kaupungit Mekka ja Medina.

Hijazin arabit olivat valinneet hasemiittien klaaniin kuuluvan Hussein ibn Alin Mekan šarifiksi eli puolustajaksi. Tämä oli jo aiemmin pyytänyt Britannialta tukea taisteluun turkkilaisia vastaan, koska pelkäsi näiden suunnittelevan hänen syrjäyttämistään.

McMahon uskoi, että uskonnollisen ­arvovaltansa ansiosta Hussein saattaisi hyvinkin nousta seuraavaksi kalifiksi ja että tämä jos kuka pystyisi yhdistämään arabiheimot kapinaan.

McMahon kirjoitti Husseinille heinäkuussa 1915 ja lupasi Britannian sota­kabinetin suostumuksella, että sodan ­jälkeen tästä voisi tulla itsenäisen arabivaltion hallitsija.

Hussein puolestaan ­lupasi koota jopa sadantuhannen soturin kapina-­armeijan. Miehet allekirjoittivat liittolaissopimuksen tammikuussa 1916.

Britit eivät kuitenkaan ottaneet ­lupaustaan vakavasti. Britannian Egyptin-joukkojen komentaja Sir Reginald Wingate totesi, että jos kapina epä­onnistuisi, Britannialla ei olisi velvollisuutta pitää kiinni lupauksestaan antaa arabeille oma valtio:

”Ja jos valtio perustetaan, meillä on monia keinoja hallita ­sitä. Meillä on kaikki kortit käsissämme ja meidän on pelattava ne viisaasti.”

Lawrence lähetettiin Arabiaan

Varmistaakseen suunnitelman onnistumisen Britannia lähetti 27-vuotiaan luutnantti Lawrence­n edustajakseen Arabian niemimaalle lokakuussa 1916. Lawrence oli menettänyt sodassa kaksi veljeään ja halusi itsekin palavasti osallistua sotaponnistuksiin.

Heti perille päästyään Lawrence näki, että arabit olivat vaikeuksissa. Hussein oli kyennyt kokoamaan vain muutaman tuhat soturia, jotka olivat onnistuneet valtaamaan kehnosti puolustetun Mekan sekä Yenbon satamakaupungin.

Kun Husseinin joukot sitten olivat lokakuussa yrittäneet vallata Medinan, ne olivat kärsineet tappion, sillä turkkilaiset olivat lähettäneet Medinaan lisäjoukkoja Lähi-itää halkovaa Hijazin rautatietä pitkin. Nyt kapinalliset olivat loukussa.

Lawrence ei juurikaan arvostanut Husseinia ja hänen poikiaan Alia, Abdallahia ja Zeidia. Neljäs poika Faisal sen ­sijaan oli toista maata. Lawrence kirjoittikin myöhemmin, että Faisal oli se mies, joka saattoi ”sytyttää aavikon ­tuleen” ja johtaa arabit kapinaan.

Keskusteltuaan Faisalin kanssa ja ­ar­vioituaan arabijoukkojen taistelukykyä Lawrence palasi Kairoon.

Raportissaan hän totesi, että Britannian ei tarvinnut lähettää joukkoja arabien avuksi. Raportti oli Britannian sodanjohdolle iloinen yllätys, sillä se oli jo ehtinyt menettää luottamuksensa arabeihin. Pian Lawrence ­lähetettiin takaisin Faisalin leiriin yhteysupseeriksi.

Arabit ryhtyivät sissisotaan

Joulukuussa 1916 Lawrence saapui Faisalin Yenbon lähellä sijaitsevaan leiriin, missä hän oppi pian tuntemaan beduiinien taistelutavat.

Lawrence ei ollut koskaan ollut itse mukana taistelussa, mutta hänellä oli hyvä taktiikan ja strategian taju. Hän näki oitis, että beduiinit olivat tehokkaita mies miestä vastaan, mutta armeijana he ”eivät tehneet vaikutusta, sillä heiltä puuttui toverihenki, kurin­alaisuus ja keskinäinen luottamus”.

Lawrence sai Faisalin luopumaan suunnitelmasta vallata hyvin puolustettu Medina. Hänen mielestään beduiinien kannatti hyödyntää vahvuuksiaan, kuten aavikon tuntemustaan ja ratsastustaitojaan, ja turvautua suoran hyökkäyksen sijasta kommandoiskuihin, jotka kohdistuisivat etenkin ­Hijazin rautatiehen.

Maaliskuussa 1917 uutta strategiaa kokeiltiin ensi kertaa käytännössä, kun Faisalin joukot päättivät hyökätä turkkilaisen varuskunnan vartioimalle Abu al-Naamin rautatieasemalle.

Lawrence asetti yön pimeydessä kiskojen alle miinan, mutta kun juna seuraavana aamuna ohitti aseman, mitään ei tapahtunut. Yön kosteus oli saanut miinan vajoamaan maahan, eikä se ollut räjähtänyt.

Seuraavana yönä Lawrence asetti ­uuden miinan, ja varhain seuraavana ­aamuna hän tunsi maan järähtävän. Toinen miina oli lauennut, ja aamujuna oli räjähtänyt kappaleiksi.

Lawrencen kunnianhimo vain kasvoi ­onnistumisten myötä. Hän tiesi, että ­Punaisenmeren pohjukassa oli Akaban satamakaupunki, jonne britit voisivat lähettää kapina­-armeijan tarvitsemia varusteita ja aseita, jos kaupunkia puolustavat turkkilaiset saataisiin eliminoitua.

Lawrence ehdottikin, että Faisal suuntaisi ensin pohjoiseen, jolloin turkki­laiset luulisivat ­hänen aikovan hyökätä Damaskokseen. ­Autiomaassa beduiinit kääntyisivät kuitenkin takaisin etelään ja hyökkäisivät Akabaan.

Akaban valtaukseen tarvittiin kuitenkin lisää sotureita. Niinpä Lawrence päätti tavata howeitat-­heimon päällikön Auda Abu Tayin,­ jonka hän uskoi voivan suostutella muitakin heimoja liittymään mukaan kapinaan.

Auda asui Siinain erämaassa, ja hän oli kertomansa mukaan surmannut 75 arabia. Tappamiaan turkkilaisia hän ei kuulemma ollut vaivautunut edes laskemaan.

”Dynamiitin ja englantilaisten kullan avulla kaikki on mahdollista”, Auda ­totesi kuultuaan Lawrencen suunnitelman.

Merkiksi sitoutumisestaan kapinaan Auda poistui teltasta, otti Turkissa valmistetut tekohampaat suustaan ja murskasi ne ­kivellä.

”Söin herrani Faisalin tarjoamaa ruokaa turkkilaisilla hampailla”, Auda ­ilmoitti palatessaan muka häpeissään hampaattomana telttaan.

Britannia valehteli arabeille

9. toukokuuta 1917 Lawrence, Auda ja beduiiniarmeija lähtivät pitkälle vaellukselle paahtavan kuuman autiomaan halki kohti Akabaa. Matkan varrella armeijaan ­liittyi ­uusia sotureita.

Lawrence ei ollut kertonut hyökkäyssuunnitelmasta briteille, sillä hän oli saanut tietää, ­että brittiläinen diplomaatti Mark Sykes ja tämän ranskalainen kollega François Georges-Picot olivat allekirjoittaneet ­salaisen sopimuksen Lähi-idän jakamisesta sodan jälkeen. Britannia oli siten rikkonut arabeille antamansa lupauksen itsenäisestä valtiosta.

Lawrence oli hyvin katkera ­joutuessaan pettämään arabit, jotka luottivat häneen. ”He taistelevat puolestamme, koska uskovat valheemme. Tilanne on minulle sietämätön”, hän sähkötti brittijoukkojen päämajaan Kairoon.

Lopulta Lawrence päätti noudattaa omaa harkintaansa ja vallata arabien ­kapina-armeijan kanssa ensin Akaban ja sitten Damaskoksen. Hän toivoi, että voittojen jälkeen arabit pystyisivät painostamaan suurvaltoja myöntämään heille oman valtion.

Ollessaan matkalla Akabaan hän ratsasti yksin vihollisen hallitseman alueen halki noin 600 kilometrin päässä sijaitsevaan Damaskokseen. Matkan varrella hän yritti värvätä lisää sotureita kapina-armeijan riveihin.

”Olin täysin turta. Fyysinen vamma olisi ollut tervetullut, jotta olisin voinut unohtaa sisälläni vallinneen mielenkuohun”, Lawrence kirjoitti myöhemmin tuntemuksistaan.

Parin viikon kuluttua hän palasi kapina-armeijan leiriin, ylitti aavikon Auda Abu Tayin joukkojen kanssa ja valtasi Akaban 6. heinäkuuta 1917. Arabit tappoivat tai vangitsivat voittoisassa taistelussa 1  200 turkkilaista sotilasta mutta menettivät itse vain kaksi miestä.

Kilpajuoksu Damaskokseen

Akaban valtauksen jälkeen Lawrence matkusti Siinain poikki Kairoon, jonne hän saapui 10. heinäkuuta. Yhä arabien vaateparteen pukeutuneena hän meni tapaamaan Britannian Egyptin-siirto­armeijan päällikköä kenraali Allenbyä.

”Hän istui tuolissaan ja katsoi minua ihmeissään – ei suoraan vaan sivusilmällä”, Lawrence kirjoitti myöhemmin. Allenby tiesi, että arabit eivät olleet mitään tyhjänpäiväisiä ryysyläisiä vaan he voisivat auttaa brittijoukkoja valtaamaan Jerusalemin.

Niinpä Allenby sopi Lawrencen kanssa, että beduiiniarmeija lähestyisi pyhää kaupunkia rinnan ­Allenbyn brittijoukkojen kanssa ja sabotoisi edetessään Hijazin rataa.

Lawrence lähti oitis toteuttamaan uutta suunnitelmaa, ja seuraavien parin kuukauden aikana arabit tekivätkin ­lukuisia sabotaasi-iskuja Hijazin ­radalla.

Iskut estivät turkkilaisia kuljettamasta joukkoja Jerusalemiin, ja 11. joulukuuta 1917 Allenby joukkoineen marssi kaupunkiin. Hänen rinnallaan oli Lawrence vaihteeksi lainattuun britti­univormuun pukeutuneena.

”Minulle se oli koko sodan kohokohta”, Lawrence kirjoitti myöhemmin ­Jerusalemin valtauksesta.

Seuraava kohde oli Damaskos, jota oli vuosisatojen ajan pidetty arabimaailman poliittisena keskuksena. Suunnitelman mukaan brittijoukot etenisivät pohjoiseen, kun taas Lawrence arabeineen yrittäisi viivyttää turkkilaisia niin paljon kuin mahdollista. Lawrence oli kuitenkin päättänyt ehtiä beduiinien kanssa Damaskokseen ennen brittejä.

Damaskoksen sotaretki alkoi 19. syyskuuta 1918, ja paria päivää myöhemmin tuhat beduiinisoturia valtasi Syyriassa sijaitsevan Daraan.

Läheisessä Tafasin kaupungissa heitä odotti karmiva näky, sillä turkkilaiset olivat raa’asti murhanneet kaupungin asukkaat naisia ja lapsia säästämättä. Vetäytyvä turkkilaisrykmentti näkyi vielä etäällä, ja Auda ja muut beduiinišeikit halusivat kostaa heille Tafasin verilöylyn. Lawrence antoi periksi verenhimolle.

”Hulluuden vallassa ammuimme niin haavoittuneita kuin eläimiäkin, aivan kuin ­verenvuodatus olisi voinut lievittää suruamme”, Lawrence kuvasi myöhemmin Tafasin tapahtumia.

1. lokakuuta 1918 Lawrence saapui Damaskokseen, mutta brittiläinen komppania oli ehtinyt kaupunkiin ensin.

Turkkilaisten vallasta vapautetun Damaskoksen asukkaat juhlivat kuitenkin beduiiniarmeijaa ja ”El Aurensia” vapauttajinaan. Vähän myöhemmin Lawrence palasi Britanniaan. Hänen tehtävänsä Lähi-idässä oli suoritettu.

Arabit kokivat karvaan pettymyksen

Arabit eivät saaneet nauttia vapaudesta pitkään. Kun Ottomaanivaltakunnan rippeitä jaettiin, Britannian hallitus kutsui Lawrencen neuvonantajakseen.

Hän katkeroitui nähdessään, että arabeille ­annettiin vain sellaisia alueita, joita suurvallat eivät halunneet. Marraskuussa hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitalia, jonka Britannian kuningas Yrjö V oli hänelle myöntänyt.

19. tammikuuta 1919 alkaneessa ­Pariisin rauhankonferenssissa Lawrence esitti vetoomuksen arabivaltion puolesta, mutta se kaikui kuuroille korville.

Suurvaltajohtajat jakoivat Lähi-idän ­arabeille annetuista lupauksista piittaamatta. Faisal kruunattiin tosin Syyrian kuninkaaksi vuonna 1920, mutta neljä kuukautta myöhemmin Ranska suisti hänet vallasta ja karkotti maasta.

Lähi-itä vapautui Euroopan otteesta vasta toisen maailmansodan jälkeen, mutta Lawrence ei ollut sitä näkemässä.

Palveltuaan jonkin aikaa Britannian ­ilmavoimissa hän vetäytyi julkisuudesta vuonna 1935. Vähän sen jälkeen hän joutui moottoripyöräonnettomuuteen ja kuoli vain 46 vuoden ikäisenä.